A/N: Vuosi taas hurahtanut ohi niin nopeasti, että huh. En tiedä, seuraako tätä enää kukaan, mutta teen tämän jatkiksen loppuun, vaikka siihen menisi viisi vuotta.
Tässäpä siis uusi luku, vaikkakin hieman lyhyehkö.
Uuden päivän valo sarasti ikkunan kaihdinten välistä Hermionen väsähtäneille kasvoille. Hän ei ollut taaskaan nukkunut hyvin. Miten ironista, hän mietti mielessään auringonvalon repiessä hänet tehokkaasti unistaan. Hänen oli ollut tarkoitus tulla tänne lepäämään ja etsimään elämälleen uutta suuntaa, eikä hän saanut edes nukuttua. Päinvastoin, hänen päänsä oli täynnä uusia pohdittavia, mieltä niin kiusallisesti askarruttavia asioita. Ja kaikesta tästä kiittäminen oli Kalkarosta. Miten, miksi. Nuo kaksi sanaa, jotka olivat jo lapsuudesta lähtien määritelleet hänen elämäänsä. Sammumaton tiedonjano, hänen tunnusmerkkinsä ja selkein luonteenpiirteensä. Miten hän muka kykenisi uuden mysteerin ilmaantuessa kuvioihin hillitsemään tuota ominaisuutta, joka oli ollut hallitseva osa häntä aina syntymästä lähtien? Päätään pudistaen Hermione nousi sängystä ja laahusti uneliaana kylpyhuoneeseen peseytymään. Puettuaan vaatteet päälleen hän vilkaisi kelloa ensimmäisen kerran koko aamuna. Yksitoista. Hymähtäen itsekseen hän harjasi hiuksensa ja sitoi ne poninhännälle. Hän keskittyisi korjaamaan unirytmiään sitten, kun hänellä olisi työpaikka – toisin sanoen syy siihen.
Hän laskeutui portaat alas ja huomasi Alicen keittiönpöydän ääressä lukemassa sanomalehteä. Franco nukkui keräksi käpertyneenä olohuoneen harmaakuvioisella mustalla kangassohvalla. Joskin Hermionen askeleet kuultuaan tämä nosti ylväästi päätään ja antoi emännälleen pienen haukahduksen merkiksi tämän saapumisesta. Hermione ei voinut olla naurahtamatta, koiralla oli luonnetta aivan kuin omistajallaankin. Ja jälkimmäinen vaikutti toden teolla hemmottelevansa lemmikkiään. Tosin sen Hermione ymmärsi muistaen oman kiintymyksensä Koukkujalkaan.
”No mutta huomenta, tyttöseni! Nukuitko hyvin?” Alice kysyi pirteästi ja otti silmälasit päästään sulavalla liikkeellä. Naisessa oli kieltämättä tietynlaista iätöntä eleganssia, Hermione huomasi pohtivansa.
”Kiitos kysymästä, nukuin kyllä. Entä sinä, valvottiko ajatus uudesta vuokralaisesta?” Hermione vastasi hieman ujosti hymynkare kasvoillaan. Alicen tarjous ihmetytti häntä edelleen, mutta ehkäpä vanhempi nainen kaipasi yksinkertaisesti seuraa.
”Ei lainkaan, päinvastoin!” Alice nauroi kysymykselle.
”Ai niin muuten, nuori mies kävi tässä aamulla kyselemässä sinua. En raaskinut herättää, joten lupasin välittää viestin ja ehkä hänen vähän erikoisemmat tuomisensa.” Vanhempi nainen nyökkäsi pöydän suuntaan, jossa Hermionen hämmästykseksi häntä odotti kirje – ja pieni pöllö häkissään.
”Tuota…miltä mies näytti?” Hermione sai soperrettua hämmennykseltään.
”Ah, oikein miellyttävän näköinen hän oli mustine hiuksineen ja laseineen. Selitti vielä, kun huomasi että minä olin kuin puulla päähän lyöty – no mitä muuta voi olettaa, kun ovelle kuskataan pöllö – että hänellä on eläinhoitola, joka on erikoistunut loukkaantuneisiin villieläimiin. Tämä pikkupöllö on kuulemma toipumassa, muttei tullut toimeen muiden eläinten kanssa. Joten hän oli pyytänyt sinulta, että pitäisit siitä huolta jonkin aikaa. Kuulemma se on ihan lauhkea, muistuttaa minun mielestäni enemmän höyhenillä kuorrutettua palloa kuin pöllöä.” Alice aloitti taas puhetulvansa.
Harry ja hänen ideansa, Hermione pohti mielessään. Ääneen hän nauroi.
”Niin tosiaan, me keskustelimmekin siitä jokin aika sitten, mutta olin jo ehtinyt unohtaa sen tässä muutosten keskellä.” Hän yritti selittää hämmentynyttä reaktiotaan rouvalle samalla, kun katsoi pöllöä tarkemmin.
Totta, lintu oli hämmentävän pörheä – ja pieni. Posityyhtysen kokoinen, mutta muuten ulkonäöltään hyvin erilainen. Väritykseltään pikkupöllö oli puhtaan valkoinen, tosin tarkemmin katsottuna siellä täällä oli muutamia hopeanharmaita höyheniä, ja pientä linnunkehoa peitti paksu pörröinen höyhenpeite. Ensi näkemältä lintua olisi voinut kuvitella avuttomaksi, mutta kun sitä lähestyi, sai osakseen terävän katseen ja korvia raastavan rääkäisyn. Kuin viestiä vahvistaakseen pörröinen sulkakasa levitti siipiään tavalla, jonka luultavasti olisi pitänyt näyttää uhkaavalta, mutta kun siivet kuten itse lintukin olivat pikkuruiset, pörröiset ja hohtavan valkeat, ei se oikein säikäyttänyt vastaanottajaa. Varoituksen annettuaan se kääntyi yleisöstään poispäin ja alkoi sukia sulkiaan.
”Hirvitys! Ja lauhkea vielä, katinkontit, sanon minä. Voit pitää sen, jos saat sen pysymään hiljaa. Muuten heitän tuon räähkän ulos.” Alice manasi näyttäen kovin närkästyneeltä.
Hermione puri huultaan, ettei purskahtaisi nauruun. Harryn idea selityksineen, pöyhkeä diivan elkein käyttäytyvä pöllö ja Alicen vahva antipatia ylimääräistä vierasta kohtaan oli jo liikaa. Yrityksestään huolimatta Hermione ei voinut olla tirskahtamatta. Harvoin päivä sai näin lennokasta aloitusta, hän mietti hiljaa mielessään yrittäen pitää itsensä koossa. Hän ei ollut okklumeuksen taitaja, mutta hän kykeni kyllä tarvittaessa vetämään roolia. Alice oli terävä nainen ja hän kyllä ymmärtäisi pian että jotakin outoa oli tekeillä, jos Hermionen hallittu käytös alkaisi rakoilla. Kaikesta hulluudestaan huolimatta tilanne oli kohentanut hänen mielialaansa. Ja Merlin vieköön, sitä tarvittiin. Jos hän todella aikoi onnistua selvittämään välinsä ilmeisesti jollain keinolla kuolleista nousseen opettajansa kanssa, hänen tulisi olla vireessä. Ja senhän hän tekisi. Suunnitelma oli odotti jo valmiina.
