Ikäraja: sallittu
Paritus: Remus/OC, Sirius/Remus
Tyylilaji: draamaa hitusella romantiikkaa
Yhteenveto: Kaunis, lumoava melodia, joka muistutti heitä molempia surullisella tavallaan menneisyydestä. Menneisyydestä, jota heistä kumpikaan ei enää voinut saada takaisin elämäänsä.Vastuunvapaus: Sirius ja Remus ovat ihanan J. K. omaisuutta. Minä vain leikin hänen hahmoillaan.
Alkusanat: Idea tähän ficciin syntyi kuunnellessani erästä äärettömän kaunista pianokappaletta kolmatta päivää peräjälkeen. Tiesin heti, että tällaisen ficin siitä tahdon kirjoittaa ja juuri näillä hahmoilla.
HUOM! Tekstissä on kohta
*klick*, jolloin sinun tulisi painaa sitä ja avata tuo kyseenomainen ihana pianokappale välilehteen ja jatkaa lukemista eteenpäin musiikin soidessa. Kappale on Yiruman
River Flows in You. Jos koneesi lataa hitaasti, kannattaa kappale laittaa jo valmiiksi lataamaan. :>
|| Uudelleenjulkaisu tammikuulta 2012.
~*~*~*~*~
River Flows in You
Remus Lupin ei ollut ennen tiennyt, että Kalmanhanaukiolla olisi piano. Vaikka se olikin pölyttynyt ja hivenen huonossa kunnossa käyttämättömyyden vuoksi, se oli silti piano. Tumma ja kaunis, salaperäisten sointujen lähde.
Mies oli löytänyt sattumalta sen huoneen, koska oli Mollyn määräyksestä lähtenyt etsimään huonetta, josta voisi ottaa vierailulle tulleille Vauhkomielelle ja Tonksille petivaatteet. Remuksesta tuntui uskomattomalta se, että vaikka hän oli jo pitkään asustanut Kalmanhanaukiolla Siriuksen seurana, talosta paljastui edelleen hänelle täysin uusia huoneita, joiden olemassa olosta hän ei ole tiennyt.
Aivan kuin oman tahdon omaavina, hänen jalkansa olivat johdattaneet hänet hämärän huoneen poikki, aivan pianon viereen. Kädet, tottelematta aivojen tahtoa, olivat sytyttäneet pianon päällä olleen kynttilän, joka loi varjoja pimeään huoneeseen, Remuksen istuutuessa pianon äärelle.
Sormet hapuilivat toiveikkaina lapsuudesta tuttuja sointuja ja mies upposi taianomaisiin säveliin huomaamatta, kuinka huoneen ovi kävi ja joku astui sisään.
”Minä en tiennyt, että osaat soittaa pianoa.”
Remus säpsähti ja irrotti salamannopeasti kätensä koskettimilta. Tunnistaessaan tulijan, silminnähden helpottuneena ruskeahiuksinen mies huokaisi. Se oli vain Sirius. Tummatukkainen mies käveli hänen rinnalleen ja istahti alas samalle penkille, jolla myös Remus istui. He istuivat hetken ääneti huoneen hämäryydessä, mutta sitten Sirius päätti katkaista heidän välillään vallinneen hiljaisuuden.
”Soittaisitko minulle jotakin?”
”Mitä soitan?”
”En minä tiedä. Vaikka jotakin, mistä itse pidät.”
Remus tuijotti hetken hiljaisena, ajatuksiinsa vaipuneena pianon koskettimia, huokaisi sitten ja asetti hitaasti sormensa takaisin koskettimille, aivan kuin pelkäisi niiden menevän rikki hänen kosketuksestaan.
*klick*Ensimmäiset sävelet olivat haparoivia, mutta kun musiikki tempaisi soittajan ja kuuntelijan mukaansa, ei millään muulla, kuin noilla tummien seinien pinnoista kaikuvilla kauniilla sävelillä ollut merkitystä.
Siinä he vain olivat. Kaksi vanhaa ystävää rinnakkain vanhan pianon äärellä, musiikin ympäröiminä. Kaunis, lumoava melodia, joka muistutti heitä molempia surullisella tavallaan menneisyydestä. Menneisyydestä, jota heistä kumpikaan ei enää voinut saada takaisin elämäänsä.
Remus muisti heidän ensikohtaamisensa aivan niin kuin se olisi ollut eilinen. Sitä päivää hän ei ikinä unohtaisi. Päivää, jolloin oli ensimmäistä kertaa saapunut King Crossin asemalle ja laiturille 9 ¾. Hän oli ollut hiljainen ja ujo poika vailla ystäviä ennen kuin oli törmännyt junassa Jamesiin ja Siriukseen, joiden kanssa oli sitten ystävystynyt.
Tummatukkaisilla pojilla, Jamesilla ja Siriuksella oli ollut kova vauhti päällä, ja he kertoivat siinä junanpenkillä vastapäätä Remusta istuessaan, kuinka olivat tehneet loistavan kepposen eräälle pojalle, joka oli kertonut heille äitinsä kuuluneen Luihuiseen. Remus ei voinut itselleen mitään, vaan vajosi muistelemaan tuota heidän ensikohtaamistaan samalla, kun antoi kauniiden sointujen soljua sydämestään.
”Sirius, tule tänne! Löysin melkein tyhjän vaunuosaston, jonne voimme piiloutua!”
Vaunuosastossa istunut ruskeahiuksinen poika kohotti yllättyneenä katseensa kirjasta, kun huomasi, ettei ollut osastossaan enään yksin vaan oli saanut seurakseen pojan, jolla oli mustat, sotkuiset hiukset ja silmälasit. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, oli vaunuosastoon pöllähtänyt myös toinen mustahiuksinen poika.
Päästyään sisään mustahiuksinen poika veti osaston oven kiinni ja lukitsi sen. Seuraavaksi hän lysähti penkille toisen mustahiuksisen pojan viereen ja huohotti kuin suuren urheilusuorituksen jälkeen. Pojat vilkaisivat toisiaan ja kuin yhteisestä sopimuksesta, he puhkesivat nauruun tismalleen samaan aikaan.
”Se kepponen oli upea! Näitkö sinä sen ilmeen?”
”Todellakin näin! Voi kunpa olisi ollut kamera mukana, niin olisin voinut ikuistaa sen ääliön ilmeen!”
Ruskeahiuksinen poika katseli kahta muuta kummissaan, eikä voinut enää pitää suutaan kiinni uteliaisuutensa vuoksi.
”Millaisen kepposen te oikein teitte?”
Silmälasipäinen poika näytti hetken hämmentyneeltä, mutta alkoi sitten selostaa tapahtunutta yksityiskohtia myöten ja näyttäen iloiselta huomattuaan toisessa piilevän kiinnostuksen asiaa kohtaan. Ruskeahiuksinen poika sai kuulla kaiken siitä, miten kaksi muuta poikaa olivat syöttäneet jollekin – tietysti hyvää hyvyyttään – erään makeisen, joka maistui peikon rään ja vasta kitketyn alruunanjuuren sekoitukselta. Karkin syöneen henkilön korvista oli noussut vihertävää savua aikalailla, eikä ruskeahiuksinen poika voinut olla nauramatta.
”- ja niin me sitten juostiin äkkiä pakoon ja tultiin tänne. Minä olen muuten James Potter ja tämä tässä on ystäväni Sirius Musta. Kuka sinä olet?”
James ojensi kättään ruskeahiuksisille pojalle ja tämä tarttui siihen ja puristi.
”Remus Lupin, hauska tavata.”~*~*~*~
Sirius ei voinut muuta kuin huokaista ihastuksesta kuullessaan kauniiden sävelien soinnin hämärässä huoneessa. Vaikka hän oli ollut Remuksen ystävä jo yksitoistavuotiaana, toisesta paljastui yhä edelleen, kahdenkymmenenviiden vuoden ystävyyden jälkeen, uusia puolia ja taitoja.
Mustatukkainen mies ei olisi ikimaailmassa uskonut, että toinen osaisi soittaa pianoa niin hyvin kuin tämä tälläkin hetkellä soitti. Hän ei ollut ikinä nähnyt toista näin onnellisena ja iloisena kuin nyt. Meripihkan väriset silmät loistivat ja hymy lymysi suupielissä. Sirius ei ollut varma, oliko tämä se sama Remus, jonka hän oli tuntenut jo vuosia. Vuosia, joiden aikana heistä jokainen oli kokenut omat myötä- ja vastamäkensä.
Sävelet soljuivat Siriuksen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos herättäen miehen muistelemaan erästä kouluvuosina tapahtunutta asiaa, joka oli jo miltei unohtunut.
Mustahiuksinen poika istui hiljaa ikkunalaudalla erään käytävän varjoissa ja odotti. Hän oli istunut siinä jo tovin, muttei silti luopunut toivosta. Hän toivoi, että hänen ystävänsä tulisi paikalle ja hän voisi pyytää anteeksi typerää tekoaan ja päästä viimein sopuun. Mitään muuta hän ei yhtä hartaasti toivonut, kuin sopua ruskeahiuksisen ystävänsä kanssa, jonka kanssa hän mielellään myös olisi vielä enemmänkin kuin pelkkä ystävä, vaikka tiesi toiveensa olevan mahdoton.
Muutamaa minuuttia myöhemmin odotus viimein palkittiin. Joku saapui käytävään, mutta hän ei ollut yksin. Mustahiuksinen poika näki, kuinka ruskeahiuksinen poika ja vaaleanruskeahiuksinen tyttö astelivat käsi kädessä. He pysähtyivät vähän matkan päähän Siriuksen piilopaikasta, mutta olivat kuitenkin niin lähellä, että poika kuuli heidän keskustelunsa.
”Remus, minä haluaisin sanoa sinulle jotakin…”
”Kerro, Mary. Minä kuuntelen.”
Hetken hiljaisuus vallitsi käytävällä, kunnes tytön seuraavat sanat rikkoivat sen. Sanat, jotka tietämättään rikkoivat samalla myös sydämen. Sydämen, joka oli epätoivoisesti rakastunut, muttei voinut saada vastakaikua tunteisiinsa.
”Minä rakastan sinua, Rem.”
”Minäkin sinua.”
Vaikkei mustahiuksinen poika nähnytkään sitä, hän tiesi, että kaksikko vaihtoi ällösiirappisen suudelman onnellisten hymyjen karehtiessa huulilla. Sillä hetkellä Sirius toivoi olevansa missä tahansa muualla. Esimerkiksi poikien makuusalissa, sängyllään, pää tyynyä vasten, vain katkerat kyyneleet seuranaan.
”Sirius?”
Puhuteltu mies hätkähti ajatuksistaan ja tajusi, että kauniit soinnut olivat hiipuneet hämärässä huoneessa. Aiemmin huoneessa vallinnut tunnelma ei ollut kuitenkaan kadonnut vielä ihan kokonaan, sillä jäljellä olivat vielä he. Sirius ja Remus.
”Mitä, Remus?”
”Minulla on ikävä menneitä aikoja. Meidän kelmien kultavuosiamme, jolloin olimme kaikki yhdessä. Miksei kaikki voisi olla niin kuin silloin?”
”Minä en osaa vastata tuohon. Mutta kai nykyisyydessä on jotain parempaakin kuin menneisyydessä?”
Hymy kohosi ruskeahiuksisen miehen kasvoille, kun tämä tunsi lämpimän käden kietoutuvan omistavasti lanteilleen. Menneisyydessä oli kyllä omat parhaat puolensa, mutta silti nykyisyys vei voiton. Remus käänsi katseensa Siriukseen kohdaten tämän harmaiden silmien katseen ja hymyili lämpimästi vastatessaan tämän kysymykseen.
”Olet täysin oikeassa, Sirius. Täysin oikeassa.”
~*~*~*~*~
