tuhkimo^^ & johanna_, kiitos kommenteistanne (:
Samwise, minulla on ihan sama ongelma
Jos kiinnyn johonkin hahmoon, luen vain ja ainoastaan juttuja, joissa se kyseinen henkilö seikkailee ja mitä enemmän lukee, sitä parempaa haluaa ja sitä tulee kritisoitua joskus ehkä tuhankin rankasti. Ehkä on hyväkin juttu, että tämä ei ihan vastannut sinun käsitystäsi Siriuksesta, tai sitten ei. En osaa oikein selittää kun ajatus lähti karkuun
Kyllähän Siriuksen avautuminen oli vähän liian nopeasti tehty, olen itsekin näin jälkiviisana sitä mieltä, että sitä olisi voinut pitkittää ja paljonkin, jotta se olisi ollut luonnollinen. Äidinkielenopettajani on myös huomauttanut puheen määrästä tekstissä, mutta se vain tulee ja no, se on minun tyylini, vaikka se huono onkin. Kerran tein kirjotelman todella, todella vähäisillä repliikeillä ja minua oikein kammotti tehdä semmoinen, mutta loppujenlopuksi opettaja oli tyytyväinen ja sanoi että puhetta oli juuri tarpeeksi. Mutta se on hyvä vain jos kritisoi, loppujen lopuksi siitä kirjottaja sitten hyötyy, jos noudattaa neuvoja (: kiitos kommentistasi.
A/N: Minulla ei ole nyt hirveästi sanottavaa, pahoittelen vain luvun myöhästymistä. Tässä siis kolmas luku; olkaa hyvät, lukekaa ja kommentoikaa. (:
3. Luku - MestarimaalaritSirius kääntyi sohvalla. Auringonvalo tavoitti hänen kasvonsa, minkä seurauksena hän alkoi huitoa käsillään uniaan häiritsevää tekijää. Hän huitoi ja huitoi heräten samalla syvästä unestaan koko ajan enemmän. Hän yritti kurkottaa eteenpäin puoliunessa, jos häiritsijä olisi vaikka mennyt kauemmas. Huitaisu sai kuitenkin aikaan vain sen, että Sirius tippui kyljelleen lattialle. Hän huokaisi kuuluvasti, muttei aukaissut vielä silmiään. Hän ei halunnut herätä ja kohdata päänsärkyä, joka oli vielä pienenä jomotuksena takaraivossa. Unisuudenkin läpi Sirius tiesi, että jos heräisi yhtään enemmän, alkaisi päänsärky tavoittaa ja päivästä tulisi mahdoton.
Sirius vaikeroi hiljaa päänsäryn iskiessä täydellä voimallaan moukarin tavoin hänen päähänsä. Miksi ihmeessä hän oli juonut niin paljon? Miksi ihmeessä hän ei ollut lopettanut, kun oli vielä ollut mahdollisuus ja kun hän oli vielä ollut tietoinen tuliviskilasien lukumäärästä? Sirius ei osannut vastata. Hän halusi palata takaisin ajassa, jotta olisi voinut pysäyttää itsensä. Jos riskitön ajassakäyminen ja tapahtumien muuttaminen joskus saataisiin mahdolliseksi, olisi hän valmis kokeilemaan sitä. Valitettavasti sillä hetkellä ei ollut saatavilla mitään, mikä voisi auttaa Siriusta. Ei ollut olemassa erityistä krapulalääkettä sen enempää jästeillä, kuin velhoillakaan. Sirius tuumi, että voisi ansaita hyvät rahat, jos joku vaivautuisi keksimään lääkkeen.
Hyvin hitaasti ja varovaisena, todella tietoisena jomotuksesta takaraivossaan hän nousi ylös. Huolettomalla eleellä hän toisti joka-aamuisen hiustenharonnan ja lähti sitten laahustamaan kohti keittiötä ja ruokaa, sekä mahdollista päänsärkylääkettä. Vaikka Siriuksella olikin huono olo, ei se saanut hänen ruokahaluaan laantumaan. Ei hän suursyömäri ollut, hän vain sattui pitämään ruoasta. Otettuaan kaapista jästien päänsärkylääkkeen ja lasin, johon hän laski vettä, laittoi hän ne pöydälle ja alkoi sitten kasata aamupalatarvikkeita niiden viereen. Siriuksella ei ollut ongelmia leipien tekemisen kanssa, mutta hän ei ehtinyt haukata palaa yhdestäkään tekeleestään, sillä kuuli kolinaa ja vaimean kiljaisun jostain huoneensa suunnalta. Christine.
Sirius nousi pöydästä ja käveli hieman varoen kohti huonettaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten Christine reagoisi. Hän myönsi itsekin, että olisi jonkin asteen shokki herätä aivan täysin tuntemattomasta huoneesta. Tai no, ei ehkä hänelle, mutta hän pystyi kuvittelemaan Christinen tilanteen. Hän vilkaisi itseään. Eihän hänellä ollut yllään kuin eiliset housut, paita lojui olohuoneen lattialla. Hän oli ilmeisesti heittänyt sen sinne jossain vaiheessa yötä. Sirius kokeili vielä taskujaan. Ei, hänellä ei ollut edes taikasauvaa mukana. Hän toivoi, että Christine ei olisi murhanhimoisella tuulella. Edelleen askeliaan hidastaen hän hiipi huoneensa ovelle. Oli täysin hiljaista. Sirius päätti, että on paljon turvallisempaa tönäistä ovi auki ja astua sitten sivuun, kuin kävellä suoraan huoneeseensa. Hän inhosi sitä, että joutui pelkäämään omassa kodissaan.
Suunnitelman mukaisesti hän tönäisi oven auki ja väistyi sivuun. Hän kiitti vaistoaan, kun taika lensi huoneesta ja jatkoi matkaansa olohuoneeseen, suoraan kirjahyllyä päin. Taika osui kirjahyllyyn ja kaatoi sen. Hetken aikaa ilma oli täynnä pirstoutuvan lasin ääntä, sen jälkeen hiljaisuus lankesi taas huoneeseen.
"Voi - helvetti", Sirius sanoi hitaasti ja tuijotti sirpaleita.
"Apua. Mitä minä rikoin?" kysyi vaimea ääni Siriuksen huoneesta. Muutamaa sekuntia myöhemmin Christine kurkisti huoneesta säikähtäneen näköisenä. Sirius ei vastannut mitään, vaan nyökkäsi kohti kirjahyllyä ja sirpalekasaa.
"Voi paska", Christine manasi. "Minä vain säikähdin, anteeksi."
Christine näytti olevan oikeasti pahoillaan, ja Sirius nyökkäsi.
"Minun mukikokoelmani", hän sanoi täysin vakavalla naamalla. Christine katsoi Siriusta suu auki.
"Sinun mikä?"
"Minun mukikokoelmani. Sen sinä rikoit."
"Ai. Minä... Oikeasti, olen pahoillani. Se oli vahinko."
"Eipä mitään, voihan tuon korjata", Sirius sanoi ja katsahti entiseen mukikokoelmaansa. Hän oli pienestä pitäen haalinut itselleen kaikennäköisiä mukeja. Se oli harrastus, jota hänen äitinsä oli aikoinaan pitänyt lapsellisena ja jästimäisenä. Sen takia hän oli siitä niin paljon pitänytkin.
"Minä voin tehdä sen", Christine tarjoutui, mutta Sirius pudisti päätään.
"Haluatko syömistä?" hän kysyi. Christine nyökkäsi ja seurasi Siriusta keittiöön.
Sirius viittoi Christineä istumaan samalla kun otti kaapista toisen lasin ja päänsärkylääkkeen ja jääkaapista maidon. Hän laski ne pöydälle Christinen eteen saaden hieman vaivaantuneen kiitoksen. Sirius tarjosi tekemiään leipiään ja Christine otti niistä yhden. He mutustelivat leipiään hiljaisuuden vallitessa. Silloin tällöin he vilkaisivat toisiaan ja naurahtivat.
"Miten minä oikeastaan päädyin tänne?" Christine kysyi vähän ajan päästä.
"Minä jouduin kantamaan sinut. Älä nyt vain suutu, se oli pakkotilanne. Remus tuli avaamaan oven ja koska meillä ei sinun avaimiasi ollut, päätimme tuoda sinut tänne. Ja muistaakseni olit jo suostunut siihen järjestelyyn, koska lupasin hommata meidät sisälle taloon. Nukuit huoneessani, koska sohva on varsin epämukava", Sirius selitti ja Christine hautasi kasvonsa käsiinsä.
"Minä en edes muista lähtöä Vuotavasta Noidankattilasta. En kai minä vain tehnyt mitään erityisen noloa tai tyhmää?"
"No tuota, sinä kyllä suutuit minulle, kun olin unohtanut omat avaimeni", Sirius mainitsi ja sai Christinen vaikeroimaan.
"Miksi minä aina teen jotain tyhmää, kun olen juovuksissa?"
"En minä vain tiedä. Et sinä mitään erityisen tyhmää edes tehnyt", Sirius puolusteli ja sai palkaksi kiitollisen hymyn. Hiljaisuus valtasi taas tilan ja molemmat syventyivät mietteisiinsä. Sirius vilkuili välillä vaivihkaa Christineä, joka puri huultaan ja näytti hieman tuskastuneelta. Hän ei kuitenkaan kysynyt mitään, vaan odotti, että Christine itse alkaisi puhua.
"Anteeksi, kun olin niin töykeä silloin päivällä."
Sirius oli vähällä purskauttaa suussaan olevan veden ja särkylääkkeen pois, mutta hän sai ne kuitenkin nieltyä jokseenkin vaivalloisesti. Christine pyysi anteeksi. Ihan oikeasti anteeksi. Sirius yritti olla hymyilemättä liian leveästi.
"No, mitäs tuosta. En minä itsekään yltiöystävällinen ollut."
"Ei kun oikeasti. Olin tavattoman tyhmä ja itsekkään oloinen - en minä oikeasti sellainen ole. Sinä vain tulit siihen ja sitten yritit iskeä minua... Kyllä minä joskus olen ihan oikeasti töykeä tahtomattani ja saatan vahingossa sanoa pahastikin. Lisäksi olen itsepäinen, mutta silti. Olin liian ilkeä."
"Rauhoitu nainen. Asia unohdettu", Sirius vastasi ja hänen oli todella vaikea peittää ihmetystään. Christinestähän paljastui uusia ulottuvuuksia koko ajan. Christine naurahti hieman ja kiitti aamupalasta.
"Minun pitää mennä nyt hoitamaan asuntoni kuntoon", hän sanoi ja nousi pöydästä.
"Tarvitsetko apua?" Sirius kysyi herrasmiesmäisesti ja virnisti.
"Haluatko sinä maalata?" Epäuskoisuus kuvastui Christinen kasvoilta.
"Haluan", Sirius vastasi vain pieni epäilys äänessään. Hänen krapulansa oli kuin poispyyhitty.
"No, tule sitten mukaan. Menen pyytämään sitä ukkoa avaamaan oven."
"Korjaan vain mukikokoelmani, tulen sitten perästä."
"Tarvitsetko apua?"
"En."
Christine lähti ovesta ulos, ja Sirius katsoi kriittisesti sirpalekasaa.
"Miten ihmeessä minä saan teidän taas ehjiksi?" hän mutisi itsekseen. Hän päätteli, että on järkevintä ensin nostaa suuri kirjahylly ja sitten korjata mukit. Hän lausui loitsut ja eipä aikaakaan kun hänen kokoelmansa oli taas ehjä.
"Mutta miten saan teidät takaisin hyllyyn?" hän mutisi taas ja päätti leijuttaa ne yksi kerrallaan paikoilleen. Se oli ehkä monimutkaista ja vaikeaa, ainakin aikaa vievää, mutta se ei merkinnyt Siriukselle mitään. Jokaisella mukilla oli tunnearvoa niin tyhmältä kuin se kuulostikin. Hän naurahti ääneen katsoessaan pientä mukia, joka näytti olevan erittäin vanha, ja sitä se olikin. Hänen ensimmäinen mukinsa, seitsemänvuotiaana saatu. Hän oli kerran heittänyt sen kyseisen mukin äitiään päin ja osunut, se oli ollut yksi hänen elämänsä kohokohdista. Siriuksesta tuntui, että kovinkaan moni ei olisi uskonut, jos joku olisi väittänyt, että Sirius Mustalla on mukikokoelma. Hänestä itsestäänkin se oli lapsellista ja ehkä hieman outoa, mutta ei se häntä haitannut. Kuka on sanonut, että kaiken pitää olla todella aikuista ja että aikuisena ei saisi tehdä lasten juttuja? Ei kukaan Siriuksen tietämyksen mukaan.
Pian oli Sirius saanut kaikki mukit lastattua takaisin kirjahyllyyn ja hän oli valmis lähtemään maalaamaan. Hän kaappasi avaimet ja otti taikasauvansa mukaan, astui mytyssä olevan paitansa yli ja suunnisti ovelle. Hän avasi sen astuen käytävään ja saman tien hän lähti kohti ylempää kerrosta. Hän loikki portaat varpaisillaan ja haistoi lievän maalin tuoksun. Sirius oli pian päässyt kerrokseen ja katsoi ovia. Abbot, Winsley, Davis, Harbor. Hän valitsi itseään lähimmän oven ja koputti. Sisältä kuului epämääräinen huuto ja kova kolahdus. Sirius kohotti toista kulmakarvaansa kun kuuli pitkän litanian kirosanoja. Pian sen jälkeen ovi avautui ja sadatteleva, yltä päätä maalissa oleva Christine ilmestyi Siriuksen eteen.
"Ai. Sinä tulit."
"Niinhän minä lupasin", Sirius sanoi kummastuneena. Christine kuulosti aivan siltä kuin olisi odottanut, ettei hän tulisi.
"Juu, niin sinä teit, tule sisään. Siellä on kamala sotku - mitä ihmettä sinulla on päälläsi?" Christine katsoi Siriusta aivan kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa.
"Minulla on -" Sirius aloitti ja tajusi erehdyksensä. Hänellä ei ollut paitaa. Se oli unohtunut täysin mukimuistelmien takia. "Helvetti."
"Sinulla on helvetti. Erittäin mielenkiintoista. Jospa sinä menisit pukemaan päällesi ja minä menisin siivoamaan?" Christine ehdotti nyt jo huvittuneena. Hänen oli selvästi vaikea olla nauramatta.
"Hyvä idea."
Sirius laahusti takaisin asuntoonsa ja meni suoraan huoneeseensa etsimään paitaa. Hän kaiveli sotkuista vaatekaappiaan ja heitti vaatekappaleen toisensa jälkeen lattialle siellä jo olevien sekaan. Hänen täytyisi aivan oikeasti opetella pesemään pyykkiä. Nimensä mukaisesti hän valitsi mustan paidan, hihattoman sellaisen. Hän vilkaisi vielä yöpöydälleen, josko hänen peilinsä olisi siellä. James saattaisi ottaa yhteyttä, hänhän oli luvannut mennä käymään tämän ja Lilyn luona Remuksen kanssa. Tosin Remus ei tulisi töistä vielä moneen tuntiin, joten hänellä oli hyvää aikaa auttaa Christineä. Yöpöydällä oli kyllä peili, mutta siellä oli myös jotain, joka ei kuulunut sinne. Mirandan kuva oli aivan varmasti ollut lattialla aikaisemmin - ei niin että sen paikka olisi siellä, mutta se oli tippunut sinne. Edellisaamuna pöydällä oli ollut vain kirja, joka oli sekin pudonnut lattialle. Sirius tiesi vain yhden henkilön, joka olisi voinut laittaa kuvan pöydälle. Se henkilö oli Christine.
Mennessään uudestaan porraskäytävään ja portaita ylös maalinhajuiseen kerrokseen hän pohti huomauttaisiko Christinelle mitään. Hän ei ollut suuttunut Siriukselle, kuten olisi voinut olettaa, joten pitikö häntä mennä sitten suututtamaan? Sirius totesi itselleen olevansa umpikujassa. Miksi, miksi ihmeessä ei ollut keksitty opasta naisten käsittelemiseen? Silläkin varmasti tienaisi varsin mukavasti, hän pohti ja sadatteli itsekseen tietämättömyyttään. Hän olisi voinut vaikka itse kirjoittaa sellaisen kirjan, jos vain olisi tiennyt jotain naisten sielunelämästä. Totuus oli kuitenkin se, että hän oli aina ollut eksyksissä, mitä naisiin tuli. Kovinkaan moni ei ollut sitä huomannut itsevarman ulkokuoren takaa, eikä hänellä ollut suunnitelmissa alkaa tunteikkaaksi ja avautua ongelmastaan.
Christinen asunnon ovi oli auki ja hieman varoen Sirius astui sisälle asuntoon, jossa ei yllättäen ollutkaan pistävää maalinhajua. Ilma oli täysin raikas. Hän sulki oven perässään ja mietti hetken mennäkö edemmäs. Hyvin pian hän sai itseluottamuksensa takaisin - hänhän oli loppujen lopuksi Sirius Musta, vaikka hattarassa pyörittäisi. Hän asteli sisälle asuntoon ja kurkisti lähimpään huoneeseen. Se oli täynnä huonekaluja ja tapetit oli revitty puoliksi irti seinältä. Hän jatkoi matkaansa ja kurkisti toiseen huoneeseen. Huone näytti keittiöltä. Sielläkin oli huonekaluja, mutta ne oli kasattu keskelle lattiaa maalilta suojaavan muovin päälle. Christineä ei kuitenkaan siellä näkynyt, joten hän kurkisti vielä viimeiseen huoneeseen, joka oli täysin autio lukuunottamatta Christineä huoneen nurkassa.
"Sait siis siivottua", Sirius totesi ja sai Christinen kääntymään nopeasti. Ikävä kyllä siveltimessä ollutta maalia roiskahti hieman ja lensi Siriuksen paidalle.
"Niin sain, oi anteeksi!" Christine huudahti kun huomasi maalitahran.
"Eipä tuo mitään. Saanko kysyä yhden asian?" Sirius vastasi ja heilautti samalla kättään kuin todellakin osoittaakseen asian olleen pikkujuttu.
"Kysy pois."
"Miksi ihmeessä sinä maalaat jästien tapaan?"
Christine ei ollut ihmeissään kysymyksestä. "Minähän kerroin muistaakseni eilen, että pidän sisustuksesta. No, tämä on oikeasti rentouttavaa ja hauskaa, minä vain satun pitämään tästä."
"Ai, okei", Sirius vastasi ja katsoi ympärilleen. Pitäisikö hänenkin maalata käsin? Ajatuskin tuntui kauhistuttavan häntä. Ei sillä, että hän inhosi olla taikomatta, mutta maalaaminen oli jotain, jota hän ei tuntenut hallitsevansa. Kyllähän se suhteellisen helpolta näytti, mutta hän nyt onnistui tekemään maailman helpoimmastakin asiasta vaikeaa.
"Haluatko maalata itsekin, vai katsotko vierestä?" Christinen ilme oli kysyvä, tämän kulmat olivat aavistuksen koholla ja huulilla leikki hymynkare.
"No tuota..." Sirius mietti asiaa hetken. Hän ei voisi kutsua itseään mieheksi, jos ei auttaisi neitoa pulassa. Tiedostaen täysin vastauksensa tuhoisuuden, hän vastasi:
"Tietenkin minä haluan maalata."
* * *
Kukaan, ei kukaan voinut aiheuttaa katastrofeja niin kuin Sirius Musta. Hän oli se aito ja alkuperäinen kävelevä katastrofi, sitä ei käynyt kieltäminen. Yksinkertainen maalaaminen oli hänelle ongelma. Tai jos ei se ollut, hän järjesti siitä sellaisen. Ei ehkä tahallaan, mutta silti. Christine oli passittanut hänet nurkkaan kymmenen minuutin auttamattoman sähläämisen jälkeen. Viisi minuuttia siellä istuttuaan hän totesi maalauksen toivottoman tylsäksi puuhaksi - ja hänen taidoilleen liian vaikeaksi. Sirius oli onnistunut jo siinä ajassa kaatamaan yhden maalitölkin astumalla siihen ja kiinnittämään telan huonosti keppiin, mikä oli päättynyt siihen, että tela oli tippunut hänen päähänsä. Christine ei ollut tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä. Hän oli päätynyt kompromissiin ja saarnannut ensin Siriukselle huolimattomuudesta ja lopulta revennyt nauruun katsottuaan apeaa Siriusta, jonka hiuksista tippui maalia mustalle paidalle. Sirius itse ei pitänyt tilannetta niin huvittavana kuin Christine, muttei hänkään aivan vakavana pysynyt. Ainakaan sen jälkeen kun katsoi itseään peilistä.
Juuri kun Sirius ajatteli ajankuluksi puhdistaa itsensä maalista, peili alkoi polttaa hänen taskussaan. Nopeasti hän otti sen esille samalla toivoen, että Christine ei kiinnittäisi häneen minkäänlaista huomiota. Tosin puhuva peili ei ollut kaikista paras vaihtoehto, jos halusi olla herättämättä huomiota. Sirius huitaisi silmiensä eteen valuneet hiukset taakse ja ähkäisi tuskastuneesti. Hänen kätensä oli beigenvärisessä maalissa.
"Hei James", hän sanoi peililleen, josta todellakin näkyi James Potter.
"Hei Sirius, mitä sinulla on hiuksillasi?" James vastasi hilpeästi ja oikoi samalla silmälasejaan. "Ei kun hetkinen. Odota. Ei kai se ole mitään, mikä voisi järkyttää minua liikaa?"
Sirius tyrskähti tahtomattaan. Toinen asia, mitä maali olisi voinut olla, meni jo hieman liian raisuksi hänellekin. "Ei, se ei ole mitään kamalaa ja kuvottavaa, tai no voi se ollakin, muttei sillä tavalla."
"Hyvä. Mitä se sitten on?" Jamesin äänestä kuulsi jo uteliaisuus.
"Maalia."
"Maalia?" James kysyi kummastuneena. "Mistä sinä sitä olet saanut? Ja miten sitä on joutunut sinun hiuksiisi?"
"No sanotaanko vaikka että olin maalausapuna, olen itse asiassa vieläkin, mutta en saa koskea maaleihin tai maalaustarvikkeisiin. Minä tiputin... äh, mikä se juttu on? Mela, juu niin se se oli! Tiputin melan päähäni kun maalasin, kiinnitin sen kai huonosti", Sirius kertoi.
"Mistä Sirius on melan saanut?" kysyi Lily joka oli ilmaantunut peiliin. James toisti Siriuksen kertoman ja molempien suureksi yllätykseksi Lily purskahti raikuvaan nauruun.
"Sinä siis maalasit melalla ja se tippui päähäsi?" hän varmisti naurunsa lomasta.
"Nii-in", Sirius sanoi hitaasti ja yritti miettiä, mitä oli sanonut väärin. Oliko se vempele sittenkään mela..?
"Tarkoitat varmasti telaa", Lily sanoi vakavoiduttuaan ja heti sen sanottuaan purskahti uudestaan nauruun. "Melalla melotaan, esimerkiksi kanootilla."
"Mikä on kanootti?" Sirius ja James kysyivät yhteen ääneen.
"Äh, unohtakaa koko juttu… Selitän sen vaikka sitten kun tulet tänne, Sirius. Milloin sinä muuten tulet?"
"Kun Remus pääsee töistä. Tai no, hänhän tarvitsee vielä hetken kaunistautumisaikaa, jos Lesliekin on siellä..." Sirius hiljeni, eikä Lilylle tai Jamesille jäänyt epäselväksi mitä Sirius ajoi takaa. Ikävä kyllä he eivät olleet ainoat, joille viesti meni perille.
"Minä kuulin tuon Musta!" kuului Leslien ääni vaimeana.
"Ups", Sirius sanoi, muttei näyttänyt pätkääkään katuvalta. Remus ja Leslie tiesivät molemmat, että he pitivät toisistaan, kumpikaan ei vain suostunut myöntämään sitä. Ainakaan Remus ei suostunut. Pian Leslienkin tummanruskea, melkein musta hiuspehko ilmestyi peiliin.
"Sinä se sitten et osaa luovuttaa", hän tokaisi ja näytti samaan aikaan kärsivältä ja huvittuneelta.
"Enpä kai."
"Sinun olisi parempi osata."
"Ehkä."
"Musta. Ei mitään vihjailuja, kun tulette tänne. Onko selvä?"
Sirius ei voinut estää tuskastunutta huokaisua. "Selvä äiti, kyllä äiti, tietysti äiti."
"Nähdään sitten kun tulette", sanoi James nopeasti ja sekunnin kuluttua peilistä katsoi takaisin vain Siriuksen oma peilikuva. Hän huokaisi raskaasti.
"Sinulla on mielenkiintoinen peili", Christine sanoi hiljaisella äänellä. Sirius säpsähti tahtomattaan ja sai palkaksi huvittuneen silmäyksen. Christine ei ollut katsonut Siriukseen sanoessaan asiansa.
"Niin. Onhan se", Sirius vastasi ja pohti, mitä Christine mahtoi ajaa takaa.
"Ystäväsi kuulostivat mukavilta", Christine jatkoi yhä hiljaisella ja koruttomalla äänellä. Siriuskaan ei viitsinyt puhua kamalan kovaa.
"Kyllähän he ovat."
Hiljaisuus tuntui vangitsevan molemmat huoneessa olijat ja lyövän korvat lukkoon. Siriuksesta tuntui, että se oli hänen ja Christinen vakavin keskustelu koko aikana, vaikka aihe ei millään tapaa vakava ollutkaan. Sirius ei kestänyt hiljaisuutta.
"Onko sinulla ystäviä?"
Christine oli aivan hiljaa, hän jatkoi verkkaista maalaamistaan koko ajan, mutta silti Sirius vaistosi, että tämä mietti kuinka paljon oli valmis kertomaan.
"Oli minulla muutama Ranskassa. Täällä sinä, talonvahti ja Remus olette ainoat, jonka kanssa olen keskustellut kunnolla. Tuliviskin tilaamista ei kai lasketa?" Huvittunut ja ironian sävy ei jäänyt Siriukselta huomaamatta.
"Kuinka niin oli?" hän tiesi leikkivänsä tulella, mutta tieto ei saanut häntä lopettamaan. Hän halusi tietää Christinestä enemmän, hän halusi selvittää, mikä salaisuus tällä oli. Miksi tämä ei kertonut olennaista asiaa?
"Emme pidä yhteyttä.” Yksinkertainen ja mitäänsanomaton vastaus oli kuin myrkkyä Siriukselle. Miksi he eivät pitäneet yhteyttä? Hän halusi kysyä, hän janosi vastausta, mutta tiesi, että vain säikyttäisi Christinen kysymällä. Hän pakottautui olemaan hiljaa ja puristamaan huulensa tiukaksi viivaksi.
"On vain hyvä ettet kysy mitään. En minä vastaisi", Christine sanoi kääntyen ympäri ja keskeyttäen maalauksensa. Siriuksen teki pahaa katsoa Christineä. Tämän kasvot olivat ilmeettömät ja ne näyttivät haurailta - aivan kuin ne olisivat voineet pirstoutua hetkenä minä hyvänsä. Sirius ei tiennyt, miksi sai sellaisen vaikutelman, ja se alkoi vähitellen pelottaa häntä itseäänkin. Mikä ihme Christinellä oli?
"Miksi?" hän ei silti voinut olla kysymättä. Hän halusi nähdä taas tutun sarkastisen hymyn Christinen kasvoilla ja pilkkeen turkoosinvärisissä silmissä. Nyt nainen oli kuin patsas. Kaikkea muuta kuin oma itsensä.
"Sitä kutsutaan yksityisasiaksi", Christine vastasi sarkastisesti. Siriuksen olisi tehnyt mieli huokaista helpotuksesta, mutta hän ajatteli sen olevan jo hieman liikaa. Hänen ei kuulunut ajatella sellaista. Hän oli mies, piru vie, eikä hänellä ollut mitään syytä olla huolissaan Christinestä. Tämähän oli jo aivan normaali, tämä hyräili samalla kun maalasi.
"Aina asiat eivät voi pysyä yksityisinä", Sirius kiusasi. Christinen terävä mulkaisu sai hänet kuitenkin jättämään aiheen. "Tarvitsetko vielä apua maalaamisessa?"
Kaikkien oletuksien vastaisesti Christine purskahti nauruun. Sirius katsoi naista ymmällään. Hän odotti kohteliaasti naurunpuuskan hellittävän ja katsoi kysyvästi silmäkulmiaan pyyhkivää Christineä.
"Sinä oletkin ollut varsinainen apu. Kaadoit purkillisen maalia, sotkit itsesi maaliin..." Christine ei kyennyt jatkamaan enää. Hän nauroi edelleen ja Siriuskin alkoi nähdä asiassa huvittavuuden häivähdyksiä.
"No ehkä minä en ollut täysin paras mahdollinen apu."
"Et, et todellakaan."
"Minun pitäisi varmaankin mennä. Remus tulee hetken päästä töistä ja lupasin mennä Jamesin luo, kun Lesliekin on siellä", Sirius selitti ja pyöräytti silmiään selitykselleen. Mistäköhän Christine voisi tietää kuka oli Leslie ja kuka James?
"Onko Leslie se kuvan tyttö?" Christine kysyi katsomatta Siriukseen.
"Ei. Se on Miranda."
"Ai. Onko Miranda tyttöystäväsi?"
"Ei."
Vastauksen kaiku tuntui jäävän kaikumaan huoneen nurkkiin.
"Siitä puheenollen... Lähtisitkö kanssani ulos?" Sirius kysyi kelmivirne kasvoillaan. Hän tiesi yrityksen olleen tuhoon tuomittu, mutta silti hänen oli pakko yrittää.
"Mikä helvetti sinua vaivaa, Musta?" Christine huudahti. Hän kääntyi Siriukseen päin maalisuti kädessään.
"Hmm... Se on vaaleahiuksinen, sitä kutsutaan naiseksi... Au, selvä, minä lopetan!" Christine oli harpponut Siriuksen luokse ja viuhtonut maalissa ollutta sutia hänen kasvoilleen. "Ihan vain tiedoksesi, maali on pahaa."
Christine vain kohautti olkapäitään ja virnisti. Siriuskaan ei voinut olla täysin vakavana. He molemmat yrittivät näyttää mahdollisimman tuimilta, mutta virnistys vei voiton.
"No, minä lähden nyt. Jää hyvästi, oi kaunokainen", Sirius sanoi kumartaen. Hän pakeni vikkelästi paikalta itsekseen naureskellen. Päivästähän oli tullut jo varsin mukava.
