Author: Duzku
Ikäraja: k11
Genre: femme,
pienenpieni kauhun tapainen angst? + H/CPairing: Kisu (Karita)/tupatoveri
Summary: Osasin vain odottaa sen heposen tulevan hönkimään kuolemalta löyhkäävää ilmaa ikkunan taakse.Kaiken maaliman ficlettejä IV, vko 20, Kolmensadan kerhoA/N: Inspiraatio aiheesta taikaolennot. Kisun löytää myös tarinastani
TAHTI(k15), jonka tapahtumat saa unohtaa.
Osa kolmatta maailmansotaa ruotivaa tarinasarjaa
WWIII:tä.
Kakarainsyöjäkaakki
On olemassa salaisuus, jota en todellakaan jaksaisi edes muistaa, mutta koska meillä jokaisella on sellainen, ja koska tämä omani on aika pieni, vain märkää hylkeennahkaa ja kiiluvia silmiä, olen turvassa vaikka sen kertoisinkin, eikö?
Ole täysin vapaasti eri mieltä. Minulla on myös kivääri.
Kun sodanjulistus sitten tuli ja olin jo valmiina kasarmilla, kuinkas muutenkaan, enkä tietenkään kuullut siitä aiemmin, mikäs rooli ylempiarvoisilla olisi jos olisin kuullut, se luikerteli ensimmäisenä mieleen. Makasin alalaverilla valveilla, rinnat paljaana ilman peittoa, oli liian kuuma nukkua mitenkään muuten elokuun lopusta huolimatta. Kuuntelin kellon raksutusta. Väittävät etteivät nämä raksuta. Paskanmarjat.
Ulkona oli mustaa ja märkää, mustilta märiltä oksilta maahan putoilevat pisarat kiiluivat jostain parakin sivulta sinkoavassa valossa. Mielijohde hylkeennahkaan oli selkeä.
Minun teki mieli karjua joku hereille. Vatustako olisin sellaista tehnyt.
Salaisuus on sitä luokkaa, että joskus pienempänä räkänokkana kuvittelin kaikenlaista kelpeistä. Kelppi on vesihevonen, joka ihan tarusta riippumatta saattaa näyttää miltä tahansa; sellaiselta, ettei siitä ota selvää, onko se yksisarvinen, ja ääripäässä sellaiselta, että asiasta paskan vertaa tietävä voisi kysyä onko tuossa nyt thestral vaiko mikä. Siellä kimitettiin kaikenlaista pinkkiä yksisarvisista ja keijuista ja minä toivoin, että se vesihevonen olisi tullut ja vähän näyttänyt hampaita.
Minun kelppini oli hylkeennahkainen. Suden tassut ja kynnet, jollaisilla voisi suolistaa minkä tahansa ja missä tahansa, jos sen tarvitsisi, mutta kun ei tarvitse, ei sillä piraijan hammaskalustolla.
Merileväläjiä harjaksina ja merilevää perseenjatkeenakin.
Mustana sen kyljet kiilsivät, mökin rannan limainen ruskea vesi juoksi kapeasta selästä lotisten järven kesäöiseen pintaan. Kunnes tuli syksy, ja se tuijotteli laiturin alta ja silmät kiiluivat, se seurasi naapurin kirkon kiviaitaa ja tuli sellaiselle matkalle, että jos se olisi halunnut, se olisi hotkaissut minut, luineen päivineen. Oli siistiä ajatella että se varta vasten halusi jättää juuri minut henkiin.
Ps. kelpit ovat juurikin niitä kaakkeja. Siis jotka syövät pikkulapsia.
”Kisu? Nukutko sä?”
”En?”
”Mitä sä ajattelit siitä – vittu, pistä paita päälle.”
”En mä.”
”Hei oikeesti.”
”Niiiiiin?”
”Hei Kisu.”
Kehräsin, tai olisin kehrännyt, jos olisin osannut. Osasin vain odottaa sen heposen tulevan hönkimään kuolemalta löyhkäävää ilmaa ikkunan taakse. Sen hylkeennahka kiiltäisi, ja sen pään päällä hiihtäisi, tai siis istuisi, aivan sama, korppi, ihan satavarmasti.
”Hei Kisu, mä tulen sinne.”
”Vauhtia sitten.”
”Vittu, armeija vie kaikki mehut.”
”Älä ähki siinä, roikka herää.”
”Ei ne herää.”
”
Tämä ilta kävellään, käsi kädessä...”
”Käyttäsit käsiäs j –
hssss!”
-Duzku