Jos tahdot tanssia alasti auringossa [k-11, slashdrama 7/7]

[Zarroc]

Author: Zarroc
Pairing: Niko Koivulehto/Jere Salonius
Genre: romance, fluffy, angst, slash
Warnings: tulee osien yhteydessä jos pitää ilmoittaa.
Rating: k-11
A/N. no hitto. En osannut sitten jättää näitä rauhaan.. 8'D elikkä nikoa & jereä taas vaihteeksi, seurataan sitten vaikka yhteiseloa. Spurttiraapale ja ekaan osaan F300 93. Keskikesä

Jos tahdot tanssia alasti auringossa

1.    Maalaan kuvat tauluihin

Mä piilotan sut lauluihin
Mä pelkään sun puolestas
Mä lupaan hei etten naura sun runoilles

Jerellä oli kyynärpäissä öljyä ja kermavaahtoa. Minua nauratti katsoa, kun se yritti sijoittaa mansikoita tasaisille väleille kieli keskellä suuta.

”Kerro mulle vielä miks meillä on kakku”, totesin sille ja vaivihkaa pyöräytin sormeani kermakulhossa. Jere vilkaisi minua moittivasti viedessäni sormea suuhuni ja virnistin sille viattomasti.

”No, kesällä on pakko olla mansikkakakku”, se hymyili ja pyyhkäisi otsaansa kädellään. Minä tirskahdin hieman tahtomattani, sen otsassa oli kermarantu. Hyppäsin alas pöydänreunalta ja kietaisin käteni sen lanteille.
”Oot kyllä aika kermanen”, virnuilin sille ja se huokaisi hymyillen. Kurottauduin varpailleni ja nuolaisin häpeilemättä sen otsaa, jolloin Jere säpsähti.
”Tiiät sä ees mitä kaikkee siinä otsassa voi olla?”
”Todellakin”, vastasin.

Tänään oli ollut audin öljyjenvaihtopäivä ja hienohelmana olin vain seisoskellut vierellä samalla kun Jere oli rymynnyt auton alle. Olimme molemmat todenneet, että öljyä meni huomattavasti vähemmän kuin rekkaan ja hymyilleet sitten litrojen varmuusvarastolle, jonka olimme piilottaneet pyörien sekaan.

”Ooksä nähny Ninniä?” Jeren ääni keskeytti mietteeni ja minä katselin ympärilleni.
”Mä haen sen”, huokaisin turhautuneena ja lähdin etsimään kania. Sitä ei kuitenkaan löytynyt mistään, katsoin jopa parvekkeelta eikä se ollut sielläkään.

Jere oli työntämässä kakkua jääkaappiin tullessani takaisin keittiöön. ”Ninni ei oo täällä.”

En ollut pitkään aikaan nähnyt sen ilmettä yhtä hämmentyneenä ja pelästyneenä.
”Se on pakko löytää.”

[Hilla]

Zarroc.*huokaa* Kiitos kun palautit vaikka vain hetkeksi pojat tälle taajuudelle. Suloista. 

Kaunis nimi.

[Zarroc]

takkuinen, hehe, kiitos. pus :3

A/N. F300 258. Huolestuneisuus

2.   Ei jalat enää kauaa maassa pysy

Vaikka se tietää että mikään ei tunnu miltään
Jos aina liian nopeasti pyörii hyrrä

Jere oli kampeamassa itseään ovesta ulos, kun tarrasin sen hihaan.
”Hei voitko ees pestä ton kerman pois naamastas”, muistutin sitä ja se mulkaisi minua, mutta totteli kuitenkin pyyntöäni. Nappasin kotiavaimet ja puhelimen mukaan ja avasin Jerelle oven.

”Miten se ois muka voinu ees lähtee tuolta kämpästä ulos”, Jere jupisi kävellessämme portaita hitaasti alaspäin.
”No ovi oli tänään kaks sekuntia raollaan ku vein roskat ja sä rassasit sitä autoo”, totesin hetken kuluttua ja Jere pysähtyi. Se tuijotti minua sen näköisenä, että olin tehnyt jonkinlaisen pyhäinhäväistyksen.
”Siis. Jätit kanin yksin kämppään ja jätit vielä oven auki?!”
”Hitto Jere”, huokaisin. ”Se nukku sillon. Ja enkä mä ees tienny onko sulla avaimia.”
”Ja sullako ei omia oo?”
”Ninni nukku niiden kanssa!”

Jere pudisti päätään ja jatkoi nopeasti alempiin kerroksiin.
”Ninni!” se huuteli hiljaisella äänellä, ettemme herättäisi koko rappua siinä samalla.
”Ihanku se nimensä tajuais”, totesin, mutta Jeren mulkaisu sai minut pitämään naamani kiinni alakertaan asti.

Seisoskelimme alaeteisessä vähän aikaa neuvottomana.
”Oisko se voinu mennä pyörävarastoon?” Jere tarjosi ainoaa järkevältä kuulostavaa vaihtoehtoa. Kohautin olkiani, mutta lähdimme kuitenkin siihen suuntaan.

”Mut jos se on täällä, se on varmaan ettiny jonkun piilon”, totesin ja pyörävaraston ovella katsahdimme toisiimme varsin tietäväisen oloisena.
”Se kanootti.” Jere sanoi hitaasti ja me ryntäsimme seinän vieressä nojallaan ollutta kanoottia kohti. En tiennyt edes kenen se oli, mutta se kuulosti ainoalle järkevälle vaihtoehdolle.

Käänsimme kanootin ympäri varovasti, katsoen sisään ainoasta ihmisen mentävästä reiästä. Siellä näkyi kaksi tummaa silmää, jotka tuijottivat meitä uneliaan näköisenä.
”Vittu että oot tyhmä kani Ninni”, huokaisin sille helpottuneena ja noukin mokoman kyytiin. Jere näytti sille, että ei tiennyt ollako vihainen vai pelkästään helpottunut.
”Ei kakkua sille tänään”, se murahti, otti minua kädestä ja veti perässään ulos varastosta.

Päästyämme sisälle asti kävin työntämässä Ninnin häkkiinsä, jotta se tajuaisi olla menemättä mihinkään edes tällä kertaa.

Jere suuteli niskaani ottaessani kakkua kaapista.

[Zarroc]

mimau, iik miten pitkä kommentti. Mitähän tähän sanoisi.. tämä ei ole oikeastaan songficcimäinen, mutta nuo kursivoidut pätkät ovat kyllä laulunsanoja. Jotenkin jäänyt tavaksi aina liittää jokin kappale mukaan tähän, yleensä se, jota kuuntelen kirjoitellessani. Ja tästä on tosiaan aikomus tulla ihan leppoisa sarja, en muutenkaan oikein välitä dramasta sen nimenomaisessa merkityksessä 8'D
kivaa että tykkäsit ja kiitos paljon kommentista! ♥

A/N. F300 32. Kestävä

3.    Yö tekee meistä varkaat

Niin väärin niin väärin se on
Vaan kun ei kukaan pois sitä meiltä saa
Me ollaan hetken aikaa hiljaa

”Katotaanks National Treasure?” Jere huuteli televisiopöydän edessä istuessaan. Sen laatikot pursusivat erilaisia dvd:tä, muun muassa kaikki disneyn tähän mennessä ilmestyneet elokuvat.
”Juodaanks lonkerot vai viiniä?” minä huikkasin takaisin. Olin jotenkin niin onnellinen tästä arkisesta jutustelusta, meillä ei sen suurempia ongelmia koskaan ollut. Ninnin katoaminen oli ollut kuukauden kohokohta ja hyvä niin.

En tarvinnut yhtään sen hankalampaa elämää.

”Vai mites ois 101 Dalmatialaista?”
Huokaisin hiljaa naurahtaen, Jere ei tuntunut luovuttavan ikinä lastenelokuvien suhteen.
”Voidaan me sekin katsoa”, sanoin ja napattuani karpalolonkerot kaapista löin oven kiinni perässäni.

Jere kerkesi sohvalle asti avatessani tölkkejä ja istahdin sen viereen rauhallisin mielin.
”Ollaanks me lähiaikoina katottu mitään muuta ku lastenleffoja?” kysyin siltä ja hörppäsin kokeeksi tölkistäni. Olihan se melkoinen kalori- ja happopommi, mutta menetteli.
”Ei varmaankaan.. Nosferatun lisäks”, Jere naureskeli. ”Se vasta olikin nättiä katottavaa.”

Pudistelin päätäni ja kaivauduin sen kylkeen paremmin kuullessani elokuvan tutun alkumusiikin. Jere oli hiljaa, katseli vain eteenpäin eikä koskenutkaan juomaansa.
”Mitä sä mietit?” kysyin hiljaisuuteen kyllästyen, yleensä se höpötti elokuvan läpi ilman minkäänlaisia rajoja.
”Me ollaan asuttu yhessä jo vuosi”, se sanoi ja vilkaisi minua lyhyesti.
”Nii?”
”Mä vaan mietin, että miten me päädyttiin ees tähän… miksi tää on näin vaivatonta.”
”Olihan tässä omat ongelmansa”, naurahdin hiljaa, juurikaan enää keskittymättä leffaan. ”Kai sä muistat.”
”No siis niiden lisäks… meillä ei oo paljon ollu mitään hätää, ei oikeesti.”
”Pitäskö olla?”

Jere ei vastannut enää mitään, vaan puristi minut tiukemmin itseään vasten ja joi lonkerostani.
”Hei!” älähdin. ”Sulla on omakin.”
Se virnisti ilkikuriseen tapaansa, pussasi nenänpäätäni ja käänsi katseensa takaisin telkkariin.
”Onhan mulla. Koko jääkaapillinen.”

Huokaisin, mutta en jaksanut laittaa vastaan. En kuitenkaan voinut itselleni mitään ja purin sitä korvanlehdestä kaikessa hiljaisuudessa.
”Nyt vittu, Niko”, se murahti minulle ja purin uudestaan. Ei se paljoa vastannut painaessani kämmentä paljasta vatsaa vasten, siirtyen hitaasti suutelemaan huulia.
 
”Tiiätkö… me keretään kattoo toi leffa myöhemminkin”, mumisin.

[Hilla]

Sulan.

Rakkaat pojat, suloinen uusi perheenjäsen Ninni. Kutkuttava tunnelma, poikien mukaansa tarraava kemia. Tuijotan vain jumittuneena tekstiäsi ja nautin sen jättämästä olosta. Hymyillen hampaat vilkkuen. Kaunein kiitos. Taas.

[Zarroc]

takkuinen, tiedä mitä vielä vastaan tulee heidän kanssaan :3 kiitos jälleen kerran kommentistasi.

A/N. F300 259. Himo

4.    Ainoa kotini on jyrisevä asemahalli

Sateen solistessa kadun asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään,
että tahtoisin olla kuollut

Neljältä yöllä minulla alkoi tehdä silmittömästi mieli röökiä. Työnsin Jeren itsepäisesti ympärilleni kiertyneen käden syrjään, mahdollisimman varovasti toki, ja nousin seisomaan. Asunnossa oli viileää ja se hytisytti minua hieman, joten kurotuin nappaamaan lattialta päälleni villapaidan. Minulla oli aina sellainen varalla jossain nurkassa ja taas kiitin luojaa omasta älykkyydestäni.

Ninni liikahteli lattialla astellessani olohuoneeseen ja ravisteli korviaan.
”Shh, puput ei saa tupakkaa”, supatin sille ja silitin kevyesti pitkäksi kasvanutta karvaa. Kaivelin vararöökini jostain ruokakaappiemme perähyllyltä ja yritin avata parvekkeen oven mahdollisimman hiljaa.

Se pirulainen tietysti narisi kuin vanha vihainen eukko, mutta oletin, ettei Jere heräisi tähänkään.

Kerkesin juuri sytyttää tupakan, kun ovelta kuului ääni; ”Etkö saa nukuttua?”
Säpsähdin niin rajusti, että olin pudottaa kaikki tavarat käsistäni lattialle. Katsahdin Jereen ja mutristin huuliani.
”Heräsin tupakanhimoon.”

Se pudisti päätään, mutta istahti kuitenkin parvekkeen tuolille. Sillä ei ollut taaskaan päällä muuta, kuin violetit bokserit ja minua palelsi jopa villapaidassa.
”Oisit vaan jääny nukkumaan.”
”No vähän mahdotonta kun jätit makkarin oven auki ja Ninni päätti pitää hillumispartyt tyynylläs.”
”Yyyh”, mutisin ja tajusin, että kani ei tosiaan luovuttaisi paikkaansa enää tänä yönä.
”Otaksä röökin?” kysyin ja Jere hymähti.

”Miks sä ees poltat nyt? Onko jokin hullusti?”

Miten olisin voinut kertoa sille, että joskus kaikki oli hullusti?

Hengitin syvään nenän kautta, istuen lopulta Jeren vieressä olevalle penkille.
”Tuntuuks susta koskaan, että sä kaipaat jotain muuta hetken ajan… että sun on pakko päästä käymään jossain?”
”Joskus, ehkä. Missä sä haluisit käydä?”
”Mä haluun nähä auringon ja meren.”

Jere huokaisi, käänsi katseensa yöhön, joka oli enemmän sinertävä kuin pimeä. Aamu halusi jo helliä sitä säteillään, mutta mitään ei tapahtunut.
”Me voidaan lähtee käymään jossain… sellaisessa paikassa”, Jere totesi lopulta hitaasti.
Katsahdin siihen ja hymyilin varovasti.
”Ei oo kyllä varaa.”
”No, aina keksii jotain. Okei? Mennään vaikka junalla.”
”Okei.” hymyilin ja tumppasin puolikkaan tupakan tölkkiin.

Jere veti minua kädestä perässään.

[Zarroc]

A/N. F300 132. Huominen

5.    Maailma on lavea

Ja joka loukon reunalla törmäät pitkätukkiin
jotka opettaa sulle biisejä joita yhdessä lauletaan
näillä seuramatkoilla suoraan helvettiin

Jere istui keittiönpöydän ääressä, joi kahvia raidallisesta kupista ja selasi jotain kannettavallaan.
”Näytät niin vanhalle”, tyrskähdin sille kaataessani muroja kuppiin. ”Silmälasit vaan puuttuu.”
”No onneks ei oo niitä vielä tarvinnu hommata”, se huokaisi ja pyöräytti silmiään.

Löin lusikan murojen sekaan ja kaadoin maidot päälle, istahtaen Jeren vieressä olevalle penkille. Yritin kuikuilla, mitä se oikein teki niin keskittyneenä, mutta jätkä vain piilotti nettisivun ja hymyili minulle.
”Tsot tsot, eipäs pilata hyvää yllätystä.”
Välttelin vastaamasta ja työnsin lusikan suuhuni. Suklaamurot olivat auttamaton heikkouteni, eikä tämäkään aamu tuonut siihen mitään poikkeusta.

”Jos se liittyy siihen mistä me puhuttiin yöllä…” aloitin, mutta en kerennyt loppuun asti kun Jere jo nosti sormen huulilleni.
”Sshh, äläpä yritä. En paljasta mitään.”

Pudistin sille päätäni ja huokaisin. Jere antoi minun pian syödä rauhassa, pyysi vain kaatamaan vähän kahvia itselleen. Tein työtä käskettyä, vaikka halusin kyllä kuollakseni tietää, mistä mahtoi olla kyse.

”NOIN! JES!” Jere huudahti vartin jälkeen ja käännähdin katsomaan sitä tiskialtaan luota. Olin yrittänyt ohjata ajatukseni jonnekin muualle, joten tiskaaminen oli loistavaa ajankäyttöä siihen.
”Mitä?”
”Meillä on junaliput Italiaan!”
”Mitä?!”

Roiskaisin saippuavettä silmääni, mutta en välittänyt siitä. Pyyhkäisin käsiäni pyyhkeeseen ja ryntäsin Jeren taakse, melkein sen selkään kaatuen.
”Italiaan?!”
”Niin!” Jere nauroi ja kääntyi suutelemaan minua. Kiedoin käteni sen niskaan ja halusin hihkua ilosta. Vastasin suudelmaan purren sen huulta niin, että Jere ärähti vaimeasti suuhuni.
”Rauhotu nainen”, se tuhahti. ”Oon kohta rampa.”

Hihitin hiljaa ja kumarruin katsomaan tietokoneen näyttöä tarkemmin.
”Lähtöhän on huomenna?” yskähdin ja vilkaisin vaistomaisesti Ninniin, joka koisasi todennäköisesti sohvalla.
”Älä huoli, Roope ottaa Ninnin siks aikaa”, Jere sanoi ja taputti käsivarttani.
”Oikeesti?”
”Joo, jahka ilmotan sille.”

Naurahdin hieman typertyneenä, mutta palasin kuitenkin takaisin tiskialtaan ääreen.
”Miten me ees päästään Italiaan junalla?”
”Meidän pitää ensin ajaa rannikolle, hypätä lauttaan, jolla päästään Ruotsiin ja sieltä Amsterdamin kautta eteenpäin.”

Pysähdyin hetkeksi katsomaan Jereä, päätäni hieman epäuskoisena pudistellen.

[Räntsäke]

Mun piti näköjään lukia viis peräkkäistä osaa ennenku tajusin, ettei näkökulma ookaan vaihtunu tässä... Ei vissiin oo sitte ollu ajatukset ihan mukana.. : D
Mut mut, mukava lukea taas näistä kavereista. Oon siis piilolukenut kavereista aiemminkin, ja nyt kun näistä ilmestyy uutta matskua, voisin jonkun sanan näpytelläkin.
Kivaa, arkista ja aitoa kerrontaa, sellaista kevyttä ja koukuttavaa. Valitettavasti tämä näyttää jäävän lyhyeksi, mutta vielä jokusta osaa saan sentään odotella. : )

[Zarroc]

Räntsäke, haha, minullakin oli itse asiassa välillä ongelma havaita, että tämä on edelleen Nikon kertoma... kiva kuulla, että piiloluku kannattaa ja kiitoksia kommentista! :3

A/N. F300 260. Kahdeksan

6.    Vieroitusoireita (pyhää rakkautta)

Peilin toiselle puolelle sun maailmaan
jossa sun silmillä nähdä saan
kaiken sen mihin en edes uskonut ennenkuin näin sut

Jere oli viemässä Ninniä Roopelle hoitoon, minä yritin saada tavaramme pakattua yhteen pieneen matkalaukkuun. Jeren isä oli tuonut sen meille äsken, joten muuta ei nyt ollut. Olin juuri väkisin vetämässä vetoketjua kiinni käytännössä laukun päällä istuen, kun kuulin oven käyvän.

”Jäiks Ninni hyvin sinne?” huikkasin ja vedin vetoketjua väkisin kiinni.
”Joo jäi…” Jere sanoi ja saapui ovelle tuijottamaan minua. ”Mitä sä oikein teet?”
”No vittu pakkaan!” ärähdin sille ja luovutin ketjun kanssa, antaen sen pamahtaa takaisin auki.”Meinasitko auttaa vai vaan seista siellä?!”

Jereä selkeästi hymyilytti, mutta omaksi onnekseen se piti naamansa suhtkoht peruslukemilla tullessaan luokseni. Yhdessä saimme ketjun kiinni ja hengitin pihisten huulieni välistä. ”Toivottavasti tänne ei tarvitse työntää enää mitään.”
Jere virnisti hieman ilkikurisesti. ”Muistitko pakata hammasharjat?”

Naamani varmaan harmaantui silminnähden, koska Jere näki parhaaksi ideaksi poistua paikalta ja mennä tekemään meille päivällistä niistä satunnaisista tavaroista, joita jääkaapissa sattui olemaan.

Olin pitänyt pienen mietintähetken sängyllä ja päättänyt ottaa meille mukaan erillisen laukun käsimatkatavaroille ja hygieniatarvikkeille.

”Tiiäthän että matkalaukku on helvetin epäkäytännöllinen junassa”, puuskahdin Jerelle kun se kattoi pöytää.
”No miten sen nyt ottaa”, se kohautti olkiaan ja otti lasit kaapista. ”Toki rinkka ois ollu kiva, mut ei me jakseta semmosta kantaa.”

”No se.”

Syötyämme painauduimme huokaisten sohvalle jonkinlaiseen yhteiseen kasaan ja selasimme kanavavalikkoa keskenämme kinastellen. Jere halusi katsoa kauhua ja minä saippuaoopperaa, joten päädyimme yhdessä tuumin johonkin Tom Hanksin leffaan.

”Oikeesti, Ladykillers?” puhahdin leffan loputtua. ”Eihän tossa ollu mitään naistappajiin liittyvääkään?”
Jere näytti vähän aikaa kärsivältä. ”Siinä olikin kyse sen vanhan rouvan tappamisesta…”
Hetken aikaa jouduin miettimään, mutta tajusin sitten, että se puhui ihan asiaa. Venyttelin sohvalla raukeasti varsin valmiina menemään nukkumaan, vaikka kello oli vasta käytännössä kahdeksan.

”Väsyttääks sua?” Jere kuiskasi korvaani ja kutitti alavatsaani kiusoittelevasti.
Tuhahdin sille vähättelevästi. ”Ei todellakaan.”
”Eikö?” Jere hymyili suudellessaan minua ja painaessaan minua tiukemmin sohvan selkänojaa vasten.
”No ei ainakaan nyt”, huokaisin.

[Zarroc]

A/N. F300 77. Hiekka

7.    Tuuli kuiskii tarinaa pienistä linnuista

Kävin siellä missä on suolainen yö,
tummat aallot rantaa lyö
missä makea viini
eksynyttä öisin hyväilee

Junassa oli hikistä Amsterdamista lähtiessämme. Huomasi aika selkeästi, että olimme siirtyneet Suomen huomattavan viileistä olosuhteista Keski-Euroopan lämpöön.
Istuin käsimatkatavarat jaloissani Jereen nojaten yhtenäisellä penkillä ja katselin ulos ikkunasta. Jere luki kirjaa, mikä oli minusta helvetin outoa.

”Mitä sä muuten luet?” kysyin kuunneltuani tarpeaksi pitkään keskittynyttä sivujen kahistelua.
”Ööö Krefeldin Langenneita”, se vilautti minulle kansikuvaa, jossa nainen oli taipuneena jotenkin todella outoon asentoon.
”Näyttääpä kutsuvalle”, irvistin ja Jere hymähti vakavan oloisena.
”Ei tän mukava kirja kuulu ollakaan.”

Nyökkäsin ja painauduin paremmin sitä vasten, vaikka tunsin, kuinka käsivartemme liimautuivat yhteen. Lähes huomaamattani suljin silmäni, koska matkaa oli vielä paljon jäljellä.

Seuraavan kerran heräsin Jeren varovaiseen tönimiseen, kun se oikoi selkäänsä ja käsiään vieressäni.
”Missä me ollaan?” mutisin tokkuraisena ja yritin tirkistellä ulos ikkunoista.
”Me ollaan Italiassa”, se hymyili minulle hellästi. ”Ollaan kohta Ravennassa, joka on meidän tän hetken päätepysäkki.”

Olin äkisti kokonaan hereillä ja suoristeltuani vaatteitani seurasin junan lipumista Ravennan asemalle. En voinut hillitä innostunutta hymyäni päästyämme junasta alas, Jeren raahatessa matkalaukkua perässään. Tartuin sen käteen ja Jere puristi sormiani tiukasti astellessamme yhdessä pois asemalta.
”Mennään ettimään joku yöpaikka”, se sanoi. Onneksi mukana oli edes joku järjen ääni, minä olin jo juoksemassa hihkuen kohti toria. Ainakin mielessäni.

Nyökkäsin sille ja päädyimme kohtuuhintaisen hotellin luokse, josta löytyi meille hyvä huone yhdeksi yöksi. Kun olimme saaneet tavarat purettua, lähdimme takaisin kaduille katselemaan ympärillemme. Jeren päässä oli aurinkolasit, jotka kiilsivät auringossa kaikissa sateenkaaren väreissä.

”Näytät ihan uskomattoman homolta”, kihersin sille ja Jere pyöräytti silmiään lasien takaa.
”Haista paska, herra hellehattu.”

Ei se kuitenkaan osannut olla ärtynyt minulle edes leikillään, kun pääsimme vihdoin bussilla lähemmäs rantaa. Siellä kävelimme hiekkaa tennareissa ja sukissa hitaasti katsellen, kun aallot löivät rauhallisesti rantaan. Aurinko kiilasi tietään sydämeeni ja minä haukoin henkeäni onnellisena Jeren pyörittäessä minua rantahietikossa.

”Tiiäthän sä, että mä rakastan sua”, mumisin sen korvaan tennarinkärjet meressä kastuen. Jere hymyili.

[Hilla]

Oi minua. Oli pakko mennä lukemaan joulukalenterisi pojista, kun tuli niin ikävä. Itkuhan se tuli. Oi voi.

Jos kuitenkin palaan vielä tähän ficiin. : ) Jere näki Nikon tilanteen: Pojilla oli kaikki hyvin, mutta jotain pientä uutta oli toiveissa. Siihen on hyvä tarttua, ennen kuin tilanne jää jonnekkin sisälle koteloitumaan. Fiksu Jere tajusi, että tilanteelle pitää tehdä jotain. Opiskelijahinnoilla junamatkustelu ei oikeastikaan ole kovin kallista. Mutta vitsit sitä elämystä, kun Niko on tajunnut, että Jere on hänen pyynnöstään järjestänyt matkan. Sen rakkauden määrän voi vain kuvitella, sellainen iso hörhelöreunainen hattarapilvi.

Minut tekee hurjan onnelliseksi se, kuinka kovasti Jere haluaa Nikon onnellisuutta. Nikon puolesta olen taas onnellinen, kun hänellä on Jere.

Onnea ovat nämä pojat.*halaa lujasti ja kiittää*

[Räntsäke]

Ja näin pojat pääsivät määränpäähänsä.. : )
Tuntui kyllä aika hurjalta, kun Jere sanoi, että lähetään ettimään yöpaikkaa. Kai se yöpaikka ois pitäny varata kotoa käsin? Noo, jospa hän tiesi mitä teki, eivätkä he päädy nukkumaan yötään puistonpenkillä.
No nyt tämä sitten päättyi, nyyt.. Mut voi vitsi, miten ihanasti tämä päättyi! Lopetus oli tosi kaunis.. : )

[Zarroc]

takkuinen, oli vain pakko päästä kirjoittamaan jonkinlaista höttöä ja siitä nyt sitten tuli tällainen... onhan homoperhe paras mahdollisuus siihen 8'D kiitos kaunis kommentistasi ♥
Räntsäke, oikeastaan interreillatessa järkevintä on kysellä majoitusta paikan päältä, jos haluaa halvemmalla. Pakettimatkat kun tuppaavat nousemaan hinnoiltaan aika korkeiksi. Kiitoksia kommentista ja mahtavaa että tykkäsit fluffyntäytteisestä lopetuksesta 8'D
mimau, elämässä pitää aina olla jälkkäri ^^ kiitos! ♥

[Tuhisija]

Eikä, tämä oli aivan ihana suloisen kepeä hömppäslashpläjäys! Lueskelin tämän tänään töissä tauolla ja varmaan kirvoitin työkavereissa kysymyksiä, kun vaan hymyilin mun kännykälle

En olekaan tainnut näistä pojista aiemmin lukea, mutta se ei lukemisnautintoa haitannut. Ninni-kani oli aivan loistava ja tapa, jolla Niko (ja myös Jere) suhtautui siihen ja jutteli sille oli mun mielestä näiden raapaleiden/ficlettien parhautta.

”Shh, puput ei saa tupakkaa”, supatin sille ja silitin kevyesti pitkäksi kasvanutta karvaa.

Ihana

Mutta pojat oli suloisia keskenään myös (niiden sananvaihto oli välillä kyllä hymyilyttävää luettavaa) ja ihanaa, että ne pääsi lähtemään Italiaan. Sun tekstejä on kiva lukea ja tykkäilen sun tyylistä kirjoittaa. Varsinkin tässä tämmöisessä leppoisassa tekstissä kevyempi kerronta ja kuvailu, jossa kumminkin vilahtaa pieniä yksityiskohtia (esim. Jeren aurinkolasit ja kastuvat tennarinkärjet viimeisessä) toimii tosi hyvin.

Jossei käynyt vielä ilmi, niin tykkäsin! Kiitos paljon

[Zarroc]

Tuhisija, kevyt hömppäslash tuntuu uppoavan ihmisiin varsin hyvin.. 8'D mutta mahtavaa että tykkäsit ja kiitos paljon ihanasta kommentistasi ♥

[Zarroc]

hanoi, voi että. ihanaa että joku tämänkin jaksoi vielä avata ja kommentoidakin! kiitos niin paljon ♥ (niko on kyllä ihan söpö joskus. jerekin. ja ninni on pelastus niiden homoperheelle.)