Ficin nimi: Ruskanvärjäämät
Kirjoittaja: Odo
Genre: Hurt/Comfort
Paritus: Ginny/Luna (Ginny/Harry)
Ikäraja: Sallittu
Summary: Ginny ymmärsi lohduttaessaan Lunaa, että sillä hetkellä Luna lohdutti enemmän häntä. Paino hänen harteiltaan tuntui kadonneen hetkinä, jotka hän vietti Lunan kanssa.
Vastuunvapaus: Row omistaa Potterversumin ja minä vain leikin hahmoilla, en saa rahaa.
A/N: Mua heitettiin haasteella kirjoittaa Ginny/Lunaa, mutta en oikeastaan osannut toteuttaa sitaatteja tai juoni-ideaa, mutta inspiroiduin yhtä kaikki! Tää on mun ensimmäinen ficci tällä parituksella ja oon aina käsittänyt näiden välit vahvasti vain ystävyytenä. Oli jännää kokeilla tällaista näkökulmaa sitten vaihteeksi, vaikka tästä saattaa huomata mun ystävyys-ajattelun. Inspiraationa toimi kaksi kuvaa: x ja x. Näiden lisäksi sain inspistä varten pari kuvaa Bonniesta ja Evannasta. Ommaus haasteen heittäjälle eli Neiti Syksy, ole hyvä. ♥
Ginnyn kasvoja pisteli voimakas vastatuuli, kun hän lensi yhä korkeammalla ja korkeammalle. Vesipisarat valuivat poskilla ja raajat tuntuivat kankeilta kylmässä ilmassa. Ginny ei halunnut pysähtyä, hän halusi vain lentää ja saada ajatuksensa muualle – pois Harrysta, pois sodasta. Hän ei enää tiennyt, mitä Harryä kohtaan tunsi tai oli koskaan tuntenut. Heidän yhteinen aikansa oli ollut onnellista, mutta se oli loppunut ja nyt tilalla oli vain kipeys kepeyden sijalla. Sateen takaa Ginny erotti keltaisen sateenvarjon harmaan usvan läpi ja hän päätti laskeutua. Huispauskentällä ei pitänyt olla ketään hänen lisäkseen – hän oli tullut sinne, koska siellä hän sai olla yksin.
Maassa tuoksui vasta leikatulta nurmikolta, eikä ilma ollut niin kolea kuin taivaalla. Ginny laskeutui muutaman metrin päähän tytöstä, joka kantoi mukanaan sateenvarjoa, johon tuuli tarttui ja veti sitä mukanaan sivulta toiselle. Ginny erotti vaaleat hiukset ja hymyn, joka oli häntä vastassa.
Tyttö käveli hänen luokseen tarttuen vapaaseen käteen ja veti hänet mukanaan kentän reunalle ja kohti pukukoppeja, joissa Ginny sai kuivata hiuksensa ja vaihtaa ylleen arkivaatteet. Sateenvarjo unohtui oven pieleen, kun he lähtivät yhdessä Ginny kertoen vapaudesta, jota koki taivaalla. Luna hymyili ja kertoi niitä kummallisuuksia, joita Ginny ei aina käsittänyt ja koko matkan linnaan he pitivät toisiaan käsistä.
Suuressa salissa Ginnyn mieleen palasivat uudelleen ne syvät tunteet ja myrskyt, jotka valvottivat häntä öisin. Olivatko Harry, Ron ja Hermione hengissä? Miten sota tulisi päättymään – vai päättyisivätkö nämä kauheudet koskaan? Ginny oli joutunut tuntemaan Alecton kidutuksen oppitunneilla, mutta sitäkin raastavampaa oli pelko ja kaikki ne tunteet, joita hän tunsi edelleen Harryä kohtaan. Tunteiden kirjossa oli kaikkea, eikä Ginny saanut niitä rauhoitetuiksi tai jäsenneltyä oikeille paikoilleen ja hän havahtui ajatuksistaan vasta, kun tunsi käden olkapäällään.
”Tule”, Luna sanoi ja veti jälleen Ginnyn mukanaan, eikä Ginny pistänyt vastaan. Hän menisi sinne, minne Luna tahtoi.
Kirjastossa kaikui sadepisaroiden äänet vasten ikkunoita, mutta muuten siellä oli hiljaista ja hämärää. Opiskelijat olivat jo kadonneet tupiinsa ja ainoa, joka olisi saattanut olla siellä siihen aikaan oli Hermione. Ginny yritti pyyhkiä mielestään ajatukset ystävistään, jotka olivat jossain kaukana ja tekivät jotain, mistä hän ei tiennyt mitään. Luna istui Ginnyn vierellä puisen pöydän ääressä, heilutteli jalkojaan levottomasti ja hyräili hiljaa. Ginny kuunteli sitä ja antoi sen soida mielessään niin kauan, että hänen ajatuksistaan tuli utuisempia ja etäisempiä.
Yksinäinen ruskan värjäämä lehti tarttui ikkunalasiin ja Lunan hyräily katkesi. Ginny avasi silmänsä, joita ei muistanut missään vaiheessa sulkeneensa. Hän katsoi Lunaa, jonka silmät olivat kohdistuneet lehteen ja mietti, mitä Luna sillä hetkellä ajatteli.
”Joskus minä tunnen itseni yksinäiseksi”, Luna sanoi rauhallisesti, pohdiskelevaan sävyyn, joka sai Ginnyn selässä kulkemaan kylmiäväreitä. Sanoissa oli jotain hyvin surullista, vaikka hymy Lunan kasvoilla ei kadonnut kertaakaan sanojen myötä tai sen jälkeen. Ginny nousi ylös tuolista, käveli Lunan luokse ja halasi tyttöä. Hänellä ei ollut oikeita sanoja, eikä tekoja, joilla hän olisi osannut kertoa ajatuksiaan. Luna kuitenkin ymmärsi ja tiesi, että Ginny oli hänen ystävänsä ja se riitti hänelle. Ginny ymmärsi lohduttaessaan Lunaa, että sillä hetkellä Luna lohdutti enemmän häntä. Paino hänen harteiltaan tuntui kadonneen hetkinä, jotka hän vietti Lunan kanssa.
Luna upotti sormensa Ginnyn punaisiin hiuksiin, antoi niiden soljua aina latvoihin asti. Ginny nosti Lunan seisomaan tuolilta, mutta ei päästänyt missään vaiheessa irti halauksesta, johon oli ystävänsä sulkenut. Hän ymmärsi, että oli aika päästää irti Harrystä, kun Luna suuteli häntä yllättäen pehmeillä huulillaan. Ginny oli hämmentynyt, mutta lämpö virtasi hänen kehossaan ja läheisyys tuntui hyvältä. Suudelma kutitteli vatsan pohjaa kuin perhoset olisivat lennelleet, eikä hän perääntynyt tai sanonut mitään. Luna vetäytyi hetken kuluttua kauemmaksi ja hymyili ottaen kiinni Ginnyn molemmista käsistä ja he seisoivat vastakkain katsoen toisiaan.
Ankealta tuntunut sade ulkona tuntui Ginnystä paljon raikkaammalta ja puhdistavalta. Hänen katseensa karkasi Lunan katseen mukana ikkunaan, johon oli takertunut toinen lehti edellisen seuraksi. Ruskanvärjäämät – keltainen ja punainen – olivat rinnakkain, sivuten hieman toisiaan ennen kuin tarttuivat tuuleen ja lensivät yhdessä kaukaisuuteen.