Nimi: Sinne missä satakieli laulaa
Kirjoittaja: Wisteria
Genre: kaipaushömppää (onko se edes genre?), het
Ikäraja: S
Haasteet: Kesäetydejä,
5 x jotain uutta 2015 (uusi inspiraationlähde: lainaus)
Sinne missä satakieli laulaa
"But you, you foolish girl, you have gone home
To a leaky castle across the sea,
To lie awake in linen smelling of lavender,
And hear the nightingale, and long for me."
(Edna St. Vincent Millay)
Sinä olit vain hupsu tyttö vaaleissa kiharoissasi. Iltatuulen tuoma muisto, koivujen lehtiin takertunut kuiskinta. Me istuimme vieretysten (sinun mielestäsi liian kaukana toisistamme) ja katsoimme kuinka aurinko laski vuosien sumentaman ikkunan takana. Sinä kerroit minulle salaisuuksiasi ja kummallisia elämänohjeita, joita olit kuullut kirkonkylän harmaatukkaisilta mummoilta, ja minua rupesi naurattamaan. Vakavoiduin kuitenkin heti, kun muistin tämän olevan viimeinen ilta toistemme seurassa. Sinun oli vaikea käsittää sitä ja minä typeryyksissäni olin mennyt lupaamaan, että olisin aina olemassa sinulle, vaikka sinä seuraavana päivänä olisitkin poissa. Tuskin enää kohtaisimme, mutta jos niin kaikesta huolimatta kävisi, tulisit onnelliseksi. Ehkä sattuisimme sille samalle mökkitielle kesäkuisena sunnuntaina, tai sinä kävisit mansikkavarkaissa mummin kasvimaalla. Silloin hymyilisimme toisillemme varautuneen ystävällisesti, sinä ahdistuksissasi ja minä pienessä hiprakassa. Haluaisit samaan aikaan olla siinä ja juosta pakoon muistojasi meistä kahdesta. Kasvoillesi nousisi kirsikkainen puna, ja me halaisimme miettien oliko niin sopivaa tehdä. Se saisi minut nolostumaan, sillä olin sinua neljännesosavaaksan lyhempi. Tärkeintä kuitenkin olisi se, että olisit siinä, sillä en voinut määrätä kuin omasta kohtalostani.
Mitään en siis voisi lähdöllesi, vaikka kuinka toivoisin kohtaavani sinut poimimassa mansikoita mummin penkistä. Se, että olisit poissa, ei tulisi loppujen lopuksi muuttamaan minun elämääni millään tavalla, vaikka en tohtisi sanoa sitä sinulle. Kaipaisin sinua viikon, ehkä toisen ja kolmannenkin, mutta kevään tullessa jo unohtaisin hymysi ja laventelilta tuoksuvat hiuksesi. Mutta kun sinä, hupsu tyttö, luulisit, etten muistaisi sinua lainkaan, olisit väärässä. Olin kätkenyt muiston sinusta niin syvälle sydämeeni, etten voisi sitä milloinkaan kadottaa. Minä kyllä muistin (ja tulisin aina muistamaan) silmistäsi heijastuvan auringonlaskun, vaikka en enää tekisi elettäkään tervehtiäkseni.
Ja kesiä lipui ohi yksi, toinen, kolmaskin. Sinä olit jo kaukana kotoa. Voi hupsu tyttö, mitä teitkään. Halusit löytää paikan, jota saatoit kutsua kodiksesi joutumatta tuntemaan kipua ja häpeää. Paikan, jossa et joutuisi enää kätkemään hymyysi niitä salaisuuksia, joista et koskaan uskaltanut kertoa minulle niin paljon että olisin ymmärtänyt. Minua suretti kuulla kohtalostasi. Suretti niin kovin, että toivoin vielä kerran näkeväni sinut, vaikka sinä et enää ollut siinä. Enkä tiennyt oliko se parempi kohtalo kuin jos olisit nukkunut pois, sillä minä tiesin että minun menettämiseni tuntui sinusta siltä. Olimme nykyään vain haamuja toistemme elämässä, etkä sinä osannut olla kaipaamatta minua edes silloin kun vuosia oli takana kymmeniä. Makasit edelleen satiinilakanoissasi ja kuuntelit ikkunan takana laulavaa satakieltä.
Joskus, minä lupasin hiljaa mielessäni, joskus olisin sinulle vielä se poika joka ei olisi koskaan ilmiantanut mansikkarosvoa mummilleen, ja sinä olisit minulle enemmän kuin pelkkä iltatuulen tuoma muisto. Makaisimme yhdessä satiinilakanoissa ja satakieli laulaisi kunnes nukahtaisit sylissäni.
Olisimme onnellisia juuri siinä.