A/N: Kiitos !YAY! !
Tässä toinen luku...
2. luku
Matikan tunnilla istuin Tinon vieressä. Edessäni istuivat Jouni ja Emma. Fiksu opemme on nimittäin keksinyt laittaa tyttöpoika parit meille, jotta keskittyisimme paremmin. Kaikeksi onneksi istuin aivan luokan perällä.
Huomasin kuinka Tino katseli minua tutkivasti. Pojan katse pysähtyi märälle läikälle vasemmassa hihassani.
"Iiris...mikä sun elämäs on huonosti?" Tino kuiskasi.
"Tietäisitpä vaan..."nyyhkäisin. Annoin hiusteni valua kasvojeni peitoksi.
"Sä voit kertoo mulle", Tino vakuutti.
"Mut voinko mä luottaa suhun? Mä oon oppinu epäälöön", kuiskasin ja jatkoin kovemmalla äänellä: "Ope, mulla on maha kipee!" Opettajamme on nimittäin mies, eikä sekaannu mielellään naisten vaivoihin.
"Pitäisikö sinun mennä terveydenhoitajan luokse lepäämään? ope kysyi vaivautuneesti.
"Siel on aika täyttä tänää, et saisko Iiris mennä kotia?" Jouni säesti. Katsoin poikaa kummissani.
"Hyvää päivän jatkoa, Iiris", opettaja myöntyi hiljaisuuden jälkeen. Kiitin ja hymyilin Jounille.
Kävelin kotiin päin. Vielä olisi ollut kolme tuntia koulua. Tinon läheisyys ahdisti. Varsinkin kun hän yritti auttaa. Tiedän, että Tino tarkoittaa hyvää, mutta olen oppinut epäilemään.
Näin oman rivitalo osuntomme. Sen edessä oli poliisi ja ambulanssi. Seisahduin paikoilleni ja yritin hengittää. Poliisi veti keltaista nauhaa asuntomme ympärille. Ryntäsin sinne. Näin kuinka äitini kannettiin ambulanssiin.
"Mitä on tapahtunut?!" kiljuin. Poliisi katsoi minua hiukan ylimielisesti.
"Mene kotiisi", poliisi sanoi viimein.
"Tuo on kotini! Hän on äitini!" kyyneleet valuivat poskillemme. Poliisin ilme heltyi hiukan.
"Joku on ampunut äitiäsi. Hän toipuu kyllä. Älä mene minnekään, me hoidamme sinut jonnekin", poliisi-setä sanoi. Hengitykseni höyrysi. Oli pakkasta. Vajosin voimattomana asfaltille ja itkin.
Poliisit jäivät, mutta ambulanssi oli jo mennyt. Päätin poliisin kiellosta huolimatta lähteä grillille
Grillillä kiipesin samalle kivelle kuin eilenkin. Mietin kompassiani ja neulaa, joka ei näyttänyt oikein. Näin sielunisilmin lasissa olevan särön.
Aloin itkeä jälleen surkeuttani.
"Mikä on, Iiris?" Petra kysyi. Kohotin kasvoni käsistäni. Näin Tinonkin. Paikalla olivat myös Santeri, Henna ja Jouni. Emma ja Janika olivat kauempana.
"Kaikki! Mä haluun kuolla, nii kaikilla on helepompaa!" nyyhkäisin. Kukaan ei sanonut mitään.
"Mitä on tapahtunut?" Jouni kysyi. Itkin kovemmin.
"Ä-äiti joutui teholle. Si-sitä on ammuttu meillä kotona. Mä en tiedä minne mä voin mennä..."sopersin itkien. Jopa Santeri oli hiljaa. Sitten Petra kiipesi viereeni ja halasi lujasti.
"Kaikki järjestyy-"Emma sanoi pilkallisesti.
"- ellei satu olemaan tollane luuseri!" Janika jatkoi samalla sävyllä.
"Turpa kii!" Santeri karjaisi ja otti askeleen lähemmäs Emmaa ja Janikaa.
"Pitäkää päännä kii, jos teillä ei oo mitää järkevää sanottavaa!" Henna jatkoi.
"Iiriksellä on uusii kavereita! Kato ny Janika!" Emma sähähti lähtiessään Janikan kanssa.
"Nii, voiksä tulla meidän kaa?" Tino kysyi. Epäröin ja vilkuilin muita.
"Voinko mä?" kysyin epäillen. En ollut uskoa korviani saatika silmiäni kun Santeri nyökkäsi. petra halasi minua kun nyökkäsin.
"Mennäänkö nuopparille? Siellä on aikaki lämmi", Henna ehdotti.
"Sä voit tulla jonku meistä jopparille, nii päästää nopeempaa", Petra sanoi.
Pian kiipesinkin Petran jopparille. Petralla on ruskeat olkapituiset hiukset ja vihreät silmät. Päällään hänellä oli paksu ruskea huppari. Hennalla taas on vaaleat hiukset ja siniset silmät. Hänellä taas on punainen verkkatakki.
Pian olimme nuopparilla ja Tino avasi oven. Luokkamme Jesse, Kai, Miko ja Sandra olivat nuopparilla. Heillä on oma jengi, enkä ole heidän kanssaan tutustunut.
Istuimme sohvalle.
"Mitäs me, Iiris, sun kaa oike tehää?" Henna kysyi.
"Emmä tiiä. Kai mä meen johonki hoitokotii siks aikaa, et äiti pääsöö sairaalasta. Jos pääsöö", sanoin. Kaikki olivat hiljaa. Tino katsoi taas rannettani ja aikoi kysyä jotakin.
"Ei puhuta musta. OK, Tino?" sanoin heti. "Mä en haluu, et kukaa vaivaa päätänsä mun pikkupikku ongelmilla. Ja meillä on sopimus, Tino", jatkoin samaan hengen vetoon. Kukaan ei väittänyt vastaan.
"Nii, mihi hoitokotii sä olikaa menos?" Jouni kysyi yhtäkkiä.
"Varmaa siihe ainoosee, joka täälä päi on", sanoin hymyillen pienesti.
"Mennää samaa ku lähetää", Jouni ehdotti. Kaikkuí loivat toisiinsa tietäväisiä katseita.
Olimme nuopparilla vielä hetken, mutta sitten nousin Jounin jopparille. Jouni polki kovaa alamäkeen ja luntakin alkoi taas sataa.
"Perillä", Jouni sanoi ja kaatoi pyöränsä hoitokodin pihaan. Poika kaivoi avaimet takkinsa taskusta ja hymyili minulle ovelasti.
"Tervetuloo hoitokoti Kukkaketoo!" Jouni nauroi.
"Mitä helvettii!?" älähdin ihmeissäni.
"Mä asun täälä. Mä oon kasvanu hoitokodis. Tervetuloo", Jouni naurahti.
"Riitta! Mahtuuko meille vielä? Mun kaverin äiti on teholla, eikä se voi yksinkään asuu!" Jouni huusi eteisestä.
"Vähän hiljempaa, nuori mies!" kuului ääni kauempaa. Ovesta tuli vanhemman puoleinen nainen.
"Kukas sinä sitten olet?" Riitaksi kutsuttu nainen kysyi.
"Iiris Tammela", sanoin hiljaa.
"Onko meillä tilaa Iirikselle?" Jouni kysyi kärsimättömästi.
"Ei oikeastaan..." Riitta sanoi hiljaa.
A/N2: Tää ny oli tämmöne luku. Kommentoikaa, pliis! ^^
