//Sansku lisäsi varoitukset.
Kuume nousee
Author: Muzta Hritari
Raiting: K-11
Genre: Romance, adventure, pieni pala slashia, het
Warnings: Käsittelee mielisairaalaa ja sivutaan toisen tappoa.
Summary: Featherhardin hoitolaitos ei ole normaali mielisairaala. Ei todellakaan. Featherhardin hoitolaitos on erikoistunut "epänormaaleihin nuoriin" - niin epänormaaleihin, etteivät edes psykiatriset toimenpiteet ja lääkkeet auta näitä nuoria. "Epänormaali" Damian Cleese toimitetaan vanhempiensa toimesta Featherhardiin, jossa hän tapaa Coralien, Leonnen ja Mannonin. Ja jokaisella heistä on oma pikku salaisuutensa...
Authors note: Innostuin suunnattomasti tämän tekemisestä. Kuvittelin jo, että vääntäisin tästä aidon kirjan - mutta rahkeeni eivät vielä riitä siihen. Olen itse tykästynyt Damianiin valtavasti, hän on tähän astisista roolihenkilöistäni toistaiseksi paras. Coralie, Leonne ja Manon - ystävättäriä jotka olisin ottanut ilomielin kavereikseni ja huonetovereikseni.
Joten laitan tämän nyt tänne jossa te - rakkaat finiläiset - saatte repiä sen kappaleiksi ja heittää minulle takaisin.
Disclaimer: Kaikki hahmot ovat omiani.
Esinäytös
Tumma auto kiiti pitkin serpentiinitietä. Sen pinta heijasteli ympäristön kauniita maisemia ja karuja kivikoita, joissa niin monet retkeilijät olivat samoilleet. Aurinko peilasi itseään ikkunalasista ja lämmitti sisäpuolella olevaa tunnelmaa entisestään. Auton renkaat etenivät määrätietoisella vauhdilla, joten kuka tahansa saattoi arvata, että kuljettajalla oli kiire. Raollaan olevasta ikkunasta kuului ärtynyt keskustelu.
”Minä en halua sinne!” Damian murisi isälleen ja sai autossa vallinneen ilmapiirin laskemaan hälyttävästi. Andrew vain painoi lisää kaasua ja vilkaisi poikaansa silmäkulmastaan.
”Se on omaksi parhaaksesi”, hän sanoi vältellen katsomasta vieressään istuvaa nuorta. Damianin hiilenharmaat silmät olivat uhkaavasti sirrillään ja hänen suustaan kumpuava murina ei ottanut laantuakseen.
”Enkö minä päätä mikä on omaksi parhaakseni?” hän huusi ja löi nyrkillään auton sivuovea, josta kuului pahankuuloinen rusahdus.
”Sinä et ole osannut päättää mitään sen jälkeen kun sinä.. sinulle..” Andrewin ääni hiipui ja hän pyyhkäisi ohimolleen valuneen hikikarpalon. Hän ei ollut myöntänyt sitä vaimolleen, mutta Damianin olemus pelotti häntä. Ainoan pojan vieminen sellaiseen paikkaan oli saanut Andrewin vaimon puhkeamaan epätoivoisiin kyyneliin. Damian ei osannut tilassaan enää edes käyttäytyä ja hänen voimansa olivat kasvaneet liian suuriksi. Andrew pelkäsi, että poika satuttaisi jotakuta. Ja vielä se, mitä tapahtui Jodien kanssa…
Tilanne oli vain riistäytynyt käsistä, eikä heillä ollut muuta valinnanvaraa vanhempina kuin kuljettaa poika turvalliseen paikkaan, jossa hän ehkä voisi parantua. Andrew epäili sitä kuitenkin vahvasti.
Damian laski päänsä käsiinsä ja sulki silmänsä hänen vieressään. Oli ollut vain silkkaa onnea, että Andrew oli saanut poikansa autoon rauhallisesti. Yleensä Damian kapinoi pienintäkin käskyä vastaan ja oli ottanut yleiseksi tavakseen murista. Naapurit olivat alkaneet kuiskutella hauraiden verhojensa piiloissa toisilleen Cleesen talon tapahtumista, mikä oli syvästi järkyttänyt Andrew’n vaimoa. Yleensä niin mallikelpoisen perheen poika oli vinksahtanut päästään, oli lempein versio kiertävistä huhuista. Muita Andrew ei sitten ollut halunnut kuullakaan.
”Minä tapan sinut, jos joudun sinne!” Damian kuiskasi isänsä korvaan ja sai kylmät väreet kulkemaan tämän selkäpiitä pitkin. Vaikka Andrew rakasti poikaansa ja tiesi, ettei Damian koskaan vahingoittaisi häntä, hän otti varmoin ottein povitaskustaan pienen ampullin ja iski sen poikansa farkuin peitettyyn reiteen. Tohtori Featherhard oli lähettänyt hänelle tämän kyseisen tainnutuslääkkeen ja määrännyt sen käytettäväksi hätätilanteessa.
Damian katsoi isäänsä silmät järkytyksestä avoinna, kunnes muutaman sekunnin kuluttua kolautti päänsä oikeanpuoleiseen lasiin. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja vaimea hengitys lähti virtaamaan hänen huuliensa välistä.
Andrew’n oli pakko pysäyttää auto; syvä järkytys ravisutti hänen kehoaan ja rattia pitelevät kädet tärisivät kuin horkassa. Hän oli juuri tainnuttanut oman poikansa, joka ei kuitenkaan ollut hänen poikansa. Hän laski päänsä ratin päälle ja hengitti syvään. Mitään näin radikaalia hän ei ollut koskaan kuvitellut tekevänsä.
Puhelin pirahti soimaan hänen takintaskussaan ja havahdutti hänet itsesyytöksistään. Vapisevin käsin hän avasi tumman simpukkapuhelimen ja vastasi siihen värittömällä äänellä.
”Damian?” Alisonin heikko ääni kantautui kuulokkeesta. Andrew huokaisi ja katsahti poikaansa, jonka pikimustat hiukset peittivät hänen silmänsä.
”Hän nukkuu”, Andrew valehteli vaimolleen kulmat kurtussa. Hän valehteli vaimolleen vain harvoin, mutta tämä tilanne olisi mennyt hänen sietokykynsä ylitse.
”Onko hänellä varmasti kaikki mukana?” Alison kysyi itkunsekaisella äänellä, vaikka hyvin tiesikin, ettei mikään ollut unohtunut; hän itse oli pakannut poikansa matkalaukun tohtori Featherhardin ohjeiden mukaan. Ei teräviä esineitä, viestintävälineitä tai lääkkeitä, joihin ei tarvinnut reseptiä.
”On, on”, Andrew rauhoitteli vaimoaan, ”mutta olemme nyt keskellä vuoristoa joten minun on lopetettava.”
”Niin, aivan”, Alison kuiskasi, ”mutta Andrew…”
”Niin, rakas?”
”Sanothan hänelle, että rakastan häntä kaikesta huolimatta?”
”Kyllä. Lopetan nyt.”
Andrew sulki puhelimensa ja käynnisti auton jatkaen matkaansa. Damian liikahteli hänen vierellään ja luomien taakse kätkeytyneet silmät liikkuivat hurjasti. Hänen sormensa nytkähtelivät kuin jotain tavoitellakseen ja vaipuivat sitten takaisin syliin. Välillä hän mumisi Jodien nimeä, kunnes taas vaipui hiljaisuuteen.
Aurinko kipusi sitä korkeammalle mitä edemmäs vuoristoon he ajoivat. Se porotti armottomasti, kuin kertoakseen ettei siltä voinut piiloutua mihinkään. Andrew joutui painamaan ilmastointia vahvemmalle, kun tunsi kuumuuden käyvän liian tukalaksi autossa. Ikkunaraosta puhaltava tuuli puhalteli hänen lyhyisiin hiuksiinsa ja vilvoitti hänen hermostunutta oloaan edes vähäsen. Pitkä matka kului hitaasti hiljaisuuden vallitessa.
Lopulta kapea tie haarautui. Andrew ajoi kyltin osoittamaan suuntaan ja hiljensi vauhtiaan huomattuaan saapuneensa korkeiden kuusten kehystämälle suoralle. Se olisi vielä puuttunut, että hän ajaisi jonkinlaisen metsäneläimen ylitse.
Melkein sysimustat kuuset estivät auringon valon pääsyn asfaltilla päällystetylle tielle. Ilma oli paljon vilpoisampaa ja kaikkialla vallitsi outo tunnelma, kuin luonto olisi odottanut jotakin. Andrew karisti pahat aatteet mielestään ja körötteli tietä pitkin tainnutettu poika etupenkillä. Aikansa ajettua hän saapui valtavalle, takorautaiselle portille, jonka lähistöön oli asennettu videokamera ja ovisummeri. Andrew veivasi ikkunalasinsa auki ja painoi kauan aikaa valkoista nappia.
”Nimenne ja asianne”, kaiuttimesta räsähti rakeinen ääni.
”Andrew Cleese, tuon poikaani Damian Cleeseä, öh.. tuota.. hoitolaitokseenne”, hän takelteli ja räpläsi turvavyönsä lukkoa. Ääntäkään päästämättä takorautaiset portit avautuivat ja paljastivat näkymän valkoiseksi kalkittuun, kolmikerroksiseen taloon, jonka korkeat kivimuurit katosivat takana häämöttävän metsän sisuksiin. Ikkunat olivat ruskeareunaisia ja suuria, etuovi massiivinen ja läpäisemättömän näköinen. Featherhardin hoitolaitos näytti pikemminkin varakkaan erakon huvilalta kuin epätavallisten tautien ja mielenvikoihin perehtyneeltä hoitolaitokselta.
Samalla kun Andrew pysäköi autonsa suoraan pääoven eteen, kaksi miestä astui ulos talosta. Toinen oli valkopaitainen ja – housuinen mies, jykevyydestään päätellen hoitaja ja toinen oli tummahiuksinen ja pitkähihainen mies, jonka kasvoilla ei ollut minkäänlaista ilmettä. Andrew nousi autostaan ja tunsi itsensä rumaksi ja lyhyeksi tummahiuksisen miehen vaaleansinisten silmien edestä, jonka jokainen piirre huokui arvovaltaa.
”Septimus Featherhard”, vaaleansinisten silmien katse oli tutkiva, kun mies ojensi kätensä Andrew’lle, ”Andrew Cleese ja…” hänen silmänsä kurkistivat tuulilasista lävitse, ”Damian Cleese?”
”Kyllä”, Andrew yskäisi ja piteli vieläkin autonovestaan kiinni.
”Olette tainnuttaneet poikanne”, se oli toteamus.
Andrew ei kyennyt kuin nyökkäämään, ja samassa leveäharteinen hoitaja nosti Damianin autosta käsivarsilleen kaapaten lennosta myös tämän laukun. Isä tunsi epäröintiä nähdessään poikansa utuisen ilmeen tämän palatessa heikosti tajuihinsa.
”Tulisitteko te vielä sisälle käymään, jotta saisimme nämä paperiasiat kuntoon”, Featherhard kysyi äänessään sympatiaa, jonka Andrew otti vastaan kiitollisena. Hän läimäisi autonovensa kiinni ja seurasi miestä pieneen aulaan, josta johti kolme oviaukkoa, yksi oleskeluhuoneeseen, toinen ruokailutiloihin ja kolmas puiselle ovelle, joka oli vastapäätä pääovia. Missään ei näkynyt potilaita.
”He ovat ylimmässä kerroksessa, ryhmätunnilla”, Septimus vastasi Andrew’n esittämään kysymykseen ja ohjasi tämän suljetusta puuovesta. Hän viittasi miestä istumaan nahkaiselle tuolille ja asettui itse teräksisen työpöydän toiselle puolelle. Hän kaivoi ohuen paperipinon kirjahyllynsä laatikostosta ja heitti sen huolettomasti pöydälle.
”Minne Damian viedään?” Andrew huolestui hoitajan kivuttua aulassa olleita rappusia pitkin yläkertaan. Hän olisi halunnut seurata miestä ja nähdä, minkälaisia huoneita tässä hoitolaitoksessa oikein oli. Joutuikohan Damian kalterein varustettuun, valottomaan huoneeseen?
Hän tunsi ahdistuksen taas nousevan keuhkoihinsa ja pakotti itsensä tyyntymään. Damian parantuisi täällä ja palaisi kotiin poikana, joka oli ollut ennen nykyistä olotilaansa.
”Herra Cleese, oletteko lukeneet hoitolaitoksemme säännöt ja toimenpiteet ja täyttäneet poikanne paperit kunnolla?” Featherhard kysyi muodollisesti. Andrew nyökkäsi.
”Ja hyväksytte poikanne vuoden pituisen hoitokaavan, ja sen, että jos emme löydä sopivaa parannuskeinoa, hän joutuu olemaan täällä ehkä pidempäänkin?”
Andrew puristi kätensä nyrkkiin ja nyökkäsi. Alisonin mielenterveys ei kestäisi, jos poika ei tulisi kuntoon.
”Tarvitsen allekirjoituksenne vielä tähän kaavakkeeseen”, Septimus ojensi kirjoitusalustan ja siinä makaavan paperin Andrew’lle, joka tarttui siihen haparoivin käsin. Kirjaimet pomppivat hänen silmissään, eikä hän edes lukenut lappusta jo kuitattuaan sen.
”Toivotan poikanne tervetulleeksi Featherhardin hoitolaitokseen”, mies totesi lämpimällä äänellä ja ojensi kättään ravistaakseen Andrew’n kättä. Tämä tarttui siihen heikolla otteella ja nousi tuolistaan.
”Saanko vielä nähdä hänet?” Andrew kysyi huolestuneena.
”Tottahan toki, herra Cleese, seuratkaa minua”, Featherhard nyökkäsi ja ohjasi kädellään riutuneen miehen toimistostaan ulos. Andrew kulki pari askelta hoitolaitoksen johtajan takana seuraten tätä yläkerrassa olevaan, pitkään käytävään. Hän näki monia ovia, mutta kaikki niistä olivat suljettuina. Kaikkialla vallitsi epätavallinen hiljaisuus ja Andrew’sta tuntui, että paikassa ei asunut ketään. Hän jättäisi poikansa tyhjään hoitolaitokseen kahden ventovieraan miehen kanssa. Hän ei mahtanut puistatukselle mitään.
”Tämä on Damianin huone”, Septimus Featherhard pysähtyi ainoan avonaisen huoneen eteen. Andrew astui sisään ja huomasi helpotuksekseen sen olevan tavallinen huone, ikkunoissa olevaa rautaristikkoa lukematta.
”Se on hänen omaksi parhaakseen”, Featherhard muistutti seuraten Andrew’n katsetta. Mies vain mumisi jotakin ja harppoi poikansa luokse, joka makasi vielä tokkuraisena sängyllään.
”Damian”, hän kuiskasi ja nojautui eteenpäin, ”kuuletko minua?”
Damian sammalsi jotakin ja suojasi kädellään silmiään auringonvalossa kylpevässä huoneessa.
”Me rakastamme sinua kaikesta huolimatta”, Andrew sanoi konemaisesti ja suoristi selkänsä. Alisonin pyyntö oli toteutettu. Nyt hän halusi vain nopeasti ulos tästä paikasta.
”Pitäkää hänestä hyvää huolta”, Andrew painotti Featherhardille ja käveli ripein askelin käytävään. Septimus sulki oven ja lukitsi sen.
”Useimmat potilaistamme raivoavat pari ensimmäistä päivää. Olisi vaarallista antaa hänen kuljeskella muiden ihmisten parissa nämä parit alkupäivät”, Featherhard lausui tottuneesti ja kuljetti Andrew’n autonsa luokse.
Kalpea mies ei sanonut enää sanaakaan, istuutui vain ratin taakse ja nosti kättään. Featherhard vilkutti, kääntyi kannoiltaan ja palasi takaisin toimistohuoneeseensa. Hän avasi pöydälleen heittämänsä ohuen paperipinon ja nosti alimmaisen arkin. Kaihtimet avaten hän otti mukavan asennon tuolissaan ja aloitti lukemisen.
”Damian Matthew Cleese, mielenvikahäiriöistä kärsivä ja murhasyytteestä vapautunut seitsemäntoistavuotias nuori siirretään New Orleansista Featherhardin hoitolaitokseen parantumattomien hallusinaatioiden vuoksi. Syytä tilaan ei ole selvillä…”
