BBC!Sherlock: Odottaen | S | Johnlock

[Crys]

Nimi: Odottaen
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: S
Paritus: Rivien välistä luettuna Johnlock
Genre: Jonkinlainen fluffyangst
Yhteenveto: Eihän hän ollutkaan seisonut paikoillaan kuin puoli tuntia. Odottaen. Sherlockia.
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni, enkä saa tästä rahaa tai muuta kuin hupia
A/N: Jottei hämmennä tekstin edetessä, sijoittuu jonnekin kolmoskauteen, muttei seuraa jaksoja mitenkään orjallisesti. Osallistuu haasteisiin Fandomkohtaiset OTP:t -haaste, Perspektiiviä parittamiseen #2 aiheella ystävät -paritus, Kirjoita & kommentoi -haaste aiheella slash ja Ficlet300 sanalla asfaltti

Sadepisarat rummuttivat ruosteista peltikattoa tasaiseen tahtiin, luoden yhdessä rytmin, joka soi Johnin päässä hänen seisoessaan romahtamispisteessä olevan katoksen alla. Piiskaava sade löi häntä kasvoihin ja kasteli takin, hiukset, kengät ja kaiken muunkin, sillä reikäinen katos ei onnistunut tehtävässään hyvin. Asfaltin rakoon muodostuneesta lammikosta valui runsas vesivana, suorastaan tulva, suunnaten kulkunsa läheiseen likaisenruskeaan viemäriaukkoon. Sadepisarat piiskasivat ikkunoita ja valuivat vinhoina jonoina alas vuosia paikallaan romuttuneiden autojen tuulilaseja, tai mitä niistä nyt olikaan jäljellä. Tavarajuna rymisi läheltä, roiskien raiteille satanutta vettä metrien päähän. Puihin tippunut vesi suodattui hitaasti syksyn tuulista selvinneiden kurttuisten lehtien päältä toiselle, kunnes pisara rikkoutui yhä pienempiin osasiin törmäten lopulta maankamaraan. Sammaltuneet liikennemerkit uhkasivat kaatua tuulen, sateen ja pimeyden piiskatessa jokaista tiellensä sattunutta. Kuten myös Johnia.

John hytisi. Hänellä alkoi olla kylmä. Eihän hän ollutkaan seisonut paikoillaan kuin puoli tuntia. Odottaen. Sherlockia. Kuten tavallista.
Sherlockille käsite ”ajoissa” tai ”sovittuun aikaan” ei ollut tuttu. Tämä eli omassa maailmassaan, omissa säännöissään, eikä tuntunut olevan edes tietoinen muille itsestään selvistä asioista. Lontoon jokaisen mutkan herra kyllä tiesi, mutta ei sitten vaivautunut katsomaan kelloaan. John olisi varmaan muuten jo lähtenyt, olihan hän odotellessaan jo ehtinyt tutkia paikan läpikotaisin, mutta Sherlock oli vakuuttanut paikan olevan tärkeä heidän tutkimansa tapauksen kannalta. He olivat aiemmin illalla jakaantuneet kumpikin suorittamaan omaa tehtäväänsä: John ”lainaamaan” erästä johtolankaa rikospaikalta ja Sherlock tekemässä ties mitä sherlockmaisuuksiaan, jota tämä ei ollut viitsinyt Johnille selittää. Heidän olisi pitänyt tavata täällä syrjäkaupungin kaukaisimmassa kolkassa tasan seitsemältä, mutta kello oli jo kolmekymmentäkahdeksan minuuttia yli. John ei tiennyt missä Sherlock oli, mitä tämä teki, tai kenelle tämä puhui. Mutta miksi hänen pitäisi edes välittää? Kyllähän Sherlock osasi huolehtia itsestään. Ja John osasi myös huolehtia itsestään. Eivät he tarvinneet toisiaan vuorokauden ympäri viikosta toiseen. Mutta jonkinlainen asioista ilmoittaminen olisi silti mukavaa. Kuten vaikka yksinkertaisesti puhelimeen vastaaminen tai Janinen kanssa seurustelusta kertominen. John kietoi takkiaan tiukemmin ympärilleen. Sherlock saisi kuulla kunniansa kun viimein suvaitsisi ilmestyä paikalle. Yhtäkkiä sade lakkasi hänen yllänsä, mutta näytti silti jatkuvan muualla. John nosti hämmentyneen katseensa ylös. Hänen yllensä oli ilmestynyt sateenvarjo.

Toisella puolella tummanviolettia sateenvarjoa oli pitelemässä Sherlock, pitkässä mustassa takissaan, eikä tämä näyttänyt edes huomaavan, ettei sateenvarjosta riittänyt hänelle. Tai välittävän.

”Sinä tarvitset tätä enemmän kuin minä”, Sherlock sanoi, katsellen pienesti hymyillen Johnin märkää olemusta ja ojentaen sateenvarjon Johnille. John otti sen vastaan sanomatta mitään. Sherlockin poskia pitkin valuivat sadepisarat, jotka olivat vain hetki sitten verhonneet Johnin omia. Tummat ripset räpyttelivät sadepisaroita pois tieltä, sinisten silmien tuijottaessa tiukasti Johnin silmiä. Katsekontakti kesti muutamia sekunteja, mutta tuntui pidemmältä kuin ne äskeiset kolmekymmentäkahdeksan minuuttia.

Sherlock painui tutkimaan jotain romuttuneiden autojen luo. John seisoi paikoillaan katsellen Sherlockin perään, täysin unohtaneena, että hänen oli pitänyt antaa Sherlockin kuulla kunniansa. Hän ei ollut enää vihainen, vain hieman kylmissään. Sherlock oli kuitenkin loppujen lopuksi tullut. Oli se sitten kolmekymmentäkahdeksan minuuttia tai kaksi vuotta. Sherlock oli tullut. Ja loppujen lopuksi se oli tärkeintä. Sherlock oli tullut, hymyillyt pientä hymyään ja saanut Johnin tuntemaan taas elävältä.

Sherlock jatkaisi katoiluaan, pitäisi Johnin tietämättömänä ja antaisi hänen odottaa. Hän kuitenkin luotti siihen, että Sherlock tulisi aina takaisin.

[Zarroc]

Hee, moi. Kommenttikampanjasta tosiaan tullaan, rytinällä ihan.

En oikeastaan tiennyt odotinko mitään napatessani tämän, sinulta en ole koskaan yhtäkään tekstiä varmaan lukenut ainakaan kauhean ajatuksella?, joten innolla vain katsomaan leijonan kitaan. Olipa mukava mielikuva... no kuitenkin.
Tykkäsin ekasta kappaleesta ihan mielettömästi, oli muistettu ja jaksettu kuvata se vesisade jokaisesta suunnasta tahansa ja tähän tekstiin se kävikin hyvin. Jossain muualla olisin pitänyt sitä pitkäpiimäisenä, mutta nyt se toi täytettä ja tietynlaista tunnelmaa. Kävi varsin hyvin ilmi, kuinka märkä John loppujen lopuksi olikaan, kun se ritari rohkea sateenvarjoineen viimein suvaitsi ilmestyä paikalle.

Kaikesta typeryydestään huolimatta huomaan, että sekä minun, että Johnin suosikkihenkilö on todellakin Sherlock.. 8'D ei tuollaiselle idiootille voi olla vihainen, tarjosihan se kuitenkin sateenvarjoakin! Söpöä ja silti niin Sherlockmaista, koska ei nyt välittämistä voi näyttää muuten kuin käytännön eleillä.
Samaistuin hyvin Johniin muutenkin, olisi pitänyt huutaa ja niin edelleen, mutta ei pysty. Sade vie voimat ja lopulta kun saa edes sen sontikan, on pelkästään onnellinen sellaisen keksinnön olemassaolosta.

Hmm. Mitäs muuta vielä. Tykkäsin tämän pituudesta, en ole taas lähiaikoina jaksanutkaan lukea mitään kovin pitkää, joten tällainen purtava sopi mainiosti 8'D loppu oli kyllä kohtalaisen kliseinen kaikessa fluffyidessaan, mutta olkoon. Kyllä sitäkin pitää olla, kliseet toimivat aina niin kauan kun eivät mene korniksi.

Kiitos! :3

~ Zarroc

[Crys]

Zarroc: Pahoittelut vastauksen myöhästymisestä, mutta kiva että innostuit tämän nappaamaan kommenttikampanjasta Juu, eihän Sherlockille voi olla kauaa vihainen Kiva että tykkäsit

[Angelina]

Etsin luettavaa Vuosi vuodelta -kommenttihaasteeseen ja sitä kautta päädyin tänne :3 Oon nyt pari päivää lueskellut Johnlockia kun taas yhtäkkiä muistin, että miten hemmetin herkku tää paritus onkaan!

Alussa tuo Johnin ympäristön havainnointi toi vähän Sherlockin mieleen - ehkä John on opetellut Sherlockin tapaa kiinnittää huomiota yksityiskohtiin ja siihen mitä ympärillä tapahtuu?

Tummat ripset räpyttelivät sadepisaroita pois tieltä, sinisten silmien tuijottaessa tiukasti Johnin silmiä. Katsekontakti kesti muutamia sekunteja, mutta tuntui pidemmältä kuin ne äskeiset kolmekymmentäkahdeksan minuuttia.

NAAAWWW ♥ Voin hyvin kuvitella, miten tää hetki on antanut anteeksi kaiken sen odotellun ja sateessa värjöttelyn :'3

Oli se sitten kolmekymmentäkahdeksan minuuttia tai kaksi vuotta. Sherlock oli tullut. Ja loppujen lopuksi se oli tärkeintä. Sherlock oli tullut, hymyillyt pientä hymyään ja saanut Johnin tuntemaan taas elävältä.

Tulee nyt pelkkää quotee, mutta aaah ♥ Mun mielestä tässä tuli kivasti esiin tän parin dynamiikka - Sherlock on raivostuttava ja itsekäskin välillä, mutta hän kuitenkin välittää ja näyttää sen omalla tavallaan. John on välillä helisemässä ja raivon partaalla, mutta sitten aina taas muistaa, että miksi hän jaksaa Sherlockin oikukasta luonnetta :'3

Tää oli oikein hieno pikku iltapala tähän kohtaan, nautin!

[Crys]

Angelina: Hauskaa että löysit tän vanhemman ficin pariin! Tän parin dynamiika on kyllä herkkua ja hauskaa kirjotettavaks Kiitos kommentistasi!

[Fairy tale]

Hieno sadepäivän kuvaus. Sitä lukiessa tuli kyllä selväksi että sataa ja paljon, ihan joka suunnasta ja siltä ei voi oikein paeta. Sateen äänimaailma ja yksittäisenkin pisaran seuraamista tässä oli, John ehti katsella, kuunnella ja miettiä ja harmistuakin jo. Johan sitä tulee kylmäkin kun kastuu kauttaaltaan. Laitakaupungin koruton kuvaus sopii hyvin rikospaikaksi.

Ja sitten ilmestyy violettinen sateenvarjo. Ja minä heti miettimään missä niitä myydään ja mistä niitä saa ja miksi Sherlock on valinnut violetin. Yleensä valtaosa sateenvarjoista on täysin mustia. Kyllä hänelle violetti sopii, lieneekö saanut sen jotakin? Mollylta tai tässäkin mainitulta Janinelta. Se jää arvoitukseksi. John leppyy, nythän Sherlock on täällä missä häntä tarvitaan. 

[Crys]

Fairy tale: Sadepäivän kuvaus tosiaan (kommenttivastauksen kirjottamisen päiväks sopiikin hyvin tää hetki kun ikkunat rämisee sateesta ) Minusta violetti on niin Sherlockmainen sävy, vaikka tottahan se että mustia sateenvarjoja varmaan löytyy useammasta kaupasta Kenties Sherlock on sen joltain saanut (vaikka Mycroftilta jolla on aina sateenvarjo kädessä ) Kiitos kommentistasi, kiva että pidit