Kiitos taas, Siunsäe :> Tuo hautausmaakohtaus luultavasti jää melko avoimeksi, olisin halunnut jatkaa sitä vähän mutta en osannut mahduttaa tapahtumia raapalemittaan.
A/N: En osaa päättää onko tämä kaikessa kliseisyydessään huvittavaa vai kamalaa.
***
6. Kosketus, 200 sanaa
Myöhään illalla Sirius sanoo, että haluaa muistaa, muistaa niin kauan että taas unohtaa, ja kumartuu nostamaan korkeakaulaisen pullon kaapista. Kaksi käsiparia hakee korkkiruuvia otteeseensa, Remus jättää lasit keittiön pöydälle ja kallistaa ensimmäisen ryypyn suunnatessaan olohuoneen sohvalle.
Ja sitten toisen.
Ja lopulta useimmat.
Sirius juo liian nopeasti, kullanpunainen portviini tuntuu turhan kalliilta ja hienolta humalan tavoitteluun, mutta hän ottaa lisää aina Remuksen tarjotessa eikä se siltikään ole tarpeeksi.
He juovat vanhoille hyville ajoille, näennäiselle onnekkuudelleen, sotien ja ajan viemille, niille jotka kuihtuen makaavat maan sisässä, ja sille, että kaikki on hyvin eikä mikään kuitenkaan ole. He juovat kuin suloisena kupliva päihtymys voisi pelastaa kaiken.
Sirius puhuu paljon, pitkästä aikaa, kertoo Jamesista ja Peteristä ja siitä yhdestä joulusta, nauraa alkoholin soinnuttamaa iloaan.
Vasta sitten kun Remus horjahtaa sivuun aikomattaan ja potkaisee varpaansa pöydän jalkaan, Sirius uskaltaa istuttaa hänet rintaansa vasten. Jossain mielen perukoilla supattaa varoitus; ei näin, ei tällaista, mutta silloin Remus kääntyy häntä kohti. Räpyttää auringon kalventavia silmiään, kysyy, pitääkö Sirius häntä syliprinsessana, ja nauraa ääneen.
Sirius vastaa myöntävästi, hymyilee puolittain ja koskettaa Remuksen poskea sormenpäillään, on kuuma ja kihelmöivän paleltava yhtä aikaa.
Se on heidän humalainen kuninkaanlinnansa, Remus on se, joka äkkiä vakavoituu ja suutelee viinin makeuttamasta valheellisesta onnesta, ikävästään.
