Kiitos aiemmista kommenteista! Tässä tämä lopetus viimein olisi. Tämä viimeinen(kin) osa sisältää lyhyen lainauksen suoraan alkuperäisteoksesta (Baskervillen koira), joka myös tarjoilee katsauksen siihen miten... seikkaperäinen Watson osaa ihan canonissakin olla
Sen lisäksi päädyin linkittämään yhden maisemakuvan sille otolliseen kohtaan. Mainittakoon vielä että kyseinen maamerkki oli taustatutkimuksessa sattumalta vastaan tullut seikka, eikä ollut alun perin mitenkään vaikuttanut päätökseen viedä tarina tässä kohdin Prahaan. Happy accidents, jne.
Kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet seurata mukana tässä kesän mittaan ja itse tarinan puitteissa ties kuinka monen maan halki. Vähän haikeana poistin juuri ihan naurettaviin mittoihin venyneen kirjanmerkkikansion. Enää loppukiri jäljellä! *heittää sokeria*
All human wisdom is contained in these two words - 'Wait and Hope.’- Alexander Dumas, "The Count of Monte Cristo"
VII. Lupaus1. Simon Faudree
2. Kapt. Osamu Ishikawa
3. Everst. James Moriarty
4. Everst. Sebastian MoranMoranin pidätystä seuranneena aamuna Holmes oli loistotuulella. Oli selvää, että jälleen kerran hänen suonissaan jylläsi ratkaistun tapauksen tuoma huuma, tuo luonnon oma kultainen ichor, jota hän työtehtäviensä välissä keinotekoisten johdannaisten avulla aina suureksi harmikseni jahtasi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin se aito ja alkuperäinen, puhdas euforia, ja jokainen solu hänen ruumiissaan tuntui hehkuvan sellaisen miehen voimaa, joka ohikiitävän hetken ajan tuli tietoiseksi omasta kuolemattomuudestaan.
Vaikka teinkin sillä hetkellä parhaani kätkeäkseni kyseisen faktan, oli oma olotilani todellisuudessa kaikkea muuta. Sisimpääni oli alkanut hiipiä pahaenteinen odotus, johon sekoittui ripaus haikeutta. Huolimatta siitä, että edeltävä yö oli tuonut minut pois niistä syvistä vesistä jossa olin kahlannut kuluneen vuoden, tunsin jälleen seisovani lähestyvän hirmuaallon tiellä, kykenemättä liikahtamaan siltä pelastautuakseni, alati tietäen että todellisuudessa olin itse vastuussa veden kutsumisesta suihkulähteeseen heittämäni kolikon voimalla. Pian koittaisi se aika jolloin minun olisi lunastettava lupaukseni.
Lähestyvän talven kirpeydestä huolimatta päivä oli valjennut aurinkoisena. Aamiaisen jälkeen Holmes pyysi minut mukaansa vierailulle, jonka oletin suuntautuvan paikalliselle poliisilaitokselle. Vasta kun vaunukuljettaja jätti meidät kyydistä paikassa jolla ei parhaalla tahdollakaan voinut olla mitään tekemistä virkavallan kanssa, hämmennykseni nosti päätään. Seisoimme kaupungin laidalla sijaitsevan Petřínin kukkulan juurella ja edessämme avautui kaksiraiteinen köysiratajuna, jonka vaunuista toinen vartoi parhaillaan matkustajia. Holmes ei ollut kuulevinaankaan kysymyksiäni, vaan maksoi lippumme tiskille ja luotsasi minut sisälle vaunuun muiden matkustajien sekaan, hymyillen alati salamyhkäistä hymyään. Hetkeä myöhemmin vaunu nytkähti liikkeelle ja lähti sitten hiljalleen kipuamaan kiskoja pitkin, määränpäänään kukkulan huippu.
Matkan aikana sain kuin sainkin Holmesin paljastamaan, että sekä rata että kukkulan laella sijaitsevat nähtävyydet oli rakennettu vain vaivaista vuotta aiemmin silloista maailmannäyttelyä varten. Sen enempää hän ei kuitenkaan suostunut sanomaan, eikä minulle lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata, kuinka vaunun moninaisten ikkunoiden takana syksyiset rinteet lipuivat hiljalleen ohi matkallamme alati ylöspäin.
Kun vaunu sitten viimein pysähtyi ja me valuimme muiden matkustajien lailla ulos, Holmes tarttui äkisti käsivarteeni. ”Olemme aivan kohti perillä. Sitä ennen haluaisin kuitenkin pyytää sinulta erästä pientä palvelusta”, hän sanoi. ”Arvostaisin suuresti mikäli pitäisit katseeni maassa aina siihen asti kunnes ilmoitan toisin.”
Olin jo avaamassa suuni automaattisesti kielelleni nousseiden kysymysten esittämiseen – mutta sitten mieleeni tuli pohtia, miten usein ennenkin roolimme olivat olleet juuri nämä samat: hän johtamassa minua ja minä kompastelemassa perässä miten taisin, sokeana aina siihen hetkeen asti kunnes hän suvaitsi poistaa vertauskuvallisen siteen silmiltäni.
Holmes ei sanonut mitään, mutta hänestä huokuva itsetyytyväisyys oli lähes verbaalista sorttia. Niine hyvineen hän tarttui minua käsikynkästä ja alkoi taluttaa minua kohti valitsemaansa suuntaa, ja minä seurasin, katse alati kengänkärjissäni pysytellen.
Seuraavien minuuttien aikana Holmes johdatti minut halki lukuisten nurmikon reunustamien kujien. Hiekka alkoi pian vilistä silmissäni ja jokaisen ohikiitävän hetken myötä tunsin oloni entistä naurettavammaksi. Kärsivällisyyteni oli juuri saavuttamassa ratkeamispisteen, kun hän vihdoin pysäytti meidät.
”Nyt voit katsoa.” Samalla kun kohotin katseeni, hän vielä lisäsi, ”Tiedän miten paljon sinä aikanaan halusit nähdä alkuperäisen, mutta en usko että sinä sitten tilaisuuden olit enää kovinkaan kiinnostunut nähtävyyksistä. Toivottavasti tämä korvaa edes osittain moisen menetyksen.”
Suoraan edessämme seisoi pieni vaalea rakennus, kuin jonkin sortin isohko huvimaja. Todellinen katseenvangitsija oli kuitenkin sen keskiön läpäisevä, korkea torni, jota ympäröi sirojen metalliputkien muodostava kehikko, ja jonka keskiosa sekä huippu oli varustettu näköalapaikoin. En ollut koskaan eläessäni nähnyt kyseistä tornia, mutta silti se oli minulle heti tuttu, vaikken voinutkaan käsittää miten se saattoi nyt äkisti sijaita täällä, niin kaukana kotoisalta maaperältään.
”Se on tietenkin pelkkä varjo verrattuna sisareensa Pariisissa, vaikka onkin sen inspiroimana rakennettu”, Holmes kuului toteavan vierelläni. ”Käsitykseni mukaan se yhdistettynä kukkulan korkeuteen tuo kuitenkin niiden huiput samalla tasolle merenpinnasta nähden.”
”Se on uskomaton”, henkäisin. Käännyin vilkaisemaan Holmesia. ”Voimmeko me kiivetä ylös?”
Me kiipesimme. Huipulla oli lisäksemme vain kaksi muuta ihmistä, vastarakastuneiden oloinen pariskunta, jotka olivat liiaksi toistensa lumoissa kiinnittääkseen meihin mitään huomiota. Hakeuduimme Holmesin kanssa yhden monituisista ikkunan ääreen ja loimme katseemme alhaalla aukenevaan maisemaan.
Näky, jonka kohtasin, olisi ollut omiaan jonkin taiteilijan kankaalla. Tornin juurella erinäisistä hedelmäpuista koostuva puisto oli ruskan kultaama, siellä missä lehtien lomasta ei pilkahdellut itsepintaisen vihreänä sinnittelevää nurmikkoa. Kauempana alhaalla levisi punakattoisten talojen meri, jonka halkoi kahtia syysauringon kirkastama Vltava.
Maisema oli jo itsessään henkeäsalpaava, mutta sen lisäksi se puhutteli minua aivan toisestakin syystä. Kaikkialla minne katsoin, tunsin näkeväni koko matkani pienoiskoossa: torni itse oli lyhyenläntäkopio serkustaan Ranskassa; puistossa pilkottavat kirsikkapuut syksyn pieksemiä varjoja kaltaisistaan Jokohamasta; kaupungin toisella laidalla häämöttävä Nikolauksen kirkko sopiva vertaistensa sekaan Roomaan.
Vain yksi asia ei kuulunut joukkoon: vierelläni seisova Holmes, posket kirpeän ilman ja torniin johtaneen porrasurheilun punertamina. Hänen näkemisensä tässä paikassa toi väistämättä mieleeni pariisilaiseen hotellihuoneeseen unohtamani postikortin, ja huomasin pohtivani, oliko hänellä mitään käsitystä siitä millaisen reaktion se minussa oli aikanaan saapumisensa hetkellä aiheuttanut. Oli kai yhtä tarpeetonta miettiä, ymmärsiköhän nytkään, miten tämä sulasta ystävällisyydestä tehty ele – eittämättä kiitos viimeöisestä avustani – minuun vaikutti.
”Tekeekö korkeus sinulle pahaa?” Kun hätkähdin hereille mietteistäni, löysin Holmesin katsomasta minua kiinteästi. ”Kävit äkkiä kovin kalpeaksi.”
Nielaisin ja pakottauduin hengittämään vapaammin. ”Mennään takaisin alas. Selitän sitten.”
Kaikeksi onneksi Holmes oli tällä kertaa se, joka totteli kyselemättä. Kun olimme takaisin maan kamaralla, luotsasin meidät muutamien tuuheiden tuijapuiden muodostamaan nurkkaukseen, toivoen että ne loivat tarpeeksi suojaa jopa näköalatornista katsoen sitä keskustelua varten, joka nyt vartoi alkamistaan.
”On jotakin, mitä minun on kerrottava sinulle”, aloitin. ”Olen katsonut parhaaksi pitää sen omana tietonani jo pitkään ja ilman kaikkea tapahtunutta olisin luultavasti tehnyt niin jatkossakin. Mutta ollessani Roomassa tein itselleni lupauksen, että mikäli koskaan saisin uuden mahdollisuuden kertoa sinulle siitä, olisi minun tartuttava siihen tilaisuuteen.”
Kun puhuin, pakotin itseni vilkaisemaan Holmesia hänen reaktiotaan vartoen. Olisin yhtä hyvin voinut puhua itsekseni; hänen silmänsä olivat muuttuneet tulkitsemattomiksi peileiksi, jotka heijastivat takaisin ainoastaan oman epämukavuuteni.
”Olen jo antanut sinulle listan syitä miksi kuluneiden kuukausien aikana olen tehnyt mitä tein. Mutta on olemassa myös toinen syy sille, miksi en vain voinut antaa asioiden olla, ja se syy on tämä.” Vedin syvään henkeä – ja antauduin sitten viimein väistämättömän edessä, kuten minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. ”Rakastan sinua. Itse asiassa totuus on, Holmes, että olen rakastanut sinua jo hyvin pitkän aikaa.”
Kuten olin osannut odottaa, ilme hänen kasvoillaan valahti. Mutta sitten jokin hänen silmissään muuttui ja hän kohotti leukansa – ja äkkiä koin hyvin epäluonteenomaisen oivalluksen hetken, käsittäessäni mitä oli pian tapahtumassa: hän oli aikeissa takertua väärinymmärryksen mahdollisuuteen ja täten tarjota meille molemmille tilaisuuden teeskennellä, ettei mitään peruuttamatonta ollut tapahtunut. Me voisimme jatkaa kuten aikaisemminkin, palata kotiin voitokkaina, eikä minkään välillämme tarvitsisi muuttua.
Välitin hänestä entistä enemmän sen vuoksi. Valitettavasti en kuitenkaan voinut antaa sen tapahtua, en vaikka se luultavasti merkitsisi sitä, että menettäisin hänet kaikesta huolimatta.
”Enkä tarkoita sitä ystävänäsi”, pakotin itseni lisäämään. ”En elämänkerturina, en lääkärinä, en aseveljenä. En – platonisesti.”
Holmes ei vastannut mitään. Pian hänen hiljaisuuttaan oli kestänyt niin pitkään, että koin tarpeelliseksi sanoa, ”Ymmärrän kyllä, että tämä tulee melkoisena järkytyksenä. Haluan sinun kuitenkin tietävän, että kerroin tämän vain omaa mieltäni keventääkseni, enkä luonnollisesti odota sinulta minkäänlaista… vastaelettä. Moisten tunteiden epäsopivuudesta puhumattakaan, tiedän miten turhina sinä pidät tämän sortin asioita, ja voin vakuuttaa –”
”
’Tämän sortin asioita’”, Holmes matki. Kun hän nyt viimein puhui, hänen äänensä oli käheä ja outo, ikään kuin jokin vieras voima olisi käytellyt hänen äänijänteitään. ”Ja minkähän sortin asioista sinä mahdat puhua?”
Otsani rypistyi; siihen asti olin tuntenut oloni lähes turraksi kauhusta, mutta nyt pisara ärtymystä puhalsi jälleen kehoni eloon. Sanani eivät ehkä olleet hänelle mieleen, mutta en silti voinut käsittää miksi hän koki tarpeelliseksi pilkata minua niiden johdosta. ”Sinä tiedät kyllä varsin hyvin.”
”Niin luulen tietäväni”, hän myönsi hiljaa. ”Se Sherlock Holmes jonka sinä olet tehnyt niin tunnetuksi tarinoissasi, hän on ruumiinsa herra kaikin tavoin – hän on valjastanut sekä mielensä että kehonsa ammattinsa palvelukseen ja käyttelee niitä kuin työkaluja sopii. Mutta kun puhe on
sydämenasioista – sen lihaksen tuo tarinoidesi henkilö on lukinnut visusti pois työtään haittaamasta.”
”Mutta hänhän olet sinä!”
”Olenko?”
Ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana pakotin itseni kohtaamaan Holmesin katseen. Katsoin häntä, todella katsoin, ja järkytyin siitä mitä näin: sama katse oli tuijottanut minua peilistä viimeisten kymmenen vuoden ajan.
”Hyvin pitkän aikaa, niinkö sinä sanoit?” Holmes jatkoi. ”Paraskin etsivä minä olen. Ehkä minun todella kannattaisi lopettaa urani Moriartyn kukistamiseen aivan kuten kerran uhkasin, jos olen todella elänyt pienen ikuisuuden moisen todistusaineiston kanssa saman katon alla ja ollut sille silti sokea.”
”Holmes, kaikella kunnioituksella, mutta sinun haavoittunut egosi ei kiinnosta minua tällä hetkellä hiton vertaa.” Itsehillintäni oli enää muisto vain. ”Mitä sinä oikein tarkoitit äskeisellä?”
”Mitäkö tarkoitin? Tarkoitin sitä, että sen jälkeen kun sinä muutit pois Baker Streetiltä, olen lakannut ajattelemasta sitä kotina ja välittämästä mitä sille tapahtuu. Tarkoitin sitä, että oli olemassa varsin hyvä syy sille, miksei Mycroft kertonut minulle suunnitelmistasi matkustaa Amerikkaan ennen kuin hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tarkoitin sitä, että sen jälkeen kun James Moriarty oli uhannut tuhota sinut, pidin kernaasti varoitukset itselläni ja annoin hänen nojata siihen kaiteeseen. Tarkoitin sitä, että vaikka selvisin pois putouksilta hengissä, en todella tuntenut olevani elossa ennen kuin näin sinut taas.” Hän veti henkeä hartiat väristen. ”Vastasiko se kysymykseesi, Watson?”
Siinä vaiheessa ymmärsin viimein hylätä sanat lopullisesti ja suudella häntä. Tein sen alkuun varoen, epävarmana siitä oliko minulla kaikesta huolimatta siihen lupa ja huolehtien, että hänen kasvojaan olisi edelleen saattanut aristaa toissaöisen käsirysyn jäljiltä. Holmes kuitenkin vastasi suudelmaan alati kasvavalla varmuudella ja veti minut kiinni itseensä lähes kovakouraisesti, vain tuodakseen seuraavassa hetkessä kämmenensä lepäämään vasten leukaani, kaulaani, niskaani – kaikkialle minne hän saattoi sormensa ihollani yltää, ikään kuin hänellä olisi äkkiä ollut teloitusuhan alla kiire painaa se kaikki mieleensä. Itse taas kiersin omat käteni hänen olemattomaksi kuihtuneen vyötärönsä ympäri ja pitelin häntä sitäkin hartaammin. Hänestä huokuva lämpö tuntui sulattavan jotakin sisimmässäni, niin että jokainen paikka jossa kehomme kohtasivat auttoi osaltaan murtamaan pois uuden kerroksen siitä roudasta, jonka olin jo pelännyt asettuneen pysyväksi seuralaisekseni.
Vaati kaiken itsehillintäni ottaa viimein askel taaksepäin. Räpytin pöllämystyneenä silmiäni, rehellisen yllättyneenä siitä että ympärillämme vallitsi yhä täysi syksy sisälleni puhjenneen kevään sijaan. Holmes – pupillit mustiksi uusikuiksi laajentuneina, hänen huulensa tällä kertaa aivan toisenlaisen hyökkäyksen punertamina – tuntui ihmettelevän samaa.
Kunhan olin varmistunut siitä, ettei äskeisen näytöksen aikana lähistölle ollut eksynyt ketään epäonnista silminnäkijää, onnistuin kysymään, ”Kuinka pitkään?”
Joku toinen olisi ehkä voinut kaivata tarkennusta moiseen kysymykseen, mutta Holmes vain pudisti päätään. ”Mahdotonta sanoa. Siinä vaiheessa kun tunnistin tunteen siksi mitä se oli, oli jo aivan liian myöhäistä tehdä mitään.”
”Olisit voinut kertoa minulle.”
”Kuten sinä kerroit minulle?” Holmes totesi kulmaansa kohottaen. ”Huolimatta siitä naurettavasta määrästä rivitilaa jonka uhrasit
Strandissa erinäisten naisten ihannointiin, en sano etteikö käytöksesi olisi joinakin hetkinä antanut syytä olettaa että sinulla oli silmää myös miespuolisille asiakkaillemme. Mitä tuli omiin tuntemuksiini sinua kohtaan, niin minulla oli kuitenkin varsin painavat syyt olettaa niiden olevan täysin yksipuoleisia.” Ymmärsin mitä hän haki takaa, jo ennen kuin hän katsoi asiakseen tiedustella karsaasti, ”Entäpä vaimosi?”
”Hitot vaimostani”, tuhahdin, kokematta tarvetta sen suurempaan kaunisteluun. ”Mary tietää – on aina tiennyt! Hänhän se auttoi minua suunnittelemaan puolet tästä matkasta, tietäen varsin hyvin ettei minusta olisi ollut siihen yksinäni. Hän on aina ollut paljon viisaampi kuin sinä olet halunnut myöntää.”
Tieto sai Holmesin räpyttelemään epäuskoisesti silmiään, ja jokin osa minussa nautti siitä ettei hän ollut osannut päätellä asiaa itse. ”Päinvastoin – minä olen aina tiedostanut sen”, hän totesi hieman toivuttuaan. ”Olisin luultavasti kestänyt sen huomattavasti paremmin mikäli sinä olisit nainut jonkun jonka ainoat avut olisivat ulkonäöllistä sorttia, mutta tietysti sinun piti ottaa joku joka on sekä kaunis
että älykäs.”
”Hetkinen – se Yorkshiressä häidemme aikaan tapahtunut kaksoismurha. Oliko koko tapausta edes olemassa vai keksinyt sinä koko jutun vain koska et halunnut tulla?”
”Se oli kaikki totta”, Holmes vakuutti. Hänen äänensävynsä muuttui, hänen jatkaessaan, ”Luojan kiitos, koska olisin ennemmin itse nirhannut puolet Britannian maaseudusta kuin ollut läsnä todistamassa kuinka sinä astelit alttarille jonkun toisen kanssa.”
”Mutta sinä voisit saada kenet tahansa", en voinut olla ihmettelemättä. "Miksi juuri minä?”
Se oli sama kysymys jota olin pohtinut jo vuosia, kauan ennen asioiden nyt saamaa äkillistä käännettä, silloin kun me olimme vasta aloitelleet Holmesin kanssa ystävyyttämme. En tietenkään ollut täysin tietämätön omista hyvistä puolistani, mutten voinut myöskään ymmärtää, miten hänen kaltaisensa mies näki niistä minkään oman jatkuvan mielenkiintonsa arvoiseksi. Vielä sittenkin kun hänen huonot puolensa olivat tulleet minulle niin tutuiksi että saatoin ujuttaa ne kirjoituksiini, oli Holmes saanut toimia sooloyleisönä omille lukuisille vioilleni: virheelleni pelastaa kadulle hylätty bulldogginpentu, joka ehti pureskella pilalle kolmet hänen kengistään, ennen kuin se sai uuden kodin läheisen teurastajan kauppavahtina; toisinaan iskevälle uhkapelihimolleni, joka vuokrarahojen turvaamisen vuoksi sai Holmesin lukitsemaan shekkivihkoni siihen piironginlaatikkoon, johon vain hänellä oli avain. Ennen avioitumistani hän oli myös vitsaillut yhtenään siitä, kuinka minulla oli tapana ihastua jokaiseen sievään hameväen edustajaan – mielikuva, jonka olin antanut suosiolla elää siksi, että se kätki tunteideni todellisen kohteen.
Mutta se oli näitä kyseisiä seikkoja listatessani kun ymmärsin, että ehkä asia oli juuri kuten itse tunsin häntä kohtaan – että hän ei välittänyt minusta vioistani huolimatta, vaan koska ne yhtälailla olivat osa minua. Minä katsoin häntä samoin silmin, olipa hän sitten säkenöivän nerouden kourissa tai vaihtoehtoisesti narkoosin kynsissä; yhtälailla hänen katseensa kertoi, että hän näki minussa jotakin katsomisen arvoista vielä nytkin kun peilistä minua tuijotti pelkkä varjo itsestäni.
Holmes ei ehkä ollut yhtä sydämetön kuin kirjallinen vastaparinsa, mutta näin että hänelle selkeästi tuotti vaikeuksia pukea tunteensa sanoiksi nyt kun keskustelusta oli haihtunut sen aiempi, epätoivoinen kiivaus. Hän oli saattanut ongelmitta myöntää että oli antanut miehen pudota kuolemaansa vuokseni ja kutsua sitä rakkaudeksi, sillä olihan hänen työnsä puhua väkivallan kieltä. Sen valossa oli ihme että häneltä oli mennyt näinkin kauan ymmärtää vuodenmittaisen tehtäväni tarkoitus, ja minulta puolestani käsittää, mitä hän todella oli viimeisellä viestillään halunnut kertoa.
Taivaan poikki lensi juuri silloin muuttomatkalla oleva, valtaisa kurkiaura, jonka päästämä ääni oli omiaan herättämään kuolleet. Luottaen siihen, että puiston kaikkien muiden vieraiden huomio oli jälleen keskittynyt moiseen luonnonilmiöön, vedin Holmesin uuteen suudelmaan ja annoin hänen vastata kysymykseeni tavalla jonka hän paremmin taisi.
*
16. Joulukuuta, 1892Aurinko oli parhaillaan laskemassa suon taakse. Edessäni levittäytyivät skotlantilaiset kosteikot kaikessa komeudessaan ja horisontissa Baskervillen kartanon tornit piirtyivät jylhinä vasten iltaruskon punertavaa taivaanrantaa. Maiseman idyllisyydestä huolimatta tunsin kuitenkin sisimmässäni vain kasvavaa levottomuutta, vartoessani kivistä kootun, alkeellisen asumuksen kynnyksellä sen mysteeristä asukasta palaavaksi.
Viimein kuulin hänet. Kaukaa kaikui askelten terävä ääni vasten kiveä. Ja sitten uudestaan ja uudestaan, aina vain lähestyen. Vetäydyin takaisin pimeimpään nurkkaan ja latasin revolverin taskussani, päättäen etten näyttäytyisi ennen kuin olisin itse saanut tilaisuuden nähdä vilauksen tuosta tuntemattomasta tulijasta. Pitkä hiljaisuus kertoi että hän oli pysähtynyt. Sitten askeleet jälleen lähestyivät ja varjo lankesi mökin suulle.
”On kerrassaan miellyttävä ilta, rakas Watson”, virkkoi hyvin tuntemani ääni. ”Olen melko vakuuttunut, että sinunkin olisi mukavampi ulkona kuin siellä sisällä.”
Hetken verran olin jähmettynyt paikalleni, voimatta tuskin uskoa korviani. Sitten kaikki aistimukseni ja ääneni palasivat kerralla, ja äkisti tuntui siltä kuin vastuullisuuden musertava paino olisi nostettu pois sieluni kantimista. Tuo kylmä, naseva ja ironinen ääni saattoi kuulua vain yhdelle miehelle koko maailmassa.
”H-”Kuului avaimen kiertymisen ääni lukossa ja samassa huoneen ovi tempaistiin auki. Holmes porhalsi sisään, posket pakkasesta punottaen ja lunta hiuksistaan pudistellen, puhuen täyttä päätä jo ennen kuin oli edes kunnolla päässyt sisään.
”- ja voitko uskoa, että näennäisestä koulutuksestaan huolimatta se mies oli silti sitä mieltä, että moisten aineiden yhdistäminen olisi täysin vaaratonta. Vaaratonta! Nyt koko laboratorio on täynnä epämääräistä savua ja meidät henkilökunta on häädetty ensi maanantaihin asti.”
Huokaisten laskin kynäni pöydälle; kokemuksesta tiesin, etten saisi enää mitään kirjoitettua niin kauan kuin Holmes oli läsnä senhetkisessä mielentilassaan. ”Sen perusteella mitä minä sinun kokeistasi ymmärrän, mikään niistä ei tällä hetkellä vaadi aktiivista seurantaa tai säännöllistä näytteidenottoa. Se kaikki voi aivan hyvin odottaa viikonlopun yli.”
Holmes oli puhuessani riisunut takkinsa ja laskostanut sen sängylle, vain vaipuakseen nyt selälleen sen viereen; kaikessa dramaattisuudessaan hän toi mieleeni vanhan teatteridiivan. ”Ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä sen aikaa?” hän ynähti. ”Niin kauan kuin sää pysyy tällaisena, on erittäin epätodennäköistä että edes rikolliset vaivautuvat liikkeelle.”
”Emmeköhän me keksi joitakin muita virikkeitä.”
Holmes oli keskittynyt tuijottamaan ärtyisästi kattoon, mutta äänensävyni kuullessaan näin hänen kulmiensa rentoutuvan ja jopa kohoavan yllätyksestä. Hän kierähti vatsalleen päiväpeitteellä ja loi minuun pitkän katseen. ”Luulin että aioit keskittyä kirjoittamiseen.”
”Niin aioinkin. Mutta kuten saatat muistaa, tämän nimenomaisen tapauksen puitteissa me olimme erossa melko pitkään, ja nyt kun viimein pääsin siihen kohtaan missä me tapaamme jälleen, huomaan että muistini uhkaa tehdä tepposet. Katsos kun en kerta kaikkiaan kykeni palauttamaan mieleeni, miten perustavanlaatuisella tavalla sinun jälleennäkemisesi minuun sillä hetkellä vaikutti.” Tehostin sanojani nuolaisemalla kuivuneita huuliani. ”Ehkä sinä olisit niin ystävällinen, että voisit muistuttaa minua asiasta?”
Holmesin silmiin oli syttynyt tumma pilke. ”Tietenkin. Olisihan se sääli jos uskollinen lukijakuntasi joutuisi tyytymään epäaitouksiin näinkin tärkeässä asiassa.” Kun nousin tuolistani, hän ojensi käden minua vastaan ja veti minut kanssaan sängylle.
Meneillään oli kolmas yhteinen viikkomme Montpellierissä, Etelä-Ranskassa. Holmesin oli alun perin houkutellut kaupunkiin siellä sijaitseva ensiluokkainen laboratorio, jossa hän tätä nykyä tutki kivihiilen johdannaisia vierailevana tutkijana jälleen yhden valehenkilöllisyyden turvin. Ranska oli vaikuttanut hyvältä kohteelta siinäkin mielessä, ettei maassa suhtauduttu erinäisiin asioihin yhtä takapajuisesti kuin muualla - nyt kun kumppanuussuhteemme Holmesin kanssa oli muuttanut merkitystään, juhlistimme mielellämme asiaa maassa jonka lait eivät Englannin tapaan pitäneet moista rikoksena.
Minä puolestani olisin seurannut Holmesia jo siitä silkasta ilosta että saatoin niin jälleen tehdä, mutta olin paikanpäällä innostunut myös hiljalleen kirjoittamaan ja päätynyt luonnostelemaan paperille Baskervillen koiran tapausta. Muusana Holmes oli yhtä aikaa sekä siunaus että kirous, sillä siinä missä en todellisuudessa koskaan lakannut inspiroitumasta hänestä, haittasi moinen tosiasia useinkin itse kirjoittamiseen keskittymistä. Toisinaan myös löysin itseni läpikäymästä jo kirjoittamiani sivuja ja pohtimasta, kuinka monta kertaa suoraselkäisen herrasmiehen oli mahdollista ihailla parhaan ystävänsä elegantteja käsiä täysin toverillisessa hengessä, ilman että asiassa alkoi lukijan mielestä olla jotakin epäilyttävää. Varsin usein kyseiset kädet kuitenkin pyyhkivät moisen huolen varsin tehokkaasti mielestäni.
Kuluneiden viikkojen aikana olimme yhteistuumin keskittyneet tekemään niitä asioita, jotka erityisesti tuottivat meille iloa. Holmes teki kokeitaan ja soitti Mycroftin hänelle postittamaa viuluaan; minä kirjoitin. Hitaasti mutta varmasti me haparoimme tiemme takaisin niiden miesten nahkoihin joita me olimme olleet, kuin kuivan uoman jälleen täyttämä joki joka hioo näkymättömiin ratkeilleen maan railot. Ja mikäli meistä toinen välillä olikin vaarassa unohtaa itsensä, saattoi toinen auttaa muistamaan. Öisin (ja joskus päivisinkin) me kartoitimme toistemme iholta maastoa joka oli jo monista katseista tuttu, mutta aitona tunteena sormenpäiden alla uusi ja huumaava. Holmesin iholla kulkiessaan käteni alkoivat jälleen muistaa, ettei niitä ollut tehty ainoastaan liipaisimen painamista varten, ja joka kerta kun kuulin nimeni karkaavan hänen huuliltaan, tunnistin sen entistä varmemmin itselleni kuuluvaksi.
Kun olin kivunnut sängylle, oli Holmesin takki jäänyt puoliksi alleni. Nyt kun yritin työntää sitä ulommas, kuulin kuinka jokin rahisi sen alla.
”Päivän lehti”, Holmesin ääni selitti korvanjuuressani. ”En ole vielä ehtinyt vilkaista sitä.”
”Sitten voit varmasti odottaa vielä hetken”, katsoin asiakseni sanoa, kun ymmärsin että vastoin kaikkea todennäköisyyttä hänen huomionsa oli kuin olikin siirtynyt minusta moiseen ukaasiin.
Jouduin kuitenkin nielaisemaan loput vastalauseeni heti kun tulin vilkaisseeksi Holmesia. Hän tuijotti etusivua, enkä en ollut nähnyt häntä yhtä yllättyneenä sitten sen Marylta saapuneen kirjeen jälkeen, jossa hän ilmaisi olevansa pohjattoman onnellinen Holmesin selviytymisen johdosta, mutta oli heti seuraavassa lauseessa ilmoittanut että oli aikeissa lähteä matkustelemaan ympäri Amerikkaa ’uuden tuttavuutensa’ kanssa.
Mutta juuri kun olin pukemassa huoleni sanoiksi, hymy puhkesi Holmesin kasvoille. ”Onnittelut lienevät paikallaan, Watson”, hän totesi. ”Nähtävästi sinä olet juuri lopullisesti kukistanut Professori Moriartyn.”
Kohottauduin istumaan ja Holmes ojensi lehden käsiini. Ranskankielentaitoni oli parantumaan päin mutta edelleen varsin heikohko, joten en kyennyt ymmärtämään etusivulla koreilevasta artikkelista kuin joitakin sanoja – omaa nimeäni kirkuvassa otsikossa olisi kuitenkin ollut jopa täydelle ummikolle johtolankaa kerrakseen. Heinäkuussa Roomasta lähettämäni kuvaus Holmesin kuolemasta oli ilmeisesti viipynyt matkallaan ja oli päätynyt painoon vasta nyt, johtaen siihen, että näemmä kansainvälisetkin levikit kokivat tarpeelliseksi uudistaa julistuksen Moriartyn pahuudesta ja hänen veljensä kieroudesta.
Holmes nojasi leukaansa vasten olkapäätäni lukiessaan artikkelia samanaikaisesti. Tunsin ilmavirran vasten poskeani hänen puuskahtaessaan, ”Tosin myös minä näytän menettäneen henkeni siinä samalla.”
Vielä jokin aika sitten en olisi arvostanut hänen vitsailuaan moisella aiheella. Nyt kuitenkin vain taittelin lehden tyynesti kasaan ja työnsin sen sivuun. ”Se vain tarkoittaa sitä, että jossakin vaiheessa minä voin tuoda sinut takaisin.” Käännyin vilkaisemaan häntä syrjäkarein. ”Olettaen tietenkin, että sinä vielä joku päivä kyllästyt olemaan Valentine Vernet.”
Holmes pyöritteli silmiään, kuten hänelle oli tapana aina silloin kun jonkin tekosyyn varjolla sain tilaisuuden käyttää hänen valehenkilöllisyytensä ristimänimeä. Olin alun perin ollut meistä kahdesta se joka oli sitä ehdottanut ja Holmes oli sen siinä hetkessä mukisematta hyväksynyt. Hänen kaunansa oli alkanut vasta viikkoja myöhemmin, silloin kun hän oli lukenut olkani yli paikallisesta kirjakaupasta ostamani
Monte Criston kreivin viimeisiä sivuja ja ymmärtänyt tulleensa ristityksi naisen mukaan, joka kuolee ja nousee sitten kreivin avustuksella kuolleista juuri sillä hetkellä, kun hänen rakkaansa meinaa seurata hänen viitoittamallaan tiellä. Nytkin kuulin hänen mutisevan jotakin yltiösentimentaalisista kirjailijoista; oma hymyni kasvoi sen johdosta entistä leveämmäksi.
Ottaen huomioon, että aikanaan sydänverellä raapustamani sanat olivat nyt esillä kaiken kansan silmien edessä, oloni olisi voinut kuvitella olevan sen mukainen. Sen sijaan tunsin kuitenkin vain poikamaista voitonriemua, sillä Holmes oli oikeassa: Moriarty tukijoineen oli lopullisesti historiaa. Sen sijaan minä ja Holmes olimme edelleen tässä, elossa ja yhdessä, tavalla jolla kumpikaan meistä ei ollut ennen osannut kuvitella olevan mahdollista.
Holmesin keho värisi äänettömästä naurusta kun painoin hänet alleni vasten patjaa. Hän antoi minun suudella hetken itseään häiritsemättä, ennen kuin kuulin hänen mutisevan vasten huuliani, ”Onko se totta mitä siihen artikkeliin oli painettu? Olenko minä todella sinun mielestäsi ’paras ja viisain mies jonka sinä olet koskaan tuntenut’?”
”Sinä tiedät että olet”, vastasin. ”Kuinka niin?”
Holmes vetäytyi hieman kauemmas jotta saattoi katsoa minua silmiin. Tunsin hänen peukalonsa pyyhkäisevän poskeni halki kulkevan arven poikki, kuten hänelle oli tullut tavaksi tehdä joskus aamuyön tunteina, kun kaikki sanat tuntuivat jopa minusta turhilta lausuttaviksi. ”Koska jos minulle olisi suotu vähääkään sinun kirjailijanlahjoistasi”, hän sanoi, ”niin siten minä kuvaisin sinua.”
5. Professori Moriarty