Ficin nimi: Sitähän varten ystävät ovat
Kirjoittaja: Subbe
Ikäraja: S
Fandom: Amour Sucré
Tyylilaji/Genre: Draama, vähän fluffia
Paritus/Hahmot: Candy/Nathaniel, Alexy/Kentin
Vastuuvapaus: Amour Sucré kuuluu ChiNoMikolle ja Beemooville.
Yhteenveto: Ystäväthän ovat sitä varten, että he potkivat ystäväänsä eteenpäin silloin kuin tarve sitä vaatii – keinoja kaihtamatta.
A/N: Omistettu jälleen kerran
Larjukselleni 
Aloittaessani tämän kirjoittamista, homma meni niin, että esitin Larjukselle joissain kohtiin aina epämääräisiä kysymyksiä tarinan etenemisestä (siten, ettei hän itsekään tiennyt, mitä tulee tapahtumaan), joihin hän vastasi. Esim. heti alussa pyysin häntä sanomaan jonkin paikan koulusta, johon Larjus vastasi: ”Siivouskomero”
Ehkä se selittää Alexyn ja Candyn oudon ”treffauspaikan”. Valitettavasti en muista kaikkia kysymyksiä, saati missä kohtaan niitä kyselin, joten jos fici tuntuu oudolta, niin… no, ehkä selityksenä on epämääräinen kysymykseni ja Larjuksen vastaukset
Ja tiedän, otsikko ei nyt suoranaisesti tule tekstistä esiin, mutta ehkä tämä kertoo tietyllä tapaa Candyn ja Alexyn tavasta ”auttaa” ystävää
Sitähän varten ystävät ovatKorvaan iskostui kellojen kovaääninen pirinä. Se sai Candyn säpsähtämään horrostilastaan, jossa oli suurimman osan tunnista viettänyt, ja kesti hetken, ennen kuin hän edes tajusi muiden opiskelijoiden nousevan ja poistuvan luokasta opettajan huudellessa perään läksyjä.
”Et kyllä yhtään häpeile”, tuttu ääni totesi. Tyttö nosti katseensa laukustaan, jota oli alkanut pakata kaikessa rauhassa. Alexy oli tullut seisomaan hänen pulpettinsa vierelle ilkikurinen virnistys kasvoillaan.
”Mitä tarkoitat?” Candy kysyi heilauttaen tummanruskeat hiuksensa olkansa yli takaisin taakseen, ja nousi ylös heittäen laukkunsa olalleen.
”Tiedät hyvin, mistä puhun”, sinihiuksinen poika vastasi ja asteli ystävänsä kanssa koulun käytävälle. ”Tuijotit erään takaraivoa kokonaiset 45 minuuttia.”
”Ja?” Candy kysyi yrittäen saada Alexyn väittämän kuulostamaan pojan omalta mielikuvitukselta. ”En minä voi sille mitään, että hän sattuu istumaan opettajan edessä.”
”Ai jaa?” Alexy kysyi haastaen. ”Minusta tuijotuksesi ja haaveileva katseesi kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.”
”Jonkun on vahdittava hänen selustaansa”, Candy puolustautui, vaikka olikin jo jäänyt kiinni rysän päältä. ”Kuka tietää, vaikka joku yhtäkkiä loukkaisikin ikkunasta sisään ja salamurhaisi hänet.”
Sinihiuksisen pojan kulmat kurtistuivat. ”Olet pelannut liikaa Arminin kanssa.”
”Se on kivaa”, Candy vastasi kohauttaen vain olkiaan. Toivottavasti Alexy antaisi viimeinkin asian olla – kummankin. Candysta oli hauskaa pelata Arminin kanssa pelejä, ja Nathanielin tuijottaminen kuului hänen kouluharrastukseensa. Turha niistä oli sen enempää vatvoa. Hän ei luopuisi niistä kummastakaan.
Yllättäen Alexy tarttui tyttöä käsivarresta kiinni ja veti sivummalle. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Candy tajunnut pian seisovansa ahtaassa siivouskomerossa, kun ovi napsahti kiinni ja tuli pimeää.
”Meidän on nyt pakko puhua asiat selviksi.”
”Rakkauden tunnustus, hmm?” Candy kysyi kurtistaessaan hieman kulmiaan ja varovasti nojasi seinää vasten yrittäessään samalla erottaa Alexyn ääriviivat. ”Minä luulin, ettei veljesi ymmärrä mitään romantiikan päälle, mutta sinä olet vielä mauttomampi.”
”Hah hah, Candy”, Alexy vastasi kuivakasti. ”On sinullakin aukko romantiikassa, kun et saa mitään aikaiseksi.”
Kulmat kurtistuivat entisestään, vaikka tyttö tiesi, ettei Alexy välttämättä näkisi sitä. ”Anteeksi, mitä?”
”Kuulit kyllä”, sinihiuksinen poika vahvisti. ”Sinä pidät hänestä! Eikä sinusta voi olla pitämättä. Olen ihan varma, että hän pitää sinusta. Olen nähnyt ne katseet, joita hän sinuun luo.” Sitten Alexy huokaisi. ”Haluaisin sinun olevan onnellinen. Mutta sinun pitäisi tehdä aloite…”
Candy huokaisi keskeyttäen ystävänsä sanat. ”En haluaisi kuulostaa ilkeältä, mutta…” Tyttö katsoi ystäväänsä, alkaen jo erottaa hänet tarkemmin pimeässä. ”Samat sanat sinulle.”
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Ulkopuolelta kuului askelia ja puhetta, mutta mikään ei saanut kaksikkoa luopumaan ajatuksistaan saati edes aiheesta. Jos Alexy oli päättänyt mennä tällä linjalla, Candy pistäisi takaisin samalla mitalla.
”Se… on eri asia”, Alexy mumisi lopulta.
Tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselle. Alexyn asenne oli raivostuttava. ”Miten niin eri asia?”
”No… onhan se…”
”Ei se ole”, Candy kivahti. ”Se ei ole eri asia millään tavalla! Olet vain älyttömän nössö!”
”Nössö?” poika toisti kulmat hieman kurtussa. ”Entä mikä sinä sitten olet?”
”Nössö”, tyttö tokaisi varmana. ”Eikä minun tarvitse tehdä yhtään mitään asian eteen, ellet sinäkään tee.”
Alexy mutristi huuliaan. ”Oliko tuo haaste?”
Hymy alkoi hiljalleen kohota Candyn kasvoille. ”Mikä ettei? Minä hoidan ihastukseni, ja sinä…”
Ovi avautui yllättäen. Candy hiljeni siihen paikkaan, ja kaksikko suuntasi katseensa ovelle. Kirkkaan valon seurauksena kumpikin ähkäisi ja siristi silmiään.
”Mitä te täällä teette?”
”Ei mitään”, oli Alexyn vastaus. ”Kunhan tarkistimme, onko siivouskomero kunnossa.”
Candy alkoi tottua kirkkauteen, ja näki viimeinkin Kentinin katsovan heitä ihmeissään.
”Itsepähän kysyit”, tyttö sanoi ja asteli Kentinin väistyessä ulos komerosta. ”Mielestäni viiden tähden koppero. Vai mitä mieltä olet, tarkastaja Alexy?”
”Kerrassaan loistava”, sinihiuksinen poika vahvisti astellessaan seuraavana ulos kopista. ”Ilmankos koulu kiiltääkin puhtaudesta.”
Candy kääntyi hymyillen Alexyn puoleen. ”Kai tuo oli sarkasmia?”
”Kaikessa merkityksessä.”
Kentin katseli kaksikkoa hölmistyneenä. Lopulta hän huokaisi ja laittoi komeron oven kiinni. ”Olette ihan pimeitä”, poika totesi.
”Mekin sinua, Kentin”, Candy naurahti. ”Entä miten sinä osasit etsiä meitä siivouskomerosta?”
”Satuin kuulemaan jotain ääniä”, brunette kertoi. ”Ja päätin vilkaista, ketkä siellä piilottelee.”
”Ja onneksesi löysit parhaat ystäväsi”, Alexy hihkaisi.
Candy vilkaisi ovelana sinihiuksista ystäväänsä. ”Ja mikä sattuma, että Alexylla olikin juuri jotain tärkeää asiaa sinulle, Kentin.”
”Mitä?!”
”Minulle?” Kentin kysyi samaan aikaan kun Alexy katsoi epäuskoisena Candyä.
”Älä ujostele, Alexy”, tyttö virnisti ennen kuin kääntyi suunnatakseen ulko-ovia kohti. ”Nähdään Kentin”, hän heitti vielä olkansa yli, ja nopealla vilkaisulla olkansa yli hän näki kahden kundin katseet: toinen oli kysyvä, toinen melkein murhaava. Eikä Candy voinut olla virnistelemättä kääntäessään katseensa takaisin eteensä.
Alexy mulkoili Kentinin niskaa. Pirun Candy! Tämä kyllä kostetaan! Jos Alexy olisi saanut edes valmistautua tai jotain… Mutta ei!
Kellarissa oli hyvä puhua, niin Alexy oli väittänyt. Mutta mitä hän sanoisi Kentinille? Ei hän uskaltanut sanoa rakastavansa häntä, ei näin äkkiseltään ja valmistautumattomana. Miten hän voisi muotoilla sen siten, ettei brunette kauhistuisi ja katoaisi? Vai olikohan Kentin mahdollisesti jo tietoinen?
He pääsivät rappukäytävään, kun Nathaniel asteli portaita alas katsellen jotain papereita.
Alexyn aivoissa alkoi heti raksuttaa. Nyt olisi tilaisuus…
”Hei Nathaniel!”
Blondi nosti katseensa papereistaan. Pieni hymy kohosi oppilaskunnan puheenjohtajan kasvoille. ”Moi.”
”Kuule”, Alexy aloitti ennen kuin Nathaniel karkaisi. ”Candy etsi sinua ihan muutama sekunti sitten. Lähti ulko-ovia kohti. Sanoi että… hänellä on jotain annettavaa sinulle.”
”Ai?” oli kaikki, mitä Nathaniel sai sanottua, eikä Alexy voinut olla myhäilemättä tyytyväisyydestään. Heilauttaen kättään Nathanielille ja jatkaessaan matkaansa kellariin, jonka ovea Kentin oli pitänyt auki, hän ei voinut ajatella, miten pahassa pinteessä Candy tulisi olemaan. Uskaltaisiko tyttö sanoa, ettei hänellä oikeasti ollut mitään annettavaa? Ja miten tuo sitten selittäisi sen? Alexy olisi niin halunnut päästä näkemään tilanteen.
”Mitäs tuo nyt oli?”
Alexy kääntyi katsomaan Kentiniin, joka oli juuri astunut perässä kellariin ja sulkenut oven perässään. Hitto, hän oli jo hetkeksi unohtanut…
”Ei mitään”, hän vastasi välttelevästi ja yritti miettiä jotain, millä kuittaisi keskustelun käsitellyksi. ”Sanotaanko vaikka, että se oli pieni kiitos Candylle.”
Kentin kurtisti kysyvästi kulmiaan, mutta koska Alexy ei suostunut antamaan parempaa vastausta, hänkin antoi asian olla. Sen sijaan hän risti käsivartensa ja vaihtoi asentoaan. ”Sinulla oli jotain tärkeää asiaa?”
Ajattelemattaan Alexy puri huultaan. Ei hitto, Kentin muisti. Alexyn olisi pitänyt olla valppaampi ja jatkaa keskustelua, siirtää aihe toisaalle, mutta hän ei ollut tajunnut. Hän oli ollut liian tyytyväinen saadessaan Candyn ansaan, ettei ollut huomannut jatkaa puhumista.
Mitä hän voisi nyt tehdä? Hän ei saanut sanottua sitä, ei mitenkään. Candy oli oikeassa, hän oli vain nössö. Hän pelkäsi liikaa tunnustuksen seurauksia. Voisiko Kentin pitää hänestä samalla tavalla? Ja jos ei, niin voisivatko he edes jatkaa ystävinä, vai välttelisikö Kentin häntä lopun elämäänsä?
Nyt hän voisi saada vastauksen kysymyksiinsä. Ei siihen vaadittu kuin iso ripaus rohkeutta. Ja tässähän se tilaisuus olisi! Hän voisi oikein hyvin nyt todistaa Candylle, että oli rohkeampi kuin Candy kuvittelikaan. Ja sitten Candyn olisi pakko kertoa Nathanielille tunteistaan!
Oliko tämä kaikki tosiaan tunnustuksen arvoista?
Mutta sitten se olisi tehty. Kukaan ei voisi häntä ainakaan luovuttajaksi sanoa.
”Niin”, Alexy mumisi lopulta ja vilkaisi vain nopeasti Kentiniä ennen kuin laski katseensa jalkoihinsa. Hassua, miten kengän kärjet tuntuivat niin kiinnostavilta. ”Minä vähän juttelin Candyn kanssa, ja…”
”Ja?”
Sinitukkainen vilkaisi tuskastuneena kellarin yhtä seinämää kuin toivoen, että joku häiriötekijä ryntäisi sen läpi keskeyttämään tilanteen. Missä Armin oli juuri nyt, kun häntä kaivattiin eniten? Amberkin kävisi, vaikkei se kikkarapää Alexyn kimpussa ollut niin kuin Candyn.
”Ja… hän oli sitä mieltä, että… meidän pitäisi puhua.”
Hienoa, Alexy! poika onnitteli itseään.
Viivytät kertomista tahallaan! Niin kuuluukin toimia. Kentin liikahti, eikä Alexy voinut olla huomaamatta, miten brunette vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Ja jos tuohon malliin jatkat, olemme täällä vielä huomennakin.”
Alexy mulkaisi seuralaistaan. ”Jos lohduttaa, niin tuo ei helpottanut asiaa.”
Kentinin ilme pehmeni hieman. Sitten tuo laski ristityt käsivartensa alas. ”Olen pahoillani”, hän aloitti, ”olen vain hieman väsynyt, siinä kaikki.”
”Jotain vakavaa?” Alexy huomasi kysyvänsä.
”Eipä oikeastaan”, Kentin vastasi. ”Cookie vain oli hieman levoton, mutta… Älä yritä huijata minua! Sinulla oli jotain kerrottavaa.”
Hitto, Alexy ajatteli. Hän ei ollut onnistunut huijaamaan Kentiniä. Mikä nyt avuksi?
”Minä rakastan sinua.”
Ja maailma tuntui pysähtyvän siihen. Kun Alexy oli aukaissut suunsa, ei hänen ollut ollut tarkoitus sanoa juuri noita sanoja.
Hän tuijotti Kentiniä kauhistuneen ja jännittyneen sekaisin tuntein. Bruneten kasvoilta ei voinut lukea mitään. Hän vain tuijotti Alexya. Eikä Alexy osannut mitenkään päätellä, mitä Kentinin päässä liikkui tai mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan… Kunpa tuo edes avaisi suunsa ja sanoisi jotakin…
”Candy?”
Ruskeahiuksinen tyttö kääntyi ympäri. ”Niin?”
Nathaniel asteli hänen luokseen ja pysähtyi vähän matkan päähän hänestä. Candy ei voinut olla huomaamatta, miten poika vilkaisi hieman levottomana pukuhuonetta.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Unohdin viime liikuntatunnin jälkeen toppini tänne, ja toivoin löytäväni sen.” Tyttö antoi katseensa hakeutua takaisin pukukaappiin, jota oli äsken tutkinut. ”Mutta en ole löytänyt sitä”, hän lisäsi kurtistaessaan kulmiaan ja vilkaisi muita pukukaappeja, jotka oli jo käynyt läpi. ”Olisikohan joku voinut viedä sen jonnekin noudettavaksi?”
”Ehkäpä”, Nathaniel vastasi. Candy ei odottanut pojan jatkavan. Sen sijaan hän yritti haukan katseella löytää sen topin jostakin. Luoja, missä se toppi oikein on? Se oli kaiken lisäksi yksi Candyn suosikkitopeista! Hän halusi sen takaisin!
”Tuota”, Nathanielin ääni aloitti jossakin tytön takaa. ”Tapasin hetki sitten Alexyn.”
Virnistys kohosi tytön kasvoille samaan aikaan, kun hän kyykistyi tiirailemaan penkkien ja kaappien alle, josko joku onneton olisikin vahingossa tai tahallaan potkinut topin sinne. ”Niinkö?” hän kysyi tarkkaillessaan lattian rajaa. ”Oliko hän Kentinin seurassa?”
”Oli”, Nathaniel vastasi Candyn tunkiessaan päätään syvemmälle penkin alle, ettei Nathaniel vain huomaisi hänen suunnatonta vahingoniloaan. ”Ja hän sanoi, että… sinulla… olisi jotakin… annettavaa minulle.”
”Mi-!” Candy aloitti, mutta lyödessään päänsä penkin reunaan suusta tulikin kivulias parahdus.
”Oletko kunnossa?”
”Ouh… olen, olen”, tyttö mumisi ryömiessään pois penkin lähettyviltä takaraivoaan hieroen. Nathaniel ojensi kätensä ja auttoi tytön takaisin seisaalleen.
Poika naurahti helpottuneena. ”Olet sinäkin yksi”, hän totesi hyväntahtoisesti. ”Sinulla tuntuu aina vain sattuvan ja tapahtuvan.”
”Se on minun tunnusmerkkini”, tyttö vastasi väläyttäen pojalle leveän hymyn, vaikka kipu jomotti. ”Jonkun on pakko aiheuttaa edes pientä hämminkiä tässä koulussa.”
Nathaniel hymähti tarkkaillessaan Candyn kasvoja. ”Eiköhän sitä olisi täällä tarpeeksi ilman sinua.”
”Enpä usko”, tyttö vastasi.
Sitten pukuhuoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka aikana he vain katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät. Sitten Nathaniel tajusi sen, riisti katseensa, ja irrotti otteensa Candyn käsivarresta. Candy meni melkein yhtä hämilleen, ja joutui hetken kokoamaan itseään. Miksi hän oli täällä, miksi Nathaniel oli täällä…
Ai niin, Alexy…
”Niin, tuota…” Candy aloitti hieman kiusaantuneena vilkaisten vain syrjäkatsein Nathanielia. ”Alexy siis sanoi, että minulla olisi jotakin sinulle?”
Pieni puna kohosi Nathanielin kasvoille, kun tuo katseli poispäin. ”Niin hän sanoi.”
Se ketku, Candy ajatteli irvistäessään pienestä kivusta hieroessaan päätään. Tämä oli varmasti kosto Kentinistä, hän tiesi sen. Mutta mitä Candy oikein tekisi? Ei hänellä ollut mitään annettavaa Nathanielille. Ei hän voinut antaa koulukirjojaan, ei muistiinpanojaan, ei edes muistiinpanovälineitään. Eikä hän voisi sanoa Nathanielille, että tämä oli Alexyn surkea pila, ja noloa olisi sanoa, ettei hänellä oikeasti ollut mitään.
Helkutin Alexy! Oli saattanut tytön ihan tahallaan tällaiseen pulaan! Alexylla oli sentään suhteellisen hyvät mahdollisuudet perääntyä, keksiä jotain muuta, mutta entäs Candylla?
Pieni hymy kohosi tytön huulille, kun hän viimeinkin laski kätensä takaraivoltaan. Itse asiassa hän voisikin tehdä Alexyn sanattomaksi. Hän ei antaisi pojalle sitä nautintoa, että antaisi Alexyn onnistua tytön nolaamisesta, ja toisaalta, sitten Alexyn olisi pakko edetä oman ihastuksensa kanssa. Candy olisi tehnyt oman osansa, loppu jäisi Alexylle, ja Candy kyllä pitäisi huolen, että poika tekisi asian eteen kaikkensa.
Tyttö hymähti. ”Se pirulainen”, hän sanoi sitten lopulta, valikoiden sanansa huolella. ”Ei osaa edes pitää salaisuutta.”
”Salaisuutta?”
Candy nosti katseensa. Nathaniel oli suunnannut oman katseensa takaisin tyttöön. ”Niin”, Candy sanoi lopulta ja naurahti. ”Olisin halunnut itse yllättää sinut, mutta…” Hän kohautti olkiaan. ”No, ei voi mitään.”
”A-ai?”
”Katsos, kun… No, ei se kaiketi ole salaisuus, että viihdyn seurassasi”, Candy aloitti sitten ja tunsi, miten hänen mahassaan muljahti. Jännitys. Hän todella toivoi, ettei jänistäisi nyt. Alexy ei saisi voittaa tätä erää! ”Sinun kanssasi on niin… Niin mukavaa ja rauhallista ja… jotenkin niin turvallista olla. Sinun kanssasi on niin helppoa puhua kaikesta.”
Puna pojan kasvoilla tuntui vain syvenevän. ”Niin… öh… tuota… kiitos?”
”Ja minä halusin… kiittää sinua kaikesta, mitä olet tehnyt vuokseni”, Candy jatkoi astuessaan lähemmäs. ”Olet tehnyt paljon.”
”Olen sen velkaa sinulle”, Nathaniel vastasi saaden itsensä taas kokoon. ”Tai siis… Kun ottaa huomioon, miten paljon sinä olet tehnyt minun vuokseni…”
”Et ole minulle mitään velkaa”, tyttö naurahti, ja seisoessaan melkein kiinni Nathanielissa, hän nosti toisen käden pojan rintakehälle. ”Mutta… haluan sinun silti tietävän, miten paljon arvostan kaikkea, mitä olet tehnyt vuokseni… Miten paljon sinä merkitset minulle.”
Ja ennen kuin Candyn rohkeus petti, hän varvusti ja painoi huulensa pojan huulia vasten.
”Candy!”
Tyttö haukotteli ja kääntyi koulun ovia kohti. Alexy juoksi häntä kohti.
Pieni hymy kohosi heti tytön huulille.
”Noh, miten keskustelu Kentinin kanssa meni?”
Poika huohotti hetken nojaten polviinsa, ennen kuin suoristautui ja yritti näyttää siltä, ettei oikein tiennyt, mistä puhuttiin.
”Siinähän se”, hän sanoi viattomasti. ”Juttelimme hieman niitä ja näitä, kunnes päätimme, että on kaiketi aika lähteä kotiin.”
Nyt oli tytön vuoro kohottaa kulmiaan tietävä hymy kasvoilla. ”Ja?”
”Mitä ja?” sinihiuksinen kysyi, ja kohautti olkiaan. ”Ei siinä nyt mitään niin ihmeellistä ollut.”
Candystä kuitenkin tuntui, että jotain oli tapahtunut. Mitä, siitä hän ei ollut täysin varma. Jos Kentin olisi antanut pakit, Alexy ei varmaankaan olisi noin hyvällä päällä. Mutta sanoisiko poika noin, mikäli ei olisi sanonut Kentinille mitään tunteisiinsa viittaavaa?
Samapa tuo, mutta jos Alexy aikoi pelata tuota peliä, Candy maksaisi samalla mitalla.
”Vai niin”, tyttö sanoi lopulta ja jatkoi sitten matkaansa koulun porteille. Hän kuuli Alexyn seuraavan häntä.
”Nathaniel etsi sinua”, Alexy aloitti, ja Candy kuuli oikein selvästi hymyn puheesta. ”Löysikö hän sinut?”
”Löysihän hän”, tyttö vastasi yhtä vaatimattomasti.
”No?”
”Eipä mitään sen kummallisempaa”, Candy vastasi. ”Kunhan juttelimme. Toppiani en kyllä löytänyt, mutta hän lupasi auttaa sen etsinnöissä…”
”Ovatko hiuksesi hieman sekaisin takaa?”
”Löin takaraivoni.”
”Meneekö hiukset noin pahasti siitä takkuun?”
Tyttö kohautti olkiaan. ”Ehkäpä?”
Hymyn pidätteleminen oli jo vaikeaa. Hän saattoi kuvitella, miten Alexy liikahteli pelkästä uteliaisuudesta, eikä Candy aikonut antaa pojalle minkäänlaista tyydytystä. Hän ei kertoisi mitään ennen kuin Alexy olisi kertonut oman tarinansa.
