Läsnä | Hermione/Remus, S

[FractaAnima]

Title: Läsnä
Author: FractaAnima
Genre: drama, romangst, chan
Rating: S
Pairing: Hermione Granger/Remus Lupin, Nymfadora Tonks/Remus Lupin
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot ja paikat (ja muutaman replan kolmannen osan alusta), minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Varoitukset: ikäero

Oneshot

Haasteisiin:
Kerää kaikki hahmot (Remus Lupin)
Rare10 #2
Kirjoita & kommentoi -haaste (rare)

A/N: Näin viime yönä unta tästä parituksesta ja oli pakko koittaa vähän jotain kirjoittaa näistä. Tapahtui jotain jännää, ihastuin ehkä ihan pikkuisen. Pikkuisen vain. Mutta tosiaan, ensimmäinen ficcini tällä parituksella, todennäköisesti ei viimeinen.


Läsnä

1993 - Tylypahka

Ajankääntäjä oli Hermionelle arvokkaampi kuin McGarmiwa olisi koskaan voinut kuvitella. Nuori rohkelikko varasti hetkiä sieltä täältä, ensin katsellakseen ja lopulta salaisuuden selvittyä, hän uskalsi lähestyä miestä, jota oli seurannut jo pitkän aikaa. Tyttö oli tullut niin äkkiarvaamatta tilanteeseen, ettei mies ollut voinut työntää tätä poiskaan. Hänellä oli yhtäkkiä joku, joka tiesi. Joku, joka ei arvostellut tai ollut puolueellinen. Joku, joka ei ollut hänen työnantajansa tai entinen vihamiehensä.

Aikaisin, erään täysikuisen yön jälkeen tyttö istui parivuoteen myllättyjen lakanoiden seassa täysissä pukeissaan. Hänen sylissään lepäsi arpisen miehen pää, jonka olkista tukkaa tyttö kampasi sormillaan hajamielisesti. Hän pohti millaista olisi nukkua tuon miehen vieressä. Joskus, väsyneinä syksyn iltoina Hermione oli saattanut nukahtaa toiseen nojatuoliin, kun he olivat juoneet teetä ja lukeneet yhdessä. Heillä oli sellainen selittämätön yhteys, jossa he molemmat olivat läsnä, mutta siinä ei tarvinnut puhua. Ja mikä tärkeintä, siitä ei tarvinnut puhua. Aina tiettyyn pisteeseen saakka, ja kun se piste tuli, Remus oli jo jättänyt eroanomuksen rehtorille.


1995 - Killan päämaja

"Hermione, sinä olet nätti tyttö, mutta en aio maata kanssasi", Remus piteli lähes kyynelehtivää tyttöä hartioista ja katsoi tätä silmiin. Ruskeat silmät pakoilivat kontaktia kaikkialle, pois ja pois. Tytöllä oli yllään pelkkä aamutakki ja häpeän puna.
"En välitä. En välitä, vaikket koskaan koskisikaan minuun", Hermione inisi ja veti pikaisesi henkeä yrittäen välttää nyyhkäisyn, vaikka siltä se juuri kuulosti. Remus huokaisi tyytymättömästi. Hän ei tiennyt, miten saisi tytön uskomaan.
"Kuule nyt, minä en voi koskaan tarjota sinulle sitä, mitä sinä haluat. Minä pidän sinusta, ihan todella, mutta minusta ei ole suhteeseen kanssasi. Sinun täytyy ymmärtää minua, minä voisin olla sinun isäsi", Remus vihasi isä-korttia. Hän ei voinut olla kenenkään isä. Ei millään tavalla.

"Mutta et ole", Hermione puri hampaansa yhteen ja veti aamutakkiaan paremmin ylleen. Hän ei tiennyt, mitä oikein oli ajatellut. Mutta hän tiesi, että oli se mitä hyvänsä, se oli mennyt täysin pieleen. Hiljaisuus venyi ja alkoi tuntua painostavalta. Remus ei päästänyt hänestä irti, eikä Hermione yrittänyt karata. Tytön hengitys tasautui ja itku meni ohitse. Hän tunsi miehen tutun syvän hengitysrytmin ihollaan, niin lähellä he olivat toisiaan. "Minulla on ikävä sinua", Hermione kuiskasi lopulta.
"Minä tiedän sen", Remus vastasi ja kietoi kädet tytön ympärille. "Minä tiedän sen", hän toisti hiljaa ja huokaisi tytön kiharoihin.


1997 - Dursleyn talo

"Arvaa mitä, Harry", Hermione kuuli Tonksin heläyttävän Dursleyn keittiöön kokoontuvan ihmisjoukon seassa.
"Te menitte naimisiin vai?" Harry huudahti ja Hermione sinkosi tarkan katseensa Tonksin vasempaan nimettömään ja ennen kuin Harry ehti edes ajatella, Hermionen katse tavoitti jo Remuksen. Remuksen ilme oli pahoitteleva. Hermionesta tuntui, että se oli suotu hänelle vaikka sanat puhuttiinkin Harrylle.
"Olen pahoillani, ettet sinä päässyt mukaan, Harry."
Hermione puri huultaan ja livahti hetkeksi takaisin ulos. Hän ei jäänyt kuuntelemaan millaiset häät olivat olleet ja ketä oli kutsutte, ketä ei. Ihmisjoukkio pärjäisi vallan mainiosti minuutin tai kaksi ilman Hermionea.

Tyttö tunsi miten itku teki tuloaan tärinänä suoraan alavatsasta ylöspäin ja miten se heikotti olkapäissä. Silmissä alkoi sumeta ja nenänvartta nipisti. Sitten hän tunsi lämpöisen kämmenen olkapäällään ja kääntyi yhtä nopeasti kuin itku vaihtui suuttumukseen.
"Hermione", Remus yritti tyynnytellä tyttöä turhaan.
"Hän on kuusi vuotta minua vanhempi, kuusi, Remus" Hermione korotti ääntään kuuluvaksi kuiskaukseksi.
"Hermione, rauhoitu", Remus yritti jälleen laskea kätensä tytön olkapäälle.
"Älä koske minuun", Hermione vetäytyi. "Mitä tapahtui sille, että olet liian vanha ja köyhä ja vaarallinen, hmh?" Hermione tunsi jonkin kuohuavan niin kovasti sisällään, että hän pelkäsi oksentavansa pian.
"Tämä on eri asia, Hermione. Tonks vaati - ja - ", Remus ei tiennyt mitä sanoa, hän ei löytänyt sanoja, jotka tyynnyttäisivät sen sijaan että yllyttäisivät Hermionea.
"Hän ei ole millään tavalla eri asia! Yhtälailla sinä voisit ikäsi puolesta olla hänenkin isänsä. En ymmärrä yhtään, mitä tarkoitat sanomalla 'eri asia' - ellet sitten - ", Hermionen ääni hukkui hänen ajatuksensa suuruuden alle. Ellet sitten rakasta häntä enemmän kuin minua.
"Hermione?" Remus astui askeleen lähemmäs.
"Olet oikeassa, sinä olet hirviö", Hermione puuskahti ohittaen miehen vain vaivoin ilman, että kosketti tätä. "Älä puhu minulle, älä enää koskaan", hän kuiskasi vielä kuuluvasti ennen kuin paukautti oven kiinni perässään. Sisällä Tonks ihmetteli, miksei Hermione tullut onnittelemaan häntä.


1998 - Tylypahka

Hermione, Ron ja Harry astelivat luonnottoman hiljaiseen Suureen saliin, joka oli täynnä haavoittuneita ja kaatuneita. Sodan jylläys oli lakannut hetkeksi, suonut heille viimeisen hengenvedon ennen sukellusta. Ron vetäytyi veljiensä viereen lähelle Fredin ruumista. Hermione halasi itkusta tärisevää Ginnyä eikä voinut itsekään pidättää kyyneleitään. Hän huomasi silti sivusilmällä Harryn vetäytyvän äkkinäisesti taaksepäin, pois salista. Pikainen vilkaisu Ginnyn olan yli ympäri salia kertoi syyn, joka iski Hermionea rintaan kuin moukari. Hän nytkähti ja vetäytyi irti Ginnystä. Hän ei vaivautunut edes sanomaan mitään vaan asteli nukkuvan näköisen pariskunnan ääreen ja romahti polvilleen Remuksen viereen.

Hermione ei pelännyt, että joku näkisi. Hän ei ajatellut muuta kuin miehen levollisia kasvoja, joita hän oli katsellut niin monta kertaa kolmannen vuotensa aikana. Hetken mielijohteesta Hermione nosti kätensä ja ujuttaakseen sen vielä kerran olkisen tukan lävitse, mutta veti sen sitten takaisin ja painoi suulleen. Hän suuteli kevyesti sormenpäitään ja kosketti rakkaudellaan Remuksen posken ylittävää arpea. Se oli enintä mitä tyttö kykeni tekemään miehelle, jonka vaimo makasi tämän vieressä yhtä levollisena, yhtä kuolleena. Hermionen teki mieli sanoa jotain, mitä vain, enimmäkseen pahoitella, mutta ei saanut sanaa suustaan. Eikä sillä ollut väliä. Hän uskoi, että Remus tiesi silti. Heillä oli sellainen selittämätön yhteys, jossa he molemmat olivat läsnä - vaikkei toinen enää ollutkaan.

[Orenji]

Tämä oli jotenkin todella aito ja koskettava, vaikka aluksi mietinkin, tahdonko lukea tällaista illalla ja että onko tämä liian ahdistavaa. Ei onneksi ollut, genremäärityksesi romangst kuvasi aika näppärästi tämän ficin sisältöä, en muista muuten törmänneeni tuollaiseen termiin aiemmin. Se oli kuitenkin omiaan kertomaan Hermionen ja Remuksen välisestä suhteesta, juurikin siihen tämä ficci keskittyi alusta loppuun saakka. Hermionen näkökulmasta katsottuna tilanne oli oikeasti samaistuttava, se tuli lähelle ja ratkaisu oli pakko saada aikaan heti.

Vuosittain järjesteleminen oli hyvä ajatus, myös tapahtumapaikkojen mainitseminen toi tähän omaa tuntuaan. Eniten pidin ensimmäisestä kohtauksesta, siinä kaikki oli tasapainossa keskenään ja asetelmassa jonkinmoista uutuudenviehätystä. Seuraavissa osissa kolahdellaan uusia käänteitä vasten, Tonks on lopulta viimeinen niitti, voin tosiaankin ymmärtää Hermionen reaktion. Toisiksi viimeisessä osassa on kiivautta, tunnelataus on suuri ja vaatii päästä purkautumaan. Sitten tulee rauhallista, mutta se onkin surullisin surullisin osa, koska Tylypahkan taistelu. Silti kuvailu on viehättävää ja vie tarinaa eteenpäin määrätietoisesti, hieno saavutus jo itsessään.

Kiitos!

[Quibbler]

Hermione ja Remus ovat molemmat lempihahmojeni joukossa ja tämä ficci oli kaunis ja surullinen. Tämä oli oikein hyvä!

[Frederica]

Kommenttikamppiksesta iltaa. :>

1993
Tämä rakentaa jännitteen hyvin. Tässä tulee hyvin se, mitä Remus ja Hermione näkevät toisissaan: luotettavan ihmisen. Tässä heidän siteensä on uskottava. He vaikuttavat juuri sellaisilta, joilla olisi paljon keskusteltavaa. Remus on kuitenkin hyvin lempeä opettaja, ja Hermione on tuossa kohtaa haukannut liian suuren palan, ja kaipaa turvallista paikkaa ja löytää turvasatamansa Remuksen luota.

1995
Tässä tulee nätisti esiin heidän välisensä kaipuu. Pidän siitä, että tässä tarinassa pääpaino on henkisessä yhteydessä, ei niinkään pelkässä fyysisessä himossa. Totta kai tässä tuodaan sekin puoli hyvin ilmi, mutta se, minkä takia pidän tätä uskottavasti ja ehjästi rakennettuna, on juuri tuo henkinen side näiden kahden välillä. Tässä kohdassa se korostuu, koska tilanteen fyysisyydestä huolimatta tämä on tunteita käsittelevä kohta.

1997
Aloin tätä lukiessani ajatella uudelleen koko Tonks/Remus kuviota, ja tajusin, että tässä ne samat syyt joilla Remun torjuu Tonksin ja häpeää itseään, ovat ne syyt miksi hän ei voi valita Hermionea. Tässä hän on valinnut jotain Hermione muistuttavaa, mutta ei kuitenkaan. Tämä on näistä tunnelataukseltaan vihaisin ja pettynein, petetty, ja tuo loppu, jossa Hermione kutsuu Remusta hirviöksi tuo niin hyvin esiin sen miten hylätyksi Hermione tuntee itsensä.

1998
Tämä on näistä haikein. Hermionen ja Remuksen viimeinen kohtaaminen on herkkä ja kaunis. Pidän siitä, että heidän välisensä side jää yhä olemaan.

Hermionen näkökulma tulee todella lähelle ja läheiseksi.
Kiitos tästä. <3

[Waulish]

Päädyin tämän tekstin pariin, kun etsiskelin Rare10 #2 -haasteesta rareparituksellista ficciä luettavaksi ja kommentoitavaksi Kaiken maailman kommentteja -haasteen innoittamana. Kiinnostuin heti parituksen nähtyäni, sillä pidän sekä Hermionesta että Remuksesta ja ajatus heistä parituksena tuntui houkuttelevalta ja oikeastaan jotenkin luonnolliselta. En ole tainnut koskaan lukea ficciä tällä parituksella, mutta voisinpa vallan hyvin kuvitella näiden hahmojen välille jotakin. En oikein osaa eritellä, mistä se luonnollisuuden tuntu juontuu... Ehkä siitä, että Hermionessa ja Remuksessa on jotain samaa. Molemmat vaikuttavat analyyttisilta ja pohtivilta ihmisiltä, jotka eivät turhia koohota, ja ehkä he siksikin vetävät toisiaan puoleensa.

Pidän tämän tarinan rakenteesta. On mielenkiintoista nähdä välähdyksiä sieltä täältä, hetkiä Hermionen ja Remuksen suhteen varrelta. Erityisesti pidän siitä, etteivät kuvaillut hetket ole mitä tahansa hetkiä vaan olennaisia sellaisia ja kertovat paljon hahmojen välisestä dynamiikasta ja heidän suhteensa kaaresta. Irralliset pätkät ikään kuin muodostavat kokonaisen tarinan, vaikka tapahtumien väleissä on aikaa jopa vuosia.

Minusta tuntuu jotenkin hyvin uskottavalta tuo, miten Hermionen ja Remuksen suhde saa alkunsa. Hermione kiinnostuu Remuksesta ja tämän salaisuuksista ensin ehkä etäältä ja seurailee ajankääntäjän avulla, mutta lopulta uskaltaakin lähestyä. Tuntuu luontevalta, että Hermione ja Remus lähentyvät, koska varmaan he molemmat saavat suhteestaan jotain, mitä muualta ei voi saada. Hermionella on koulustressiä, jota Remuksen kanssa vietetty aika ehkä helpottaa, ja Remus puolestaan voi olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Tämä pätkä kuvaa minusta hyvin heidän suhdettaan ja siitä versoavaa hyvää:

Heillä oli sellainen selittämätön yhteys, jossa he molemmat olivat läsnä, mutta siinä ei tarvinnut puhua. Ja mikä tärkeintä, siitä ei tarvinnut puhua.

Voin niin hyvin kuvitella, miten Hermione ja Remus juovat teetä ja lukevat kaikessa hiljaisuudessa mutta kuitenkin yhdessä, jakaen sen hetken ja hiljaisuuden. ♥ On ihanaa, jos hiljaisuus ei ole painostavaa tai kiusallista vaan siinä voi olla läsnä ja sen voi jakaa ilman tarvetta täyttää sitä sanoilla. Lämmittää myös sydäntä, ettei Remuksen ole pakko puhua ihmissuteudestaan ja että Hermione ymmärtää. Hahmojen välisestä hyväksynnästä, arvostuksesta ja yhteydestä kertoo ehkä sekin, ettei vaikeista asioista ole pakko puhua, vaikka toinen niistä tietäisikin. (Tähän liittyen on muuten pakko hihkua, että pidän hirmusti siitä, miten Remuksen ihmissuteuteen viitataan hienovaraisesti ilman suoraa nimeämistä. Sikäli mikäli nyt ees luin rivien välistä oikein, että kyse on siitä!)

Minusta tuntuu luontevalta myös se, miten suhde alkaa ihan vain toveruudesta ja yhteisestä ajasta eikä välttämättä missään vaiheessa etene seksuaaliseksi. Kovin uskottavalta tuntuu myös Remuksen vetäytyminen ja jarruttelu, koska sitä samaahan tapahtuu kirjoissa Tonksin suhteen. Liian vanha ja liian vaarallinen... Remuksen tuntuu olevan hyvin vaikea hyväksyä rakkautta osakseen ja päästää ketään lähelleen, sitoutua. Remuksen ja Tonksin avioituminen kirpaisee Hermionea varmaan erityisen syvästi siksi, että Remus onkin päästänyt Tonksin niin lähelle, vaikka tämäkin on reippaasti Remusta nuorempi. Vaikka Remus kuinka selittäisi Tonksin vaatineen, ei Hermione varmaan voi olla aattelematta, että Remus vain yksinkertaisesti rakastaa Tonksia enemmän kuin Hermionea ja se tekee Tonksista eri asian. Hirveä tilanne. Veikkaan Remuksen toiminnan satuttavan Hermionea aika tavalla, mutta veikkaan myös Hermionen satuttavan Remusta yhtä lailla hirviökommentillaan. Se on varmaan pahimpia asioita, mitä hän ylipäätään voisi Remukselle sanoa. Myrskyisä kohtaaminen, auts.

Viimeisessä pätkässä onkin sitten omalla tavallaan tyyntä myrskyn jälkeen, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin kahden viimeisen pätkän välille. Taistelun jälkeinen lähes epätodellinen hiljaisuus ja tyhjyys on kuvailtu tässä mielestäni upeasti. Rakastan tätä kohtaa:

Sodan jylläys oli lakannut hetkeksi, suonut heille viimeisen hengenvedon ennen sukellusta.

Siis hui. Viimeisestä hengenvedosta tulee mieleen juurikin epätodellisuus, se kun kaikkea tapahtunutta ei ole vielä ehtinyt sisäistää ja mieli ja keho ovat äärimmilleen kuormittuneita. Hetki vain hengitetään, kunnes lopulta se sukellus vääjäämättä tulee ja painutaan pinnan alle ja kaikki menetykset ja järkytys ja kauheus iskostuvat tajuntaan. Ihan maagisen upea kohta tämä, hyrrr. Tässä ficissä on minusta pari muutakin tosi hienoa kuvailevaa kohtaa!

Hän suuteli kevyesti sormenpäitään ja kosketti rakkaudellaan Remuksen posken ylittävää arpea. Se oli enintä mitä tyttö kykeni tekemään miehelle, jonka vaimo makasi tämän vieressä yhtä levollisena, yhtä kuolleena.

Tämä kohta saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Minusta on todella ymmärrettävää, että Hermione vain romahtaa Remuksen viereen eikä järkytykseltään ja surultaan välitä, vaikka joku näkisi, mutta aivan yhtä ymmärrettävää on myös se, miten Hermione ei pysty koskettamaan Remusta enempää. Minulle tulee jotenkin sellainen aavistus, että Hermione kuitenkin lopulta arvostaisi Tonksia ja sitä kaikkea hyvää, mitä tämä on pystynyt Remukselle antamaan. Eihän Tonks ole tehnyt mitään pahaa rakastuessaan Remukseen. Ja nyt kun he molemmat makaavat siinä kuolleina ja levollisina, aviopari... No, ei mikään ihme ettei Hermione halua mennä heidän väliinsä. Ja ehkä Remus todella tietää, vaikkei olekaan enää elossa ja vaikkei Hermione mitään ääneen sanoisikaan. Ovathan he jakaneet niin monia asioita hiljaisuudessa ennenkin. ♥

Pidän muuten kovasti myös tarinan nimestä. Läsnä on lyhyt ja ytimekäs mutta kuitenkin niin paljon kertova nimi. Minulle tulee mieleen juuri tuo Hermionen ja Remuksen välinen yhteys, ymmärryksentäyteinen läsnäolo. Loppu saa minut aattelemaan, että ehkä Remus ja kaikki häneltä saatu säilyy Hermionen sydämessä ja elämässä jatkossakin, vaikka Remus onkin fyysisesti poissa. Tulee sellainen fiilis, että Remuksella on ollut Hermionelle suuri merkitys.

Lämpimät kiitokset tästä ihanasta ja vaikuttavasta tarinasta, olenpa iloinen kun törmäsin tähän. Taisin ihastua tähän paritukseen aika tavalla... -Walle

[Vendela]

Oooh, tämäpä oli koskettava ja surullinen. Samalla kuitenkin tosi hieno!

Tykkäsin tosi paljon noista vuosiluvuista ja siitä kuinka tämä oli sidottu canoniin. Hermionen ihastus oli ymmärrettävää, sillä kukapa ei rakastaisi Remusta. Harmillista vaan, että hänen pitää olla noin kunnollinen ja järkevä! Ymmärrän hyvin Hermionen turhautumisen tilanteeseen.

Tuota loppuratkaisua en osannut odottaa edes siinä vaiheessa kun tuli puheeksi Remuksen ja Tonksin häät. Mutta tokihan tämän piti mennä juuri näin, vaikka se kirpaiseekin! Mietin vain, että mitkä mahtoivat olla Remuksen todelliset tunteet Hermionea kohtaan? Jotenkin itse tulkitsin ettei Remuksen tunteet olleet aivan niin syvät kuin Hermionen.

Kiitos tästä, hieno teksti!

Vendela

[Larjus]

Tosi hienosti olet saanut soljutettua Hermione/Remusta canonin tapahtumiin, niin että kaikki tuntuu järkeenkäyvältä ja luonnolliselta eikä missään vaiheessa tule tunnetta, että hei, eihän se nyt noin voi mennä. Tää oli tosi kaunis mutta riipaiseva, romangstia parhaimmillaan. Loppu varsinkin vihlaisi sydämestä, mutta kun tämä niin hienosti seuraa canonin tapahtumia, mitä muutakaan sitä oikein olisi voinut odottaa 😭 Ehkä jossain toisessa elämässä heidän juttunsa olisi voinut onnistua ja olla onnellisempi.

Heillä oli sellainen selittämätön yhteys, jossa he molemmat olivat läsnä - vaikkei toinen enää ollutkaan.

Tää ihan viimeinen virke oli varmaan sillä virketasolla lempparini, koska on tää vaa niin hieno ja muutenkin ihan täydellinen lopetus! Tähän myös tuntuu hyvin tiivistyvän koko tämä fici ja se, mitä Remuksen ja Hermionen välillä oli - ja sitten ei ollutkaan.

Upee teksti kaiken kaikkiaan! Surullisuudessaan niin kaunis ♥