Nimi: Uskosta jäähän
Kirjoittaja: Alise-Mary
Fandom: Frozen ja Viisi legendaa
Ikäraja: S
Paritus: Tulkitkoon parituksen olemassa olon tai ei, jos kyllä niin Jack/Elsa
Yhteenveto: Voiko Jack opettaa jotain, olla jotain?
Disclaimer: Hahmot eivät ole omiani, vain tulkinta.
Uskosta jäähänTyttö itki, sotki vaaleat hiuksensa kyyneliin. Hän pelkäsi, eikä tiennyt kuka tai mikä oli. Sormet tuntuivat kylmiltä kuin jää kasvoja vasten, ja kyyneleet jähmettyivät risahdellen pudottuaan lattialle. Koskaan ei tyttö ollut tuntenut itseään yhtä vialliseksi.
"Miksi ihmeessä itket?"
Tyttö nosti kasvonsa itseään reilusti vanhempaan poikaan jolla oli valkoinen tukka, ruskea viitta yllään ja kädessän koukeropäinen sauva. Poika istui huolettomasti ikkunan reinalla takanaan kaunis kesämaisema ja katseli tytön itkuisia kasvoja hymyillen.
"Ei ole itkun paikka jos osaa jotain mitä sinä", poika sanoi, heilautti puista sauvaansa ja sai huoneen satamaan lunta. "Muuten minäkin itkisin."
Tyttö puristi kädet nyrkkiin pojan vain nauraessa. "Kerroit hänelle ja uskoit hänen uskovan?" Poika kysyi varmistukseksi. Tyttö nyökkäsi päättäväisenä posket punehtuen. Tyttö oli kasvanut, ei ollut enää pieni, muttei pojan veroinenkaan.
"Ei sisaresi tietenkään usko, hän ei näe minua." Poika osoitti sormellaan tyttöä ja lähetti lumihiutaleen tämän nenälle tytön katsellessa hiutaletta tuimana koko matkansa ajan. Tuima ilme suli tämän kasoilta pois hiutaleen sulaessa nenällä. Poika kallisti päätään laskeutuessa tytön suurelle sängylle istumaan.
"Opeta minua tekemään lumiukko", tyttö pyysi. Ja poika opetti oikein mielellään. Keskellä kesää esitettynä pyytö oli kummallinen, mutta jos tietää sen minkä poika ja tyttö, se oli varsin arkinen.
Poika katseli surkeana, miten tyttö puki hansikkaat käsiinsä kuten joka aamu. Hän tiesi tapahtuneesta, muttei voinut uskoa tytön isää. Päätöksessä ja tavassa ei ollut mitään järjellistä. Oveen koputettiin ja tyttö säpsähti. Hän ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen ovelle. Lopulta koputukset loppuivat ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
"Salaa se. Älä tunne. Pidä se pilossa."
Poika huokaisi raskaasti ja käänsi katseensa pois. Ikkuna aukesi ja poika oli tiessään. Tyttö ei osoittanut eleelläänsäkään huomaavan.
Seuraavan kerran kun poika tuli tytön luokse hän joutui odottamaan. Tyttö tuli huoneeseen itkien lohduttomasti ja syöksyi kohti sänkyä. Poika meni tätä vastaan tarjoten lohtua, mutta hän oli kuin ilmaa. Tyttö ei nähnyt kerran kaivattua ystäväänsä laisinkaan.
Siitä huolimatta poika istui koko yön tytön vierellä varoen koskemasta tätä. Hän ei tiennyt miten kohdella itkeviä tyttöjä, saati sellaisia jotka eivät nähneet häntä. Ja niin jatkui monta monta vuotta. Poika tuli aina vaikkei tyttö häntä nähnyt, hän tervehti aina ja hyvästeli saamatta vastausta. Vuosi vuodelta tyttö tuskastui enemmän, aina hansikkaat kädessä tuntematta silti yhtään helpostusta. Poikaa ahdisti tytön mielentila jatkuvasti eikä hän hennonnut jättää tätä yksin vaikka se, ettei tyttö nähnyt häntä satutti syvästi.
Lumihiutale leijaili tytön nenälle. "Hei." Pakkanen rapisi ikkunassa luoden uskomattomia kuvia jättäen pojan niiden keskelle aivan kuin kehyksiin. Tyttö oli pitänyt pakkaspoikaa aina upealta, mutta nyt pitkän ajan jälkeen, vuosien jälkeen, hän oli vieläkin upeampi.
"Sinä jätiti minut. Vanhempani kuolivat. Olin... olen aivan yksin", tyttö kuiskasi ja veti sitten olkapäänsä taakse ollakseen arvokkaampi. Poika ei toivonut näkevänsä sellaista. Hän oli nähnyt vuosi vuodelta miten tytöstä veistettiin kuningatarta joka kätkisi tuskansa kopeudella.
Poika piirsi ikkunaan jäniksen ja veti sen esille. Jäsis loikki huonetta pitkin, ilmasta sängylle ja sieltä pöydille kaataen pulloja ja jättäen jälkeensä kimmeltävää lunta kuin taikapölyä. Hän halusi nähdä edes pienen hymyn naisen kasvoilla.
"En koskaan ollut poissa, et vain halunnut nähdä minua."
Kielsit olemassaoloni. "Jack.. minua pelottaa. En halua sitä mitä he tarjoavat minulle!" Tyttö, nyt jo nuori nainen, sanoi harkitusti. He olivat tehneet hänestä kuninkaallisen. "Pyydän. Vie minut pois täältä, haluan matkaasi. Haluan sinut."
Jack supisti suutaan ja työnsi itsensä huoneen poikki naisen eteen. "En minä voi", hän kuiskasi ja samalla sipaisi jäätyvän kyyneleen naisen silmäkulmasta pois. "Minä en ole tulevaisuutesi, olen lapsen kuvitelmaa, toive tai usko, miten sen haluaa nimetäkkään. Kuulun lapsuuteesi."
A/N: Tämä on protesti. Hiljainen mutta on kuitenkin. Frost kaikessa komeudessaan on vain minun.
Hymp, minun pienen nuorempiinsekaantujan. No ei nyt vaiskaan.
