Kirjoittaja LyraNimi Mä ja SeIkäraja SVaroitukset Ei oleKertojan löydät myös tästä ficistä: Ne, S
Tajunnanvirtaa, varoitan puhekielestä
Mä en ikävöinyt sitä, en varmasti, mutta en mä kyllä keksinyt mitään muutakaan sanaa sille tunteelle, joka valtas mut aina kun se ei ollu paikalla. Se olis varmasti nauranu päin mun naamaa, jos mä olisin sanonu sille miltä musta tuntu. Sille mä olin sellanen. Peloton ja tunteeton. Ja koska se tykkäs siitä niin paljon, mä annoin sen ajatella just niin. Ennen mä kyllä olin sellanen, mutta sit mä muutuin. Ja mä muutuin ihan liikaa. Mä välitin liikaa, ja sen mä aioin pitää omana tietonani. Joten mä ikävöin sitä vain itsekseni. En sanonu mitään sille tai muille, jotka kyseli mikä mun oli. Ja yritin vielä kaikin keinoin kiistää sen iteltäni. Sillä siinä vaiheessa, kun mä sisäistäisin kaipaavani sitä, mä olisin pulassa.
Se ei tullut kouluun sinä päivänä. Se ei ollut mitenkään outoa. Se jätti usein tulematta. Se sano, että oli coolia lintsata välillä. Mä nauroin aina, kun se sano sen ja pudistin päätäni. Ja vaikka se yritti kuinka saada mut lintsaamaan, mä kävelin joka päivä kaupungin halki kouluun. Ja koulupäivän jälkeen, mä kävelin sen luokse, vaan pudottaakseni sen läksyt postilaatikkoon. Se ei koskaan ollut pyytäny sitä, mutta mä tiesin, että se arvosti mun tekoa.
Sellasia me oltiin. Kavereita, muttei kavereita kuitenkaan. Jos kummalta tahansa olisi kysytty, molemmat ois vaan kiistäny kaiken. Eikä se koskaan ollut mitään enempää, ennen kuin mä mokasin.
Yleensä mä en edes huolehtinu sen takia, kun se teki jotain hullua tai jätti tulematta kouluun, en ainakaan paljoa. Se vaan oli sellanen ja siihen oli totuttava. Se flirttaili jokaisella vastaan tulevalle tytölle, vitsaili muiden kustannuksella, haastoi muut pojat yhä älyttömimpiin tempauksiin ja hymyili aivan koko ajan. Aluks mulle ei osoitettu yhtäkään niistä hymyistä, mutta pikku hiljaa mä keksin, miten mä ansaitsin hymyn.
Mä työnsin sen varottavan äänen mun pään takaosiin ja nautin päivästä, jopa sillon kun se ei ollu paikalla. Mulla oli mun oma piiri, sillä oli omansa. Ja vaikka mä en pärjänny kunnolla ilman sitä niin sen piiri pärjäs ihan hyvin. Mä vilkaisin niitä aina välillä meiän keskustelun välistä ja ne oli aivan samanlaisia kuin muulloinkin. Ja sitten muut tytöt kisko mut takas keskusteluun jonkun vatsalihaksista ja parhaan näköisestä näyttelijästä.
Meitä oli viis. Mä ja neljä muuta tyttöä. Me oltiin ne tytöt, joilla oli aivan omat jutut. Me käveltiin rivissä koulun käytäviä, vallattiin penkit ja vitsailtiin kovaan ääneen asioista, joista muut ei tienny yhtään mitään. Me ei oltu suosittuja. Ne oli. Se oli suosittu meille. Ja koska se oli suosittu, se tarkoitti saavuttamatonta. Mä en itseasiassa edes tienny, miten mä olin päässy siihen tilanteeseen jossa mä olin. Mä oikeesti olin yks sen kavereista, vaikka sitä ei yleisesti tiedettykään.
Illalla, kun mä suljin silmät, pelko kävi mun mielessä ekaa kertaa. Meni tosi pitkään ennen kuin mä onnistuin nukahtamaan. Mä olisin voinu laittaa sille tekstarin ja kysyä oliko kaikki okei. Mut silloin mä olisin välittänyt. Aamuyöllä mä heräsin hiestä märkänä. En muistanu mitä unessa oli tapahtunu, mutta mä en enää nukkunu sinä yönä.
Seuraavanakaan päivänä sitä ei näkynyt koulussa. Mä en pystyny keskittymään mihinkään. Toinen osa mun aivoista hoki, ettei tää ollut normaalia ja toinen osa väitti, että se vois ihan hyvin olla kipeenä. Helpotkin asiat meni väärin ja mä olin ensimmäistä kertaa ikinä onnellinen, että mä pääsin kotiin. Just sillon mä olisin tarvinnut tukea, mutta koska kukaan ei tienny, ei kukaan tietenkään auttanu. Ja, kun sitä ei viikonlopun jälkeenkään näkyny koulussa, mä olin hermoraunio. Ja sitten, kun se tiistaina ilmoitettiin kadonneeksi, mä en enää tienny mitä mä oisin voinu tehä.
Viikko meni. Mä en enää muistanu miltä sen ääni kuulosti. Mä en kyenny muistamaan sen kasvoja. Mä tarvitsin sen seuraa. Mutta sitä ei vaan näkyny. Sen ois kuulunu tulla takaisin.
Mä tarvitsin sitä. Miksei se tullut takas?Meni toinenkin viikko. Mä en pystyny nukkumaan. Ja, jos mä väsymyksestä nukahdin, mä heräsin kiljuen vartti myöhemmin. Mä torkuin koulupäivät. Arvosanat laski ysistä kutoseen ja sit vitoseen. Mutta silti mä kiskoin itseni joka päivä sängyn pohjalta ja tulin kouluun. Ja joka päivä mä petyin vähän lisää, kun sitä ei näkyny, vaikka mun aivot ihan varmasti ties, että se ei tulis.
