Ficin nimi: Väritön maailma mielessäni
Kirjoittaja: Inukii
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst
Yhteenveto: Miten sokea näkee maailman?
A/N: Kirjoitin tämän joskus viime kesänä ja selatessani tarinoitani löysin tämän ficletin ja päätin vihdoin julkaista sen.
Mitä jos olisin jäänyt kotiin sinä päivänä? Jos en olisi lähtenyt luokkaretkelle, olisiko tätä koskaan tapahtunut? Voisin esittää miljoonia "mitä jos" kysymyksiä, tietämättä kuitenkaan vastausta niistä ensimmäiseenkään.
Makoilin riippukeinussa tuulen leikitellessä hiuksillani ja tuijottaen kauas pilviin. Tai, olisin tuijottanut, jos se olisi yhä mahdollista.
Tasan kaksi kuukautta sitten, olimme luokkaretkellä kaupungin suuressa laboratoriossa. Jokin meni vikaan ja puolet laboratoriosta räjähti taivaan tuuliin. Emme onneksi olleet silloin tuolla puolella, mutta tarpeeksi lähellä, jotta sieltä lensi vaarallisia aineita meidänkin luokse. Minä sain lipeää kasvoilleni ja menetin näköni, mutta muille luokkalaisilleni ei onneksi käynyt mitään vakavaa.
Minulla oli ennen tapana makoilla tässä ja muodostaa pilvistä erilaisia muotoja mielessäni, mutta enää se ei ollut mahdollista. Vaikka kuinka yritin, näin vain mustaa. Näkökyky oli näköjään yksi niistä asioista, jota oppii arvostamaan vasta, kun sen menettää. Sen olin saanut huomata jo useampaan kertaan näiden kuukausien aikana.
Olisin antanut mitä tahansa nähdäkseni jälleen tuon kaiken kauneuden. Auringon paisteen, vihertävän ruohon, taianomaisen täysikuun -jota olin aina rakastanut- ja muun luonnon monimuotoisuuden.
Kouluun minua ei huvittanut mennä, joten olin makoillut lähes koko syksyn tässä. Vanhempani ja opettajat olivat yrittäneet saada minua palaamaan takaisin lukion penkille, mutta minua ei vain innostanut jatkaa opintoja. Ne harvat ystävät joita omistin, kävivät välillä katsomassa minua ja rehellisesti sanottuna, piristyinkin hieman heidän seurassaan, mutta jotenkin se kaikki tuntui teennäiseltä.
Ihmiset harmittelivat, etten nähnyt mitään, mutta tosiasia oli, että näin paljon enemmän kuin silloin, kun en vielä ollut sokaistunut. Minusta oli hauskaa muodostaa mielikuvia asioista näkemättä niitä, jolloin kaikki tuntui kiinnostavammalta, mutta kaipasin kyllä näkökykyä.
Suoraan sanottuna, tuon päivän jälkeen elämäni oli ollut yhtä helvettiä. Lääkäreitä, verikokeita, nukkumista, makoilua ja syömistä. Siinä kaikki, ei viihdettä. En voinut katsoa elokuvia, en voinut lukea kirjoja, olla netissä tai tehdä mitään muutakaan hauskaa. En ainakaan itsenäisesti ja vain koska en nähnyt mitään! Se teki elämästäni helvettiä.
Suljin silmäni ja vaivuin syvään uneen.
