Sä olet yhä ensimmäinen [k-11, romance]

[Zarroc]

Author: Zarroc
Pairing: Rebecca/Karita
Rating: k-11
Genre: romance, femme
A/N. Umm. Hectorin ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kuunteleminen taitaa jättää tällaisen mielentilan. Heh. Osallistuu siis Ficlet300:seen sanalla 263. Tatuoitu sekä Inspiroidu musiikista -haasteeseen kappaleella 7. Älä itke.

Sä olet yhä ensimmäinen

Älä itke mun vuokseni,
älä enää, mun vuokseni
sillä kaiken tämän jälkeen
sä olet yhä ensimmäinen,
jos sä huolisit mut vielä takaisin,
niin sinua vain, sinua vain rakastaisin

Kuljetin sormenpäitäni Karitan käsivarsien vanhoilla arvilla ja kahletatuoinneilla. Ne olivat iän myötä täyttyneet, niissä oli niin paljon kaikkea, mistä en halunnut edes kysyä. Niissä oli lintuja, puita, lukkoja, yksinäisiä laulunsanoja ja pelkkää mustaa metallia, joka kuristi minua. Tunsin kuinka se hitaasti heräsi kosketukseeni, mutta en välittänyt siitä. Käänsin käden ympäri, silmäsin rannetta minne kahle päättyi ja mietin, tunsiko se edelleen samalla tavalla. Oliko se edelleen jumissa kanssani.

Karitan upottavan vihreät silmät avautuivat hitaasti ja se katseli minua jokseenkin yllättyneen oloisena. Se laski katseensa sormilleni, jotka painoivat hauiksen sisäpuolella olevaa pientä feeniksiä, jonka nilkoissa roikkuivat ketjut ja lukot.

Se pudisti päätään hitaasti, mutta ei vetänyt kättään pois. Ryömin sen peiton alle ja käperryin ympärille, koska tiesin, ettei se halunnut puhua. Ei kai se koskaan halunnut, kun kyse oli menneisyydestä. Silti minä mietin, mitä kaikkea se oli tehnyt niiden vuosien aikana. Suutelin sen poskea ja suupieltä, nojaten otsaani ohimoa vasten.

”Me vanhennutaan koko ajan”, muistutin sitä hiljaa ja Karita naurahti melkein katkerasti.
”Niin mä tiiän. En ees uskonu eläväni tänne asti.”

Se kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut vasten paljon tiukemmin, kuin olin arvellut sen haluavan tehdä. Se oli meistä kahdesta aina enemmän se tekijä ja rakkauden osoittaja fyysisellä kosketuksella, mutta se oli oppinut varomaan sitä kanssani. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä se veti kätensä pois ennen kuin koski minuun, vaikka olisi halunnutkin.

Minä vain roikuin mukana ja tiesin, että olisin aina voinut olla paljon parempi sille. Paljon vastaanottavaisempi.

”Mut me elettiin”, vastasin sille hiljaisuuden jälkeen ja se tarjosi hymyä. Luoja, että rakastin sen ilmettä, kun se hieman oudon herätyksen koettuaan lämpeni minulle hitaasti. Joskus tuntui, että näin suoraan sen sisään vain katsoessani, kuinka huulet venyttäytyivät lävistyksen ympärillä hitaasti hymyyn. Joskus tuntui, että se oli täysin ajaton. Vaikka ulkomuoto oli muuttunut niin paljon teinivuosistamme, sen ilmeet eivät vaihtuneet. Sen katse, se ei koskaan lakannut leimuamasta.

”Sä taas panet mua silmilläs”, huokaisin ja Karita nauroi minulle, vetäen minut äkkinäiseen suudelmaan.

”Ehkä sun pitäs sit vaan ottaa neuvosta vaari”, se mumisi huulilleni ja minä tunsin, kuinka se nykäisi alushousuni pois hyvinkin näppärästi. Silmäni laajentuivat hieman äkillisestä alastomuudestani, mutta sen jälkeen en enää välittänyt. Karita oli turva, koti, minun. Se tiesi joskus paremmin kuin minä itse, mitä halusin, toivoin tai ajattelin.

Sen sormet olivat viileät, kun se koski lanteitani ja liu’utti kämmentään vatsaani vasten. Värisin hiljaa sitä vasten ja suutelin sitä silmät kiinni. En halunnut ottaa ohjia käteeni silloin, kun se aamulla teki aloitteen. Ei kai se aamuseksiä vihannut, mutta ei tykännyt yhtään. Hengitin sen suuhun hiljaa, kun se laski kätensä varmana reidelleni ja sulavasti painoi minut alleen.

Ei se tuntunut koskaan elämässään kompuroivan, kaatuvan, sotkeutuvan tai epäröivän. Mutta nyt, kohdatessani sen katseen kun se painautui päälleni ja vaati minua matalasti katsomaan itseään, näin sen silmissä kaiken sen pelon, rakkauden ja saavuttamattomuuden, minkä takia sen kädet oli tatuoitu ranteesta olkapäähän.

Ja minä rakastin sitä katsetta, voihkaisuni hukkuessa jonnekin kaulan kuumalle pinnalle.

Mä en tiedä kuka sinua odottaa
kuka sinut syliinsä puristaa
ja vaikka tietäisinkin sen, välittäisi en, en, en,
jos sä huolisit mut vielä takaisin

[Tuhisija]

Huu, huomasin tämän eilen ja kun huomasin, että Karitaa ja Rebeccaa niin toki piti sitten tulla lukemaan. Mun pitäis kyllä lukea uudestaan nuo sun aiemmat Rebecca/Karita tekstit, koska mulla ei ole niistä hirvittävän paljon muistikuvia (paitsi tietty siitä meneillään olevasta jatkiksesta, missä ne heiluu siinä sivussa ja sitten joku, missä oli kissa?).

Mutta enivei, hatarista muistikuvista huolimatta oli kiva lukea näistä. Tässä oli paljon kivoja yksityiskohtia, varsinkin nuo tatuoinnit ja jonkinmoiset pienet viittaukset menneisyyteen. Ja tässä oli kivaisa tunnelma, vaikka sellainen pieni haikea/angst vivahde ehkä siellä hapuili jossain, mutta jäi kumminkin sinne hapuilemaan (okei, mä en tiedä mitä mä selitän, mutta kuitenkin ).

Mulla on aina itselläni ongelma tämmöisissä teksteissä, etten osaa lopettaa ajoissa. Mutta sä olit lopettanut tämän tosi kivasti ja näppärästi ja muutenkin. Ja kivasti lopussa palattiin noihin tatuointeihin, mitä alussa Rebecca tutkailikin.

Niin ja tykkäilen tämmöisistä aamuhetkiteksteistä muutenkin hirvittävästi, joten tykkäsin siis tästäkin. En toki vain sen takia, että oli aamuhetki, mutta muutenkin myös. Joo, pahoittelen sekavuutta kommentissa, mutta tykkäilin ja kiitos

[Zarroc]

Tuhisija, hiii :3 Zerakiel taitaa olla kahdessakin tekstissä aika suuressa osassa, joten en nyt osaa suoralta käsin sanoa mikä oma mielikuvasi on... 8'D mutta jee, aamuhetket ovat minulle kauhean hankalia kirjoittaa. Jotenkin ne aina taipuu johonkin fluffyyn ja sitä en halua, mutta no. Kerrankos sitä. Mahtavaa että tykkäsit ja kiitos niin paljon kommentista ♥

[Sokerisiipi]

(Aaa, myöhässä, ei hitto, 7pv on hämäävän lyhyt aika! :<)

Minäkin muistan lukeneeni joskus Karitasta ja Rebecasta. Jotain angstista varmaan mutta tämän paremmin en kuitenkaan tiedä, keitä he henkilöinä ovat. Karitan tatuoinnit olivat todella monipuolisesti ja tarkasti hahmoteltu lukijan silmien eteen, tykkäsin. Okei, vaikka tällä kertaa genrelistassa ei ollut angstia, nämä kaksi ovat kuitenkin jotenkin raskas ja synkkä pari. Ja hieman ristiriitainen. Tai kun tuossa sanotaan, että Karita tekee enemmän fyysisiä aloitteita, mutta sitten tässä ficletissä Rebecca on kuitenkin fyysisesti hyvin aktiivinen: hän sivelee ihoa, ihailee tatuointeja, ryömii peiton alle ja kietoutuu ympärille. Voihan tämä olla todella poikkeuksellista (se kymmenes tapaus :'D), vaikka minulle sellaista käsitystä ei sillä tavalla jäänyt.

Karitassa tiivistyy ilmeisesti melko rankka menneisyys, joka näkyy naisessa edelleen ja vaikka Rebecca ei painosta tai tiedä, onhan tuollaiset puhumattomat asiat aina jollain tavalla läsnä ja tekemässä yhteistä elämää raskaammaksi. Elämää on silti eletty ja edelleen ollaan hengissä, onhan se omanlaistaan selviytymistä ja onnistumista, vaikka menneisyydestä ei haluta puhua. Onneksi naisilla sentään on toisensa, halutaan yhä koskettaa ja katse yhä polttaa. Nauroin muuten tuolle "panet mua taas silmilläsi"-kohdalle. Se tuli jotenkin puun takaa muuten niin melankolisen fiiliksen keskellä but in a good way :'D Lopetus oli tosi kiva kanssa. Kaulan kuumalle pinnalle hukkuva huokaus, ah ♥ Hämmentävää muuten, miten paljon olit saanut ujutettua tähän sellaista rivien välissä piileksivää painostavuutta ja ahdistavuutta. Tai ehkä se olen vaan minä, en tiedä. Tämä jätti vähän sellaisen painostavan olon.

[Zarroc]

Sokerisiipi, se viikko on tosiaan aika petollinen ajanjakso 8'D mutta mutta, näistä kahdesta on täysin mahdotonta kirjoittaa minkäänlaista hömppätekstiä. Näitä varjostaa aivan järjetön ahdistus koko ajan, mutta silti ovat rakkain terapiapariskuntani ikinä. Painostavaa tästä en tarkoituksella tehnyt, mutta aihehan kyllä tekee sen ihan itse varsin helposti juurikaan pakottamatta...
Mahtavaa, että panet mua taas silmilläs ei rikkonut tunnelmaa niin paljon kuin olisi voinut. Se oli kieltämättä vähän outo väliheitto. Mutta jes, kiitos paljon kommentista ♥