Sairaan kaunis elämä (Polseres Vermelles): Sense tu - Ilman sinua, K-11

[Pipe]

Ficin nimi: Sense tu - Ilman sinua
Author: Pipe
Beta: -
Fandom: Sairaan kaunis elämä (Polseres Vermelles)
Ikäraja: K-11 /plööt lisäsi ikärajan otsikkoon
Paritus: Lleó/Cris ehkä minimuotoinen Jordi/Cris
Genre: drama, het, romance, death
Vastuunvapautus: En valitettavasti omista ko sarjaa. Mut joo leikin näillä hahmoilla joita rakastan.
Summary: Joo siis Lleó.lla on syöpä josta se ei parane ja kaikki tietää et kuolema on väistämätöntä. Mutta miten Lleón viimeiset päivät tehdään Lleólle paremmiksi, ja mitä ilman Lleóa elämä on???
 Roc Pov, niinkuin ohjelmassakin on .
____________________________________________

Sense tu – Ilman sinua

Prologi:

Tämä mitä nyt kerron voi kuulostaa uskomattomalta, mutta tämä kaikki on totta. Tämä kaikki tapahtui meille; minulle ja meidän jengille; rannekkeille. Haluaisin kertoa teille tarinan jonka takia ymmärrän mitä tarkoittaa kuulua ryhmään; ryhmään, joka ei hajoa koskaan. Ryhmään, joka sai minut heräämään koomasta, josta minun ei ehkä koskaan uskottu heräävän. Ryhmästä, joka pysyi yhdessä, vaikka pienessä ajassa me menetettiin kaksi ryhmän jäsentä, mutta silti nämä kaksi; Lleó ja Ignasi elivät meidän sisällä. Me tehtiin se lupaus, että me elettiin meidän kahden ystävän puolesta ja  että me kannettaisiin poikia aina mukanamme ja niin me myös tehtiin. Mä lupasin Lleólle kirjoittaa tästä joskus, ja nyt mä lunastan sen lupauksen, ja kerron teille tarinan.

Me oltiin enemmän kuin ystäviä. Me oltiin enemmän kuin ryhmä, me oltiin perhe. Perhe jossa oli johtaja tai pomo, varapomo, tyttö, kova jätkä, älykkö tai viisas, ja korvaamaton. Me oltiin tutustuttu sairaalassa, mä ja Lleó eli johtaja, oltiin asuttu täällä kaikista pisimpään. Lleó jo muutamia vuosia ja mä vähän alle kolme vuotta. Mä olin tullut sairaalaan noin 3 vuotta sitten, jolloin mä olin vaipunut koomaan. Koomaan, josta ei tiedetty että heräisinkö mä koskaan. Se tarina miksi mä olin koomassa, johtui siitä että mä halusin kuulua johonkin joukkoon ja mä halusin saada ystäviä, kun mä olin juuri äidin ja isän kanssa muuttanut uuteen paikkaan. Mä en tuntenut ketään, ja halusin saada ystäviä, me oltiin äidin kanssa maauimalassa tuolloin, ja mä näin samoja tyyppejä joita olin nähnyt uudessa koulussa ja ne olivat mua ehkä hieman vanhempia, mutta niillä näytti olevan hauskaa yhdessä ja halusin mukaan. Yksi pojista, se vanhin ja vahvin heitti mulle, et pääset meidän jengiin jos läpäiset testin, eli hyppäät hyppytornin ylimmältä hyppyriltä alas. Mä en ollut ennen tehnyt sitä, mutta mä halusin niin kovasti jengiin, että mä halusin tehdä sen. Äiti luki altaan reunalla jotakin lehteä  ja isä oli jossain, en tiedä mihin se oli hävinnyt, mutta mä lähdin kiipeämään ylöspäin ja vihdoin ja viimein mä pääsin ylös. Mä kävelin hyppyrin reunalle ja katsoin alas. Mä näin kuinka ne jengin pojat hymyili, ehkä jopa naureskeli mulle, kun mä olin jänishousu. Mä nielaisin ja vedin henkeä ja hyppäsin alas...

Mun muistikuvat tapahtumista oli aika pitkälti siinä. Mä hyppäsin ja kaikki siitä eteenpäin oli mustaa. Mä tiedän, että olin ollut jonkin aikaa veden alla, ennen kuin mut nostettiin ylös. Mä en tiedä kuka mut nosti ja kuka mut vei sairaalaan, mua elvytettiin ja mä selvisin tai no jäin koomaan, mutta en kuollut, mä jäin tänne maauimalaan. Mä uin aina kun mua huvitti, mä olin koomassa, mutta tästä altaasta tuli mun koti. Mä opin viihtymään täällä itsekseni, mä olin yksin, mutta mä opin olemaan yksin ja totta puhuakseni täällä oli mukavaa, mutta mä kaipasin juttu seuraa. Sellasta kuitenkin sain, oltuani noin kaksi vuotta koomassa ja yhä sairaalassa, mä tapasin pojan, Tonin, joka ymmärsi kun mä puhuin ja meistä tuli hyvät juttukaverukset. Ja mikä mahtavinta mä sain kertoa äidille, että mulla ei ollut hätää. Toni, Lleó ja Jordi ottivat minut mukaan jengiinsä, ja minusta tuli korvaamaton, ilman minua koko ryhmää ei ollut. Mä en itse olisi ehkä halunnut niin suurta roolia koko jengissä, mutta ei mua haitannut kuulua tähän ryhmään tai perheeseen, sitähän me oltiin, pieni-suuri perhe. Pian sairaalaan tuotiin poika, jonka kanssa piti opetella toimimaan oikein; Ignasi. Ignasi oli kova poika, mutta sen kovan kuoren alla sykki kultainen, mutta hauras sydän. Hauraalla mä tarkoitan sitä, että Ignasilla oli sydänvika, syntymästään lähtien ollut, mutta se oli alkanut oireilla vasta nyt. Igansi oli se, joka vaikealla hetkellä halusi suojella meitä kaikkia ja rohkeana poikana meni sydänleikkaukseen, jossa pojalla oli yhtä suuri mahdollisuus selviytyä ja kuolla. Pojan leikkauksen aikana mä tapasin Ignasin ja me tutustuttiin ja mä sain Toniin yhteyden oikealla hetkellä. Toni kertoi Ignasin vanhemmille ja meille kaiken mitä tarvitsi. Samalla kun muut juhlivat Lleón syntymäpäiviä. Silloin pala Ignasia syttyi mun sisääni. Mä elin Igansin puolesta monia tapahtumia. Me kaikki elettiin siihen asti kun me kuultiin Lleón syövän levinneen lähes kaikkialle.

Lleó halusi kuulla 18-vuotis syntymäpäivänään tuomion, joka oli saatu selville. Lleón mahdollisuudet selvitä hoitojen kanssa oli noin 3 % ja tämäkin oli yläkanttiin arvioitu. Kun me kaikki kuultiin että Lleó halusi luovuttaa ja lähteä sairaalasta me mentiin pojan mukaan. Me kaikki, vaikka Lleó ei halunnut meitä mukaan, tai Lleó ei uskaltanut pyytää meitä mukaan, sillä Lleó tiesi millainen loppu tämä oli, hän ei halunnut satuttaa meitä. Siksi Lleó pyysi että me ei tultaisi mukaan. Mutta me ei voitu hylätä poikaa. Me aloitettin se matka koko ryhmän kera, meidän täytyi vain suunnitella kaikki niin, että myös Cris pääsi mukaan, sillä tyttö oli tuotu hoitoon uudelleen anoreksian takia. Mutta me tiedettiin että Cris selviäisi vain, jos tyttö tulisi meidän mukaan, joten me suunniteltiin kaikki miten me saatiin Cris ulos sairaalasta, että meidän ja nimenomaan Lleón elämä voisi alkaa.

[Varja]

Muutamissa kohdissa kiinnittäisin huomiota lauseen rakenteeseen, lähinnä pilkkujen suhteen. Niitä näytti olevan vähän hassusti omaan silmään ja muutamasta kohdasta niitä puuttui. Muuten kiva teksti.

[kuiskaus]

Ficin nimi: Sense tu - Ilman sinua
Author: Pipe
Beta: -
Fandom: Sairaan kaunis elämä (Polseres Vermelles)
Ikäraja: K-11 /plööt lisäsi ikärajan otsikkoon
Paritus: Lleó/Cris ehkä minimuotoinen Jordi/Cris
Genre: drama, het, romance, death
Vastuunvapautus: En valitettavasti omista ko sarjaa. Mut joo leikin näillä hahmoilla joita rakastan.
Summary: Joo siis Lleó.lla on syöpä josta se ei parane ja kaikki tietää et kuolema on väistämätöntä. Mutta miten Lleón viimeiset päivät tehdään Lleólle paremmiksi, ja mitä ilman Lleóa elämä on???
 Roc Pov, niinkuin ohjelmassakin on .
____________________________________________

Sense tu – Ilman sinua

Prologi:

Tämä mitä nyt kerron voi kuulostaa uskomattomalta, mutta tämä kaikki on totta. Tämä kaikki tapahtui meille; minulle ja meidän jengille; rannekkeille. Haluaisin kertoa teille tarinan jonka takia ymmärrän mitä tarkoittaa kuulua ryhmään; ryhmään, joka ei hajoa koskaan. Ryhmään, joka sai minut heräämään koomasta, josta minun ei ehkä koskaan uskottu heräävän. Ryhmästä, joka pysyi yhdessä, vaikka pienessä ajassa me menetettiin kaksi ryhmän jäsentä, mutta silti nämä kaksi; Lleó ja Ignasi elivät meidän sisällä. Me tehtiin se lupaus, että me elettiin meidän kahden ystävän puolesta ja  että me kannettaisiin poikia aina mukanamme ja niin me myös tehtiin. Mä lupasin Lleólle kirjoittaa tästä joskus, ja nyt mä lunastan sen lupauksen, ja kerron teille tarinan.

Me oltiin enemmän kuin ystäviä. Me oltiin enemmän kuin ryhmä, me oltiin perhe. Perhe jossa oli johtaja tai pomo, varapomo, tyttö, kova jätkä, älykkö tai viisas, ja korvaamaton. Me oltiin tutustuttu sairaalassa, mä ja Lleó eli johtaja, oltiin asuttu täällä kaikista pisimpään. Lleó jo muutamia vuosia ja mä vähän alle kolme vuotta. Mä olin tullut sairaalaan noin 3 vuotta sitten, jolloin mä olin vaipunut koomaan. Koomaan, josta ei tiedetty että heräisinkö mä koskaan. Se tarina miksi mä olin koomassa, johtui siitä että mä halusin kuulua johonkin joukkoon ja mä halusin saada ystäviä, kun mä olin juuri äidin ja isän kanssa muuttanut uuteen paikkaan. Mä en tuntenut ketään, ja halusin saada ystäviä, me oltiin äidin kanssa maauimalassa tuolloin, ja mä näin samoja tyyppejä joita olin nähnyt uudessa koulussa ja ne olivat mua ehkä hieman vanhempia, mutta niillä näytti olevan hauskaa yhdessä ja halusin mukaan. Yksi pojista, se vanhin ja vahvin heitti mulle, et pääset meidän jengiin jos läpäiset testin, eli hyppäät hyppytornin ylimmältä hyppyriltä alas. Mä en ollut ennen tehnyt sitä, mutta mä halusin niin kovasti jengiin, että mä halusin tehdä sen. Äiti luki altaan reunalla jotakin lehteä  ja isä oli jossain, en tiedä mihin se oli hävinnyt, mutta mä lähdin kiipeämään ylöspäin ja vihdoin ja viimein mä pääsin ylös. Mä kävelin hyppyrin reunalle ja katsoin alas. Mä näin kuinka ne jengin pojat hymyili, ehkä jopa naureskeli mulle, kun mä olin jänishousu. Mä nielaisin ja vedin henkeä ja hyppäsin alas...

Mun muistikuvat tapahtumista oli aika pitkälti siinä. Mä hyppäsin ja kaikki siitä eteenpäin oli mustaa. Mä tiedän, että olin ollut jonkin aikaa veden alla, ennen kuin mut nostettiin ylös. Mä en tiedä kuka mut nosti ja kuka mut vei sairaalaan, mua elvytettiin ja mä selvisin tai no jäin koomaan, mutta en kuollut, mä jäin tänne maauimalaan. Mä uin aina kun mua huvitti, mä olin koomassa, mutta tästä altaasta tuli mun koti. Mä opin viihtymään täällä itsekseni, mä olin yksin, mutta mä opin olemaan yksin ja totta puhuakseni täällä oli mukavaa, mutta mä kaipasin juttu seuraa. Sellasta kuitenkin sain, oltuani noin kaksi vuotta koomassa ja yhä sairaalassa, mä tapasin pojan, Tonin, joka ymmärsi kun mä puhuin ja meistä tuli hyvät juttukaverukset. Ja mikä mahtavinta mä sain kertoa äidille, että mulla ei ollut hätää. Toni, Lleó ja Jordi ottivat minut mukaan jengiinsä, ja minusta tuli korvaamaton, ilman minua koko ryhmää ei ollut. Mä en itse olisi ehkä halunnut niin suurta roolia koko jengissä, mutta ei mua haitannut kuulua tähän ryhmään tai perheeseen, sitähän me oltiin, pieni-suuri perhe. Pian sairaalaan tuotiin poika, jonka kanssa piti opetella toimimaan oikein; Ignasi. Ignasi oli kova poika, mutta sen kovan kuoren alla sykki kultainen, mutta hauras sydän. Hauraalla mä tarkoitan sitä, että Ignasilla oli sydänvika, syntymästään lähtien ollut, mutta se oli alkanut oireilla vasta nyt. Igansi oli se, joka vaikealla hetkellä halusi suojella meitä kaikkia ja rohkeana poikana meni sydänleikkaukseen, jossa pojalla oli yhtä suuri mahdollisuus selviytyä ja kuolla. Pojan leikkauksen aikana mä tapasin Ignasin ja me tutustuttiin ja mä sain Toniin yhteyden oikealla hetkellä. Toni kertoi Ignasin vanhemmille ja meille kaiken mitä tarvitsi. Samalla kun muut juhlivat Lleón syntymäpäiviä. Silloin pala Ignasia syttyi mun sisääni. Mä elin Igansin puolesta monia tapahtumia. Me kaikki elettiin siihen asti kun me kuultiin Lleón syövän levinneen lähes kaikkialle.

Lleó halusi kuulla 18-vuotis syntymäpäivänään tuomion, joka oli saatu selville. Lleón mahdollisuudet selvitä hoitojen kanssa oli noin 3 % ja tämäkin oli yläkanttiin arvioitu. Kun me kaikki kuultiin että Lleó halusi luovuttaa ja lähteä sairaalasta me mentiin pojan mukaan. Me kaikki, vaikka Lleó ei halunnut meitä mukaan, tai Lleó ei uskaltanut pyytää meitä mukaan, sillä Lleó tiesi millainen loppu tämä oli, hän ei halunnut satuttaa meitä. Siksi Lleó pyysi että me ei tultaisi mukaan. Mutta me ei voitu hylätä poikaa. Me aloitettin se matka koko ryhmän kera, meidän täytyi vain suunnitella kaikki niin, että myös Cris pääsi mukaan, sillä tyttö oli tuotu hoitoon uudelleen anoreksian takia. Mutta me tiedettiin että Cris selviäisi vain, jos tyttö tulisi meidän mukaan, joten me suunniteltiin kaikki miten me saatiin Cris ulos sairaalasta, että meidän ja nimenomaan Lleón elämä voisi alkaa.

Ihana teksti . Rakastan tätä sarjaa ja oon kattonut sitä jo alusta alkean. Ja odotan innolla seuraavaa kautta.

[Pipe]

Ihana teksti . Rakastan tätä sarjaa ja oon kattonut sitä jo alusta alkean. Ja odotan innolla seuraavaa kautta.

Öhh??? Siitä on tullut jo 2 kautta, enkä usko et tulee enempää... Koska eiköhän se viimenen osa ollut aika sellanen et mitä tulee tapahtuun tulevaisuudessa... Itsekkin ko sarjaa rakastin enemmän kuin paljon (koska (aihe on on itelleni hyvin läheinen)<3), joten sanathan ei riitä kuvaamaan kaikkea mitä tunsin tän sarjan aikana, mut joo ehkäpä kirjottelen jossain vaiheessa lisää kun ehdin (ja jaksan/viitsin ), mut kiitti et pidit!

[Pipe]

Osa 1:

Me kaikki tiedettiin mikä Lleón tilanne oli. Me oltais haluttu, että Lleó olisi yrittänyt taistella, mutta me ymmärrettiin miksi Lleó ei halunnut edes yrittää, sillä me tiedettiin, että Lleó tuskin selviäisi, sillä Ignasikaan ei selvinnyt, vaikka sillä oli sentään yhtä hyvät mahdollisuudet selvitä, kuin kuolla. Lleó ei ollut niin onnekas, joten Lleó olisi tuskin selvinnyt sairaalassa, varsinkaan ilman meitä.
Jordi kertoi meille mitä Lleólle oli tapahtunut kun me etsittiin sitä syntymäpäiväjuhliin. Lleó oli nähnyt unta, enkelistä, Álexista, joka oli kuollut sairaalassa kauan aikaa sitten vaikeisiin kolmannen asteen palovammoihin. Toni oli nähnyt Álexin siivet ja kertonut meille niistä kun Álex oli kuollut ja Toni oli silloin ollut jonkinmoisen kohtauksen armoilla, epilepsiaksi sitä oli kai kuvailtu ja silloin Toni näki Álexin. Álex siis oli enkeli vähän kuten Ignasi, mutta Álexilla oli kai jokin tehtävä, joka sen piti saada tehdyksi, ennen kun se saisi olla kokonaan vapaa.

Jordi siis tiesi, että Lleó oli nähnyt Álexin ja Jordi oli kertonut sen meille, siitä me tiedettiin, että Lleólla ei olisi enää kauaa aikaa jäljellä. Siksi meidän pitäisi nyt alkaa elää Lleón kanssa tässä hetkessä.
Jordi kertoi meille myös, kaiken sen mitä Lleó oli kertonut sille kun Jordi vihdoin löysi Lleón, me ei oltu nähty Lleóa koko päivänä, ja se oli hyvä sillä me kaikki saatiin järjestellä juhlat kuntoon ilman, että olisi tarvinnut salailla; sitä Lleó vihasi eniten, salailua.
Lleó oli ollut juuri kuullut syövän uudelleen leviämisestä, ja hän oli mennyt Beniton uurnan kanssa vessaan ja Lleó oli kironnut Benitolle koko syöpää ja halusi muuttaa jotain. Samassa Lleó oli saanut jonkin kohtauksen tapaisen ja nähnyt Álexin. Tyttö oli toteuttanut pojan haaveen siitä, että Lleó ei olisi koskaan ollut sairastunut syöpään, hän oli saanut nähdä mitä hänen elämänsä olisi nyt ilman syöpää. Lleó oli kertonut ettei rannekkeita ollut, ja että Jordilla ei ollut kättä, sekin oli amputoitu syövän vuoksi, Tonin pappa oli kuollut, Cris oli kuin luuranko, ja minä olin yhä koomassa. Lleó ei sitäpaitsi tuntenut ketään tästä elämästään, jolloin hän oli terveenä. Tai osan hän kai tiesi, mutta ei ollut oikein tullut toimeen kenenkään heidän kanssaan. Lleó sanoi, että syöpä oli rakentanut suuren osan hänen elämästään niin hyvässä kuin pahassa. Ilman syöpää hänellä ei olisi meitä ja että hän oli onnellisempi näin, kuin ilman meitä ja samassa mä ajattelin kutsua Gavinan Lleón siskon tänne, että se saisi hyvästellä Lleón kunnolla. Gavina kysyi voisiko hän ottaa Amaian mukaan, Amaia oli Gavinan tyttö ja Lleólle todella tärkeä. Mä pyysin, että  Lleó nimenomaan saisi nähdä Amaian, ehkä tytön näkeminen saisi Lleón paremmalle tuulelle. Gavina ja Amaia saapuivatkin pian sairaalalle, juuri ennen kuin me oltiin lähdössä sairaalasta. Lleó halasi Gavinaa ja Amaiaa ja suukotteli molemmat. Valehtelisin jos väittäisin, että katselin vierestä noita hyvästejä kuivin silmin. Lleó kiitteli Gavinaa ja Gavina toivotti Lleólle hyvää matkaa ja sanoi ikävöivänsä poikaa niin kauan kuin muistaisi oman rakkaan pikkuveljensä.

Kun pääsimme lähtemään sairaalasta pihalla meitä odotti Beniton paku. Voin sanoa, että jokaiselta meiltä loksahti suu auki kun näimme auton. Sairaalan pikkuiset juniorit, jotka olivat koonneet oman perheensä Lleón toivomuksesta olivat maalanneet syöpäosaston graffittia muistuttavan kuvan rannekkeista auton kylkeen. Hymyilimme ja kiittelimme junioreita ja Lleó halasi kaikkia. Saimme vilkutuksia ja vilkutimme takaisin kun Toni hyppäsi pakun rattiin ja vei meidät kohti maailmaa, jonka  Lleó pääsisi vielä näkemään.

Me oltiin onnellisia siitä, että Lleó oli onnellinen, mutta me oltiin myös surullisia siitä syystä, että me jouduttaisiin pian luopumaan Lleósta. Mä olin vielä liian nuori luopumaan Lleósta, ja Lleó oli liian nuori luopumaan elämästä, vaikka mä olin joskus kuullut hienon mielikuvan, että kaikilla on aikansa ja paikkansa tässä maailmassa, kun oman paikkansa löytää ja oman tehtävänsä on saanut suoritettua, niin sen jälkeen kuolee. Mun mielestä se oli äärettömän hienosti sanottu. Lleó oli jo löytänyt oman tehtävänsä, mutta ei ollut vielä saanut kokonaan suoritettua sitä ja siksi Lleólla oli vielä hetki aikaa.

[Pipe]

Osa 2:

Me oltiin lähdetty sairaalasta koko porukka ja me oltiin rannalla sillä Lleó halusi käydä täällä, sillä se oli viimeksi käynyt tällä rannalla silloin kun Lleón äiti oli vielä elossa ja siitä oli todella kauan aikaa. Me naurettiin ja pidettiin hauskaa siihen asti kunnes aurinko alkoi laskemaan ja viereisen hotellin työntekijä sanoi, että meidän piti palata hotelliin sillä ovet menisivät pian kiinni, hotellin työntekijä luuli meidän punaisia rannekkeita hotellin omiksi rannekeiksi, ja me otettiin kaikesta ilo irti, sillä me tiedettiin, että tuo hotelli oli all inclusive hotelli, joka tarkoitti kaikille rannekelaisille ilmaista ruokaa ja juomaa niin paljon kuin vain maha veti. Me syötiin mahamme täyteen ja Lleó sanoi että ei tulisi todellakaan kaipaamaan sairaalan ruokia sillä nämä olivat paljon paljon parempia ruokia, nämä sentään maistuivat hyvältä. Mä vahdin salaa hieman Crisin syömistä, sillä mua huoletti tytön syöminen ja sanoinkin tytölle, että muistaisi syödä muutakin kuin salaattia. Mä en todellakaan halunnut menettää Crisiä, vaikka tyttö oli sairaana minulle todella ilkeästi sanonutkin. Mä tiesin mitä anoreksiaan kuului, myös toinen hyvä ystäväni koulusta oli sairastunut siihen ja häntä ei oltu saatu parannettua, ja tuo tyttö kuihtui syksyllä kuin kauniit kukkaset tapaavat kuihtua. Minulla oli suunnaton ikävä Merínaa ja ikävöin myös samalla Núriaa, joka oli jäänyt sairaalaan, lupasin tytölle palata kun Lleó oli poissa, ja Núria lupasi odottaa siihen asti.

Seuraavana päivänä otimme aurinkoa ja menimme hotellin altaalle uimaan Lleó oli katsellut meitä hetken altaan reunalla ja me yllytimme poikaa tulemaan uimaan. Lleó hymyili meille ja hetken pojan katse muuttui oudoksi ja poika kaatui altaaseen, me luulimme aluksi, että hän pelleili, mutta Cris tajusi pian tilanteen vakavuuden ja sukelsi pojan esille ja me autoimme pojan ylös ja altaan valvoja tuli auttamaan, elvytimme hetken Lleóa tai niin että saimme veden keuhkoista pois. Pian Lleó virkosi ja kysyi mitä tapahtui, me kerroimme mitä oli tapahtunut. Samassa me muut tajusimme totuuden, Lleó ei selviäisi ilman hoitoja. Käskimme Lleóa palaamaan sairaalaan, mutta Lleó taisi tietää jo sen mitä me muut emme olleet tienneet. Lleó ei palaisi sairaalaan mistään hinnasta. Hän haluaisi kuolla vapaana, ei vangittuna. Lleó sanoi meille, että jos me haluttaisiin palata me voitaisiin tehdä se, mutta hän ei haluaisi takaisin. Hän halusi vielä nähdä hetken maailmaa ja jättää sen jälkeen kaiken taakseen. Lleó halusi opetella ajamaan autoa tai moottoripyörää, Jordi halusi auttaa Lleóa ajamaan. Jordi oli hankkinut kortin heti parannuttuaan syövästä. Ja opetti Lleóa ajamaan.

Siinä meni jonkin aikaa ennen kuin Lleó oppi ajamaan, mutta pian se sujui jo hyvin Lleó tiesi ettei hän hankkisi korttia, sillä hän ei millään ehtisi tehdä sitä. Lleó meni päivä päivältä huonompaan kuntoon. Lleón hengitys oli käynyt jo hieman vaikeammaksi syövän takia ja kivut olivat järjettömiä, me haettiin sairaalasta Lleólle lääkeitä, se oli tehty mahdolliseksi sopimukseen jolla Lleó oli saatu pois sairaalasta, kun kävin hakemassa Lleólle lääkeitä Tohtori tai kandi Josep kysyi miten meillä oli mennyt kerroin rehellisesti tilanteesta, ja kerroin että olimme tehnyt kaikkemme että Lleó palaisi, mutta myös Josep tiesi sen, että Lleó ei tulisi enää palaamaan, ja hyväksyi sen ja halusi lähettää jaksamisia Lleólle, mä lupasin kertoa terveiset ja kävin samalla tapaamassa Núriaa ja kerroin Nuríalle, että Lleó voi vielä aika hyvin ja kerroin Nuríalle meidän muita kuulumisia kunnes tohtori Andrade tuli huoneeseen ja tervehdin häntä ja kerroin myös hänelle Lleón kuulumiset ja kerroin mitä Núria oli sanonut tohtori hymyili minulle ja lähti Josepin kanssa muualle hyvästelin Núrian ja palasin takaisin Lleón ja muiden luo.

Sain iloisia ilmeitä ja monta halausta palatessani Lleó hymyili myös väsyneesti, mutta huomasin kuinka onnellinen Lleó oli siitä kun olin palannut. Lleó oli kuin isoveli, joka huolehti pienemmästä, vaikka oli itse sairas. Lleó halusi meille kaikille hyvää ja hän ei halunnut että me rasitettaisiin itseämme. Lleó kertoi myös, että hän aikoisi jättää rannekkeet ja lähteä kanootilla merelle. Me ei missään nimessä päästetty Lleóa lähtemään, ei varsinkaan yksin. Me ei voitaisi jättää ketään meistä yksin. Sen kerran, kun Ignasi meni yksin leikkaukseen kertomatta meille, Ignasi kuoli, me ei haluttu menettää Lleóa samalla tavalla.

[Varja]

Muutamissa kohdissa kiinnittäisin huomiota lauseen rakenteeseen, lähinnä pilkkujen suhteen. Niitä näytti olevan vähän hassusti omaan silmään ja muutamasta kohdasta niitä puuttui. Muuten kiva teksti.

Lainaan edelleen vanhaa kommenttiani, sillä se pätee myös nykyisiin lukuihin. Lauseet voisivat olla vähän lyhyempiä, tuntuvat hirveän pitkältä pilkkuineen. Monesta lauseesta myös puuttuu niitä aika paljon. Tämä häiritsee ainakin omaa lukemistani, luultavasti vähemmän, mikäli en olisi näin kielioppinatsi. Jatka kuitenkin ihmeessä kirjoittelua.