title: Pakkanen, ensimmäinen ystäväni
author: Slytherin cat
Beta: Ei oikeastaan ole, mutta kuuran_kukka lukaisi läpi
fandom: Axis Powers: Hetalia
genre: Todella lievä angst, aivan yhtä lievä hurt, mutta enimmäkseen vain Ivanmaisen hämärää draamaa.
raiting: S
hahmot: Venäjä. Venäjä kertojana, joka kertoo itsestään, Venäjästä. Kovin paljon Venäjää.
warnings: Hämärää ajatustenkulkua.
disclaimer: Kaikki Hetaliaan kuuluva kuuluu Hetaliaan, Hetalia taas kuuluu Himaruyalle. Mutta tämä teksti on minun.
A/N: Venäjästä on mukavaa kirjoittaa, se välillä vain ajattelee kovin eritavalla, kuin muut. Ja sehän siinä kivaa onkin. Tämä on triplaraaple Ivanin ensimmäisestä ystävästä.
Pakkanen, ensimmäinen ystäväni
Pakkanen puri sormiani ja nipisteli nenääni. Silloin, kun vain istuin hangessa ja näin ympärilläni valkoista. Silloin se teki niin, enkä minä ensin pitänyt siitä lainkaan. Mutta kun olin istunut yksin siellä tunteja, ehkä jopa vuorokausia, ajattelin, että ehkä Pakkanen onkin pieni eläin. Se ei ollut jättänyt minua hetkeksikään yksin niinä hetkinä ja se puri sormiani vain, koska tahtoi kertoa minulle olevansa siinä.
Silloin minä hymyilin ensimmäisen kerran. Me olimme kumpikin yksinäisiä, Pakkanen ja minä. Mutta hän oli löytänyt minut, pienen ihmisen keskeltä metsän syviä hankia, ja tullut vierelleni. Hän myös pysyi siinä, minun vierelläni, nenänpäätäni nipistellen, eikä jättänyt hetkeksikään yksin. Pakkanen, ensimmäinen ystäväni.
Ja minä hymyilin.
Minä hymyilin ja hymyilin, olin kovin onnellinen ystävästäni. Ja olin kovin onnellinen hymystäni, koska se tarkoitti, että minulla oli kaikki hyvin.
Mutta sitten kerran, eräänä päivänä en enää tuntenut hänen pieniä, teräviä hampaitaan sormissani. Minä odotin häntä takaisin ja istuin samassa kohtaa hankea, kuin tutustuessamme. Mutta lumi muuttui vedeksi allani, ja valkoinen muuttui toisiksi väreiksi, auringon polttaessa niskaani. Eikä Pakkasta enää tuntunut vierelläni.
Silloin ymmärsin, että ensimmäinen ystäväni oli hylännyt minut. Silloin ymmärsin, ettei ensimmäinen ystäväni ollutkaan ystäväni.
Istuin kostealla sammalella ja pohdin, olivatko nipistelyt olleetkin pelkkää kiusaa. Pakkanen oli pureskellut sormeni punaisen ja valkoisen kirjaviksi, saatoin yhä nähdä sen hampaitten jäljet ihollani. Pakkasen kylmät suudelmat olivat saneet huuleni sinisiksi.
Oliko kaikki ollut vain kiusaa? Oliko jokainen vietetty hetki ystäväni kanssa ollut vain julmaa pilkkaa?
Mutten lakannut hymyilemästä, sillä se olisi tarkoittanut, etteivät asiat enää olleetkaan hyvin. Se kuulosti liian kurjalta ja pelottavalta ajatukselta.
Monia vuosia kului, enkä enää luottanut Pakkaseen, vaikka tuo jälleen osoitti minulle kivuliaasti huomiotaan. Yritin löytää uutta ystävää, yritän yhä. Ja jos kerran löydän, aion hymyillä hänelle joka päivä, joka hetki. En koskaan nähnyt Pakkasen hymyä, mutta jos uusi ystäväni hymyilee takaisin, tiedän, että voimme olla onnellisia elämämme loppuun saakka.
