Writer: Duzku
Beta: -
Ikäraja: S
Genre: romance, drama, haikailu
Pairing/Characters: Charlie Weasley/Victoire Weasley
Disclaimer: Kunnia korkeuksiin sille jolle se kuuluu, mestarittarellemme Joannelle.
Warnings: insesti
Summary: Muurin suojissa, köynnösten keskellä, odotti mies, jota Victoire oli kaivannut kokonaisen ihmisiän.Kesäetydejä, Rare10, Uusi paritus: Charlie/Victoire, Genrehaaste IIIA/N: No mitäs, iski halkokapulalla
tästä kuvasta, että tämä, nämä kaksi. Onnistuin luomaan jo oman headcanonin tälle parille, omg :>
Ps. että tämä mun Tylypahka on yks goottilinna, syyttäkää BDB:tä!
NUOTIOTULIA, KYNSIÄ JA HAMPAITA
”Sinä olet rakastunut? Sinä olet rakastunut, hitto soikoon, rakastunut, meidän Victoire on rakastunut!”
Mainitun ei tehnyt mitään niin kovasti mieli kuin iskeä kattila parhaan ystävänsä päähän, jos se vaikka hiukan vaimentaisi kiljumista.
”Mitä, veelako?”
”Näytä, näytä –”
”Entä sitten, eikö teistä jokainen?”
Victoire puristi pöydänreunaa tuijottaessaan tiiviisti kuparipinnoitettuun noidankattilaan, joka suoraan sanoen oli pelkkä kelvoton kippo, sanoi hänen kattiloihin erikoistunut setänsä sitten mitä tahansa. Tällä hetkellä pata onneksi ei sylkenyt; se oli reunojaan myöten täynnä nestettä, joka oli heidän uusin ajanvietteensä. Ajanviete, jonka avulla hänen
rakkaat ystävänsä malttamattomista ilmeistä päätellen olivat osuneet kultasuoneen.
Ne skandaalinhakuiset haukat. Kotkat. Tai leijonat. Aivan yksi lysti.
”Se muuttuu, hei katsokaa –”
Victoiren hampaat kalisivat, hän ei oikeasti halunnut nähdä tätä. Vielä vähemmän kuin halusi muiden näkevän. Hän tiesi jo.
”Aivan varmasti sateenkaari!”
Liemi pyöräytti pintansa reunoilta leviävänä pyörteenä ympäri. Victoire pidätti hengitystään, rukoilirukoilirukoili – aivan saatanan turhaan – hänen pidättämänsä hengitys karkasi puuskahduksena ulos – muutoksensa jälkeen liemi väreili syvänoranssina. Punaisena kuin hohkaavat kekäleet ja keltaisena kuin väräjävät liekit – padan pinta käyttäytyikin samalla tavalla, väri voimistui, himmeni, voimistui, kuin läpättäen. Sykkien.
Sykkien kuin tumma, vahva, vakaa sydän.
”Mitä saatanaa?”
”Merlin, kuka –”
”Victoiree, minä luulin, että olit menossa naimisiin Teddyn kanssa.”
Victoiren poskia poltti. Jos hän olisi osannut, hän olisi haihduttanut liemen ja – voi Dumbbiksen raitasukat, hän haistoi savun, karvaanmakean savun. Hänen omat korvansahan täällä haisivat; hänhän joutui taistelemaan, ettei olisi kunnolla sähissyt kuin sähikäinen. Ja pelkkää itsepetostahan se oli, tuttua tuoksua ei mitenkään käynyt kiistäminen.
Syksyn hehkuva hekuma oli päivä päivältä purevine öineen tummennut, voimistunut, kärsivällisesti kasvattanut kiihkeyttään ja noussut, kunnes se saavutti huippunsa ja linnan kivimuureilla ryöppysivät syvän räiskyvät kuuraksi vaihtuneesta kasteesta kimaltavat köynnöskasvit. Pihamaita reunustavat lehtipuut leimusivat aivan yhtä lämpiminä.
Victoire nojasi ulkoseinään mieli synkkänä, kullanhohtoiset suortuvat ruskan lailla loistaen. Kaverit olivat olleet luonnollisestikin aivan haukkana hänen paljastuksensa takia, miten tahaton itse paljastus ikinä oli ollutkaan. Frankie ja Paola olivat tehneet opiskelusta mahdotonta, Helen varastanut hänen laukkunsa, ja mitä vielä?
Tai ei sillä edes niin väliä, he eivät kuitenkaan koskaan saisi tietää.
Kukaan ei saisi, mikäli se hänestä itsestään olisi kiinni. Kukaan ei koskaan voisi tietää, ei ikinä. Ja se nostatti Victoiren kurkkuun palan, se, ettei hän koskaan saisi antaa kenenkään tietää.
Kurpitsajuhlan iltana Victoire nousi portaat ylös torniin muiden mukana, kuten kiltin seitsemäsluokkalaisen kuuluikin. Hän jätti ystävänsä takan ääreen rankkaan päivään vedoten, jatkoi kiipeämistä makuusaliin, laskeutui sänkynsä viereen ja veti esiin näkymättömyysviitan. Viileä kangas valui hänen sormiensa lomaan, ja hän hymyili tyytyväisenä. Voi Teddy, tämän käyttöön tarjoutui niin vähän mahdollisuuksia ja vielä harvemmin kunnon syitä. Tänä nimenomaisena yönä hänellä oli molemmat.
Kiviseinät ja rautakoristukset olivat kaikki kuin goottisadusta Victoiren siirtäessä jalkaa varovasti toisen eteen. Pihamaan puuttomassa yössä kosteina väikkyvät pinnat avautuivat hänen laajenneille, hohtavan vaaleille silmilleen ovenraosta. Soihtutulet lepattivat tuulenpuuskassa. Kaukaa metsän yltä kantautuva suuremman pedon huuto sai jonkin villin ja nautinnollisen väreilemään hänen ihonsa alla.
Etupihalla, muurin suojissa, köynnösten keskellä, odotti mies, jota Victoire oli kiistämättä kaivannut kokonaisen ihmisiän, tai siltä se ainakin tuntui. Mies kannatteli käsivarsillaan useaa pientä jotain.
Victoire pysähtyi soihdun alle.
Mies oli saatana hänen isänsä ikäinen, eikö siinä ollut tarpeeksi syytä pitää tunteensa pauloissa?
Mies oli vahva, komea ja kulunut. Hän oli kaunis; ulkoa tarpeeksi ja sisältä yli tarpeen.
Jos ei riittänyt, että mies olisi voinut olla hänen oma isänsä, sen piti riittää ja olla jo liikaa, että mies oli hänen isänsä nuorempi veli, hänen verisukulaisensa. Hänen oma setänsä.
Niin, eikö siinä ollut syitä tulevillekin sukupolville? Eikö siinä ollut tarpeeksi syytä peittää sydämensä, sulkea väräjävä liekki vakan alle?
Siinä oli, ja olisi ollut, mikäli sydän olisi kuunnellut päätä. Mikään ei kuitenkaan muuttanut sitä epäonnista seikkaa, että hän oli rakastunut, läpikotaisin, siroista varpaista yhtä siroihin korvannipukoihin saakka, vaaleiden kiharoidensa latvoista vaaleisiin silmiinsä. Sydänjuuriinsa, ja syvemmälle.
Tämä mies oli liekki, ja hän oli puhuri. Tämä mies oli tulta, himoa ja tappuraa, jonka tahto ei sammunut hänen eteensä.
Victoire lähes odotti joutuvansa vielä roviolle. Se oli vääjäämättä edessä, ja sen tuloa hillitsi vain hänen kykynsä pitää kielensä vaskiset lukot kiinni ja suljettuina.
Victoire liikahti viittansa alla.
Niin kauan, kuin hän pitäisi salaisuuden salaisuutena. Charlienkaan ei tarvitsisi tietää. Ja kuinka hän rukoilikaan, että joskus voisi.
Ulkona oli hiljaista. Tuuli kävi korkealla viireissä, täällä alhaalla tuntui heikko ajoittainen viri. Victoire katsoi hetken Charlieta, Charlie puhui matalasti kolmelle – vai oliko niitä neljä? Neljäs pää pisti nahkatakin liepeestä – lohikäärmeenpoikaselle, joista jokaisella oli letkeä pyrstö ja terävät hampaat.
”Ai, hei”, Charlien silmät levähtivät hetkeksi, kun Victoire pudotti viitan yltään suoraan tämän edessä.
”Hei”, hän tervehti. Hänen äänensä kierteli ilmassa soinnukkaana. Charlien tuttu tuoksu kaarteli muurien suojassa, tupakkaa, tummaa savua.
”Katso nyt näitä, norjalaiset ovat aina yhtä söpöjä – äläs karkaa – takaisin sieltä, kuulitko – näin. Jokainen ei pääsekään näkemään näin pieniä...”
Charlie avasi syliään poikasille kuljettavaksi, ja Victoire kyyristyi lähemmäs. Poikasista yhdelläkään ei ollut häntäpiikkiä? ”Miksi niillä ei ole pistintä pyrstössä? Täällä näin?”
”En oikeastaan tiedä”, Charlie rypisti otsaansa, ”Ehkä isä ei ole samaa lajia. Ne voivat katsos joskus...”
Victoire hymyili Charlielle nopeasti - ja laski kiireesti päänsä. Charlien vastavirnistys sai hänen poskensa kuumottamaan. Hän päätti yrittää nopeaa asennon korjausta, mutta näkymättömyysviitta oli hänen kenkänsä alla ja sai hänet kompuroimaan ja hän henkäisi valmistautuen kivetyksen kylmään syleilyyn.
Charlie nappasi hänet kiinni, lohikäärmeineen päivineen. ”Järkytyitkö?”
Kiusoitteleva virnistys oli sekoittaa Victoiren pään. Järkyttynyt mistä? Charliesta vai tasapainon menetyksestä? Ei nyt sentään pikkuisista lohikäärmeistä, jotka eivät osanneet syöstä tulta yhtään sen paremmin kuin Charliekaan, vaikka joskus hän kuvittelikin, että Charlie saattaisi minä hetkenä hyvänsä avata suunsa ja karjaista taivaalle tuliset lieskat –
Victoire räpäytti silmiään, Charlie nauroi. Hetki oli ohi, ja ellei hänen sydämensä olisi hakannut yhtä hurjasti kuin se nyt hakkasi, hän ei olisi uskonut hetkeä olleen ollenkaan. Eihän voinut olla…
Victoiren oli pakko nauraa, koska Charliekin nauroi. He vaihtoivat kuulumisia, Charlie oli käynyt mutkin Bulgariassa ja Victoiren serkutkin voivat hyvin, Lily oli saanut uusia hampaita ja Teddyn harjoittelu Weasleyn WelhoWitseissä meni paremmin kuin hyvin. Lohikäärmeenpoikaset tutkivat maailmaa heidän välillään. Charlie nosti yhden Victoiren pään päälle ja hetken he pidättivät hengitystä samaan tahtiin, kun poikanen upotti kyntensä Victoiren hiuksiin ja nahkaan ja Victoire joutui vakuuttelemaan Charlielle, että se ei todellakaan ollut aiheuttanut kuin pientä pistelyä.
He viipyivät niin kauan kuin aika salli. Niin kauan, että pilvet rakoilivat ja paljastivat tähtitaivasta, viima tyyntyi ja yltyi uudestaan.
Kun heidän ohitseen pyyhkäisi taas uusi rajumpi viri, Charlie nosti kätensä Victoiren päälaelle: ”Hei, kultaseni, taitaa olla pakko erota.”
”Näinpä”, Victoire huokaisi, kallisti päätään ja tiedosti liiankin hyvin, kuinka nuori oli. Charlien hehkuvat silmät kohtasivat hänen – Victoiren sisällä leimahti, hän tahtoi vastata haasteella. Mutta se olisi ollut liian vaarallista, riskialtista.
”Tulen takaisin. Tai – hei, minä...” Charlie hiljeni ja katsoi häntä suu aavistuksen raollaan, Victoiren hengitys oli pysähtyä.
Ja sitten sekin hetki meni ohi. Charlie veti Victoiren lähelleen tuttavalliseen halaukseen ja hetken he olivat yhtä kuin pieni perhe; Victoire, hänen kummisetänsä ja neljä unisenhorteista lohikäärmeenpoikasta. Victoire sulki silmänsä, painoi nenänsä Charlien olkapäähän. Mies oli tuttu, mies oli koti, hän oli nuotiotulia, luonnetta. Jokainen arpi iholla oli tarina elämästä.
Ja kun eron hetki tuli, Victoiren mielessä käväisi, että ehkä hän joskus olisi arvollinen kertomaan Charlielle totuuden.
”Ajatelkaa”, Helen kuiskasi haltioituneena. Victoiren silmät peilissä hohtivat aivan yhtä kirkkaina kuin kolmen muunkin.
”Miten meni?” Frankie tiedusteli hengästyneenä. ”Varmaan täydellisesti, mutta –”
”Ei tehdä siihen eroa”, Helen puuskahti.
”No mutta –”
”Victoirekin suoritti taikaolennot tärkeimpänä”, Paola veti Frankien karhun – tai korpin – halaukseen. ”Ajatteles nyt, leijona, tällä kertaa korppi veti halvimman korren.”
”Uskaltakaakin sanoa taikaolentoja halvoiksi”, Victoire ulvaisi ystävien katseista välittyvälle kiusoittelulle, käärme purkoon nämä loiset, eikä vähiten siksi, että hän rakasti ystävistään jokaista.
”Sinussa on suttakin?”
”Ilmankos, ilmankos!”
”Pitäkää päät kiinni!”
”Eikö susi kaipaisi toisen suden?”
”Purenko?”
Valmistujaiset olivat pienen piirin juhlat, ja Weasleyn perheessä sekin tarkoitti yli sataa henkeä. Tunnelma oli kotoisa, kuten aina, isoäiti liikuttui kyyneliin, kuten aina, ja pienet serkutkin kaikesta raivostuttavuudestaan huolimatta olivat liikuttavia omia itsejään… Kuten aina.
Illalla kaikki olivat raukeita, mutta takuuvarmasti onnellisia. Weasleyn perheessä oli aina osattu juhlia. Frankie roikkui Victoiressa vielä pitkään juhlien jälkeen. He jättivät hyvästejä. Frankien jälkeen tuli Paola, ja Helen – joka oli vauhdissa kaataa hänet.
Ystäviensä ilmiinnyttyä pois Victoire poimi matka-arkun helat sormiinsa, pujotti nahkaisen hihnan kaulaansa.
Charlie odotteli olohuoneessa hänen isänsä kanssa. Victoire kuuli heidän vitsailevan tullessaan huoneeseen.
”Kultasein!”
”Viki”, isä hymyili. ”Charlie, pidäkin huolta hänestä.”
”Todellakin, kuin itsestäni”, Charlie iski veljelleen silmää. ”Lohikäärmeleireille ei mennä pelleilemään.”
”Hei, et sinä sanonut, että menette
lohikäärme–”
”Heihei, Bill, rauhoitu. Ajattelin vain näyttää sen Victylle – Kuuntele, hän on naukunut sen perään varmaan siitä asti, kun syntyi.”
”Minä en kiellä täysi-ikäistä –”
”Hah, tiesin, että suostuisit!”
”Luotan omaan tyttööni, en sinuun.”
Charlie kietoi toisen jäntevistä käsivarsistaan Victoiren hartioille. Isän ja Charlien sananvaihtoa kuunnellessa tuntui hyvältä nauraa, ja kuka tiesi, kenties tulevat ajat toisivat muutoksen, kenties hän saisi kuitenkin sen, mitä Charlielta kipeästi tahtoi, mitä janosi, minkä ympärillä kieppui. Sen, mikä nostatti poltteen hänen sisällään roihuun, sen, mitä hän ei saanut sammumaan, ei lankeamaan, ei taittumaan – mille hän oli antautunut, ja mille hän antaisi itsensä kokonaan, jos milloinkaan mahdollisuuden saisi.
