Ficin nimi: Sense tu - Ilman sinua
Author: Pipe
Beta: -
Fandom: Sairaan kaunis elämä (Polseres Vermelles)
Ikäraja: K-11
/plööt lisäsi ikärajan otsikkoonParitus: Lleó/Cris ehkä minimuotoinen Jordi/Cris
Genre: drama, het, romance, death
Vastuunvapautus: En valitettavasti omista ko sarjaa. Mut joo leikin näillä hahmoilla joita rakastan.
Summary: Joo siis Lleó.lla on syöpä josta se ei parane ja kaikki tietää et kuolema on väistämätöntä. Mutta miten Lleón viimeiset päivät tehdään Lleólle paremmiksi, ja mitä ilman Lleóa elämä on???
Roc Pov, niinkuin ohjelmassakin on
.
____________________________________________
Sense tu – Ilman sinua
Prologi:Tämä mitä nyt kerron voi kuulostaa uskomattomalta, mutta tämä kaikki on totta. Tämä kaikki tapahtui meille; minulle ja meidän jengille; rannekkeille. Haluaisin kertoa teille tarinan jonka takia ymmärrän mitä tarkoittaa kuulua ryhmään; ryhmään, joka ei hajoa koskaan. Ryhmään, joka sai minut heräämään koomasta, josta minun ei ehkä koskaan uskottu heräävän. Ryhmästä, joka pysyi yhdessä, vaikka pienessä ajassa me menetettiin kaksi ryhmän jäsentä, mutta silti nämä kaksi; Lleó ja Ignasi elivät meidän sisällä. Me tehtiin se lupaus, että me elettiin meidän kahden ystävän puolesta ja että me kannettaisiin poikia aina mukanamme ja niin me myös tehtiin. Mä lupasin Lleólle kirjoittaa tästä joskus, ja nyt mä lunastan sen lupauksen, ja kerron teille tarinan.
Me oltiin enemmän kuin ystäviä. Me oltiin enemmän kuin ryhmä, me oltiin perhe. Perhe jossa oli johtaja tai pomo, varapomo, tyttö, kova jätkä, älykkö tai viisas, ja korvaamaton. Me oltiin tutustuttu sairaalassa, mä ja Lleó eli johtaja, oltiin asuttu täällä kaikista pisimpään. Lleó jo muutamia vuosia ja mä vähän alle kolme vuotta. Mä olin tullut sairaalaan noin 3 vuotta sitten, jolloin mä olin vaipunut koomaan. Koomaan, josta ei tiedetty että heräisinkö mä koskaan. Se tarina miksi mä olin koomassa, johtui siitä että mä halusin kuulua johonkin joukkoon ja mä halusin saada ystäviä, kun mä olin juuri äidin ja isän kanssa muuttanut uuteen paikkaan. Mä en tuntenut ketään, ja halusin saada ystäviä, me oltiin äidin kanssa maauimalassa tuolloin, ja mä näin samoja tyyppejä joita olin nähnyt uudessa koulussa ja ne olivat mua ehkä hieman vanhempia, mutta niillä näytti olevan hauskaa yhdessä ja halusin mukaan. Yksi pojista, se vanhin ja vahvin heitti mulle, et pääset meidän jengiin jos läpäiset testin, eli hyppäät hyppytornin ylimmältä hyppyriltä alas. Mä en ollut ennen tehnyt sitä, mutta mä halusin niin kovasti jengiin, että mä halusin tehdä sen. Äiti luki altaan reunalla jotakin lehteä ja isä oli jossain, en tiedä mihin se oli hävinnyt, mutta mä lähdin kiipeämään ylöspäin ja vihdoin ja viimein mä pääsin ylös. Mä kävelin hyppyrin reunalle ja katsoin alas. Mä näin kuinka ne jengin pojat hymyili, ehkä jopa naureskeli mulle, kun mä olin jänishousu. Mä nielaisin ja vedin henkeä ja hyppäsin alas...
Mun muistikuvat tapahtumista oli aika pitkälti siinä. Mä hyppäsin ja kaikki siitä eteenpäin oli mustaa. Mä tiedän, että olin ollut jonkin aikaa veden alla, ennen kuin mut nostettiin ylös. Mä en tiedä kuka mut nosti ja kuka mut vei sairaalaan, mua elvytettiin ja mä selvisin tai no jäin koomaan, mutta en kuollut, mä jäin tänne maauimalaan. Mä uin aina kun mua huvitti, mä olin koomassa, mutta tästä altaasta tuli mun koti. Mä opin viihtymään täällä itsekseni, mä olin yksin, mutta mä opin olemaan yksin ja totta puhuakseni täällä oli mukavaa, mutta mä kaipasin juttu seuraa. Sellasta kuitenkin sain, oltuani noin kaksi vuotta koomassa ja yhä sairaalassa, mä tapasin pojan, Tonin, joka ymmärsi kun mä puhuin ja meistä tuli hyvät juttukaverukset. Ja mikä mahtavinta mä sain kertoa äidille, että mulla ei ollut hätää. Toni, Lleó ja Jordi ottivat minut mukaan jengiinsä, ja minusta tuli korvaamaton, ilman minua koko ryhmää ei ollut. Mä en itse olisi ehkä halunnut niin suurta roolia koko jengissä, mutta ei mua haitannut kuulua tähän ryhmään tai perheeseen, sitähän me oltiin, pieni-suuri perhe. Pian sairaalaan tuotiin poika, jonka kanssa piti opetella toimimaan oikein; Ignasi. Ignasi oli kova poika, mutta sen kovan kuoren alla sykki kultainen, mutta hauras sydän. Hauraalla mä tarkoitan sitä, että Ignasilla oli sydänvika, syntymästään lähtien ollut, mutta se oli alkanut oireilla vasta nyt. Igansi oli se, joka vaikealla hetkellä halusi suojella meitä kaikkia ja rohkeana poikana meni sydänleikkaukseen, jossa pojalla oli yhtä suuri mahdollisuus selviytyä ja kuolla. Pojan leikkauksen aikana mä tapasin Ignasin ja me tutustuttiin ja mä sain Toniin yhteyden oikealla hetkellä. Toni kertoi Ignasin vanhemmille ja meille kaiken mitä tarvitsi. Samalla kun muut juhlivat Lleón syntymäpäiviä. Silloin pala Ignasia syttyi mun sisääni. Mä elin Igansin puolesta monia tapahtumia. Me kaikki elettiin siihen asti kun me kuultiin Lleón syövän levinneen lähes kaikkialle.
Lleó halusi kuulla 18-vuotis syntymäpäivänään tuomion, joka oli saatu selville. Lleón mahdollisuudet selvitä hoitojen kanssa oli noin 3 % ja tämäkin oli yläkanttiin arvioitu. Kun me kaikki kuultiin että Lleó halusi luovuttaa ja lähteä sairaalasta me mentiin pojan mukaan. Me kaikki, vaikka Lleó ei halunnut meitä mukaan, tai Lleó ei uskaltanut pyytää meitä mukaan, sillä Lleó tiesi millainen loppu tämä oli, hän ei halunnut satuttaa meitä. Siksi Lleó pyysi että me ei tultaisi mukaan. Mutta me ei voitu hylätä poikaa. Me aloitettin se matka koko ryhmän kera, meidän täytyi vain suunnitella kaikki niin, että myös Cris pääsi mukaan, sillä tyttö oli tuotu hoitoon uudelleen anoreksian takia. Mutta me tiedettiin että Cris selviäisi vain, jos tyttö tulisi meidän mukaan, joten me suunniteltiin kaikki miten me saatiin Cris ulos sairaalasta, että meidän ja nimenomaan Lleón elämä voisi alkaa.