Title: Hirā ja Kuruk - kalliotemppelin ihme
Author: FractaAnima
Genre: adventure, mystery, drama
Rating: K11
Pairing: Neville Longbottom/Harry Potter
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa tunnistettavat hahmot, minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Oneshot
Haasteisiin:5 x jotain uutta 2015
Maailmanympäri
Kesäetydejä:
kuvasarja temppelistäA/N: Heti kirjoitettuani
Afrikan tähden aloin pyörittelemään mielessäni jonkinlaista jatkoa tarinalle, mutta päätin, että sen aika tulee sitten joskus. No nyt se sitten tuli kesäetydi-haasteen myötä ja tästä
kuvasarjasta. Tappelin kyllä vastaan ja halusin kirjoittaa tämän myöhemmin, mutta hitto ja
Nevilla vie. Ja tuota, haluan omistaa tämän tuolle Nevillan-ketaleelle ja myöskin
Glowielle, joka on tätä odottanut kauan.
Suosittelen lämpimästi lukemaan ensin Afrikan tähden (K11), jotta kaikki tarinan kohdat aukeavat omassa valossaan! // Trilogian kolmas osa alkoi 9.12.2015:
O - Operaatio Oraculum K11
Hirā ja Kuruk - kalliotemppelin ihmeVuoden Neville oli jaksanut kävellä niitä samoja sairaalan käytäviä odottaen, että Harry olisi herännyt. Odottaen, että sokeanlehtipuu olisi virvoittanut miehen vihreät silmät taas eloon. Kyllä Harry oli herännytkin, mutta hän oli ollut liian heikko puhuakseen juuri mitään. Vain katkonaisia äännähdyksiä. Yleensä he olivat istuneet vain hiljaa, ja Neville oli poistunut aina, kun Ginny ja lapset olivat saapuneet.
Tuolloin Neville ei ollut jaksanut ajaa partaansa tai kammata ylikasvaneita hiuksiaan, ei Harry ollut välittänyt. Ei hän ollut edes nähnyt. Ginny oli alkanut huolestua Nevillestä ja niin olivat kollegat Tylypahkassakin, ja viimein hän oli luovuttanut. Hän oli ymmärtänyt, ettei Tylypahkassa ollut ollut sitä mitä hän elämältään oli tahtonut eikä hän ollut sairaalastakaan sitä saanut. Ei apua, ei toivoa. Ja mitä sitten, vaikka Harry olisi lopulta toipunutkin? Päätöksen tehtyään Neville oli lähtenyt sanomatta hyvästejä. Se oli ollut helpompaa.
Toukokuu oli Intiassa kuuma ja kuiva. Neville heräsi karheaan kurkkuun ja yskähti. Hänen petinsä sijaitsi Maharashtranin osavaltiossa, pienessä kylässä, jonka savimajojen katot olivat aaltopeltiä, savilaattoja tai milloin mitäkin. Kuistit olivat vinot ja ovenpielistä paistoi aurinko, vaikka niitä tilkitsi hyönteisien pelossa parhaansa mukaan. Taioin se oli tietysti helpompaa.
Neville kohottautui istumaan ja venyteltyään hetken hän ojentautui noukkimaan vesileilinsä.
"Aquatulio", käden käänteessä leili oli täynnä raikasta vettä, jolla voidella kurkkuaan. Mies joi vain vähän ja tutki samalla muistiinpanojaan. Hän oli ollut Maharashtranissa muutaman kuukauden ja tiesi, että pian kuivuus helpottaisi, kesäkuu toisi monsuunisateet lounaasta. Kyläläiset olivat rukoilleet huhtikuusta lähtien Parjanyaa - sateen jumalaa, jotta sateet olisivat kyllin suuria, muttei tuhoavia.
Neville oli otettu kylässä epäröiden vastaan, muukalainen valkeiden silmien kanssa oli pelottanut yhteisöä, mutta pian he olivat tottuneet alati kulkevaan mieheen. Nevillelle kylä oli paikka, josta lähteä ja johon palata. Tukikohta hänen vierailulleen. Hän oli saapunut aiemmin pohjoisesta, Himalajalta ja oli matkalla luultavasti yhä idemmäksi, ehkä Thaimaaseen. Hän keräsi kasveja ja tietoa. Hän tutki uskontoja ja uskomuksia, vieraili parantajilla ja poppamiehillä. Jonain päivänä hän parantaisi itse. Se olisi eräänlaista katumusharjoitusta.
Kun Neville raukaisi oveaan suojaavat taiat ja astui täysissä pukeissaan ulos majastaan, häntä vastassa oli noin kymmenenvuotias poika Kuruk, joka oli kylässä asuva orpolapsi. Kuruk kysyi häneltä joka aamu, mihin mies oli tällä kertaa matkalla ja joskus Neville toi pojalle jotain tullessaan. Ehkä jonkin erikoisen kiven tai löytämänsä esineen. Poika oli kiintynyt häneen hetkessä.
"Mihin tänään, Neville-herra?" Tummatukkainen poika kysyi silmät innosta kiiltävinä. Hän puhui hyvää englantia, jonka Neville uskoi johtuvan pojan edenmenneistä vanhemmista. Heistä ei juuri puhuttu eikä Neville tahtonut nostaa aihetta esiin. Hän kyllä tiesi miltä tuntui, kun ei ehtinyt oppia tuntemaan omia vanhempiaan.
"Huomenta Kuruk", Neville hymyili. Miehen parta rehotti ja tukka kasvoi silmille. Hän tuumaili hetken hiljaa ennen kuin vastasi pojan kysymykseen. "Tänään menen Elloraan."
"Kailasa-temppelillekö?" Kuruk innostui yhä enemmän ja he lähtivät kävelemään kohti kylältä poisvievää tietä.
"Kyllä. Oletko käynyt siellä?" Neville kysyi ystävällisesti. Hän kohensi kevyen matkareppunsa asentoa ja tarkisti ohimennen vesileilin roikkuvan vyöstä sekä tunnusteli ulkoreiteen köytetyn taikasauvan kohouman. Kaikki oli mukana.
"En, Neville-herra, mutta olen aina halunnut", pojan askeleet olivat ripeät Nevillen pitkien vierellä. "Saanko tulla mukaasi?" Poika kysyi arasti ja mies oli osannut odottaa sitä. Kuruk oli usein pyytänyt päästä hänen mukaansa, mutta Neville oli aina kieltäytynyt. Hän ei ollut tiennyt, mitä tuleman milloinkin piti, mutta nyt hän oli matkalla tunnettuun kohteeseen, jossa ei liennyt vaaroja. Hän tarkkaili poikaa sivusilmällä.
"Jos lupaat olla kiltisti etkä karkaa mihinkään. Kyläläiset eivät katsoisi sitä hyvällä, jos sinä katoaisit seurassani", Nevillen äänessä oli rahtunen hymyä, mutta hän oli tosissaan. Kuruk pysähtyi katsomaan miestä silmät suurena kykenemättä ymmärtämään, että hän todella pääsisi miehen mukaan.
"Minä lupaan, Neville-herra", poika nyökytti päätään lopulta niin kovasti, että sen täytyi jo särkeä hänen niskojaan.
"Hyvä", Neville vastasi ja pörrötti pojan hiuksia. Ehkä patikointi tekisikin vain hyvää ainaisen ilmiintymisen sijaan.
Matka Elloran kalliotemppelille ei ollut pituudestaan huolimatta raskas, sillä kulkuyhteydet olivat vuosien mittaan tehty turistiystävällisiksi. Paikka oli pyhä, mutta avoin kaikille. Neville oli usein kuullut kallioon louhitun temppelin koristeellisista veistoksista ja maalauksista, joita oli tuhansittain, mutta perille päästyään hän yllättyi silti.
He olivat seisahtuneet Kurukin kanssa rinta rinnan ja tuijottivat edessään kohoavaa mestariteosta, joka oli joskus muinoin ollut vain mahtavan kokoinen kalliovuori. Kailasa ei ollut vain yksi erityisen kaunis temppeli, se oli ennemminkin valtava kokonaisuus, temppelistö, johon kuului useita erillisiä osia ja lukemattomia määriä louhittoja huoneita, joita kaikkia koristi erilaiset veistetyt jumalkuvat ja arkkitehtuuriset pylväykset.
Neville tokeni heistä ensimmäisenä. Hän otti kulauksen vesileilistään ja tarjosi viimeiset pisarat matkaseuralaiselleen. Kuruk joi kiitollisena ja palautti sitten tyhjän leilin Nevillelle.
"Mennäänkö?" Mies kysyi hiljaa yrittäen olla rikkomatta paikan luomaa tunnelmaa. Kuruk nyökkäsi vastaukseksi ja he lähtivät kiipeämään kiviportaita pitkin kohti sokkeloista temppelipihaa. He kulkivat temppeleiden välissä puhumatta toisilleen ja vain ihastellen. Kuruk nimesi hiljaiseen ääneen tunnistamiaan jumalhahmoja ja sai Nevillen hymyilemään.
"Katso Neville-herra, tämä näyttää ihan sinulta", Kuruk pysähtyi yhtäkkiä pienen erillisen temppelihuoneen eteen. Poika osoitti miesveistosta, jonka ympärille oli muotoiltu satapäin erilaisia kasveja, mutta se mikä sai Nevillen hämmästymään eniten oli veistoksen silmien paikalla olevat kirkkaat jalokivet. Mies puki hämmästyksensä hymähdykseen.
"Minkä jumala hän on?" Neville kysyi ja Kuruk pohti hetken, kunnes katsoi miestä surumielisesti.
"Minä en muista", hän puri huultaan pettyneenä itseensä.
"Ei sillä ole väliä", Neville lohdutti ja taputti poikaa päälaelle ohjaten heidät kulkemaan taas yhtä temppelien välistä käytävää pitkin eteenpäin.
He olivat kierrelleet jo toista tuntia, kun Neville kysyi tahtoiko Kuruk nähdä vielä jotakin, ennen kuin lähtisivät.
"Haluaisin käydä vielä katsomassa niitä norsuja", Kuruk sanoi ujosti. He olivat nähneet kaksi valtavaa norsupatsasta yhdellä temppeliaukioista ja ne olivat kiehtoneet poikaa pitkään. Neville hymyili.
"Hyvä on, käy sinä katsomassa niitä norsuja, minä poikkean vielä erään näkemäni temppelin luona. Nähdään noin kymmenen minuutin päästä tässä samassa paikassa", mies totesi.
"Kyllä, Neville-herra", Kuruk nyökkäsi jälleen innoissaan ja pinkaisi sitten juoksuun.
"Ole - varovainen", Neville yritti vielä huutaa pojan perään, mutta tämä oli jo mennyt. Hän ei voinut olla ihailematta pojan intoa. Siinä oli jotain hyvin tunnistettavaa.
Sitten mies vakavoitui ja asteli määrätietoisen nopein askelin takaisin timanttisilmäisen jumalveistoksen luokse. Hän löysi sen hetkessä ja jäi tarkastelemaan teoksen yksityiskohtia.
"Tule sisään", kuului miellyttävä ääni temppelin sisältä. Neville hätkähti ja jäi tuijottamaan hämärään oviaukkoon. Hän ei nähnyt sisällä liikettä. Tavan mukaan hän hipaisi reidellään olevaa taikasauvaa shortsiensa läpi.
Hetken emmittyään Neville vilkaisi vielä nopeasti veistosta ja astui sitten sisään temppeliin. Tila oli pieni ja niin hämärä, ettei sen sisimpiä nurkkia erottanut mustuudesta. Hän ei nähnyt sisällä ketään.
"Hei?", mies sanoi kokeilevasti, mutta kuuli vain äänensä tömähtävän kiviseiniin. Sitten kuului kova kirskahdus kiven osuessa kiveen ja tila pimeni. Temppelin oviaukko oli sulkeutunut. Neville astui lyhyet askeleet takaisin siihen, missä oviaukko oli ollut ja tunsi vain tasaisen kiviseinän. Hän alkoi hätääntyä.
Neville livautti tottuneesti taikasauvansa shortsien lahkeestaan.
"Valois", hän kuiskasi ja sauvaan syttyi pieni valo, joka täytti huoneen keilallaan. Mies vilkuili ympärilleen etsien ulospääsyä tai selitystä tilanteelle. Hänen sydämensä löi niin kiivaasti, että se teki kipeää.
"Täällä ei ole ketään", mies kuiskasi ääneen kuin pitäen itsensä järjissään ja sitten hänen mielensä täyttyi kuvista vuosien takaa. Hän istui punahiekkaisessa louhoksessa sidottuna kiinni ystäväänsä. Hän tunsi kurkkuaan kuristavan kuivuuden ja puolivalveilla liukuvan ajatuksen, jossa hän oli onnellinen kuollessaan juuri Harryn kanssa. Sitten luola täyttyi valolla ja sama valo täytti Ellorassa sijaitsevan pienen kalliotemppelin ja Nevilleä alkoi pyörryttää.
Mies romahti polvilleen ja haukkoi henkeään. Hänen taikasauvansa vierähti seinän viereen eikä hän kyennyt ajattelemaan muuta kuin janoa. Kaikkialla oli niin valoisaa, ettei Neville nähnyt mitään. Hän puristi käsiään vasten kivilattiaa ja yhtäkkiä se antoi periksi. Kallio miehen sormien lomassa muuttui mullaksi ja alkoi versoa vihreitä köynnöksiä. Ne Neville näki huolimatta valosta. Hän kavahti taaksepäin ja kaatui selälleen. Köynnökset kohosivat hetkessä kattoon asti ja kumartuivat sitten alaspäin kohti Nevilleä. Mies oli halvaantunut pelosta. Hän pystyi vain seuraamaan kasvien lähestymistä ja lopulta juuri ennen kuin vihreä latva olisi koskettanut hänen kasvojaan, se puhkesikin suureen valkeaan kukkaan, jonka syvyyksistä pulppusi kirkasta mettä.
Mesi tipahti Nevillen huulille eikä hän voinut estää itseään juomasta janoonsa. Hän ei ollut koskaan maistanut mitään niin huumaavaa. Hän joi ja joi ja joi. Hän alkoi tuntea itsensä paljon paremmaksi, voimakkaammaksi ja sitten kuului korvia särkevä kirkuna, joka kadotti kaiken alleen. Neville huomasi makaavansa selällään keskellä kivilattiaa ja temppeliin oli palannut hämäryys, jota halkoi oviaukosta sisään tulviva päivänvalo.
Kirkuna ei hävinnyt. Neville kuuli sen yhä ja kun hän ymmärsi ajan ja paikan olevan jälleen kohdillaan hän kampesi itsensä ylös. Hetkessä hän paikallisti taikasauvansa ja asetti sen takaisin paikoilleen. Hän tarttui maassa makaavaan reppuunsa ja juoksi ulos temppelistä suunnistaen suuren ihmisjoukun mukana kirkunan lähteelle, ja kun hän saapui perille, hän näki valtavien kivinorsujen alla makaavan nuoren pojan, jonka otsasta valunut veri oli jo muodostanut pienen lammikon.
"KURUK!" Neville karjaisi ja tunki itsensä väkijoukon läpi. Hän polvistui maahan niin kovasti, että nirhaisi omat polvensa verelle ja kaappasi pojan syliinsä. "Kuruk?" Miehen ääni oli pelosta käheä. Hän tiesi olevansa liian myöhässä. Joku kaappasi kirkuvan naisen vihdoin vahvaan syleilyyn saaden tämän hiljenemään.
"Kuruk, älä mene. Kuruk", Neville hoki hiljaa ja painoi kätensä pojan otsalle. Veri oli lähes kuumaa miehen kauhusta kylmenneiden sormien alla. "Minä pyydän, Kuruk", Neville sulki silmänsä ja tunsi lämmön yhä selkeämmin sormissaan. Väkijoukko kohahti ja pidätti sitten hengitystään. Neville ei välittänyt, hän syleili poikaa ja piteli tämän otsaa ja saattoi vaikka vannoa, että tunsi elämän palaavan poikaan. Hänen oli vain pideltävä tätä tarpeeksi lujaa, hän ei saanut päästää irti.
"Neville-herra?" Kuului pieni ääni hänen sylistään. Nevillen silmät rävähtivät auki.
"Kuruk?" Miehen kurkkua raastoi.
"Anteeksi, Neville-herra, minä tahdoin vain kiivetä sen selkään", poika selitti katumuksen kyyneleet silmissään.
"Ei se mitään, Kuruk. Ei se mitään", Neville puristi pojan hellästi vasten itseään ja keinutteli tätä kuin omaa lastaan. Kyyneleet raidoittivat heidän likaisia poskiaan ja hetken he olivat siinä vain kahdestaan. Olemassa ja ennen kaikkea elossa.
Sitten myös väkijoukko alkoi elää. Kuului kuisketta, joka kasvoi yhä äänekkäämmäksi ja lopulta se muodostui yhtenäiseksi kovaääniseksi hokemaksi.
"Hirā, Hirā, Hirā", väki toisti ja Neville katsoi Kurukia.
"Mitä he hokevat?" Hän kysyi ja niiskaisi.
"Sinun nimeäsi", Kuruk hymyili vettynein silmin.
"Mitä tarkoitat?" Neville kysyi yhä hiljaa aivan kuin hänen äänensä olisi kyennyt hajottamaan pojan säpäleiksi.
"Minä muistan nyt kuka se timanttisilmäinen jumala on. Hän on Hirā, elämänvoiman jumala", Kurukin kasvoilla väreili jokin liikutuksen ja ymmärryksen tapainen, kun hän hitaasti kampesi itsensä omin voimin ylös ja tarjosi sitten miehelle kättään avuksi. Neville tarttui käteen ja kuiskasi yhä, nyt siksi, etteivät muut kuulisi.
"En minä ole mikään jumala", hänen äänessään oli jopa pientä ärtyneisyyttä. Mistä väkijoukko oli saanut jotain sellaista päähänsä?
"Jumaluus asuu meissä kaikissa, Neville-herra ja nyt Hirā on valinnut sinut avatarikseen", hän sanoi miehen noustessa ylös ja kääntyi sitten kohti väkijoukkoa kuin esitelläkseen pelastajansa.
Kolmessa viikossakaan Kuruk ei ollut saanut käännytettyä Nevilleä uskomaan omaan jumalalliseen olemukseensa Hirān avatarina, mutta hänen oli silti täytynyt hyväksyä se, että hänen suonissaan virtasi jokin uusi, käsittämätön voima, jolla hän kykeni parantamaan erilaisia sairauksia ja vammoja. Hän ei kyennyt tuomaan kuollutta takaisin eloon, mutta hän kykeni moneen muuhun ja hänen maineensa kiiri nopeasti. Hänen väliaikainen kotikylänsä oli hetkessä täyttynyt vieraista, jotka olivat tuoneet mukanaan uhrilahjoja Hirālle, jos tämä parantaisi heidän perheenjäsenensä. Lahjat Neville oli antanut kylän köyhimmille perheille eikä hän ollut suostunut tulla puhuteltavaksi muulla kuin omalla nimellään. Hän oli parantaja, jolla oli nyt erityinen lahja, ei sen enempää.
Lopulta oli tullut aika, jolloin Neville oli hyvästellyt kyläläiset. Kukaan ei tietenkään olisi halunnut päästää parantajaa lähtemään, mutta hänellä oli mielessään asia, joka hänen oli vielä hoidettava - ihminen, jolle hänen oli selitettävä, miksi hän oli lähtenyt sanomatta hyvästejä.
Neville seisoi sairaalavuoteen vierellä ja katseli miestä, joka oli kohotettu istuma-asentoon. Miehen tukka oli yhtä villi kuin ennenkin, vaikka sitä oli yritetty lyhentää. Parta oli ajettu, luultavasti Ginnyn toimesta. Pöydän maljakossa ei ollut kukkia, vain kaksi kuivunutta sokeanlehtipuun oksaa. Se sai Nevillen puremaan huultaan.
"Hei Harry", Neville sanoi lopulta. Sokea mies oli istunut koko pitkän hetken hiljaa odottaen, että vieras kertoisi kuka oli.
"Neville?" Harry kysyi ällistyen. Neville näki, miten miehen kädet puristuivat patjan reunoihin kenties hakien tukea.
"Niin. Ennen kuin sanot mitään, haluan pyytää anteeksi, että lähdin sanomatta mitään", Neville puhui nopeasti, ettei toinen ehtisi keskeyttää häntä. Harry oli hetken hiljaa.
"Kieltämättä minä ihmettelin, kun et palannut. Olen pohtinut sitä usein, mutten halua pohtia sitä juuri nyt. Sinä olet siinä", Harry puhui rauhallisella äänellä ja ojensi sitten kätensä. Neville astui lähemmäs ja tarttui Harryn käteen. Kosketus sai Nevillen nieleskelemään kyyneleitään.
He olivat hiljaa ja keskittyivät tuntemaan toistensa läsnäolon, kunnes lopulta Harry puhui taas.
"Haluaisitko sinä kertoa miksi palasit?"
"Minulla on kalavelkoja maksettavana - ", Neville kumartui lähemmäs ystäväänsä ja asetti vapaan kätensä miehen näkemättömille silmille.
"Mitä sinä - ", Harry aloitti, mutta hiljeni sitten. Valkea valo hohkasi Nevillen kädestä ja mies tiesi toisen tuntevan kosketuksen yllättävän lämmön.
" - ja halusin sinun tapaavan erään ihmisen", Neville kuiskasi aivan Harryn korvan juureen laskien kätensä tämän vihreiden silmien edestä.
"Tässä on Kuruk, minun poikani", Neville suoristautui, kun Harryn silmät alkoivat liikkua vikkelästi hakien kohtaa, johon tarkentua. Harry aukoi suutaan löytämättä sanojaan. Hän katsoi tummaa intialaispoikaa edessään ja yritti ymmärtää mitä hän juuri näki - yritti ymmärtää, että hän todella näki. Miehen silmät hakeutuivat tutkivina Nevilleen ja kun ne kohtasivat ystävän oudot, mutta hymyilevät silmät, Harry purskahti yllättävään itkuun. Hän yritti tasata hengitystään ja saada sanottua jotain, muttei tiennyt mistä aloittaa. Neville puristi lohduttavasti Harryn kättä, jota hän piti yhä omassaan ja Harry tuntui saavan siitä voimaa. Mies nielaisi muutaman kerran kuuluvasti ja katsoi sitten jälleen poikaa edessään.
"Hauska
nähdä, Kuruk. Minä olen Harry", mies hymyili kyyneleet poskillaan. Kuruk astui askeleen lähemmäs ja vastasi: "Minä tiedän, olen kuullut sinusta paljon."