A/N: Elikkäs kiitosta paljon kaikille kommenteista... otan niistä oppia parhaani mukaan...
Mutta enpä minä tässä sitten enää mitään selitä, osa 2, olkaa hyvät:
2. 3.7.1982
Mustaan kaapuun pukeutunut huppupäinen mies käveli ripeästi pimeällä pihamaalla. Näytti siltä, kuin niihin kohtiin, joihin hän jalkansa laski, syntyisi pian kuoppia. Mies oli kävellyt saman ympyrän jo lähemmäs kaksikymmentä kertaa. Oli hiljaista, tuntui kun linnutkin olisivat odottaneet jotain suurta tapahtuvaksi. Kylmät väreet kulkivat pitkin miehen selkää, ja hiki helmeili hupun verhoamalla otsalla. Mustat olkapäämittaiset hiukset roikkuivat pesemättöminä. Mitä väliä millään enää oli? Taikasauva oli kaavun taskussa, mutta valmiina kädessä, jonka tärisevät valkoiset sormet olivat takertuneet sen pehmeään puupintaan kuin henkensä hädässä. Hengitys oli tiheää, mutta vaivalloista ja hinkuvaa.
”Severus.”
Ääni ei ollut käskevä, ei vihainen tai iloinen, ei onnitteleva eikä surullinen. Siitä ei voinut kuulla minkäänlaisia tunnetiloja. Severus hätkähti tuntiessaan kosketuksen olkapäällään, ja kääntyi ympäri tuijottaakseen kalpeita kasvoja, joita reunustivat puhtaanvalkoiset pitkät hiukset, ja joiden ylpeä hymy ei ulottunut teräksenharmaisiin silmiin asti.
”Niin, Lucius?”
Mies yritti tavoitella ironista ja kylmänviileää sävyä, mutta ei täysin onnistunut siinä.
”Mitä uutta?”
Severus värähti, kun Lucius otti taikasauvan käteensä ja puristi sitä kelmeällä kädellään. Lihas nyki Severuksen ohimolla ja hänen huulensa olivat kalpeammat kuin koskaan aikaisemmin. Mitä hän oikein pelkäsi? Sitäkö, ettei osaisi olla luonteva?
”En ole kuullut mitään. Vain sen, että Peter on kadonnut.”
”No se ei ole uutta”, Lucius Malfoyn äänestä kuulsi huvittuneisuus, mutta silmät tuijottivat edelleen mustia silmiä muuttumattomina.
”Mitä pojallesi kuuluu? Dracohan se oli?”
”Ah – ainoastaan hyvää.”
Lucius ei selvästikään halunnut puhua aiheesta.
”Sinähän olet nykyään opettaja, jos en ole aivan väärässä?” hän vaihtoi puheenaihetta.
Perhe ei ollut koskaan ollut hänelle kovin luonteva aihe.
”Niin. Useamman vuoden jo”, Severus sanoi vältellen.
”Ja tuvanjohtajakin taidat olla nykyään. Hassua, miten aika rientää. Aivan äskettäinhän sinä saavuit Tylypahkaan sen punatukkaisen jästitytön kanssa. Taisit pettyä, kun hänet lajiteltiin Rohkelikkoon, ’mis sydämein urhoollinen on’.”
Tuska viilsi. Severus puristi silmänsä kiinni hupun suojissa. Voi miksi? Miksi?
”Rohkelikko!”
Rohkelikon pöytä hurrasi ja kilisteli ruokailuvälineitä pikareitaan vasten. Lilyn vihreät silmät kohtasivat Severuksen mustat, tyttö hymyili surullisesti, ja muodosti huulillaan sanat:
”Anteeksi”. Severus siirsi painoa jalalta toiselle. Millaista olisi tupien välinen ystävyys? He näkisivät niin harvoin. Severus huomasi tumman, pitkähiuksisen pojan tekevän Lilylle tilaa vierestään. Severus tunnisti pojan heti junasta, ja viha vyörysi hänen sisälleen. Kuumat kyyneleet polttelivat hänen luomiensa takana, mutta hän ei voinut tehdä mitään.
”Severus Kalkaros”, vararehtori Minerva McGarmiwa luki paperistaan, ja Severus kiipesi korokkeelle.
”Jaahas, jaahas… olet kunnianhimoinen, mutta jalo. Olet älykäs, mutta paneutuva. Vaikeaa, vaikeaa… mihin sinä itse menisit?” Lajitteluhattu mutisi.
Hetken Severus aikoi sanoa ”Rohkelikkoon”. Hän näki Lilyn pitävän peukkuja pystyssä, mutta hän ei voisi valita sitä tietä.
”Luihuiseen”, hän kuiskasi.
”Luihuinen!” huusi hattu, ja Severus otti sen vapisevin käsin pois päästään.
Lily katsoi häntä hetken ja kyyneleet valuivat tytön lasittuneista silmistä. Severus käänsi päänsä pois. Hän ei voinut katsoa noita kasvoja. Hän asteli jäykin jaloin vapaalle paikalle Luihuisen pöytään, missä hänet otettiin riemuiten vastaan. Valkohiuksinen pitkänhuiskea poika, jonka rinnassa komeili hopeinen merkki, taputti häntä selkään.
”Tervetuloa joukkoon, ystävä”, poika sanoi, ja äänessä kuulsi häijyys. ”Huolehdi vain omista asioistasi”, Severus tokaisi Luciukselle myrkyllisesti, astui muutaman askeleen, ja kaikkoontui.
Tylypahkan porteilla ei näkynyt ketään. Severus pälyili hetken ympärilleen, ja astui sitten niistä sisään. Ketään ei näkynyt tiluksillakaan, Hagridin mökistä näkyi pieni valonpilkahdus, muuten oli pimeää. Severus asteli pihan poikki suurista ovista sisään keskelle hämärää eteisaulaa. Haarniskat tervehtivät häntä vaimealla natinalla, muuten oli kuolemanhiljaista. Hän käveli portaat ylös ja kääntyi oikealle vievään käytävään. Hetken kuluttua hän seisoi jykevän kivipatsaan edessä.
”Lakritsisauva”, hän tokaisi melkein liiankin kovalla äänellä, ja hirviö liikkui pois hänen tieltään paljastaen marmoriset kierreportaat. Severus kiipesi ne ylös ja koputti mahtavaan tammioveen.
”Se olen minä”, hän sanoi, ja ovi avautui kuin käskystä.
Dumbledore istui pöytänsä takana ja naputteli tapansa mukaan kynsiään pöytälevyyn.
”Iltaa Severus”, rehtori sanoi ystävällisesti varoen herättämästä kehyksissään nukkuvia ihmisiä.
Severus nyökkäsi jäykästi ja istuutui tuoliin pyytämättä. Dumbledoren silmät tuikkivat toisin kuin viime kerralla, mutta silmissä oli silti hiukan surumielinen katse. Sellaista Severus oli ennen Pottereiden kuolemaa harvoin nähnyt rehtorin kasvoilla.
”Tapasin juuri äsken Lucius Malfoyn”, Severus sanoi, yrittäen saada ääneensä kepeää sävyä.
Dumbledoren kasvot levisivät hymyyn, joka ei kuitenkaan ulottunut silmiin asti. Ne loistivat kuin jää.
”Jaahas – mitä vanhalle Luciukselle kuuluu?” Dumbledoren äänestä kuului hivenen huvittunut sävy.
”Hän halusi tietoja”, Severus sanoi.
”Ja niitä sinä epäilemättä kerroit hänelle?”
”Lucius on pelkuri. Hän kertoi Pimeyden lordin kukistuttua kaikille, että oli toiminut komennuskirouksen alaisena – ja ministeriö vielä uskoi.”
”Niin, Lucius on kyllä terävä päästään…”
”Kerroin hänelle vain sen, että Peter Piskuilan on kadonnut.”
”Kadonnut? Ei toki Severus. Nuori Sirius Musta murhasi hänet – ja muutaman jästin vielä mukana.”
”Musta? Murhasi?”
”Etkö ole kuullut. Musta räjäytti kadun – Piskuilanista jäi jäljelle vaivainen etusormi.”
Lyhyt ja pyylevä poika yritti kaikkensa pysyäkseen kolmen muun pojan perässä. Pojat kulkivat laiskasti, mutta liian ripeästi Peterille – hänen lyhyet töppöjalkansa liikkuivat aivan liian hitaasti. Hänen hengityksensä vinkui hengästyksestä ja kiihtymyksestä, hän oli innoissaan, mutta harmissaan siitä, että muut eivät näyttäneet huomioivan häntä. Severus istui portaikon vieressä olevalla leveällä ikkunalaudalla ja tarkkaili ympäristöään mustilla silmillään. Mutta sekin oli Peterille jo liikaa, että hän sai juosta ihailemansa kolmikon perässä, toivoen, että siitä joskus tulisi nelikko. ”Etusormi”, Kalkaros sanoi hiljaa.
Ei hän toki ollut järkyttynyt, tai säälinyt pyylevää ja raukkamaista rohkelikkoa, mutta oli järkyttynyt siitä, että tämä oli murhattu niin raa’asti. Ja vielä jästien nähden.
”Musta vietiin heti Azkabaniin”, Dumbledore sanoi. ”Hassua – niin fiksu poika ja menee tekemään jotain tuollaista…”
”Niin…”, Kalkaros mutisi ajatuksiinsa vaipuneena.
Peter Piskuilan… kuollut. Vaikka Kalkaros vihasinkin miestä, ja alkoi nopeasti hyväksyä raa’an murhan, hän ihmetteli silti, miksi juuri Sirius oli tehnyt sen. Tai siis Musta. Ei hän kutsunut ketään etunimeltä. Juuri Piskuilan oli kavaltanut Lilyn Pimeyden lordille. Kavaltanut. Se oli rikoksista pahin. Lily oli luottanut väärään henkilöön, luottanut Jamesiin, joka oli päättänyt tehdä Piskuilanista salaisuudenhaltijan.
