Nimi: Ja hänen ihonsa tuoksuu kesältä (ei moottoriöljyltä)
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Crepuscop
Vastuunvapaus: Minun aivojeni tuotos (naturally en omista Nokiaa, duh)
Genre: fluffsävyinen yleishömppä, het
Haasteet: Fluffy10 sanalla
hajamielinen,
Hetslashfemme (het)
Varoitusket: Muutama ruma sana siellä on
A/N: Ennen kuin kukaan sanoo mitään: Kyllä, tämä on hettiä. Kyllä, ymmärrän jos näette Mirkan naisen nimenä, mutta tässä yhteydessä kyseessä on miehen (lempi)nimi :---D Jees, en tiedä osaanko sanoa tästä muuta. Nämä hahmoset ovat tosiaan sivuhahmoja eräässä suuremmassa ikuisuusprojektissani (Heidät on jo mainittu ohimennen miun rapsusarjassani
Liian houkuttava ohittaa (Kävelenkö uudestaan ohi) [K11] , kyllä tämä oli mainos). Uskon ja toivon, ettei tämän lukemiseen ja ymmärtämiseen kuitenkaan tarvita tietämystä kyseisestä projektista. Jeesjees.
Ja hänen ihonsa tuoksuu kesältä (ei moottoriöljyltä)”Saatanan saatana.”
”Älä kiroile.”
Inga mulkaisi takaisin ratin taakse palannut Mirkaa, kun se oli saanut vietyä oranssinpunaisen varoituskolmion parinsadan metrin päähän.
”Tällaista sattuu”, Mirka sanoi, nostaen aurinkolasit otsalleen, räikeän punaisen etutukan vääntyessä vinoon.
”Ei satu”, Inga sanoi, äänenpainon alkaessa nousta uhkaavasti, ”Sä et voi unohtaa tankata autoa!”
”Mut unohdin kuitenkin.”
Inga narskutti takahampaitaan yhteen ja pyöräytti silmiään. Mirkan katse oli levollinen, eikä se jännittänyt hartioihinsa lihasjumeja, kuten viereisellä penkillä istuva nuori nainen. Se kieli joko siitä, ettei Mirka välittänyt tai se oli synnynnäisesti levollinen, eikä jaksanut painua epätoivoon. Oli syy kumpi tahansa, se raivostutti Ingaa suunnattomasti. Heidän tienposkeen jääneen Volkswagenin ohi ajavat autot näyttivät hidastavan vauhtia tarkoituksellisen liioitellusti, ja Inga olisi halunnut näyttää keskisormea jokaiselle takapenkiltä uteliaasti tuijottavalle pikkupennulle.
Kun Inga keskittyi tuijottamaan vihaisesti ulos Mirkan ohitse, mies otti esiin kännykkänsä – vanhan Nokian, jonka takakuoreen oli raaputettu teini-iässä vihaisia hakaristejä ja jossa roikkui kännykkäkorun paikalla pätkä ohutta metalliketjua.
Mirka selasi läpi osoitekirjaa, koetti löytää Juksun nimeä. Vilke vastasi yleensä suuremmalla todennäköisyydellä, mutta se oli toissapäivänä promillepäissään rikkonut puhelimensa katukivetykselle.
Oikean nimen kohdalla Mirka napautti vihreää luuria, painaen korvalleen kännykän, nostaen olkapäänsä sitä vasten. Vapaaksi jääneillä käsillään Mirka taiteili nahkatakin pois päältään, jättäen jäljelle valkoisen hihattoman. Kesäilta oli harvinaisen lämmin ja alkoi tuntua ilmastoinnin petettyä. Mirka ei kuitenkaan ehtinyt odottaa kauaa vastausta, kun liian tuttu automaattivastaaja puhui toisesta päästä:
”
Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Kontakt med numret ni har valt fås -"
”Ei Juksu vastaa.”
”Yllätys.”
Mirka katkaisi puhelun ja ujutti kännykän takaisin taskuunsa puhaltaen ilmaa huuliensa välistä, päättäen sitten kohdata Ingan katseen:
”Mä olen pahoillani, okei?”
”Mikael. Tunge pahoittelut perseesees.”
Inga käytti Mirkan oikeaa nimeä vain kuin oli oikeasti vihainen (eli aika usein). Se nousi ulos autosta vikkelään ja pamautti oven jäljessään kiinni, jättäen melkein turvavyön väliin.
Ilmavirta tarttui kiinni hameeseen, eikä Inga jaksanut välittää vaikka verkkosukkahousuista näkyisi läpi. Nainen käveli tarmokkaasti parikymmentä metriä menosuuntaan, lysähtäen sitten istumaan tienpientareelle, tietäen, ettei kauemmas kävelystä saisi kuin rakkoja kantapäihin.
Inga repi kynnellään silmäpakoa suuremmaksi ja ilma ulkona oli liian raikasta. Siksi Inga etsi mentoli Marlborot ja toisen taskun pohjalta kolhuisen sytkärin. Niitä olisi voinut sanoa hermosauhuiksi, jos Inga ei edelleen polttaisi puolta askia päivässä.
Nainen vei tupakan violetiksi maalattujen huuliensa väliin ja painoi silmänsä kiinni. Inga teki tutun pikkuliikkeen peukalollaan, mikä kuitenkin osoittautui muutama yrityksen jälkeen turhaksi. Sytkäri löi tyhjää ja Inga puri ärtyneenä savukkeen toista päätä. Hän oli aikeissa viskata sytkärin metikköön, jossa joku pikkupeura voisi tukehtua siihen, kun Mirka istui yllättäen viereen ja tarjosi tulta. Inga katsoi vuorotellen Mirkan kirkasta katsetta ja pikkuliekkiä, antaen niiden molempien lopulta sytyttää myrkkyrullansa.
Inga käänsi katseensa nopeasti takaisin tuijottamaan tyhjyyteen, näennäisesti puurivistöä. Mirka osasi olla muutaman minuutin hiljaa nyhtäessään rikkaruohokasveja irti maasta.
”Ei sentään oltu keikkamatkalla”, mies lopulta kuitenkin katkaisi puhumattomuuden, koska kumpikin tiesi, ettei Inga tekisi sitä, ”Juksun ja Vilkkeen basso-rumpu-konsertto ois paskonu meidän maineen ennen kuin ollaan edes saatu sellaista.”
Inga naurahti käheästi, mutta napautti sitten huulensa tiukaksi viivaksi, esittääkseen olevansa vielä vihainen.
Mutta Mirka kääntyi vähän vinottain ja kiepautti käsivartensa Ingan vyötärön ympäri, vetäisten naisen syliinsä. Inga piti ilmeensä kireänä, muttei pyristellyt irti, vaan rentoutui miehen käsivarsille.
”Sori”, Inga piti äänensä hiljaisena, tietäen Mirkan kuulevan kuitenkin, ”Mä olen vaan tosi väsynyt.”
”Mä lupaan antaa sun nukkua ens yönä”, Mirkan kuiskaus oli pehmeä, ja mies painoi suukon Ingan ohimolle, ”Tai voidaan me nukkua nytkin.”
Mirka ehti vaivoin lauseensa loppuun, kun Inga vei kätensä sen takaraivolle. Käänsi päätään ja suuteli suulle.
”Mitä turhia.”
Ja Mirkan kännykkä oli äänettömällä, eikä Juksu saanut heitä kiinni. Ei se kamalasti haitannut.
