Nimi - Kuuntele sydäntäsi
Ikäraja - Sallittu (S)
A/N - Tämä on nyt eka teksti jonka täällä finissä julkaisen, tähän asti olen tyytynyt vain lueskelemaan muiden ficcejä. Toivoisin, ettette ole liian kriittisiä tälle, tämä on kirjoitettu todella nopeasti (aika kauan sitten) ja niin...
Tiedän, että hymysi takana on jotain erityisempää. Jotain niin kaunista, niin puhdasta. Aina, kun katson syvälle auringonlaskun kullalla täplittämiin silmiisi, sisälläni rakkaus leimahtaa kirkkaaseen liekkiin, joka ei hiivu koskaan. Sinä rakensit rakkautemme, rakensit sen tyhjän päälle, rakensit rakkauden sillan yli kuilun jossa pimeys kuiskailee. Mutta se silta ei kestänyt, se silta hajosi lasisirpaleiksi, sirpaleet satoivat pimeään. Yhden sirpaleen piilotin sydämeeni, ja vain sinä voit sen sieltä löytää.
Mutta et halunnut, et pystynyt. Sinä lähdit, ja pieni palasi taivasta putosi pimeään, raapiutui hajalle sirpaleisiin. Sinun pieni palasi taivasta ei ole enää valkohehkuista kultaa eikä säihkyvää hopeaa, se ei ole edes safiirinsinistä hohtoa. Se on vain mustaa. Mustempaa kuin talviyön pimein hetki, mustempaa kuin korpin sulat, mustempaa kuin mustan aukon keskus, mustempaa kuin murhaajan sydän.
Kuuntele sydäntäsi, kun hän puhuu sinulle. Kuuntele sydäntäsi, et voi tehdä mitään muutakaan. En tiedä minne menet, enkä tiedä miksi. Miksi jätät minut yksin tänne pimeään seisomaan, kuuntelemaan kun yö laulaa ja puut kutovat huminallaan lintujen laulun yhteen, kun järvet saavat ikuisuuden soittamaan lyyriaan? Miksi et jää luokseni, mikset anna minulle edes hetkeä ikuisuudestasi? Mutta kuuntele sydäntäsi, ennen kuin sanot hänelle hyvästit...
Joskus ihmettelen, onko tämä taistelu kannattavaa. Onko tämä kaiken sen kivun arvoista? Ovatko nämä virtauksen mukana menevät pienet hetket sen raastavan sodan väärti? Entä jos eivät olekaan, ja kärsin turhaan? Vuodatan kyyneleitäni vuoksesi, vaikka sinäkin olet vain katoava kangastus? Mikään ei ole pysyvää, kaikki katoaa aikanaan. Kaikki pyyhkiytyy pois, ja mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Paha on hyvää, pimeä on valoa, kipu on rakkautta ja ilo on vihaa. Aurinko on Kuu ja tähdet ovat lehtiä, ruusut ovat jalokiviä ja me vain kasa tuhkaa.
Tunteilla on tarkoituksensa ja paikkansa. Sodassa ei ole rakkautta, on vain vihaa, rakkaudessa ei ole sijaa murhanhimolle, murhanhimo ei anna tilaa onnelle, onni syrjäyttää pelon, pelko täyttää mielen ja huuhtoo kaiken muun pois. Unelmissasi tunteet olisivat sovussa keskenään, tasapainossa, kun ne punnittaisiin vaa'alla. Mutta minne se unelmasi katosi? Se mustui, se mustui vihan polttavassa tulessa, se muuttui synkäksi, aivan kuin pieni palasi taivasta.
Kuuntele sydäntäsi, kun hän puhuu sinulle. Kuuntele sydäntäsi, et voi tehdä mitään muutakaan. En tiedä, tuletko takaisin matkaltasi, en tiedä, näenkö sinua enää, en tiedä mistään mitään. En tiedä, miksi jätät minut seisomaan tänne mustan meren rantaan, kuuntelemaan aaltojen vihaista kohinaa, tuntemaan kun ne hakkaavat vasten jalkojani, haistamaan meren suolaista tuulta joka vihmoo läpi pimeän yön. Mutta kuuntelen sydäntäni, ennen kuin sanon hyvästit.
Täällä on paljon ääniä, jotka tahtovat tulla kuulluiksi. Ne kaikuvat ilmassa ja värisevät yössä. Niillä on niin paljon sanottavaa, niin paljon asioita joista täytyy mainita, mutta ne eivät löydä sanoja. Kukaan ei kuule, kukaan ei auta. Kukaan ei edes tiedä.
Taikojen huumaava tuoksu on sitä kauneutta jota on ollut aikojen alusta asti. Kukaan ei enää usko taikuuteen, kukaan ei palvo sitä niin kuin ennen. Kukaan ei muista aikaa, kun rakkaus oli villimpää kuin tuuli. Kun rakkaus vielä eli, villinä ja vapaana, sen loimuavaa kirkkautta ruokkivat miljoonat ja taas miljoonat rakastuneet. Nyt vihan musta viitta uhkaa tukahduttaa rakkauden.
Kuuntelen sydäntäni, kun puhut minulle. Kuuntelen sydäntäni, koska en voi tehdä muutakaan. Kuuntelen sydäntäni, kunnes sanon sinulle hyvästit.
