Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.

[Valanya]

Olipa ihania lukuja! Ei ollenkaan liian raskaita, itse tykkäsin tunnelmasta erittäin paljon. Itse asiassa, nämä osat taisivat nousta suosikkieni joukkoon.

Tällaiset vaikeat asiat tuovat taas lisää syvyyttä hahmoihin. Etenkin Alisaan, tällä kerralla. Silmäni olivat kyllä tippua päästä, kun lukiessani huomasin, miten paljon hän on joutunut kokemaan. Ei riitä, että isä kuoli, kun kaiken maailman roistot tulivat pelottelemaan ja koiraparkakin tapettiin. Nyyh. Alisan menneisyys lisää tarinan uskottavuutta, sillä valitettavasti hänenkin kokemuksensa ovat realistisia. En voi muuta kuin ihailla tytön rohkeutta ja kestävyyttä! Jos mahdollista, pidän hänestä entistäkin enemmän nyt.

Valve oli niin huolehtiva ja ihana. Hän selvästi välittää Alisasta. Paljon.

Lopun kohtaus oli jälleen niin suloinen. Siinä huomaa (tai ainakin haluan huomata ), kuinka Alisa ja Valve todella tarvitsevat toinen toisiaan.

En malta odottaa jatkoa!

[Juuli]

Tulen vähän taas avautumaan tänne. Luin viimeisiä osia ihastuksen sijaan lähinnä surun ja ahdistuksen vallassa.

Huojennukseni keskelle hiipii kuitenkin tahtomattani myös epäilys. Valve on luonani nyt, koska olen surkea ja peloissani ja tarvitse häntä, mutta entä sen jälkeen? Kun kuumeeni laskee, palaako etäisyys jälleen hänen silmiinsä?

Minuakin vähän epäilyttää. Mieleni teki sanoa Valvelle, että mene nyt ********** siitä huolestumasta, kun ei ole ennenkään kiinnostanut. Ja kuinka syvään tällainen Alisan epävarmuus ja epäluottamus Valven tunteita kohtaan juurtuukaan? Vähän aikaa sitten tuli itsekin mietittyä tällaisia samoja ajatuksia: Miksi se muka nyt välittäisi, kun ei se oikeasti edes välitä? Sanat ja jotkut teot ovat ristiriidassa. Kun tätä ristiriitaa ja sitä, että ei voi luottaa, että mikään kestää, jatkuu riittävän kauan, menee tunnelukkojen korjaamiseen yllättävän paljon aikaa. Voi olla, ettei tule enää koskaan luottamaan sen ihmisen tunteisiin, vaikka kuinka vakuuttelisi.

Joten Valven pitäisi alkaa antamaan vähän selityksiä käytökselleen, muuten tästä ei päästä yli eikä ympäri! Räyh!

Noniin, ja sitten rauhoitutaan. Tässä on tapauhtunut paljon sen jälkeen, kun viimeksi kommentoin. Olen kuitenkin lukenut kaikki osat edelleen ajallaan.

Alisan ja Valven suhteen kehittymisen vuoksi on tapahtunut joitain turhan helppoja ja siirappisia juonenkäänteitä, joista en niin välitä. Kuten Alisan kantaminen ah niin ritarillisesti lukusalista, ja Alisan saaminen kuumeen verukkeella Valven huoneeseen ja ylipäätään Valven läheisyyteen. Mutta ei se mitään. Tässä vaiheessa myös Valven yltiösyyllisyys, -vaatimattomuus ja -velvollisuudentunto alkaa vähän ärsyttää (huono itsetunto nyt ei aina ole niin viehättävää). Kaiketi Valvella on omat syynsä. Jälleen kerran, yllätä minut.

Mutta jotain hyvääkin: pidin Angnesista omine metkuineen ja Mariasta. Erityisesti Mariasta ja toivon, että noidasta kuullaan vielä lisää. Vaikuttaa siltä, että hahmosta saatiin vain pieni maistiainen siitä, mitä Maria oikeasti on ja voi olla. Ja siitä, mitä Maria taikuuden maailmassa edustaa.

Olisi jotenkin paljon enemmänkin sanottavaa. Kirjoitin tätä kommenttia pitkään, mutta en nyt osaa kirjoittaa ajatuksiani auki niin että muutkin ymmärtäisivät, mitä selitän. No, joka tapauksessa, tästä voi päätellä, että tämä on paljon tunteita ja ajatuksia herättävä teksti.

[Piitu]

Päässyt jotenkin ihan täysin unohtumaan koko fini tässä muutamaksi kuukaudeksi, joten uudemman kerran nyt taas pahoittelut siitä etten ole ilmaantunut pitkään aikaan kommentoimaan tästä mitään. Tämän kanssa on toisaalta ihan kivakin kyllä edetä tällä tavalla rysäyksittäin, että kun palaa parin kuukauden mittaisilta tauoiltaan takaisin niin on aina roppakaupalla uutta tekstiä odottamassa. Saa upota sitten aina tavallaan niinkö ihan luvan kanssa tekstissä syvemmällekin, kun sen läpikäymiselle varaa kunnolla aikaa.

Tällä kertaa tuo uppoutuminen aiheutti tosin sen, että tekstin läpi kahlaamisen lomassa oli välillä pakko ihan vetää henkeä ja pakottaa itsensä rauhoittumaan kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa kaiken sen lukiessa heränneen turhautumisen tunteen takia. Tämän kertaisissa osissa tuntui nyt jotenkin olevan esillä paljon sellaisia aavistuksen verran ahdistavamman oloisia elementtejä kuin mihin aikaisemmin on totuttu. Iloiset ja söpöt kohtaukset loistivat poissaolollaan. Alisaa kävi ihan todella kovasti sääliksi lukiessa tästä Valven yhtäkkiä niin kovin kylmäksi muuttuneesta käytöksestä ja siitä, miten yksinäiseksi tyttö itsensä tunsi maagin matkatessa ympäriämpäri työtehtäviensä perässä. Todella pahalta tuntui myös se, miten Alisa vaikutti hiljalleen hyväksyvän tämän kaiken. Hän tunnisti Valven harjoittaman etäisyyden samanlaiseksi kuin mitä se oli heti silloin alussa seremonian jälkeen, eikä silti missään vaiheessa uskaltanut ottaa asiaa kunnolla puheeksi Valven kanssa. Myös Valve toimi todella väärin siinä, miten hän kotiin paluunsa jälkeen linnoittautui aina työhuoneeseensa ja jätti Alisan murehtimaan ja huolehtimaan yksin. Kommunikaatio-ongelmat senkun vaan kasaantuu kasaantumistaan.
Kun ottaa huomioon sen miten lupaavasti näiden kahden välinen suhde on nyt viime aikoina lähtenyt lämpenemään niin voi argh ihmiset, ei voi oikeesti olla niin vaikeeta koittaa vähän avautua!

Eddan olisi pitänyt kalauttaa paistinpannulla takaraivoon näitä molempia, sekä Alisaa että Valvea. Useampaan kertaan.   

En osaa nyt jotenkin ihan täysin jäsennellä ajatuksiani niin, että saisin aikaan mitään tämän syvällisempää ja selkeämpää kommentointia, anteeksi kovasti! Mutta siis, vaikka nyt saatoinkin suht kärkkäästi asiani ilmaista niin älä silti ota tätä pahalla, älä missään nimessä. Miusta on päinvastoin vain hienoa (joskin lukijana myös todella häkellyttävää) päästä aina silloin tällöin huomaamaan, että joku jossain on kykenevä luomaan näin voimallista tekstiä. Aavistuksen lisää rauhoituttuani nostan siis hattua ja kehotan jatkamaan samaa rataa, hyvin sujuu! Muista myös, että vaikka olenkin pitkiä välejä kommentoimatta näihin mitään niin todennäköisesti olen silti jossain takavasemmalla varjoissa, luen ja tykkään vastaisuudessakin yhä edelleenkin tasaisesti kaikesta.  

[Isfet]

En kommentoinut tätä heti, koska oloni oli silloin ihan iiihjkgstk!!!!! ja aaaaaaaahhhh!!! <33  Sitten unohdin, etten ollut kommentoinut. Ja nyt, kun luin tämän näin pitkän tauon jälkeen uudestaan, olen uudestaan ihan hyperaktiivisessa ja sekavassa mielentilassa. Kuin toivottoman rakastunut <3

Aavistelin jotain ikävää kokemusta kun Alisa oli niin huolehtunut sairaudestaan, mutta tuo isän tunnistamattomaksi riutuminen on varmasti ollut erityisen kauhea kokemus!  Ei ihme että Alisa on jatkuvasti kantamassa huolta äidistään ja sikostaan, kun on joutunut noin rankalla tavalla pitämään heistä huolta. Onneksi Valve on lähellä ja ymmärtää kerrankin toimia kuten pitää. Niin kuin haluaa. Voi rakkaat, olette niin suloisia etten ehkä kestä! <3

Kirjoitustyylissäsi ja hamojen ja maailman syvyydessä täytyy vain olla jotain, kun saat lukijan elämään niin vahvasti mukana. Syke nousee ja tekee mieli pomppia ympäriinsä vuoroin turhautumisesta, vuoroin ihastuksesta. Minä todella tunnen eläväni näiden kanssa, ja se on upeaa. Ei ole paljon kirjoja, jotka saavat tekemään näin, aikoinaan ensimmäisiä kertoja Pottereita lukiessa ehkä hetkittäin. (Viimeksi taisin haluta hakata päätäni seinään kun luin Kristiina Vuoren Näkijän tytärtä. Osasikin olla tietyllä tavalla raivostuttava kirja, vaikka niin hyvä!)

Kiitos näistä, toivottavasti saat jostain voimia julkaista tätä lisää piakkoin! <3

[Okakettu]

Crysted: Kiitos hirmuisesti kommentista, kuten aina! Tosi huojentavaa kuulla, että tätä voisi lukea pitkästikin. Jotenkin noiden osien kirjoittaminen tuntui itselle niin raskaalta, että hermoilin todella paljon näkyykö se lukukokemuksessa.  Halusin tosiaan luoda Alisan sairastumisella osaltaan vertailukohdan sille, miten hän piti aikoinaan huolta Valvesta, ja mitä tapahtuisi, jos tilanne kääntyisi päinvastaiseksi. Samalla pääsin vähän valottamaan Alisan menneisyyttä. Ilahduttavaa siis että pidit siitä. Ahh, ihana vain, että tykkäät paljon, kiitos vielä!

zilah: Tosiaan, jotenkin murehdin tämän julkaisua todella paljon, kiitos siis hirmuisesti kannustavasta kommentista! Olen iloinen, että tästä jäi pohjimmiltaan hyvä fiilis, vaikka toki paljon epäselvääkin vielä on jäljellä. Jep, uskoisin, että Alisan tuntemuksissa on pohjimmiltaan kyse tuollaisista asioista, jotka nostit esiin. Voi olla vaikea pyytää apua, jos ei ole siihen tottunut. Kiitos vielä kommentistasi!

Valanya: Kiitos jälleen hirmuisesti kommentistasi, oli todella ilahduttavaa kuulla, että nämä osat nousivat suosikkiesi joukkoon! Toivoinkin, että menneisyydestä kertominen toisi lisää syvyyttä Alisaan ja auttaisi myös ymmärtämään häntä paremmin tietyiltä osin. Ihanaa myös, että tykkäsit lopun kohtauksesta. Kiitos vielä paljon kommentista!

Juuli: Oli mukava huomata sinun yhä lukevan tätä, kiitos paljon kommentistasi! Sehän on vain hyvä, että tarina herättää tunteita ja ajatuksia, joskin toki toivon, että tuntemukset kääntyvät jossakin vaiheessa vielä positiivisen puolelle. Kuten tuo lainaamasi kohtakin osoittaa, niin tilanne ei ole kaikesta huolimatta missään nimessä nyt ihanteellinen - Valven etääntyminen ihan todella satuttaa Alisaa ja saa epäilemään, ja tätä asiaa ja seurauksia tullaan puimaan kyllä jatkossakin. Valvella on syynsä, ja niitä syitä tullaan käsittelemään varsin pian, mutta se, ovatko ne hyviä vai huonoja, on luonnollisesti asia erikseen. Toki toivon, että se saa hänen käytöksensä vaikuttamaan ymmärrettävämmältä, mutta pyrkimyksenäni on myös näyttää, ettei se hänen käytöstään silti oikeuta. Taipumus paeta tunteita ja tilanteita ilman, että yrittäisi kohdata niitä, on ehdottomasti hänen tapauksessaan character flaw. Ymmärrän kyllä hyvin, että myös hänen syyllisyyteensä ja velvollisuudentuntonsa saattavat lukijalle näyttäytyä turhauttavina. Harmi, ettei kuume-osio ollut mielestäsi onnistunut, mutta mukava kuulla että pidit noidista.  En ole varma, tuleeko Marya enää tarinassa esiintymään kovinkaan vahvasti, mutta kirjoitin häntä sellaisella ajatuksella, että jos joskus tahtoisin kertoa enemmän jostakusta tämän tarinan noidasta, se olisi ehdottomasti hän. Kiitos vielä kommentistasi!

Piitu: Älä huoli, et sanonut asioita ollenkaan kärkkäästi, varsinkin kun olet mielestäni ihan oikeassa huomioissasi. Etäisyys-asiaa ja sen vaikutuksia/seurauksia tullaan ehdottomasti puimaan jatkossa niin Valven kuin Alisankin osalta – ennen kaikkea sitä, miksi molemmat antoivat asian kehittyä tähän suuntaan. Kuten Juulille jo tuossa totesin, Valvella on syynsä etäisyydelleen, mutta eivät ne asiaa silti oikeuta. Asian setviminen tulee olemaan omanlaisensa operaatio sitten, kun se todella alkaa, mutta toivon mukaan sen arvoinen. Ja hyvä ehdottomasti, että tarina onnistuu herättämään vahvoja tunteita - oli jotenkin ilahduttavaa, että kutsuit tätä tekstiä siltä osin voimalliseksi. Toivottavasti tunteet tulevat olemaan taas myös myönteisiä aikanaan. Mukavaa, että saavuit jälleen kommentoimaan, kiitos paljon!

Isfet: Kommenttisi pelasti todella ankean päivän (viikon oikeastaan), kiitos todella paljon! Ihana kuulla, että pidit näistä uusista osista, ja olen tosi otettu siitä, että tämä tarina saa elämään vahvasti mukana. Sen kuuleminen ilahdutti erityisesti. ”Valve ymmärtää kerrankin toimia kuten pitää. Niin kuin haluaa” oli mitä parhaiten tiivistetty, juurikin näin. Kiitos paljon!

A/N: Mukavaa uuden vuoden alkua, ja suurkiitos vielä kaikille kommenteista! Pahoittelen tätä pitkää taukoa – vuoden loppu oli opiskelujeni suhteen niin kiireinen, että jätin kirjoittamisen kokonaan tauolle marras-joulukuun ajaksi. Tauon jälkeen oli jokseenkin vaikea palata kirjoittamisen pariin, mutta pyrin julkaisemaan jatkossa osia ainakin kerran kuukaudessa.

**

280.

Kuumeeni pahin vaihe laantui sen yön aikana.

Olen vuoteenomana kuitenkin vielä kolme seuraavaa päivää, lähinnä Valven ja Eddan käskystä. En jaksa vastustella. Suurimman osan ajasta vain nukun, kerään takaisin huvenneita voimiani. Vähän kerrallaan viimeisetkin kylmän jäljet päästävät otteensa minusta heltiämään.

Myös pahin ahdistus pysyy loitolla. En uneksi enää menneisyyden mustista hetkistä.

Neljäntenä aamuna herään ja huomaan, että oloni on viimein kuten aina ennenkin – hiukan tavallista levottomampi vain. Usean päivän toimettomuus väreilee sormenpäissäni, patistelee minua liikkeelle. Nousen ylös yrittäen olla välittämättä Valven sängyn lämmöstä, joka houkuttelee jäämään vielä hetkeksi. Olen ollut aloillani tarpeeksi pitkään.

Aamutoimet tehtyäni suuntaan keittiöön syödäkseni aamiaista ja auttaakseni Eddaa. Näen taloudenhoitajan ilmeestä, että hän soisi minun lepäävän vielä.

"Minulla ei ole mitään hätää", kerron hänelle tarttuessani puurokauhaan, ja huojennuksekseni todella tarkoitan sitä. Kuinka hyvältä tuntuukaan kävellä ilman sumun painoa päässäni. "Mutta lupaan kyllä olla varovainen."

Edda taputtaa käsivarttani. "Älkää käsittäkö väärin – on mukava nähdä teidät jalkeilla, Alisa-neiti. Myös isäntä ilahtuu. Hän on ollut niin kovin huolissaan teistä."

Huomautusta seuraa hiljaisuus. Minä kauhon puuroa lautaselle hyvin keskittyneesti.

"Onko Valve –" Sotkeudun äkkiarvaamatta sanoihini. Vaikenen ja yritän uudelleen. "Hän ei vaikuttanut olevan työhuoneessaan, kun lähdin yläkerrasta."

"Valve-herra on suorittamassa työtehtävää. Hän ei aikonut olla pitkään poissa." Edda katsahtaa minuun. "Siltä varalta, että olonne sittenkin huononee."

Yritän parhaani mukaan olla miettimättä, onko kyseessä Eddan oma oletus vai jotakin, jonka Valve todella kertoi hänelle – sidoksen kautta tai muutoin. Istahdan omalle paikalleni ja sanon puurolautasta tiiviisti tuijottaen:

"Kuten sanoin, minulla ei ole mitään hätää. Mutta, jos hän vain ennättää... jatkaisin mielelläni oppituntejani tänään. Voisitko välittää hänelle sellaisen viestin? En tahtoisi olla enää toimettomana."

Edda ei peittele tyytyväisyyttään. "Kyllä, Alisa-neiti. Ilmoitan hänelle, että voitte jo paremmin."

Loput aamun tuntini kuluvat keittiössä. Edda on päättänyt leipoa leipää, ja minä teen itseni kiireiseksi auttamalla häntä. Huoneen valtaa pian erilaisten mausteiden pehmeänmakea tuoksu, kotoisa ja tuttu aherrus. Huomaan, kuinka paljon jo pelkästään muutamat päivät vuoteenomana ovat saaneet minut kaipaamaan sitä.

Olen juuri laittamassa sämpylöitä paistumaan, kun Edda sanoo:

"Isäntä on palannut, Alisa-neiti. Oppituntinne voi alkaa, kunhan te olette valmis."

Pysähdyn. Haluan uskotella, että se on tulisijan kuumuus, joka saa lämmön kohoamaan äkkiarvaamatta kasvoilleni, ei mikään muu. Tämä on kaikkea muuta kuin hyvä alku. "Kiitos, Edda."

Askeleeni lähtevät kuljettamaan minua yläkertaa kohti kovin hitaasti. Ennen pitkää seison kuitenkin Valven työhuoneen oven edustalla, tuijotan ovenkahvaa. Tunteiden sekasorto sisälläni ei ole muuttunut yhtään selkeämmäksi kuumeen katoamisesta huolimatta. Mikäli mahdollista, se on vain pahentunut.

Emme ole oikeastaan puhuneet toisillemme sen yön jälkeen, minä ja Valve. Emme kunnolla. Ollessaan luonani kolmena viime päivänä Edda oli lähes aina hänen mukanaan, tai sitten minä olin unessa. Ahdistus ei saanut minusta valtaa enää öisin, joten Valve pysytteli visusti työhuoneessaan. Nukuin hänen sängyssään yksin.

Mikäli toivoin jotakin muuta, en kykene myöntämään sitä itselleni.

Hengähdän, ja astun sisään huoneeseen. Valve istuu jo työpöytänsä ääressä. Hän kohottaa päänsä saapumiseni kuullessaan, jää katsomaan minua. Minä jähmetyn aloilleni.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme. Jokin sanaton vaikuttaa kulkevan välillämme, kaiken aiemman paino. Se, miten minä vuodatin hänelle sydäntäni. Kuinka hän piteli minusta kiinni. En anna minkään vahingoittaa sinua.

Nielaisen. En äkisti tiedä, mitä tehdä käsilläni. Nykäisen hermostuksissani palmikkoani, ja näen Valven seuraavan elettä katseellaan. Samassa muistan, kuinka hänen sormensa kulkivat hiuksissani huoneen pimeässä. Hellä, kömpelö kosketus – erilainen kuin kuvittelin, ja silti kaikkea muuta kuin merkityksetön. Puna alkaa jälleen hiipiä kaulaani pitkin.

Se on lopulta Valve, joka rikkoo lumouksen. Hänen äänensä on vakava ja hiljainen:

"Olen iloinen, että voit paremmin."

"Niin minäkin", saan sanottua, ja pakottaudun ryhdistäytymään. Kävelen ripeästi pöydän luo omalle paikalleni. Pergamenttien näkeminen on tervetullut muistutus siitä, miksi oikein olen Valven työhuoneessa. Kun istun alas musteen ja taikuuden tuoksun keskelle, pystyn melkein väittämään itselleni, että kaikki on kuten ennenkin.

Mutta mitä se edes merkitsee, ennenkin? Varovaista lämpöä, joka värjäsi oppitunteja aiemmin, vai etäisyyttä? Kumartuessani Valven tekemien harjoitusten puoleen en voi olla ajattelematta, ettei tämä hetki ole kumpaakaan niistä. Tunnen sen tavassa, jolla hän tarkkailee minua, välillemme jälleen laskeutuneessa hiljaisuudessa. On kuin olisimme huomaamattamme astuneet jonkinlaisen uuden näkymättömän rajan yli, molemmat.

Katseeni viivähtää Valven pergamentteja järjestelevissä käsissä. Ehkä se on väistämätöntä. Kukaan toinen ei ole nähnyt minua yhtä haavoittuvaisena kuin hän, sinä yönä. Paljaana, kaikessa kuumeisessa pelossani. Kerroin hänelle asioita, joita en ole lausunut koskaan ääneen kenellekään. Hän auttoi minut kauhun yli. Ja kun lopulta nukahdin, hän ei lähtenyt pois.

Olen kätkenyt muiston itsestäni Valven sylissä huolellisesti sydämeeni. Mikään siitä ei silti pysty täysin kadottamaan etäisten päivien kylmyyttä. Toivo sisälläni on hauras ja varautunut. Tiedän, että pienikin väärä liike voi saada sen särkymään.

281.

Sulkakynästä lähtevä tasainen rahina on työhuoneen ainoa ääni terän koskettaessa pergamenttia, se ja ajoittainen mustepisaroiden tipahtelu kirjoittamani ylle. Mikäli ulkona sataa, on kohina niin heikko, ettei se kantaudu minun ja Valven luo. Auringonvalon sijasta seinillä ja pöydällä viipyilevät tummat, pilvisen syyspäivän sävyt.

Alun jälkeen minä pidän huomioni visusti tekemissäni kirjaimissa, yritän unohtua tavujen ja äänteiden pariin samalla tavalla kuin keittiön askareisiin aiemmin. Ilman sumun painoa pystyn keskittymään melkein tavalliseen tapaan. Aina välillä Valve keskeyttää omat työnsä neuvoakseen minua, ja kuuntelen hänen ohjeensa niin tarkkaavaisesti kuin vain pystyn. En edelleenkään kykene määrittelemään outoa tunnelmaa välillämme.

"Tahdotko, että pidämme tänään myös taikuuden oppitunnin?" Valve kysyy minulta, kun kirjoittamiselle ja lukemiselle varaamamme aika on kulunut loppuun. "On ymmärrettävää, jos haluat vielä levätä ¬–"

"Olen levännyt tarpeeksi", sanon hiukan kärsimättömästi. Valven suupielet kohoavat puolittaiseen hymyyn.

"Hyvä on." Hän vakavoituu kuitenkin melkein heti. "Ennen kuin aloitamme, minun on kysyttävä – tuntuuko taikuutesi sinusta samalta kuin aina ennenkin? Kerroit minulle aiemmin, että pystyt aistimaan nykyisin aavistuksia sen muodosta, rytmin. Onko niin yhä?"

Räpäytän yllättyneesti silmiäni. Valve ei yleensä puhu taikuudestani näin suoraan, edes oppitunneilla. Olemme keskustelleet juurettomasta taikuudesta yleisesti, sen olomuodosta ja tunnusta, ja minä olen puhunut hänelle vähän myös omasta vaikutelmastani. Yön pimeistä tunneista, valosta häivähdyksinä käsissäni. Emme kuitenkaan ole pysähtyneet siihen vielä pitkäksi aikaa.

Valven kysymys saa minut tunnustelemaan omaa oloani, etsimään jotakin erilaista verrattuna aiempaan. Olen ollut viime päivät niin keskittynyt pelkästään kuumeen olemassaoloon, että sisälläni vallitseva hiljaisuus, valon värähtely, on jäänyt taka-alalle. Nyt kun sairaus ei enää vaivaa minua, tavoitan sen rytmin suhteellisen helposti. Siitä on kiittäminen luultavasti ainakin osaksi työhuoneen taikuutta.

Kuuntelen juurettoman taikuuteni liikehdintää jonkin aikaa, kunnes vastaan Valvelle:

"Mikään ei ole mielestäni toisin kuin ennen. Miksi?"

"Sinulla oli korkea kuume", Valve sanoo. Tyynestä äänestä huolimatta näen hänen otsansa rypistyvän hienoisesti. "Sellainen saattaa vaikuttaa taikuuteen, joka ei ole vielä juurtunut. Heikentää sitä, toisinaan jopa niin paljon, että taikuuden käyttäminen hankaloituu, ellei asialle ymmärretä tehdä mitään."

Minä suoristaudun terävästi tuolillani.

"Niinkö voi todella käydä?"

Kuulostan omiin korviini säikähtäneeltä. Suhtautumiseni sisälläni nukkuvaan taikuuteen on ollut koko tämä ajan ristiriitainen, epävarmuuden ja vastentahtoisen uteliaisuuden sekoitus. Silti ajatus siitä, että kuume olisi saattanut heikentää sitä jotenkin, tekee minut levottomaksi.

Valon kuiske rintakehässäni ei ole kuitenkaan kadonnut. Vetäessäni syvään henkeä pystyn aistimaan jälleen sen liikkeen, hiljaisen virtauksen sydämenlyöntien lomassa. Tuntemus on heikkonakin omituisen huojentava. Tajuan, että nykyisin valon poissaolo olisi minusta paljon sen läsnäoloa hermostuttavampi.

"Se ei ole yleistä, mutta niin tiedetään joskus tapahtuneen. En usko, että sinulla on hätää, Alisa", Valve lisää lempeämmin. "Kuumeesi oli korkea mutta ei pitkäkestoinen, ja sen ollessa pahimmillaan sinulla oli mahdollisuus levätä."

Rauhoittelusta huolimatta minä katson häneen otsa rypyssä. "Mikset kertonut tästä aiemmin?"

Valve vaikuttaa hämmästyvän kysymystäni. "Kuten sanoin, se ei ole yleistä – todennäköisyys, että taikuudellesi olisi tapahtunut jotakin, on häviävän pieni. En halunnut huolestuttaa sinua sairaana ollessasi yhtään enempää. Muu toipumisesi oli silloin tärkeämpi."

Vaikka Valven sanojen sävy on huolellisen ilmeetön, tunnen jännittyväni: yöllinen pelkoni kummittelee muistona huoneen yllä. Toisiinsa sotkeutuneet ahdistuneet sanani, paniikki. Ei kai mikään ihme, ettei Valve tahtonut tehdä minua huolestuneeksi vielä taikuudestakin.

Huomautan silti:

"Jos kyse olisi ollut omasta taikuudestasi, et olisi ajatellut samoin."

"Tiedän. Tiedän myös, mitä mieltä sinä olisit ollut siitä, että asetan taikuuden muun hyvinvointini edelle. Vai olenko väärässä?" Valve sanoo sen pehmeästi, mutta hänen katseessaan on myös jotakin kireää.

"Se ei ole ollenkaan sama –"

Valve kohottaa kulmiaan, ja vaikenen puuskahtaen. Minulla on kauttaaltaan ristiriitainen olo. Puhumme toisillemme kuin ennen etäisyyttä, mutta en tiedä uskallanko luottaa siihen: ettei hän yhtäkkiä muuta mieltään, vetäydy muodollisuuden suojansa taakse. Sitä paitsi jokin on samalla myös toisin kuin ennen.

"Minä vain... yllätyin. Taidan kuvitella yhä, että taikuus on enemmän satua kuin jotakin todellista", tunnustan Valvelle hetken hiljaisuuden jälkeen. "Voima, johon sellaiset asiat kuin kuume eivät voi kajota. Tiedän kyllä, että olet puhunut taikuuden taakasta ja sen rajoituksista, mutta en silti ajatellut..."

Rypistän otsaani, tietämättä varmaksi mitä tahdon sanoa. Valve vaikuttaa kuitenkin ymmärtävän sanoittakin, mitä tarkoitan.

"Juureton taikuus ei lakkaa olemasta tuosta vain, mutta on totta, että ilman sidosta se on alttiimpi häiriöille. Juurtuneena taikuus on osa kantajaansa aivan toisella tapaa, peruuttamattomasti – rajoituksistakin huolimatta. Sidoksen merkitys ei ole vähäinen."

282.

Sidos, juurtuminen. Mielessäni käy, mitä Valve minulle eräällä oppitunnilla siitä kaikesta kertoi: on kuin sisällä vallinnut tyhjyys, jonka olemassaolosta ei edes kunnolla tiennyt, umpeutuisi. En osaa edelleenkään kuvitella, miltä se tuntuisi.

"Olisin kyllä kertonut tästä sinulle aiemmin, jos sinulla olisi todella aihetta huoleen", Valve sanoo nähdessään levottoman ilmeeni. "Mikäli et eläisi taikuuden keskellä, tilanne saattaisi olla toinen. Kalvaslinnassa olet kuitenkin sekä linnan oman että minun taikuuteni ympäröimä. Ne eivät varsinaisesti vahvista taikuutta sisälläsi, mutta ne..."

"Vaikuttavat siihen silti", minä sanon, ajatellen kaikkia kertoja, jolloin taikuuteni on havahtunut kalvaslinnassa aiempaa kirkkaammin hereille. Kuinka Valven metsän hämärä soi sisälläni Merkassa myrskyn taltuttamisen jälkeen.

"Niin." Valve on hetken vaiti. "Sinun tapauksessasi niin lienee myös etenkin siksi, että aistit taikuuden ympärilläsi jo nyt niin selkeästi."

Minä hymähdän. Kerroin Valvelle Agnesin minulle ojentamasta tiedonjyvästä eräällä aikaisemmalla oppitunnillamme. "Nuuhkin jatkuvasti ilmaa muiden taikuuden varalta, kuten Agnes sanoi.”

Kadun noidan mainitsemista heti: se tuo vain mieleeni toisen kohtaamisemme, toisen totuuden, jonka Agnes minulle kertoi. Hellät tunteesi häntä kohtaan luulisivat olevan suorastaan suotavia, eikö? Pudistan päätäni, epämukavan tietoisena siitä, että Valve katsoo minua kiinteästi.

"Olen yrittänyt miettiä, mistä se voisi johtua. Ehkä olet taikuudelle yksinkertaisesti herkempi, aivan kuten joku muu tuoksuille tai äänille. Juurettoman taikuuden kantajia on ollut viime vuosien kuluessa niin vähän, että on vaikea sanoa, kuinka yleistä se on.” Valve vaikenee miettiäkseen. "Minun tapauksessani asia ei ainakaan ollut niin. Saapuessani kalvaslinnaan pystyin tuntemaan mestarini taikuuden, mutta en täysin selvästi, ja olin sokea kaikelle sitä vähäisemmälle magialle. Silmäni avautuivat kunnolla vasta oman taikuuteni juurtumisen myötä."

Kaikesta aiemmin kertomastaan huolimatta minun on vaikea kuvitella Valven kuvailemaa aikaa, häntä ilman tietoisuutta ympärillään olevasta taikuudesta. Äkillinen uteliaisuus saa minut kysymään:

"Millaista sinun mestarisi taikuus oli?"

Valven hartiat jännittyvät. "Mitä tarkoitat?"

Hänen olemuksessaan on äkisti jotakin varautunutta. Muutos ei ole suuri, mutta se horjuttaa minua silti hiukan: huoli etäisyyden palaamisesta. Jatkan siitä huolimatta:

"Tai siis, taikuushan tuntuu aina erilaiselta? Noitien taikuus on omanlaistaan. Sinun taikuutesi taas – se on hyvin toisenlaista. Mietin vain, miltä mestarisi taikuus sinusta vaikutti."

Selitykseni kuultuaan Valve rentoutuu vähän. Hänen katseessaan on kuitenkin yhä sävy, josta en pidä. Se on kuin aavistus etäisyyttä, ja samalla myös jotakin, joka vaikuttaa kuuluvan kauas menneisyyteen: sille Valvelle, josta minä en tiedä mitään. Lopulta hän sanoo hitaasti:

"Sitä on vaikea pukea sanoiksi. Mestarini oli... hänen taikuutensa oli äärimmäisen voimakasta. Kaikennielevää. Aluksi se tuntui minusta kaiketi kauniilta, niin kuin kaikki kohtaamani taikuus silloin, mutta myöhemmin siitä tuli enemmän... Sellainen mahti vaati paljon tilaa ympäriltään."

Kuulostaa tukahduttavalta. En lausu ajatusta ääneen. Kalvaslinnan entisen isännän taikuus vaikuttaa kovin erilaiselta Valven omaan verrattuna: vahvuudestaan huolimatta mielessäni ei ole koskaan käynyt kuvailla sitä kaikennieleväksi. Hänen ilmeensä on niin kireä, että sanon hetken mielijohteesta:

"Eddan mukaan sinusta tuli ennen pitkää mestariasi voimakkaampi."

Valven karheassa naurahduksessa on yllätetty sointi. "Kenties. Väittäisin, että Edda ei ole tässä asiassa täysin puolueeton."

"Se, että Edda tahtoo puoltaa sinua entisen isäntänsä sijasta, kertoo minusta tarpeeksi."

Sanon sen kiivaammin kuin aioin, sisälläni selittämätön kiukku. Huvittuneisuus Valven kasvoilla hiipuu. Katsomme toisiamme pöydän yli, äkillinen äänettömyys täynnä jälleen jotakin sanatonta. Tällä kertaa meidät erottava välimatka vaikuttaa olevan vain muutaman hengenvedon mittainen. Ehkä sydämeni sen vuoksi lyö äkisti niin kovin lujaa.

"Hyvin toisenlaista, sinä sanoit minun taikuudestani. Millaista se sinusta on?”

Minulla on tunne, että Valve tavoittelee kysymykseensä kevyttä sävyä, mutta ei täysin onnistu siinä. Hänen katseensa, tummempi kuin aiemmin, pysyy tiiviisti kasvoillani. On kuin hän yrittäisi löytää minusta jotakin kätkettyä, ilman että huomaa itse tekevänsä niin.

Joudun hetken etsimään ääntäni. Vastaukseni sanon kuitenkin varmasti, epäröimättä:

”Metsän hämärä ja virtaava vesi, niiden tuoksu. Sellainen se on aina minulle ollut.” Tuntuu oudolta, etten ole kertonut sitä hänelle aiemmin.

”Metsän hämärä”, Valve toistaa. En osaa lukea hänen ilmettään. ”Aivan alusta asti?”

Seremonia: hengitykseni rytmissä kulkenut kirkas vesi, kun Valve oli lähestynyt meitä valkoisiin puettuja morsianehdokkaitaan. Sen ja mäntyjen luoma hämärä ylimääräisenä painona luissani.

”Niin. Koetko sinä itse sen jotenkin toisin?”

283.

Valve ei vastaa heti. "Niin voisi kai sanoa. Se on syvä tunne, sidos, jonka juurtunut taikuus maagin kanssa muodostaa. Vaikea kuvailla. Mutta se, mitä sinä kutsut metsän hämäräksi, ja virtaavaksi vedeksi, on osa sitä. Hämärä oli minun tapauksessani läsnä jo silloin, kun taikuuteni oli juuretonta. On vain harvinaista, että kukaan muu kuin maagi osaisi kuvailla taikuutta tuolla tavalla, noin tarkasti. Selkeästi. On kuin sinä –"

Valve keskeyttää itsensä kesken kaiken, rypistää otsaansa. Ei vaikuta siltä, että hän aikoo päättää sen mitä oli sanomassa, joten minä kysyn:

"Entä sinä ja minun juureton taikuuteni? Edda sanoi sen muistuttavan auringonvaloa. Että sinä erotat sen häntäkin selkeämmin. Onko niin todella?"

Valve epäröi, mutta nyökkää sitten. "Kuten tiedät, minä kykenin aistimaan juurettoman taikuutesi vasta, kun varta vasten etsin sitä. Nykyisin – näen taikuuden sinussa välähdyksenomaisesti, aina ajoittain. Sen perusteella jokin valonkaltainen on taikuutesi pääelementti, aivan kuten hämärä on minun: Rúnen taikuuden palasia sisällämme, jos tahtoo uskoa niin."

Ihon alla oleva valo ja hämärä, muuttumassa maailmaa taivuttavaksi taikuudeksi. En voi olla ajattelematta, että se on kovin sadunomaista, sittenkin.

"Entä hiljaisuus? Tunnen myös sen, valon lisäksi."

"Ah. Se on tuntemus, joka kuuluu yksin sinulle. Taikuuden juurtuessa se luultavasti muuttuisi joksikin muuksi. Niin tapahtuu sidoksen syntymisen myötä."

Minä kosketan kädelläni kevyesti rintakehääni. Osa minusta haluaisi kysyä viimein, mitä se oikein vaatii: saada taikuus todella juurtumaan. Mutta en usko olevani vielä valmis.

Valve vaikuttaa lukevan ajatukseni, sillä hän ei jatka aiheesta. Sen sijaan hän sanoo tunnustelevaan sävyyn:

"Voisin opettaa sinulle tänään muutaman uuden vanhan kielen sanan, mikäli haluat. Kaikki niistä eivät muodosta loitsuja, mutta ne voivat osoittautua muuten hyödyllisiksi – niin taikuudenkäyttäjille kuin muillekin."

"Sopii. Voitko kirjoittaa ne myös ylös?"

"Tietenkin."

Valve ottaa esiin uuden pergamentin ja kumartuu kirjoittamaan vanhan kielen sanoja huolellisesti minua varten. Hänen kasvoillaan on keskittynyt, tehtävään uppoutunut ilme, jota huomaan jääväni tuijottamaan. Kuinka tutuiksi sen piirteet ovatkaan minulle tulleet kaikkien näiden kuukausien aikana.

Syyspäivän vaitonaiset varjot liikkuvat ympärillämme, sekoittuvat työhuoneen pintoihin. Istun niin lähellä, että Valven vasemmassa suupielessä oleva arpi erottuu selvästi. Katsoessani sitä muistan hänen huultensa ohimenevän kosketuksen hiuksissani, hiljaa mutta varmasti lausutut sanat: sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää. Hänen käsivartensa ympärilläni. Ja sitten, myöhemmin, uneeni kantautunut kuiskaus: vheínir. Kuin kyse olisi ollut salaisuudesta.

Nielaisen. Pystyn ymmärtämään sen, salaisuuden: Agnes riipi omani pakolla esiin. Mutta en edelleenkään tiedä, millainen salaisuus vheíniriin kätkeytyy, mikä sen merkitys Valvelle on.

Ajattelen näkymätöntä rajaa, jonka kuvittelen meidän ylittäneen, jonkin muuttumista. Onko se totuus, vai tahdonko minä vain uskoa niin?

Hän piti minusta huolta heikoimpana hetkenäni. Hän ei lähtenyt pois.

"...Valve."

Valve kohottaa katseensa minuun, silmien harmaa yhä täynnä aiempaa keskittyneisyyttä. Rohkeuteni pettää kesken kaiken. En kuitenkaan saa karkotettua täysin mielessäni heränneitä kysymyksiä, ja sen takia sanon, sanoihini kompastellen:

"Se, mitä silloin yöllä tapahtui... mitä minä kerroin... en ole koskaan aiemmin puhunut siitä. En uskonut, että edes pystyisin. Lausumaan mitään siitä ääneen.” Hengähdän, katson Valven sijasta käsiäni. ”Mutta oloni oli jälkeenpäin parempi. Joten, minä – kiitos. Että olit paikalla, ja kuuntelit.”

Hiljaisuus. Uskaltautuessani vilkaisemaan Valven suuntaan näen hänen istuvan tuolillaan täydellisen vaiti. Minussa ailahtaa huoli, mutta se ei ole etäisyys, jonka erotan hänestä. Hänen silmistään. Pikemminkin kyseessä on suru, tumma ja syvä. Jopa hänen taikuutensa on täynnä sitä, kietoutuneena hämärään kiinni.

Voin kuulla sen myös varjona Valven äänessä, kun hän lopulta sanoo:

”Olen iloinen, jos minusta oli apua. Ja että sinä – koit, että kykenit kertomaan minulle jotakin sellaista itsestäsi. Alisa, minä – tarkoitin sitä mitä sanoin, silloin. Kaikkea siitä.”

Sinun ei tarvitse pelätä enää. Kai muistat sopimuksen, jonka teimme? Tunteiden kaaos sisälläni, painamassa rintalastaa. On niin paljon, mitä haluaisin sanoa.

”Minäkin kuuntelen kyllä. Jos on jotakin, mistä haluat puhua, mitä tahansa… voit kertoa minulle, Valve. Todella.” Älä enää katoa. Toivo ja epätoivo vääristävät molemmat ääntäni.

”Tiedän.” Mutta Valve ei lupaa mitään. Tummapiirteinen suru on hänessä yhä läsnä, kun hän hetken kuluttua palaa takaisin vanhan kielen sanojen pariin. Kuin hän ei saisi karistettua sitä yrityksistä huolimatta yltään.

Minä tuijotan häntä, tietämättä mitä minun pitäisi tehdä, tai tuntea. Sisälläni sykkii tuttu kipu. Tällä kertaa tunnistan sen kaipaukseksi, ja peloksi, kysymykseksi jota en ole uskaltanut esittää koskaan ennen:

Mitä minä sinulle oikeastaan olen?

**

[Crys]

Oon varmaan jokaisen kommenttini aloittanut ihkutusfiiliksillä asdfghjklö ja niin täytyy varmaan alottaa tääkin koska se on aina ekä fiilis joka jää luettua Tiedän kyllä sen tunteen kun jää teksti tauolle niin on yllättävän vaikea palata, mutta mukavaa että tuli jatkoa, kaipalinkin jo tän lukemista Mukavaa, että Valven ja Aliisan välillä asiat on sillee suht hyvin, eikä Valve ainakaan vielä (eikä toivottavasti ollenkaan) vetäydy omiin oloihinsa piiloon. Nyt kun ajattelen, nää kaks on monessa suhteessa aika samanlaisia, luottaminen on vaikeeta, mutta ihanaa että pikku hiljaa he kuitenkin pystyvät luottamaan toisiinsa Tässä luvussa kuitenkin vielä oli ihanasti tuota jännitettä, että mitäs se kuumeinen hetki sängyssä nyt olikaan

Jotenkin ihanaa, että Aliisa tuntee noin vahvasti, että Valven taikuus tuoksuu metsän hämärältä ja virtaavalta vedeltä. Ilmeisesti se, että hänen taikuutensa tuoksui siltä jo ihan heti oli jotenkin epätyypillistä, ääk haluan tietää vastaukset heti kaikkeen, mutta samalla tykkään hirmuisesti tästä hitaasta tyylistä ja slow burnista Mitä minä sinulle oikeastaan olen? Fiilaan Aliisa, fiilaan

Ai niin muuten yks hassu sattuma kävi, että töissä tuli kerran vastaan tyyppi, jonka sukunimi oli Valve, joten oli vähän siinä pokassa pidättelemistä

Kiitoksia kivasta luvusta!
-Crys

[Valanya]

Hyvä, että Alisa voi paremmin.<3

Pidemmässä tauossa etenkin tähän aikaan vuodessa ei ole mitään pahoiteltavaa . Kyllä me jaksamme odottaa kärsivällisesti, kun tiedämme, että sitä jatkoa tulee omalla ajallaan. 

Alisan ja Valven suhde on edennyt jo paljon. Nythän ollaan jo niin hyvissä väleissä, että ihan hirvittää, mitä kapuloita oot vielä keksinyt rattaisiin työnnettäväksi! Näissä uusissa osissa huomasin, kuinka molemmat ovat tietoisia uudenlaisista väleistä ja varovaisia, haluamatta rikkoa mitään (tai siis, näin minä sen toivottomana romantikkona tulkitsin ). Etenkin kohtaus, jossa Alisa tuli Valven (työ)huoneeseen ja molemmat vain katsoivat toisiaan oli kauniisti kuvailtu. Alisa on todella suloinen ujoutensa kanssa, pidän hänestä koko ajan enemmän. Mielestäni hän on kasvanut ja vahvistunut huomattavasti tarinan edetessä.

Oli pakko ottaa tähän pari lainausta:

Nukuin hänen sängyssään yksin.

Mikäli toivoin jotakin muuta, en kykene myöntämään sitä itselleni.

Mä von myöntää sun puolesta.

Nielaisen. En äkisti tiedä, mitä tehdä käsilläni. Nykäisen hermostuksissani palmikkoani, ja näen Valven seuraavan elettä katseellaan.

Tiedän tunteen, Alisa.

On vain harvinaista, että kukaan muu kuin maagi osaisi kuvailla taikuutta tuolla tavalla, noin tarkasti. Selkeästi. On kuin sinä –"

Okei nyt heräsi kiinnostus. Mitäköhän Valve mahtaa tarkoittaa? Hän kyllä jättää aina tälläisiä mysteereitä ilmoille. Mietin edelleen, että mitäköhän se vheínirkin tarkoittaa.

Edda on taas oma kultainen itsensä. Voin tuntea tänne asti, kuinka hän levittää ympärilleen rauhallista ja kotoisaa ilmapiiriä. Oon yhä sitä mieltä, että saat hänen ruokansa kuulostamaan erittäin hyvältä. Haha, tätä lukiessa tulee aina nälkä.
 
Tuli mieleen, onko sulla vielä tiedossa kuinka pitkä Ævintýristä on tulossa? Ja sitäkin mietin, että oonko jo maininnut, että myös vastauksesi kommentteihin ovat aina todella kauniita ja mieltä lämmittäviä?

Sen verran kauan olen tätä jo kirjoitellut, että on pakko lopettaa, vaikka kauhean paljon "asiaa" olisi. Sen sanon vielä, että lopetus oli jälleen erityisen hyvä! Kiitos taas kerran, tekstistäsi tulee aina hymy naamalle.

[Okakettu]

Crysted: Ihkutusfiilikset ovat edelleen mitä mainioin juttu, oli erityisen mukava kuulla tällaista palautetta tauon jälkeen.   Hyvä huomio myös tuo kaksikon luottamuspula, Alisa ja Valve ovat toisiaan molemmat aika sisäänpäin kääntyneitä mitä syvempiin tunteisiin tulee. Ihanaa, että mainitsit tuon jännitteen, koetinkin tuoda sitä ilmi. Hienoa myös, että tykkäsit näiden osien taikuus-osiosta, olenkin pitkään jo halunnut kirjoittaa tuosta kyseisestä yksityiskohdasta, mitä Alisan taikuuden aistimiseen tulee. Siihen palataan kyllä vielä. Apua, Valve olisi hieno sukunimi! Onneksi en ole itse kohdannut ketään sen nimistä, olisin varmaan mennyt ihan puihin. Kiitos hirmuisesti kommentistasi, kuten aina. <3

Valanya: Kapuloita rattaisiin nimenomaan, näissä uusissa osissa on vähän sen suuntaista, valitettavasti. Mutta ihanaa, että olet tykännyt Alisan ja Valven suhteen etenemisestä, pyrinkin juuri tuomaan esille tuollaista uudenlaista tietoisuutta asiasta (ja minäkin olen tosiaan toivoton romantikko, joten tulkintasi lienevät ihan oikeita, heh). Ilahduin myös, että mainitsit pitäväsi Alisan ujoutta suloisena, tietynlaisen epävarmuuden kuvaaminen tällaisissa asioissa kun on aika haastavaa – että alkaako se mennä lukijan näkökulmasta ärsyttävän puolelle ja näin. Mutta toisaalta, minulle on ollut aina selvää, että Alisa on epävarma tällaisten asioiden suhteen. Ihanaa, jos hänen kasvunsa kuitenkin myös välittyy! Heh, eivätköhän Valven mysteerit selviä ajan kanssa. En valitettavasti osaa sanoa tarkasti, kuinka pitkä Ævintýristä on tulossa – tiedän kyllä, mitä jatkossa tulee tapahtumaan, mutten sitä, kuinka paljon osia ja aikaa ne tulevat vaatimaan. Olen asettanut itselleni tavoitteeksi, että saisin tarinan valmiiksi tämän vuoden puolella, mutta luulen, että se on aika optimistinen arvio. Kiitos hirmuisesti jälleen kommentistasi, ja mukava kuulla, että kommenttivastauksistani on iloa myös. Kommentit ovat minulle tärkeitä ja ilahduttavat tosi paljon, ja toivon että saan sen myös välittymään kommenttivastauksista edes jollain tapaa. Kiitos. <3

A/N: Iso kiitos kaikille lukijoille, jotka äänestivät Ævintýrin jälleen pikarisijoituksille Finipikareissa. <3 Kuten tulostopassa jo totesin, on hirmu ilahduttavaa, että joku muukin kuin minä jaksaa välittää näiden hahmojen edesottamuksista yhä vain. Valven ja Alisan saama vuoden originaaliparituksen hopeapikari on puolestaan upea juttu ihan jo siksi, että kaksikko itse olisi asiasta kauhuissaan.

**

284.

Mitä minä sinulle oikeastaan olen?

Kaiken sen jälkeen ei kai ole ihme, että Valve on jälleen vierailija unessani.

Hänen kaapunsa korpinsulat kahisevat tuulessa, jota minä en tunne. Hiukseni ovat auki, päälläni on pelkkä yömekko. Olen paljan jaloin. Valven silmien tumma tutkimattomuus on naamio, jonka hän on pukenut ylleen. Silti hän ei käännä katsettaan kasvoiltani.

Me tuijotamme toisiamme, hiukan samaan tapaan kuin työhuoneessa. Jostakin syystä en osaa arvioida etäisyyttä välissämme. Ensin se tuntuu vain parin askeleen mittaiselta, mutta muuttuu sitten, niin että todellisuudessa Valve on aina vain kauempana. Hänen selkänsä takana on kylmien talventähtien kirjoma taivas.

Haluan ylittää sen, etäisyyden. Mutta en saa jalkojani liikkeelle.

Valven olemus huokuu hänen taikuutensa synkintä ja syvintä voimaa. Juuri nyt hän on korppikuningas, muukalainen. Se, joka aina lopulta katoaa ulottuviltani.

Siksi minä hengähdän yllättyneenä, kun hän kääntymisen sijasta alkaakin kävellä minua kohti. Tuuli kulkee yhä hänen kaavussaan, hiuksissaan. Hänen ilmeensä tutkimattomuus ei ole muuttunut. Vatsassani värähtää määrittelemätön tunne.

Valve pysähtyy vasta, kun on aivan edessäni. Niin lähellä, että kykenee koskettamaan. Hänen tuoksunsa, taikuutensa, on kaikkialla ympärilläni: läheisyys jota kaipaan. Olen alkanut vapista. Pulssi hakkaa kuin rumpu kurkunpäässäni.

Meitä erottavat näkymättömät rajat eivät merkitse unessa. Valve kohottaa kätensä ja asettaa sen kaulalleni, tunnustelee sormenpäillään sydämenlyöntieni ja juurettoman taikuuden yhteistä kiivasta melodiaa. Hänen suupielillään käy aavistuksenomainen hymy.

Hitaasti, hitaasti, hän tarttuu leukaani, kohottaa päätäni itseään kohti.

En kyennyt tuntemaan tuulta, mutta sen sijaan minä tunnen Valven hengityksen lämmön hänen suunsa painautuessa omalleni.

Havahdun säpsähtäen hereille. Sydämenlyöntieni kaoottinen rytmi on seurannut minua unesta todellisuuteen, hengitys pakenee huuliltani lyhyenä ja katkonaisena. Kuin olisin nähnyt painajaista, ajattelen silmiäni kiivaasti räpytellen, vaikka todellisuudessa kyse oli jostakin aivan muusta. Veri kohisee korvissani.

Huonetta hallitseva pimeä tekee muistikuvista ja yksityiskohdista häkellyttävän selkeitä. Kosketan haparoiden kaulallani tuntuvaa pulssia, kohotan sormeni hetken epäröinnin jälkeen leualleni. Suulleni. Sisintäni korventaa levottomuus, kun annan itseni elää unen viimeiset hetket uudelleen.

Hiukseni valuvat kasvoilleni ja olkapäilleni nukkumisen jäljiltä sekaisena putouksena. Äkkiä en kestä tuntea niiden olevan auki. Etsin sängyn päädystä hiusnauhan, jolla sidon tukkani hätäisesti kiinni, yritän hengittää syvään katkonaisten särähdysten sijaan. Se ei saa mieltäni tyyntymään. Taikuus välähtelee ranteissani kiivaasti, kuin auringonsäteet veden pinnalla.

Katson valon liikehdintää yhteen puristunein huulin. Kyse ei ole siitä, että näkisin tällaista unta ensimmäistä kertaa. Ei todella. Miksi siis se tuntuu nyt niin erilaiselta? Paremmalta. Pahemmalta. En osaa kertoa itselleni niiden eroa. Kehoni on kauttaaltaan jännittynyt, aivan kuin se odottaisi unen tapahtumien jatkuvan, odottaisi yhä tuttujen viileiden käsien uudenlaista kosketusta.

Hieraisen kasvojani kädelläni. Mieleeni nousee kuva Valvesta työhuoneessaan, hänen silmissään olleesta surusta. Kuinka se tihkui taikuuden läpi. Muisto on niin erilainen uneni tapahtumiin verrattuna, että hymyilen tahtomattani alakuloisesti.

Mikä ikinä surun syy onkin, hän ei selvästi tahdo puhua minulle siitä. Silmänräpäyksen ajaksi kadonnut raja on jälleen tuskallisen todellinen. Ehkä minä olen ymmärtänyt sittenkin kaiken – hänet – väärin. Tiedän kyllä, kuinka helppoa on sekoittaa totuus ja toive keskenään.

Ajatus kivistää sydäntäni. Se ei silti muuta omia tunteitani miksikään muuksi, olivatpa ne kuinka sotkuisia hyvänsä.

Asettaudun hitaasti takaisin makuulle. Oloni on yhä levoton. On vaikea olla miettimättä mitään muuta kuin untani, Valvea ylittämässä etäisyyttä. Sulkiessani silmäni näen hänen puolihymynsä, kuin salaisuuden, joka on vain minulle tarkoitettu.

Osa minusta toivoo, etten olisi lainkaan herännyt.

285.

"Edda kertoi, että löytäisin sinut täältä."

Minä hätkähdän. Vaikka inhosinkin etäisten päivien aikana näkemiäni unia, ne eivät vaivanneet minua valveilla ollessani juurikaan. Eivät ainakaan niin paljon kuin olisivat voineet. Ehkä se johtui siitä, että Valven välttelevä käytös sai kaiken sen tuntumaan päivänvalossa kaukaiselta.

Nyt on toisin. Kuullessani Valven lähestyvät askeleet ja hänen äänensä, kääntyessäni katsomaan häntä, en pysty ajattelemaan hetkeen mitään muuta. Kylmän yötaivaan sijasta hänen selkänsä takana kohoavat lukusalin kirjahyllyt, eikä hänellä ole maaginkaapua yllään. Silti tunnen pulssini kiihtyvän, aivan kuin kehoni muistaisi kaiken unessa tapahtuneen todeksi.

”Hei”, tervehdin aavistuksen vaivalloisesti samalla kun yritän keksiä, mitä asiaa Valvella voisi minulle olla. Näen hänen silmäilevän kirjoja, joilla olen ympäröinyt itseni lukusalin nurkkaukseen. Sylissäni on yksi hänen merkintöjään täynnä olevista teoksista. Olen selaillut sitä odottaessani, että Edda kutsuisi minut avukseen keittiöön.

”Sinun ei pitäisi lukea viileällä lattialla. Sairastut vielä uudelleen.”

Sanoistaan huolimatta Valve istuutuu viereeni, lyhyen välimatkan päähän. Suru ei ole läsnä hänessä enää, pelkästään taikuuden tutut sävyt.

Tutkiessani niitä tulen ajatelleeksi, mitä Valve minulle työhuoneessaan eilen kertoi: ettei ole tavanomaista aistia toisen taikuutta näin tarkasti, ainakaan, jos ei ole maagi.

En ole varma, mitä mieltä olla tiedosta. Oli kuin Valve ei olisi itsekään tiennyt. Ehkä minun pitäisi yrittää olla tekemättä niin, mutten tiedä, miten. Valven taikuudesta on tullut itseensä selvä osa elämääni, koska se on itseensä selvä osa häntä. Ennen kaikkea, minä pidän siitä. Hänen hämärästään, kaikesta mikä siihen kuuluu. En osaa kuvitella, etten tuntisi sitä samalla tavoin kuin nyt.

Hymähdän hiljaa, hämilläni siitä, kuinka varma olen asiasta. Sentään taikuus on jotakin, jonka minä hänessä ymmärrän.

Ajatusteni harhaillessa Valve on ottanut yhden lattialla olevista kirjoista käsiinsä. Hän lehteilee sivuja, pysähtymättä pitkäksi aikaa mihinkään. En ole varma, käykö hän läpi omia muistiinpanojaan vai jotakin muuta. Tiedän Valven tietävän, että olen viettänyt aikaani yrittämällä lukea hänen merkintöjään, mutta muuten emme ole juuri puhuneet asiasta.

Minä odotan turhaan, että hän sanoisi jotakin lukemastaan tai kertoisi, miksi etsi minua. Kun hiljaisuus vain jatkuu, alan kiinnittää huomiota vääriin asioihin: Valven niskaan koottuihin hiuksiin, hänen tummaan paitaansa, joka on lähes samanlainen kuin sinä kuumeisena yönä hänen huoneessaan. Miten selvästi se paljastaa hänen solisluunsa ja hartioiden terävän linjan. Liikahdan paikallani levottomasti, ja kysyn:

”Onko jotakin tapahtunut?”

Valve kohottaa katseensa kirjasta. Voisin vaikka vannoa, että hän vaikuttaa hetken verran häkeltyneeltä.

"Ah, ei. Minä vain – Kun puhuit aiemmin vanhoista muistiinpanoistani, en kuvitellut, että lukisit niitä näin perusteellisesti. Vaikutat etsineen hyllyistä kaiken mahdollisen."

Punastun. Etäisten päivien aikana minulla oli suoranainen pakkomielle löytää lukusalista kirjoja, joissa oli Valven nuorena tekemiä merkintöjä. Se sai minut tuntemaan, että tein edes jotakin sen sijaan, että välttelin mieltäni korventaneita kysymyksiä. Niitä, joihin minulla ei ole vastauksia vieläkään.

"Yritän lukea muistiinpanojasi", korjaan Valvea peittääkseni hämmennykseni. "En ymmärrä kovin paljoa."

"En usko, että vika on sinussa", Valve sanoo kuivaan sävyyn samalla kun hän selailee käsissään olevaa kirjaa. Tällä kertaa erotan, miten hänen katseensa ohittaa muun tekstin ja kulkee sen sijaan hänen omassa kömpelössä käsialassaan marginaalien reunoilla. Hänen otsansa rypistyy.

"Väittäisin, ettei tästä ollut juuri hyötyä edes minulle – käytin siihen aikaan apunani enemmän intoa kuin harkintaa. Olin unohtanut, kuinka toivoton osasin olla."

Valven puhuessa minä oivallan äkisti jotakin: hän ei todella saapunut kirjastoon mistään muusta syystä kuin nähdäkseen minut. Siitä aiempi häkeltyneisyys, se ettei hänellä ollut tarjota minulle kunnollista syytä tuloonsa. En ole varma, mikä saa minut niin vakuuttuneeksi asiasta, mutta johtopäätöksen tehtyäni en osaa enää kuvitella mitään muuta vaihtoehtoa.

Käännän päätäni kätkeäkseni ilmeeni, jonka pelkään paljastavan liikaa. Se on vaarallista, tämä hauras toivo. Minun on muistettava raja, suru. Minun ei pidä unohtaa etäisyyttä. Muussa tapauksessa ajaudun jälleen tilanteeseen, jossa on aivan liian helppoa satuttaa itsensä.

Hämmentyneen iloni lomassa olen kuitenkin myös hiukan närkästynyt nuoren Valven puolesta. "Sinun ei pitäisi olla noin ankara. Olet varmasti tehnyt parhaasi."

286.

Valve vilkaisee minua epäilevästi. "Pelkäänpä, ettei se ole ollut tarpeeksi. Nämä ovat suurimmaksi osaksi pelkkiä taikuuteen ja vanhaan kieleen liittyviä arvauksia ja olettamuksia."

Hänen jyrkkyytensä hämmentää minua: en ymmärrä, miksi hän suhtautuu tällä tavoin johonkin, jonka on tehnyt ollessaan kokematon ja nuori. Muistan, kuinka arvokkailta Valven sanat minusta tuntuivat löytäessäni ne ensimmäisen kerran – tärkeiltä. Ei ehkä niinkään niiden tarjoaman tiedon takia kuin siksi, että ne olivat jälleen uusi puoli hänestä.

"No, minulle niistä on ollut silti apua", sanon päättäväisesti ja tartun kirjaan, jota olin aiemmin selailemassa. En aio antaa Valven asenteen vaikuttaa siihen, miten suhtaudun asiaan.

Tunnen Valven katseen itsessäni, kun alan käydä sivuja uudelleen läpi. Vaikka siihen olisi tilaisuus, hän ei tee elettäkään lähteäkseen pois. Yritän olla kiinnittämättä asiaan huomiota, mutta se on vaikeampaa kuin tahtoisin.

Keskity, käsken itseäni ärtyneesti. Nyt kun Valve kerran on paikalla, minun on parasta käyttää tilanne hyödyksi sen sijaan, että unelmoin. Kääntelen sivuja niin kauan, että löydän oikean kohdan, ja liikahdan näyttääkseni sen Valvelle.

"Puhut tässä kaernasta ja taikuuden kanavoimisesta. Mitä se oikein tarkoittaa?"

En usko lausuvani vanhan kielen sanaa täysin oikein, mutta Valve ei huomauta asiasta. Hän nojautuu lähemmäs lukeakseen, mitä on nuorena kirjoittanut.

"Kærna. Kyseessä on todellakin vanhalla kielellä muodostettava loitsu, joka auttaa kanavoimaan taikuutta: ohjaamaan sidoksessa syntyvää voimaa halutulla tavalla.”

”Kærna”, minä lausun kokeilevasti.

”Aivan. Sen tunnistaminen on taitanut olla yksi niitä harvoja asioita, joiden suhteen olen osunut tuolloin oikeaan."

Voin yhä kuulla väheksynnän Valven äänestä. Minä avaan suuni väittääkseni vastaan, kun samassa tajuan, että hänen kasvoillaan on vastahakoinen, miltei vaivaantunut ilme. On kuin ne nolottaisivat häntä, nämä vanhat merkinnät kaukaa menneisyydestä.

Kallistan uteliaana päätäni. "Valve. Jos sinä et halua, että luen mitä olet aikoinaan kirjoittanut, voin kyllä –"

Valve äännähtää kieltävästi, otsa jälleen rypyssä. "Kunhan vain pidät mielessäsi, että osa tiedoista saattaa olla virheellisiä. Iso osa niistä. Muutoin asia ei vaivaa minua."

Hänen jäykkä kehonkielensä kertoo minulle kuitenkin kaikkea muuta. Hän tuijottaa yhä omaa kirjoitustaan, näyttäen siltä kuin sen olemassaolo loukkaisi häntä. Voin vain kuvitella, mitä hän on ajatellut nähdessään minut merkintöjensä ympäröimänä lukusaliin saapuessaan. Kaikki se poikamainen into ja tiedonjano muuntuneena horjuviksi kirjaimiksi, niin kovin erilaisiksi kuin hänen nykyinen tietämyksensä ja käsialansa.

Sisälläni ailahtaa hellyys. Puren huultani, mutten lopulta voi mitään hymylle, joka hiipii esiin.

”Eivät minun kirjoitusharjoitukseni ole tämän parempia. Kai muistat, että mustetta on aina kaikkialla?”

”Se on täysin eri asia”, Valve vastaa niin itsepäisesti, että minä kysyn, puoliksi nauraen:

”Kuinka niin?”

”Olet edistynyt lyhyessä ajassa valtavasti, ja lisäksi –"

Valven lause katkeaa kesken kaiken. Tajuan, että merkintöjensä sijasta hän katsoo minua. Naurun jälkiä suupielilläni. Hänen ilmeensä on nyt täysin toisenlainen. Se saa minut ajattelemaan untani, etäisyyden ylittämistä. Ei tutkimattomuuden vuoksi, vaan siksi että Valve näyttää siltä kuin olisi unohtanut kaiken muun ympäriltään.

Kaiken muun paitsi minut. Hänen katseensa huulillani on kuin kosketus.

Värähdän. Hiljaisuus vaikuttaa kerääntyvän jälleen täyteen merkityksiä, joita siinä ei ollut aiemmin. Hetki kuitenkin rikkoutuu, kun Valve räpäyttää silmiään, kääntää päänsä pois.

”Meitä kahta ei voi verrata keskenään.” Hän sanoo sen niin vaimeasti, pehmeästi, että minä hädin tuskin kuulen häntä. Tunnelma on äkisti muuttunut. Silti Valve ei saa täysin karistettua aiemman hetken vaikutusta äänestään. Hiljaisten sanojen alla on tumma tunteiden kaaos. ”Se on vain hyvä.”

En tiedä, mitä vastata. Mitä tunteet hänen äänessään saavat minut tuntemaan. Nauru on takertunut kurkkuuni. On kuin suupielilläni tuntuisi Valven kosketuksen kaiku, vaikka mitään ei tapahtunut. Ei muualla kuin unessani.

Olen puristanut käteni huomaamattani nyrkkiin. Mitä minä sinulle oikein olen. Se ei ole pelkkä epävarma kysymys, joka käy mielessäni toisinaan, vaan jatkuva aavekipu sydämessä. Mahdoton kadottaa.

Minun ei pidä unohtaa etäisyyttä. Paitsi, että sitä ei ole välillämme enää, ei samalla tavalla kuin ennen. Muussa tapauksessa Valve ei istuisi nyt vieressäni. Raja on yhä olemassa, mutta… sekin vaikuttaa muuttuneen. Vai kuvittelenko minä vain?

Tämän pitäisi riittää. Että olemme nyt tässä, että Valve ei ole katoamassa luotani. Minun ei pitäisi haluta enempää.

Mutta teen niin silti.

287.–288.

Minä lasken sylissäni olevan kirjan hellävaroin lattialle, katson ajan naarmuttamaa kantta Valven sijasta. Ajatukset kiertävät hyödytöntä kehää päässäni. Tiedän hymyni haihtuneen. Sen tilalla on ilme, jonka pelkään olevan kirkas peili kaikelle sille salaiselle, mitä parhaillaan tunnen.

Vaikka odotan niin tapahtuvan, Valve ei lähde pois. Ei, vaikka myös hänen olemuksensa on aiempaa paljaampi, kuin hänkin olisi paljastanut itsestään enemmän kuin tahtoi. Sillä miten puhui. Tavassa, jolla minua katsoi.

Mutta niinhän on tapahtunut ennenkin. Pienen pieniä hetkiä, vaihdettuja katseita, lämpö Valven äänessä. Hänen käsivartensa ympärilläni, huolimatta etäisyydestä.

En pysty karistamaan sitä mielestäni. Jos minä sanoisin jotakin nyt, yrittäisin antaa äänen toivolleni, niin ehkä viimein –

”Saitko koskaan tietää, kuinka satu päättyi?”

”Mitä?” kohotan pääni hämmästyneenä, ja näen Valven tarkastelevan minulle lahjaksi antamaansa satukokoelmaa. Se on meitä ympäröivässä kirjapinossa odottamassa omaa vuoroaan: tarkoitukseni oli katsella sitä Valven merkintöjen jälkeen.

”Hiisiprinsessa”, Valve sanoo ja ottaa kokoelman käteensä. Hän lehteilee sivuja varovasti. ”Kun minä… huomasin sinun olevan täällä silloin, et ollut nähdäkseni ehtinyt viimeisille sivuille asti. Luitko lopun myöhemmin?”

”Oh, en. Minä – tapahtui niin paljon. Kuumeeni kohosi, ja… Ajattelin, että lukisin sen loppuun ehkä tänään.” Takeltelen sanoissani muistaessani, että Valve löysi minut nukkumasta lukusalista.

Valve nyökkää. Hän kääntelee sivuja niin kauan, että löytää aukeaman jolla Hiisiprinsessan tarina alkaa: minä tunnistan ensimmäisen unenomaisen kuvituksen, prinsessan kulkemassa metsässä tietämättään kohti hiisien ansaa. Hänen kultaiset hiuksensa on koottu pään ylle hohtavaksi kruunuksi, joka vaikuttaa olevan täynnä kesän valoa. Metsän tummat varjot eivät ole vielä koskettaneet hänen askeliaan.

”Sadun lopusta on olemassa erilaisia versioita.” Valve jatkaa sivujen kääntelemistä, mutta hitaasti, seuratakseen samalla tarinaa. Näen tutun kuvan hiisikuninkaasta tarkkailemassa prinsessaa rikkinäiseltä valtaistuimeltaan, tähdenlennon värien hehkun polttamassa prinsessan sormia. Salaperäisen muukalaisen hupun peittämät kasvot. ”Toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, mikä oikein on onnellinen päätös.”

Jokin määrittelemätön Valven äänessä saa minut siirtämään katseeni häneen. Aiempaan verrattuna hänen ilmeensä on tyyni, paremmin hallittu. Silti olen näkevinäni siinä myös aavistuksenomaisen, syvän surun. Paha aavistus vääntää vatsaani.

Sen sijaan että kysyisin, mitä Valve tarkoittaa, minä sanon:

”Voisin yrittää lukea sadun nyt loppuun. Autatko minua siinä?”

”Lukemisen oppitunti täällä”, Valve toteaa hitaasti. Ehkä vain kuvittelen hänen epäröivän. Hetken mietittyään hän kuitenkin nyökkää ja ojentaa satukokoelman minulle.

Minä mumisen kiitoksen ja alan käännellä sivuja vuorostani. Olin ollut sadun loppupuolella jo niin väsynyt, että kestää hetki muistaa, mihin kohtaan tarkalleen ottaen jäin. Lopulta löydän oikean sivun, kuvan prinsessasta ja hiisikuninkaasta katsomassa toisiaan kirouksen murtumisen jälkeen. Kuin heidän maailmassaan ei olisi ketään muuta.

Ryhdyn lukemaan ääneen sadun viimeisiä kappaleita. Se sujuu minulta yhä kovin vaivalloisesti. Käydessäni satua läpi itsekseni hypin herkästi vaikeiden kohtien yli, mutta Valven ollessa paikalla en tohdi tehdä niin. Hän korjaa erehdyksiäni, auttaa kärsivällisesti, jos jokin ilmaus tuntuu minusta ylitsepääsemättömältä. Hitaasti minä pystyn punomaan sanoista edessäni kokonaisuuden, joka on ehjä.

Ehjä, ja onnellinen. Hiisikuningas ja prinsessa elävät elämänsä yhdessä loppuun asti, toisiaan rakastaen ja kunnioittaen. Minut valtaa sen luettuani huojennus. Prinsessa ja kuningas todella voittivat tiellään olevat esteet.

”He siis saivat toisensa, tässä nimenomaisessa versiossa. On myös sellaisia, joissa niin ei käy.”

Hartiani jännittyvät kuullessani Valven hiljaa lausutut sanat. Näen hänen katsovan sylissäni olevaa kirjaa, mutta hajamielisesti: hänen ajatuksensa ovat selvästi kaukana. Huojennukseni keskelle sekoittuu aavistus huolta.

”Miksi ei?” kysyn jäykästi, voimatta estää itseäni. ”Minusta tämä oli hyvä päätös. Kaunis. Juuri sellainen kuin piti.”

Valve hymyilee toteamukselleni. Se on pelkästään alakuloinen hymy.

”Kaunis? Ehkä. Mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Hiisikuningas huijasi prinsessan valtakuntaansa vääryydellä. Prinsessa suoritti mahdottomia tehtäviä kuvitellen, että niiden läpäiseminen vapauttaisi hänet, mutta sen sijaan hiisikuningas sai hänet salaperäisenä muukalaisena rakastumaan itseensä.  Olipa kuningas kirottu tai ei, joidenkin mielestä hän ei ansaitse prinsessan rakkautta – onnellista loppua tämän kanssa. Siksi on olemassa myös lopetus, jossa niin ei tapahdu. Useampi sellainen, itse asiassa.”

Minä tuijotan häntä. Joidenkin mielestä kuningas ei ansaitse prinsessan rakkautta. Ja Valve on yksi heistä. Vaikka hän ei sano sitä, minä voin kuulla sen hänen matalasta tarinankertojan äänestään. Hänen ilmeensä on hänen puhuessaan jollain tapaa synkän periksiantamaton.

Samalla siinä on kuitenkin myös jotakin melkein uupunutta. Surullista. Näen sen ohikiitävinä hetkinä Valven kasvoilla, kun hän kuvittelee etten huomaa.

”Niissä versioissa, joista puhuit… rakastuuko prinsessa häneen silloinkin? Silti? Entä… entä kuningas?”

Sana rakkaus särähtää suussani, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Valve katsoo nyt suoraan minuun. Tällä kertaa en osaa tulkita hänen ilmettään.

”Rakastuu. Aivan kuten kuningas – rakastaa häntä. Mutta juuri rakkautensa vuoksi hän päästää prinsessan menemään. He ehkä kohtasivat, koska kuninkaalla ei ollut vaihtoehtoja, mutta se ei tarkoita, että heidän on elettävä lopun elämäänsä asian ehdoilla. Prinsessa jatkaa elämäänsä toisaalla, kun taas kirouksesta vapautunut kuningas jää yksin omaan valtakuntaansa. Se on kaikkein parasta prinsessan kannalta.”

Valve sanoo sen kaiken kuin hän muistuttaisi itseään jostakin, jonka on unohtanut. Minä istun paikoillani täydellisen vaiti. Jokin terävä raapii rintakehääni. Oloni on tietyllä tapaa samanlainen kuin silloin, kun Agnes vieraili linnassa. Kun hän kertoi minulle asioita itsestäni, joita en olisi tahtonut kuulla. Eikä se silti tehnyt niistä yhtään vähemmän totta.

Se on pelkkä tarina. Mutta sanat kuulostavat pääni sisällä kovin ontoilta. Tunnen, kuinka jo alun perin hauras toivoni murenee sormissani kuin hiekka. Viimeinkin minä näen aiempaa selkeämmin kokonaisuuden, joka on pitkään koostunut pelkistä sirpaleista.

Ennen kuin ehdin tointua, Valve nousee seisomaan.

”Olet edistynyt lukemisessa jo paljon, Alisa. Voit olla ylpeä. Minun on mentävä jatkamaan nyt töitäni.”

Minä säpsähdän. ”Valve –”

Mutta Valve poistuu paikalta kuin ei olisi huomannut, kuullut. Minä jään yksin lukusalin hiljaisuuteen.

Tuntuu, että pysyn aloillani pitkän aikaa. Tuijotan eteeni mitään näkemättä. Lopulta siirrän katseeni Hiisiprinsessan viimeiselle sivulle, kuvaan, jossa kuningas ja prinsessa syleilevät toisiaan. Prinsessalla, silloin jo kuningattarella, on yllään valkoinen häämekko. Molemmat hymyilevät. Heidän silmissään on kyyneleitä. Pystyn ymmärtämään syyn siihen paremmin kuin hyvin.

Ajattelen sitä, miten kyseessä on onnellinen loppu, johon Valve ei usko.

Se on parasta prinsessan kannalta.

”Entä prinsessa? Eikö kukaan ole ajatellut kysyä mitä hän ehkä haluaa?” Ääneni on pelkkä vihainen kuiskaus.

Vedän syvään henkeä, suljen varovasti satukokoelman kannen. Nousen seisomaan. Huoneessa on vielä Valven aavistus taikuuden läsnäoloa. Hätkähdän huomatessani, kuinka synkkä sen tuntu on. Sulkiessani silmäni tunnistan myös huonosti piilotetun kivun, saman, joka varjosti Valven taikuutta kerran ennenkin.

Silloin minä en seurannut häntä. En tee samaa virhettä enää.

Kohotan leukaani ja lähden Valven perään.

**

[Crys]

Onnea pikareista, ne on hyvin ansaitut Kikattelin tuolle ajatukselle että Alisa ja Valve saisivat tietää tuosta parituspystistä XD Siinähän muuttuisivat naamat varmaan punaisiksi.

Ihanaa että Valve pistäytyi Alisan unessa Tykkäsin varsinkin tästä Miksi siis se tuntuu nyt niin erilaiselta? Paremmalta. Pahemmalta. se kuvastaa hyvin Alisan sisäistä ristiriitaisuutta.

Osa minusta toivoo, etten olisi lainkaan herännyt.

Same

Ihana Valve kun ei halua, että Alisa lukee kylmällä lattialla jottei sairastu mutta jää sitten siihen seuraksi eikä Alisan peloista huolimatta lähde pois heti Tykkään siitä, että Alisa tuntee ja huomaa Valven taikuuden muutokset ja pienet viestit niin vahvasti, vaikka ehkä edes Valve ei tiedosta oman taikuutensa muutoksia aina yhtä vahvasti.

Aws tuo kohta missä Valve jää tuijottamaan Alisan hymyä ja se katse tuntuu Alisasta melkein kosketukselta :3

Mitä minä sinulle oikein olen. Se ei ole pelkkä epävarma kysymys, joka käy mielessäni toisinaan, vaan jatkuva aavekipu sydämessä. Mahdoton kadottaa.

Tuo aavekipu on jotenkin ihana sana, en oo ennen kuullu käytettävän sellaista, mutta tykästyin siihen paljon Ja se kuvaa myös hyvin tuota Alisan pohdintaa. Tykkäsin myös siitä, että Alisan ajatuksissa tuo etäisyys saa tosi vahvan merkityksen, siitä melkein tulee jo melkein näkymätön antagonisti, joka on tunkenut itsensä näiden välille

Voi tuo Hiisiprinsessa-satu sai vielä tälläisen ihanan syvän merkityksen! Onpa tosiaan osuva vertaus näiden kahden suhteelle. Ihan käy sääliksi Valvea kun hän ei koe ansaitsevansa rakkautta Haluun tulla halaamaan ja sanomaan kyllä ansaitset! You go Alisa, kyllä prinsessalla pitää olla mahdollisuus saada oma äänensä asiasta kuuluville! Ihanaa että Alisa ei anna etäisyyden voittaa vaan lähtee Valven perään

Seuraavaa lukua innolla odottaessa
-Crys

[Juuli]

Näitä osia oli kiva lukea. Valottavat vähän Valven sielunelämää. Tästä saa jo punottua villejä veikkauksia.

Valve siis pitää Alisaa paljon parempana ihmisenä kuin itseään saman ikäisenä saati nykyään. Tai ainakaan hän ei halua, että Alisa lukee vanhoja muistiinpanoja ja vertaa itseään siihen nuoreen Valveen, josta saa pieniä palasia muistiinpanoista. Hyvin todennäköisesti tuolloin tapahtui jotain, mihin Valve mm. mielipiteensä perustaa. Onko se jotain, mitä Valve teki vai kenties jotain mitä jätti tekemättä? Liittyisiköhän siihen mahdollisesti jotenkin Moira, Rowan ja Nessa? Tai Rahkon morsiamet?

Hänen jyrkkyytensä hämmentää minua: en ymmärrä, miksi hän suhtautuu tällä tavoin johonkin, jonka on tehnyt ollessaan kokematon ja nuori.

Miksiköhän niin? Asialla ei taida kuitenkaan olla tekemistä varsinaisesti itse muistinpanojen kanssa? Ehkä muistiinpanot ei nolotakaan Valvea, vaan se mitä ne edustavat ja mistä ne muistuttavat?

Kaikki se poikamainen into ja tiedonjano muuntuneena horjuviksi kirjaimiksi, niin kovin erilaisiksi kuin hänen nykyinen tietämyksensä ja käsialansa.

Sisälläni ailahtaa hellyys. Puren huultani, mutten lopulta voi mitään hymylle, joka hiipii esiin.

”Eivät minun kirjoitusharjoitukseni ole tämän parempia. Kai muistat, että mustetta on aina kaikkialla?”

Haluan jääräpäisesti uskoa, että tämä on vain Alisan väärä tulkinta Valven käytöksestä. Eiks vaan?

Meneeköhän mun teoriat liian pitkälle?

Silloin minä en seurannut häntä. En tee samaa virhettä enää.

Kohotan leukaani ja lähden Valven perään.

Hyvä Alisa! Go, girl, go! Ja Valve, juokset karkuun, sinä munaton pelkuri! Nyt viimeistään on selvää, että molemmilla on tunteita. Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että vähän aikaa sitten epäilin Valven tunteita.

Kiitos näistä lukukokemuksista. Vaikka melkein kyllä kuolin tuon joulutauon aikana.

[Okakettu]

Crysted: Kiitos hirmuisesti kommentista, kuten aina! Oli tosi mukava lukea poimintojasi noista osista, mistä kohdista olit tykännyt jne, siitä tulee aina tosi hyvä fiilis. Ihanaa esmes että huomioit tuon Valven huolen Alisan istuessa lattialla, se oli sellainen pikkuyksityiskohta jonka kirjoittamisesta pidin paljon – merkityksellisistä katseista sun muusta toki puhumattakaan, heh. Todella hyvä oivallus myös tuo, että etäisyydestä on tullut Alisalle jotakin konkreettista, tuli itsellekin sellainen ahaa-elämys, että niinhän se todellakin on. Hienoa kuulla että pidit Hiisiprinsessa-vertauksesta, olin itse alkuun vähän epävarma sen toimivuudesta. Joo, Valve on aika umpikujassa tuntemustensa suhteen, ja niitä avataankin vähän lisää taas näissä uusissa osissa. Kiitos vielä paljon!

Juuli: Todella mukava kuulla, että tykkäsit näistä uusista osista ja Valvenkin ajatusmaailma valottui taas vähän enemmän, kiitos paljon kommentistasi. On ihana lukea tällaista pohdiskelua ja spekulaatiota, huomaa että tekstin pieniinkin juttuihin on kiinnitetty huomiota, jee! Kysymyksiin ja mietintöihin tulee vastauksia ajallaan (piakkoin itse asiassa, luulen), mutta mitä tulee noihin Valven muistiinpanoihin, niin itse ajattelin sen kaksijakoisena juttuna – että osaltaan kyse on ihan silkasta nolostumisesta (koska Valve on perfektionisti tällaisten juttujen suhteen), mutta kun hän on kyseessä, niin mukana on silti yleensä myös jokin syvempi ja synkempi puoli, ja niin tässäkin. ”Valve siis pitää Alisaa paljon parempana ihmisenä kuin itseään saman ikäisenä saati nykyään” on tässä kohtaa erittäin hyvä analyysi. Hienoa, että Hiisiprinsessa ilmeisesti myös selkeytti hänen tunteitaan Alisaa kohtaan. Kiitos vielä kommentista! 

A/N: Kiitos vielä kerran kommenteista! <3 Huomasin olleeni viimeksi vähän epämääräinen, kun puhuin Ævintýrin pituudesta, joten selvennän vielä: vaikka tarinan saaminen valmiiksi tämän vuoden puolella on jossain määrin optimistinen arvio, ei se ole silti missään nimessä mahdoton. Isoja tarinakaaria ei ole jäljellä montaa, loppujen lopuksi. Ettei jää vain vaikutelmaa, että ajattelin kirjoittaa tätä maailman tappiin asti.

**

289.

Kiirehtiessäni yläkertaan Valven jäljessä olen äärimmäisen tietoinen siitä, etten oikeastaan tiedä, mitä tehdä sitten kun tavoitan hänet. Kuinka aion saada hänet kuuntelemaan itseäni nyt, jos hän kerran tahtoi lähteä luotani alun perin?

Ennen kaikkea, kuinka saan hänet uskomaan, että hän on väärässä?

Aiempi kiukkuni on hiipunut joksikin varovaisemmaksi, mutta sen voima pitää minut yhä liikkeessä lähtiessäni nousemaan portaita ylös. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minun on nähtävä hänet. En saa mielestäni prinsessan kasvoilla välkehtineitä onnen kyyneleitä, valkoista häämekkoa. Valven ääntä hänen sanoessaan, ettei kuningas ansaitse prinsessan rakkautta. Kuinka varmalta, lopulliselta, hän sen sanoessaan kuulostikaan.

Terävä kipu viiltää rintakehääni muistellessani sitä. Kaiken epävarmuuden jälkeen on silti huojentavaa olla varma jostakin, edes tästä. Viimeöinen uneni ei ole yhtä kuin todellisuus. Valve ei aio ylittää etäisyyttä. Mikä hänen syynsä pohjimmiltaan onkin, se ei tule olemaan milloinkaan hän.

Haluaisiko hän edes sitä, en tiedä. En uskalla arvata, mitä hän... Mutta jos aion koskaan ottaa asiasta selvää, se olen minä, jonka on otettava askel ensimmäisenä. Olipa minulla toivoa tai ei.

Aivan kuten kuningas rakastaa häntä. Valven ääni oli ollut varma ja lopullinen myös silloin.

Minun on suljettava ohikiitävän hetken ajaksi silmäni. Olen saapunut viimeinkin portaikon yläpäähän, tunteitteni sekasorrosta ja kiireestä aavistuksen hengästyneenä. Ehkä molemmat ovat syy siihen, että taikuus sisälläni vaikuttaa kovin elävältä: valo ei ilmesty esiin, mutta ihoni alta kantautuva rytmi on itsepintainen ja selkeä.

Valven taikuuden kaiku erottuu sekin, kuin jalanjäljet lumessa. Kipu on laantunut vain vähän. Olen vakuuttunut, että päädyn työhuoneeseen, jos seuraan sitä.

Tarkastan tottumuksesta, että palmikkoni on kuten pitääkin, ettei päälläni olevassa mekossa ole mitään vikaa. Ele on lähes rauhoittava, vaikka tunnenkin käsieni vapisevan aavistuksenomaisesti: merkki siitä, että oloni on pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin varma, tai valmis. Kävelen työhuoneen oven luo ja koputan siihen silti.

Astun sisään ennen kuin Valve ehtii sen enempää myöntyä saapumiseeni kuin kieltääkään sitä. Hän ei istu työpöytänsä ääressä, kuten odotin, vaan seisoo aloilleen jähmettyneenä huoneen perällä. Kuin olisi ollut vaeltamassa rauhattomasti sen päästä päähän minut huomatessaan, mielessäni käy.

Työhuone on tulvillaan myöhäissyksyn haaleaa puolihämärää, jonka lävistää sieltä täältä hyllyillä olevien lasipullojen virvatulimainen hohto. Myös Valve piirtyy esiin sekoituksena valoa ja varjoja. Näen hänen katsovan minua varuillaan.

"Alisa. Mikä tuo sinut tänne?"

Kysymys on terävä, Valven sanomaksi suorastaan tyly. Näin lähellä hänen taikuutensa synkkyyttä on mahdotonta olla huomaamatta. Minulla on tunne, että yksikin väärä sana saa hänet katoamaan kauas tavoittamattomiin.

En voi antaa niin käydä.

"Se oli vasta lukemisen oppitunti", sanon. Valven kulmien rypistyessä otan askeleen eteenpäin ja kohotan hiukan leukaani. Tiedän kuulostavani itsepäiseltä. "Kuulisin mieluusti myös jotakin taikuudesta, mikäli se vain sopii."

Ymmärrän kyllä, ettei Valvella ole mitään estettä häätää minua pois kiireittensä varjolla. Arvelen kuitenkin, ettei hän tee niin. Ei, kun kyse on järjestelystämme, joka ei muuttunut edes etäisyyden aikana. Ehkä kyse on Valven kunniantunnosta, ehkä jostakin muusta, mutta uskon sen olevan tarpeeksi, jotta voin pysyä juuri nyt hänen luonaan.

Sitä paitsi hänellä ei ole yllään maaginkaapua. Minun on mentävä jatkamaan töitäni, hän sanoi, mutta sen sijasta hän vaeltaa työhuonettaan ympäri kuin ansaan joutunut susi: kauniina ja levottomana ja vaikuttaen siltä, ettei hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä. Ei lainkaan.

Ajatellessani sitä minut valtaa ristiriitaisten tunteiden hyöky. Kuvittelin kohtaavani viileän ja hallitun korppikuninkaan, joka käyttäytyisi kuin keskusteluamme Hiisiprinsessasta ei olisi koskaan tapahtunut.

Valve on harkinnut sanojani jonkin aikaa vaiti, mutta viimein hän nyökkää. Minun on vaikea olla näyttämättä huojennustani, vaikka hänen äänensävynsä on selvästi vastahakoinen:

”Hyvä on. Mistä haluaisit kuulla tänään?”

Hän kävelee hitaasti työpöytänsä ääreen, ja minä seuraan esimerkkiä ennen kuin hän ehtii muuttaa mielensä. Nyt kun olen päässyt tähän asti, on entistä vaikeampi saada muistikuvia aiemmasta hiljenemään. Yritän keskittyä parhaani mukaan pelkästään taikuuden oppituntiin, siihen mitä minun pitäisi Valvelta kysyä. Jokin turvallinen aihe, sellainen, joka veisi molempien ajatukset hetkeksi muualle.

Valven tarkastellessa minua omalta paikaltaan tutkimattoman näköisenä en kuitenkaan osaa ajatella mitään turvallista. Onko se todella kipu, joka tekee hänen taikuudestaan näin läpitunkevaa, kuin se olisi yhtäkkiä kaikkialla? Tunnen hämärän hiljaisena kosketuksena ihollani, täynnä salaista surua, mutta myös jotakin muuta. Jotakin tukahdutettua ja kiivasta.

Värähdän. Oma taikuuteni on puolestaan äänekästä hiljaisuutta, iholle yltävää valoa. Kuin se olisi voimistunut entisestään Valven taikuuden myötä.

290.

”Miksi on epätavallista, että tunnen sinun taikuutesi niin tarkasti?”

Väärä kysymys, minä voin lukea Valven ilmeestä, joka on muuttunut jälleen varautuneeksi. Kohtaan hänen katseensa suostumatta perääntymään. Haluan saada vastauksia edes johonkin, olkoon se sitten taikuus.

Valve näkee kai uhman kasvoillani, sillä hän ei yritä saada minua tulemaan toisiin ajatuksiin. Iloinenkaan hän ei silti ole: erotan totuuden kireistä leukapielistä, tavasta jolla hän sulkee silmänsä hetkeksi. Mutta hän ei myöskään jätä vastaamatta kysymykseeni.

"Kuten olen kertonut aiemmin, taikuutta ei voi yleensä aistia, jos ei ole taikuudenkäyttäjä. Ei ainakaan kovin selvästi", hän toteaa harkittuaan asiaa hetken. "Ihmiset tunnistavat maagien ja noitien toiseuden, mutta eivät konkreettisia loitsuja lukuun ottamatta pysty usein kunnolla määrittelemään sen syytä. Juurettoman taikuuden kantajien kohdalla tilanne on toisenlainen, mutta pohjimmiltaan heilläkään ei ole kykyä aistia taikuutta kovin tarkasti."

Suhtautuipa Valve puheenaiheeseemme miten hyvänsä, taikuudesta puhuessaan hän vaikuttaa hiukan tyynemmältä kuin saapuessani työhuoneeseen. Tiedän, ettei kumpikaan meistä silti todellisuudessa usko, että kaikki on kuten tavallisesti. Tunnelma on lasinhauras ja jännittynyt, kuin ymmärtäisimme molemmat, että pohjimmiltaan tässä on kyse jostakin kätketystä.

Se ei tee taikuuden salaisuuksista yhtään vähäpätöisempiä. Minä kuuntelen tarkkaavaisesti, kun Valve sanoo:

"Juurtumisen ja sidoksen syntymisen myötä syntyy myös uusi tietoisuus taikuudesta, sen eri muodoista. Maagi aistii toisen maagin taikuuden, kuten myös noidan, Väkeen kuuluvan ja niin edelleen. Vaivattominta se on toisten maagien tapauksessa, koska heidän taikuutensa on jotakin tuttua. Mutta myös sillä, kuinka paljon toisen maagin taikuudesta voi tuntea, on rajansa."

Valve koskettaa pöydällä olevaa nahkakantista kirjaa, tarttumatta kuitenkaan siihen. Tulen ajatelleeksi, että hän ei kaiketi kuvitellut kertovansa tästä minulle, ei ainakaan pitkään aikaan: hänen on etsittävä oikeita sanoja.

"Sillä on rajansa", Valve toistaa lopulta hitaasti, tällä kertaa aavistuksen epäröiden. "Edes toinen maagi ei voi nähdä kaikkea. Taikuudessa on olemassa kerroksia, joihin muut eivät yleensä pääse."

Yleensä. Katseemme kohtaavat pöydän yli. Valven ilme on jotakin varautuneen ja ihmettelevän väliltä, kun hän sanoo hiljaa, kasvojani tarkastellen:

"Kertomasi perusteella on mahdollista, että sinä... aistit enemmän kuin on tavanomaista. Mitä tulee taikuuteen yleisesti, se on epätavallista, joskaan ei täysin ennenkuulumatonta. Mutta se että huomaat, tunnet, minun taikuudestani niin paljon, ja osaat ennen kaikkea sanallistaa tuntemasi sillä tavalla kuin teet, on..."

Valve vaikenee otsa rypyssä. Aistin tyyneyden alla jälleen levottomuuden: hänen taikuutensa kihelmöi ihollani. Minä hieraisen käsivarttani hiukan hämillisesti. Valven kertoman jälkeen se tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä. Että minä todella tunnen hänen taikuudestaan enemmän kuin pitäisi.

"On mitä?" kysyn. En kykene peittämään haavoittuvaisuutta äänestäni. Se ei johdu pelkästään juuri kuulemastani, vaan myös etäisyydestä, siitä mitä Valve sanoi Hiisiprinsessasta. En voi mitään sille, mitä tunnen, joten miksi siis Valve kuulostaa siltä kuin hän kammoaisi asiaa sydämensä pohjasta?

"Kyse ei ole siitä, etteikö niin koskaan tapahtuisi." Valven toteamus on pehmeä. Hiukan vastahakoinen. "On joitakin tapoja. Yksi niistä on loitsu, kahden maagin välillä luotava sidos, joka sallii tuntea toisen taikuuden syvästi. Jakaa sen myötä osan omasta voimastaan.”

Minä kuuntelen hämmentyneenä. "Kuten sidos sinun ja Eddan välillä?"

"Ei. Ei täysin. Paran ja taikuudenkäyttäjän tapauksessa yhteys on molempia osapuolia hyödyttävä sopimus. Myös sen merkitys on kiistatta vahva, mutta ei silti samanlainen. Loitsu, josta puhun, on pikemminkin..." Valve hengähtää terävästi, keskeyttää itsensä. ”Sillä ei ole väliä. Tässä ei ole kyse siitä. Yhtä kaikki, tunnet enemmän kuin on tavallista. Olet herkkä taikuudelleni tavalla, jota en ole kohdannut ennen.”

Väliimme lankeaa Valven kertoman myötä äänettömyys. Yritän parhaani mukaan jäsennellä kuulemaani, mutta se on vaikeaa. Saamani vastaukset tuntuvat tekevän minut vain entistäkin hämmentyneemmäksi.

Ja silti minusta tuntuu, aivan kuten Hiisiprinsessan tapauksessa, että ymmärrän pohjimmiltani enemmän kuin haluaisin.

”Sinun mielestäsi... minä todella tunnen taikuutesi niin tarkasti? Sen perusteella, mitä sinulle eilen kerroin?”

Mitä oikein sanoinkaan silloin? Metsän hämärä, virtaava kirkas vesi. Kuinka vahvasti olen tuntenut ne Seremoniasta asti. Ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tutummaksi Valven taikuus on minulle tullut. Erotan eri sävyjä päivä päivältä helpommin.

Mielessäni käy, mitä ajattelin aiemmin lukusalissa: sentään taikuus on jotakin, jonka minä hänessä ymmärrän.

”Niin. On vaikea olla täysin varma, mutta joka tapauksessa enemmän kuin on tavallista – etenkin juurettoman taikuuden kantajan tapauksessa.”

Valve on hetken hiljaa. Hänen seuraavat sanansa kuulostavat aivan väsyneeltä tunnustukselta:

”Tai ehkä pikemminkin, enemmän kuin itse haluaisin. Sinun tapauksessasi sen ei silti pitäisi yllättää minua."

291.

Minä räpäytän silmiäni, epävarmana siitä, kuulinko oikein. Valven iloton ilme kertoo minulle tarpeeksi. En usko, että hänen oli tarkoitus sanoa mitään sitä ääneen.

"Miksi?" Kysymykseni on pelkkä hengähdys. Nojaudun lähemmäs Valvea, peläten että hän päättää paeta jonkin tekosyyn turvin.

Näen Valven katseen viivähtävän lyhentyneessä etäisyydessä välissämme, siirtyvän jälleen minuun. Tuijotamme toisiamme hiljaisuuden yli. Minä en oikeastaan odota hänen vastaavan. Äkkiä hän kuitenkin hymyilee, yhtä surullisesti kuin Hiisiprinsessasta puhuessaan. Lasipullojen valo värjää arven hänen suupielessään meripihkan väriseksi.

"Koska ilman taikuuttakin näet minusta liikaa. Paljon enemmän kuin tahtoisin. Saat minut ajattelemaan, että..." Valve pudistaa päätään. Jatkaessaan hänen äänensä on aiempaa karheampi. "Syy on omani. Minä – Olisi omaksi parhaaksesi, jos asia olisi toisin.”

Valven sanojen odottamattomuus, paljas rehellisyys, muuttuu kivuksi sydämessäni. Tuntemus muistuttaa hetken ajan niin paljon hänen taikuudestaan huokuvaa kipua, etten heti kykene erottamaan niitä toisistaan. Kuin se kaikki olisi pohjimmiltaan yhtä ja samaa, hänen ja minun tuntema epätoivo tästä tilanteesta.

Samalla minussa kohoaa kuitenkin myös kiukku, yhtä voimakas kuin lukusalissa. Mitä minä sinulle oikein olen. Kynteni pureutuvat kiinni kämmeniin. Sillä, kuinka paljon minä hänen taikuudestaan tunnen, ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Vaikka kuinka yritän, minä en näe – ymmärrä – läheskään tarpeeksi. Harhailen vain pimeässä, ja Valve antaa minun tehdä niin.

"Omaksi parhaakseni? Kuten prinsessan ja hiisikuninkaan tapauksessa, heidän päätyessä elämään erossa toisistaan kaiken sen jälkeen, mitä he ovat yhdessä kokeneet?" kysyn. Tunnen sydämen hakkaavan kurkussani liian nopeasti, kuin varoitus, mutten välitä. Tämän vuoksihan minä yläkertaan saavuin.

Valven hartiat jännittyvät. Sanani tulivat hänelle selvästi yllätyksenä. ”Niin voi kai sanoa. Mutta, Alisa–”

”Olen ajatellut sitä, mitä heidän tarinastaan kerroit", minä keskeytän, tietoisena siitä, että jos en puhu nyt, en ehkä pysty siihen ikinä. "Siitä, mikä on onnellinen loppu ja mikä ei. Kuinka kuningas ei ansaitse prinsessan rakkautta tekojensa takia, ja prinsessan on vain hyväksyttävä asia. Riippumatta siitä, mitä hän itse tuntee. Haluaa. Olen ajatellut sitä, ja minä–"

Hengähdän, katson Valven sijasta nyrkkiin pusertuneita käsiäni. Aivan kuten lukusalissa, ääneni on pelkkä kiivas kuiskaus. "En ole samaa mieltä. Minusta ne, jotka ajattelevat niin, ovat yksinkertaisesti väärässä."

"Väärässä?" Valve kuulostaa sekä hämmästyneeltä että kireältä.

”Jos he kerran rakastavat toisiaan – niin silloin sillä ei ole väliä. Millään sillä. Kuningas johdatti prinsessan valtakuntaansa, koska hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Oliko se silti väärin? Ehkä. Luultavasti. Mutta kuningas auttoi häntä muukalaisena. Hän ei vaatinut prinsessan rakkautta itselleen, olettanut mitään sellaista tapahtuvan. Se, mitä prinsessa häntä kohtaan tunsi, tämä tunsi vapaasta tahdostaan. Ja kun kirous murtui, eläminen yhdessä kuninkaan kanssa oli hänen oma valintansa.”

Olen jossakin puhetulvani vaiheessa noussut seisomaan, liian rauhattomana pysyäkseni aloillani. Tajuan olevani hengästynyt. Kaiken sen sanomalla olen tehnyt jostakin salaisesta itselleni todellista, ensimmäistä kertaa. Se on samaan aikaan sekä huojentavaa että äärimmäisen pelottavaa. En kykene hallitsemaan sekavia tunteitani, kykene pitämään niitä poissa kasvoiltani: toivoa ja kipua ja kaipaustani. Ne vuotavat minusta yli.

"Se oli hänen oma valintansa", toistan. Voin erottaa vapinan äänestäni.

Valve on kuunnellut minua täydellisen hiljaa, mitään sanomatta. Nyt hän kuitenkin nousee, kävelee hitain askelin eteeni: en ole varma, miksi hän tekee niin. Minun on kohotettava päätäni kohdatakseni kunnolla hänen katseensa, vaikka tiedän olevani hänelle juuri nyt avoin kirja.

Harmaat silmät ovat tummat, tummat. Hengitys juuttuu kurkkuuni. Kuinka hän voi väittää minun näkevän liikaa, kun hän itse katsoo minua tuolla tavalla?

"Kuninkaan tulee ajatella prinsessan parasta", Valve sanoo matalasti. Hänen katseensa tummuus kuvastuu myös hänen sanoistaan, hänen taikuudestaan. Tukahdutettu kiihkeys, joka kertoo enemmän kuin hänen sulkeutuneet kasvonsa. "Vain ja ainoastaan sitä, mikä takaisi prinsessalle parhaan mahdollisen elämän."

"Entä jos prinsessa ei ole samaa mieltä? Se mitä hän haluaa, eikö sillä ole mitään merkitystä?" minä kysyn. Tiedän Valven tietävän täydellisen tarkkaan, kuinka kovaa sydämeni parhaillaan lyö. Joudun tekemään kaikkeni, etteivät lauseeni horjuisi.

"Alisa, sinä et voi ymmärtää–"

"Auta minua sitten ymmärtämään!" kivahdan lähes epätoivoisesti. "Minä – ole niin kiltti, Valve. Minä pyydän."

292.-293.

Valven silmät tummuvat entisestään: voin nähdä hiljaisen kamppailun hänessä. Minä odotan henkeäni pidätellen, että saisin viimeinkin jonkinlaisen vastauksen, selityksen.

Lopulta hän sanoo:

”Jonkin asian haluaminen ja se, mikä on oikein, eivät ole sama asia. Mikäli prinsessa ei pysty käsittämään sitä, edes kuninkaan pitäisi. Hänen pitäisi tietää, mitä prinsessa ansaitsee. Eikä se ole hän. Ei milloinkaan hän. Kirouksen vaikutus – mitä ikinä kuningas toivoo, se ei katoa noin vain.”

Valven ääntä vääristää tunne, jota en ole kuullut siinä koskaan ennen. Hän hengittää aiempaa raskaammin, kaiken tavanomaisen tyyneytensä menettäneenä. Olemme ajautuneet entistäkin lähemmäs toisiamme.

Sanoistaan huolimatta Valve vaikuttaa siltä, ettei hän kykene kääntymään pois. Ottamaan askelta taaksepäin. Ei, vaikka se olen nyt minä joka voi kuulla hänen sydämensä, sen epätasaisen, kiivaan rytmin. Kovin samanlaisen kuin omani.

Se ja hänen taikuutensa synkkyys paljastavat minulle hänen ajatuksistaan enemmän kuin hän kaiketi haluaisi. Enemmän kuin hän omista toiveistaan itse ymmärtää. Kerro minulle, että olen väärässä.

"Ei tällaisissa asioissa ole kyse ansaitsemisesta." Sanon sen hyvin hiljaa. "Ei edes tällaisissa, Valve. Ja… olen iloinen, ettei kuningas ajatellut noin siinä versiossa, jonka luin. Muuten he olisivat onnettomia molemmat – sekä hän että prinsessa.”

Valve vetää terävästi henkeä. Hänen kasvoillaan käy niin eksynyt, haavoittuvainen ilme, hänelle vieras, että minä liikahdan ja tartun hänen käteensä. Se on silkka hetken mielijohde, niin äkkinäinen, että ehdin hädin tuskin itse ymmärtää sitä. Ehkä osa minusta pelkää, että hän katoaa, jos en tee mitään.

Tunnen Valven jännittyvän, mutta hän ei ravista kättäni irti. Minä kiedon sormeni hänen ranteensa ympärille lujemmin. Sen oli tarkoitus olla pelkkä lohdullinen ele, yritys karkottaa synkkyys, mutta ei äkkiä tunnu siltä. Ei enää ensimmäisten sekuntien jälkeen – ei, kun olemme toisiamme näin lähellä. Valven pulssi on kovin tiheä vasten sormenpäitäni. Todellinen.

Hänen paljaan ihonsa tuntu. Kuinka tämä äkillinen läheisyys herättää tutun, salaisen energiavirran sisälläni eloon. Nielaisen. Valven kehon lämpö huokuu vasten omaani.

"Valve–" Sanat kuihtuvat huulilleni nähdessäni, kuinka hän minua katsoo. Silmät kavenneina, lähes musteentummina. Tällä kertaa sillä ei ole mitään tekemistä taikuuden kanssa. Haavoittuneisuus ei ole kadonnut, mutta eksyneisyyden tilalle on tullut jotakin muuta. Sydämemme lyövät aivan yhtä lujaa. Minä pidän lujasti kiinni Valven kädestä ja hän katsoo minua kuin olisin ainoa asia, jolla on merkitystä. Hänen aiemmat sanansa kaikuvat päässäni – niiden taakse kätkeytyvä totuus.

Minä en kuvittele tätä. Oivalluksen voima miltei huimaa. En ole yksin siinä, mitä toivon. Haluan. Mutta pelkästään se ei saa etäisyyttä katoamaan.

Joko hän on typerys, tai pelkää. Kumman luulet olevan krummín tapauksessa oikea vaihtoehto? Valve ei aio ylittää etäisyyttä, koska hän pelkää. Tajuan voivani nähdä sen hänestä nytkin. Huoneen meripihkavalo kulkee hänen kasvojensa poikki, paljastaa kireät leukapielet ja kätketyn kauhunsekaisen levottomuuden. Ehkä erottaisin sen myös hänen taikuudestaan, jos sulkisin silmäni.

Pystyn ymmärtämään sen paremmin kuin hyvin – sillä minäkin pelkään. Pelkään, ja samalla kaipaan, niin paljon etten ole kestää sitä.

En halua, että kumpikaan meistä pelkää enää.

Siksi minä kerään kaiken sisälläni olevan rohkeuden ja suutelen häntä.

Aivan kuten lukusalissa kerran, se on pelkkä kömpelö, haparoiva yritelmä. Valve ei kumarru puoleeni, tule minua vastaan millään tavoin, joten yletyn ainoastaan sipaisemaan hänen suupieliään. En tiedä kuinka minun tulisi liikkua, mitä tehdä käsilläni. Valve seisoo aloillaan kuin patsas. Näen hänen tuijottavan minua kuin ei olisi varma, tapahtuuko tämä todella.

Hämmennys ja epävarmuus valtaavat minut. Olen jo perääntymässä, sydämessäni kammottava, korventava häpeä –

kun samassa Valve vetää minut lähemmäs.

Aluksi suudelma on miltei tuskallisen lempeä. Kuten joskus ennenkin, Valve koskettaa minua äärimmäisen varovasti, kuin pelkäisi minun särkyvän. Tunnen hänen huultensa höyhenenkevyen hipaisun huulillani, sormien tutkivan viivähdyksen niskassa. Kaikki on hellää, haurasta. Jo yksin se saa kylmät väreet kulkemaan hallitsemattomasti selkärankaani pitkin.

Häpeäni haihtuu ja sen tilalle ilmestyy jälleen rohkeus, jonkinlainen syvältä kumpuava vaisto. Käteni liikkuvat kuin itsestään, etsiytyvät Valven harteille, samalla kun minä painaudun häneen kiinni. Hänen kehonsa on jäntevä omaani vasten. Se tuntuu aivan vastaukselta kysymykseen, jonka olemassaolon ymmärrän vasta nyt.

Minä ynähdän, upotan sormeni hänen hiuksiinsa kuin tummaan veteen. Valven kurkusta kantautuu tukahtunut äännähdys. Äkkiä hän avaa suuni omallaan, muuttaa suudelman uudenlaiseksi ja syväksi. Viileiden käsien kosketus niskassani on hidas, varma hyväily. Valve ei maistu taikuudelta, kuten odotin, vaan joltakin vieraalta, melkein makealta. Hänen suunsa on lämmin. Vähän kerrallaan me kuromme umpeen viimeisenkin etäisyyden väliltämme – eikä se ole silti tarpeeksi.

Valven kädet kulkevat niskastani leukapielilleni, käsivarsille. Laskeutuvat tunnustelemaan kylkiäni ja lantioni kaarta. Minä vavahdan. Kukaan ei ole koskaan ennen koskettanut minua tällä tavalla. Jopa mekon kankaan läpi hänen sormensa jättävät jälkeensä poltteen, joka on samalla kertaa sekä sietämätön että suloinen. Lakkaamatta me suutelemme, hengästyneesti, nälkäisesti, muun maailman ympäriltämme kadottaneina. Valve painaa kätensä alaselälleni, ja minä vajoan kiinni häneen entistä lujemmin. Energiavirta sisälläni on niin pakahduttava, että miltei pelkään sen voimaa.

Mutta samalla en tahdo mitään muuta.

Juuri kun ajattelen niin, Valve rikkoo äkkiarvaamatta suudelman. Siltä se vaikuttaa: jonkin oikean ja ehjän rikkoutumiselta. Yhdessä hetkessä minä hengitän mielihyvääni hänen suuhunsa, samaa jota tiedän hänenkin tuntevan, sormeni yhä hänen hiuksissaan, ja toisessa hän kompuroi kiireesti kauemmas, kuin ei voisi paeta luotani tarpeeksi nopeasti.

Horjahdan, ymmärtämättä heti tapahtunutta. Olen yhä liian täynnä suudelmaa, kosketusta, tätä uutta polttavaa halua. Yritän turhaan tasata hengitystäni. Huuleni ovat turvonneet. Tuntuu kuin olisin äkisti havahtunut hereille unesta, jonka haluaa jatkuvan aina vain.

”Minä– Mitä–”

Valve katsoo minua silmiään kiivaasti räpytellen. Ennen kuin ehdin lukea hänen ilmettään, hän kääntyy, olemus kireänä ja tavoittamattomana. Jopa hänen taikuutensa tutut sävyt ovat äkisti kaukana. Tunnen välimatkan terävänä kipuna välissämme, tavalla jota en ole kokenut koskaan ennen.

”Olen pahoillani.”

Käheä kuiskaus, vaimeasti lausuttu. Ei mitään muuta. En ehdi vastata, kun Valve jo kiirehtii pois huoneesta.

Minä jään seisomaan yksin.

**

A/N2: Sattuneesta syystä näiden osien julkaisu jännittää kovasti, äää. Toivottavasti kerrotte, mitä mieltä olette. Mitä taas loppuun tulee, niin toivon mukaan lohduttaa(?) kuulla, että seuraavien osien työnimi on Kirous – syyt ja salaisuudet alkavat siis luultavasti selvitä jossain määrin.

[Juuli]

No niin, tulihan se pusu sieltä. Ja oikein kunnon pusu! 
Nyt alkaa olla jo aika huvittavaa, että asiaa käydään läpi vieläkin Hiisiprinsessan kautta, kun kumpikaan ei uskalla puhua asioista niiden oikeilla nimillä. No pelottaahan se, ymmärrettävää.

Valve ei kumarru puoleeni, tule minua vastaan millään tavoin, joten yletyn ainoastaan sipaisemaan hänen suupieliään. --

Hämmennys ja epävarmuus valtaavat minut. Olen jo perääntymässä, sydämessäni kammottava, korventava häpeä –

Tää oli kauhea hetki. Alisan häpeän ja kauhun pystyy tuntemaan niin elävästi. Tämähän nimenomaan on se, mikä eniten pelottaa. Että toinen ei vastaakaan. Hyvä, että hetki jäi vain lyhyeksi. Olisin niin nylkenyt Valven, jos hän olisi jättänyt Alisan vain seisomaan tuossa vaiheessa.

Kiitos näistä osista! Jään odottamaan malttamattomana jatkoa.

[Crys]

Noniin nyt vasta ehdin lukemaan uuden luvun, parempi myöhään kuin ei milloinkaan Tää on sellanen teksti jota ei viiti nopeasti puhelimella lukasta vaan nautiskella koneen ääressä sitten kun on kunnolla aikaa

Musta on kiva, että tossa alussa Alisa tajuaa, että Valve ei ole se, joka aikoo ylittää etäisyyden. Jotenkin se "mies tekee ensimmäisen aloitteen" on niin yleinen tropee (ei toiki välttämättä huono kaikissa tapauksissa), että on kiva, että Alisa päättää taistella haluamastaan En tiedä olenko ikinä kehunut Alisaa hahmona, mutta hän on kyllä hyvin kirjoitettu vahva naishahmo

Valven taikuuden kaiku erottuu sekin, kuin jalanjäljet lumessa.

Tää oli jotenkin ihana vertaus

Alisa huomaa ihanasti tuon Valven hiljaisen hermostuneisuuden edellisen luvun keskustelusta johtuen, vaikka Valve ei juuri teekään muuta kuin seiso tuolla huoneen perällä Siinä oli taas paljon sitä ihanaa kuvailua josta niin tykkään tässä tarinassa

Voi Valve luota nyt vaan Alisaan! Hän kantaa selvästi niin paljon sydämellään, jota ei uskalla syystä tai toisesta huojentaa. Mutta yees you go Alisa älä anna Valven taas vetäytyä kuoreensa.

APUVANESUUTELEE! jos oisin tiennyt mitä tässä luvussa tapahtuu oisin kiiruhtanut lukemaan tän jo paljon aikasemmin (toisaalta hyvä että odotin niin on aikaa purkaa ajatuksia kunnolla ) aloin kirjottaa tätä kommenttia sillee samalla kun luin jotta ei taas jäis sanattomaks niin kuin yleensä ja varmaan hyvä, koska nyt oon taas ihkutusfiiliksissä Yllätyin hyvällä tavalla, sillä en osannut odottaa että se tapahtuu vihdoin! Tykkäsin kauheasti siitä että alussa Valve ei kumartunut Alisan puoleen eli ei ollu ns "täydellinen satusuudelma" (vaikka empatisoin Alisan hermoilua siinä ), mutta sitten hetken päästä päästiinkin kunnon suudelmaan melkein ehdin pelätä, että Valve ei ollenkaan aio vastata mutta jee hän vastasi! Vaikka myöhemmin lähtikin pois No toisaalta tykkään siitäkin, koska olis outoa jos pelkkä suudelma riittäis Valven kuoren rikkomiseen. Mutta hei nyt kun on vihdoin kissa nostettu pöydälle, ehkäpä Alisa saa Valven avautumaan kunnolla siitä mikä mättää

Vähän kerrallaan me kuromme umpeen viimeisenkin etäisyyden väliltämme – eikä se ole silti tarpeeksi.

Tämä! Jotenkin se, että se etäisyys hiipi siellä takana vaikka he olivatkin fyysisesti noin lähekkäin toisiaan on hieno yksityiskohta, koska fyysisyydestä huolimatta Valve ei ole pudottanut kaikkia muurejaan yltään. Voin vain arvailla mitä hänen päässään on meneillään tuolloin, varmasti melko ristiriitaista Vaikka hän on hetken ajan suudelmassa yhtä mukana kuin Alisa, hänen alitajuntansa yrittää varmaan hieman estellä häntä. Samalla tuo kohta on hienoa foreshadowingia tuohon loppuun jossa Valve lähtee pois.

Turhaa jännität osien julkaisua, en muista että missään vaiheessa olisin joutunut olee sillee "öö mitä ihmettä ei tää sovi" Oot hienosti osannut rakentaa tätä tarinaa ja kehittää näiden kahden suhdetta pikku hiljaa ja vaikka sinäänsä yllätyin suudelmasta, ei se mistään puskien takaa tullut, vaan sopii täydellisesti tähän kohtaa tarinaa ihan varmasti tulen lukemaan tän tarinan moneen kertaan uudestaan sitten kun tää joskus valmistuu

-Crys

[Lunalotta]

SUUDELMA!!!!!!!!! Rakkaudentäyteinen romantiikkahöpsöni luki tuon lopun ahnain silmin (tai no korvin, koska puheohjelma luki sen ) ja äää. Jotenkin osasin silti odottaa, että Valve tekee jotain tuollaista. Mutta hänkin selkeästi rakastaa tai ainakin välittää Alisasta, mutta miksi hän käyttäytyi noin? Onneks seuraavassa osassa toivottavasti tosiaan niitä syitä aletaan käymään! Mutta vihdoin, 293 osan jälkeen, se tapahtui mitä toivoin jo ihan alusta lähtien Kiitos näistä osista ja pahoittelen pitkää kommentoimattomuuttani, tuntuu vaan että on vaikeaa pukea ajatuksiaan sanalliseen muotoon. :3

[Okakettu]

Juuli: Niinpä, viimeinkin! Ajattelin, että kaiken slow burnin jälkeen ensimmäisen pusun pitää todellakin olla kunnollinen, tai tähän ainakin parhaani mukaan pyrin. Mietin kieltämättä itsekin, että Hiisiprinsessasta jatkaminen tuolla tavoin voi olla vähän hassua, mutta mikään muu ei vain kerta kaikkiaan tuntunut toimivan tässä kohtaa – asioista suoraan puhuminen ainakaan, heh. Hienoa kuulla, että Alisan tuntemukset välittyivät tuosta lainaamastasi pätkästä, sen oli tarkoituskin olla vähän kauhea hetki. :,) Kiitos hirmuisen paljon kommentista, oli todella huojentavaa saada palautetta näistä osista! <3

Crysted: Näissä osissa hermoilin tosiaan ennen kaikkea sitä, että tuntuivatko nuo lopun tapahtumat tässä kohtaa toimivalta vai ei – plus en ole mitään tällaista hirveän paljon kirjoittanut, joten sekin mietitytti. Tosi ihanaa siis jos suudelma sopi, vaikka yllätyksenä tulikin. Alisa tekemässä aloite Valven sijasta oli todellakin vähän vastalauseeni tuolle mainitsemallesi tropelle, myös suudelman kohdalla – ei siinä toki mitään väärää ole, mutta mies on niin kovin usein se aktiivinen aloitteen tekevä osapuoli. Tosi mukava kuulla, että tykkäsit tuosta epäröinnistä suudelman aluksi, sillä se on ollut minulla muistiinpanoissa valmiina tuossa muodossa jo monta vuotta. Halusin tuoda esille sillä sen (muun muassa), että Valven osalta suudelmassa on kyseessä todellakin valinta, jota hän ei tee välittömästi ja kevyesti tuosta vain. Mutta toisaalta Valve ei kestä myöskään Alisan vetäytymistä, vaan antaa suojamuuriensa kadota hetkeksi. Plus, juuri kuten sanoit, se tuo mukaan vähän säröä ja epävarmuutta täydelliseen satusuudelmaan verrattuna. Kiitos jälleen hirmuisesti pitkästä ja kattavasta kommentistasi, on aina mukava kuulla mietteitäsi tästä (kuten olen sanonut ennenkin mutta silti). <3 Olen tosi otettu siitä, että aiot lukea tämän vielä uudelleenkin.  //Ai niin, unohdin sanoa, ilahduin tosi paljon että Alisa on mielestäsi vahva naishahmo!

Lunalotta: Todellakin, suudelma, vihdoin ja viimein! Itsekin mietin samansuuntaisia kirjoittaessani, joten reaktiosi oli siis mitä sopivin – ja rakkaudentäytteinen romantiikkahöpsöys on juurikin hyvä asia, heh. Ihanaa myös, että suudelma oli toivottu. <3 Valven käytöksen syitä päästään setvimään aivan pikapuoliin. Kiitos hirmuisesti kommentistasi, eikä tarvitse pahoitella – tosi ihanaa vain, että nyt ilmoittelit itsestäsi, oli ilahduttavaa huomata, että yhä luet tätä.
 
A/N: Ei pitäisi koskaan luvata etukäteen mitään, kun suunnitelmat muuttuvat kuitenkin... Eli tähän alkuun tuli niin paljon kaikenlaista, että päätin jakaa seuraavan osion kahteen eri julkaisukertaan. Pahoittelut! Mielestäni tämä toimii kuitenkin hyvin omana kokonaisuutenaan.

**

294.-295.

En tiedä, mitä tehdä sisälläni olevalla kipeällä tyhjyydellä.

Jossakin välissä työhuoneen hämärä on syventynyt. Seison paikoilleni jähmettyneenä, yritän turhaan ymmärtää, kuinka jokin niin hyvä voi muuttua niin nopeasti joksikin täysin muuksi. Minulla on samaan aikaan sekä haavoitettu että turta olo. En saa kunnollista otetta mistään, vähiten omista tunteistani.

Pahinta on, ettei kerran herätetty polte vaimene pois noin vain. Suudelma, Valven käsien kosketus, kaikuu yhä jokaisessa sydämenlyönnissäni. Ihollani, niissä kohdissa kehoani joissa hänen hyväilynsä viipyi. Värähdän. Ilman hänen lämpöään minun on miltei kylmä.

Naurahdan hiljaa, tai ehkä nyyhkäisen – en ole varma, kumpaa. Typeryyteni on melkein liian suunnaton kestää. Kuinka minä hetken ajattelin... Kuvittelin, että...

Puristan käteni nyrkkiin ja painan ne silmiä vasten. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä seuraavaksi tehdä. Pitäisikö minun juosta yhä vain Valven perään? Vaatia selitystä, antaa saman toistua uudelleen? Kenties se olisi ainoa keino todella tavoittaa hänet, mutta rohkeuteni ei riitä. En pysty kohtaamaan Valven kireyttä, tulemaan jälleen torjutuksi. Jo pelkkä ajatus koskee.

Ehkä tein kaikesta huolimatta jotakin väärin. Ehkä hän ymmärsi, ettei sittenkään halua minua, ja siksi hän –

Vaikuttiko hän siltä, ettei halua sinua? ääni pääni sisällä tiuskaisee, mutta kuinka voin mitenkään olla varma? Olen säälittävän kokematon, mitä tällaiseen tulee. Kun muut ikäiseni vaihtoivat keskenään salaisia suudelmia ja kosketuksia kylätalon takana, minä olin joko töissä tai Malvan kanssa. En pitänyt sitä koskaan suurena uhrauksena. Ei ollut ketään, jonka seuraa olisin todella kaivannut, halunnut.

Ei ennen kuin nyt. Kosketan varoen suutelemisesta helliä huuliani. En tiennyt, että se voisi tuntua tältä. Merkitä näin suunnattoman paljon.

Mutta enää asialla ei ole väliä. Valve on lähtenyt, ja minun on päätettävä kuinka edetä. Osa minusta tahtoisi vain piiloutua huoneeseeni, hautautua peiton alle. Mutta mitä se lopulta auttaisi, omassa alakulossani rypeminen?

Hieron kasvojani käsilläni, yritän saada ajatukseni selkenemään. Edda. Tarkoitukseni oli alun perin mennä lukusalista hänen luokseen. Sitten Valve saapui, ja... Eddalla on minulle varmasti jotakin tehtävää, sellaista, joka vie mietteeni pois kaikesta tästä. Valvesta en aio puhua hänelle, ainakaan vielä.

Se on suunnitelmana parempi kuin ei mitään. Vedän henkeä ja silmäilen itseäni arvioivasti. Mekkoni kangas on mitenkuten rypyssä, palmikostani karkailee suortuvia sinne tänne. Voin vain kuvitella, kuinka paljonpuhuvilta punoittavat kasvoni näyttävät.

Suoristan mekon parhaani mukaan ja letitän tukkani huolellisesti uudelleen, kuin voisin tehdä aiemman sillä tekemättömäksi. Muistot eivät silti häviä. Huulillani on yhä itsepintaisesti suudelman maku.

Pudistan päätäni ja suuntaan keittiöön.

Matkalla Eddan luo minulla on aikaa miettiä, millaisia askareita häneltä pyytää. Tuntuu lohdulliselta keskittyä pelkästään kotitöihin, unohtaa muu: olla kuin sydämeni ei olisi särkymäisillään. Ehkä voisin jälkeenpäin käydä myös puutarhassa. Kuumeeni piti minut sieltä poissa, mutta tänään voisin tehdä valmisteluja lähestyvää talvea varten. Kuinka nopeasti aika onkaan kulunut.

Keittiöstä kantautuu leipomusten tuoksu, levollisuutta ja arkisuutta merkitsevä lämpö. Eddan päivällisvalmistelut lienevät jo hyvässä vauhdissa. Minä karistan murheen yltäni, pidän huolen siitä, että avatessani oven suupielilläni on varmasti hymy.

"Hei. Anteeksi, että minä vasta nyt –"

Mutta kun näen Eddan, jo alun perin hauras rauhan tunteeni murenee. Taloudenhoitaja seisoo keskellä huonetta väännellen esiliinaa käsissään, mustissa silmissään huoli ja epävarmuus. Huonot uutiset vaikuttavat löytäneen hänet kesken ruoanlaiton. Edda on niin vaipunut omiin mietteisiinsä, ettei hän heti huomaa saapumistani.

Minut valtaa uudelleen kylmä. Edda tietää. Sidoksen kautta tai muutoin, hän tietää mitä hetki sitten tapahtui, ja on nyt siksi niin onneton. Ehkä sidos kertoo hänelle totuuden, sen että Valve inhosi kaikkea sitä eikä tahdo nähdä minua enää ikinä silmissään –

Älä ole typerä. Puren hampaani yhteen, pakottaudun ryhdistäytymään. Mitä ikinä Valve aiemman takia tunteekin, en usko, että hän paljastaa mitään siitä edes vahingossa Eddalle. Ei ainakaan sillä tavalla kuin pelkään. Sitä paitsi, tajuan mietittyäni asiaa hetken, Eddan huoli vaikuttaa todella syvältä. On kuin se olisi vähällä muuttua peloksi.

Olipa syy mikä tahansa, se ei ole missään nimessä parempi vaihtoehto. Minä kumarrun Eddan puoleen ja kysyn lempeästi:

"Mikä hätänä?"

Edda räpäyttää yllättyneenä silmiään, koettaa hymyillä. Tulen ajatelleeksi alakuloisesti, että se on yhtä heikko yritys kuin omani. "Oh, Alisa-neiti. Olen kovin pahoillani, en huomannut teitä."

Nähdessään minun odottavan vastausta kysymykseeni hän huokaa syvään.

"Voi olla, ettei se ole mitään. Mutta, viime viikot ovat olleet niin kovin... Ajoitus ei voisi olla huonompi..."

Minä kosketan Eddan kättä. "Onko jotakin sattunut?"

"Valve-herra sai hetki sitten työtehtävän. Viesti asiasta saapui aivan yllättäen. Hänen ei ollut tarkoitus matkustaa minnekään tänään."

"Työtehtävä...? Ei kai mitään vaarallista?" En kykene pitämään levottomuutta poissa äänestäni.

"Ei tietääkseni, Alisa-neiti." Sanoistaan huolimatta Edda pusertaa esiliinaansa epäröivän ja huolestuneen näköisenä. "Se vain, että... kyseessä on sama paikka, jossa hän kävi hiljattain aiemmin. Ihmiskylä, jossa häneen ei suhtauduta erityisen suopeasti, mikäli muistatte."

Minä tunnen kalpenevani. Muistan kyllä, aivan liian hyvin: kuinka uupuneelta Valve vaikutti sen matkan jälkeen, kaiken toivonsa kadottaneelta. Hänen etäisyytensä sai alkunsa sinä päivänä, levisi väliimme kuin jää. Menneisyyden varjot vain muistuttivat itsestään, hän vastasi kun yritin saada tietää, mitä oikein oli sattunut.

Toinen toistaan ikävämmät vaihtoehdot täyttävät pääni.

"Sinä et ollut asiasta viimeksi näin huolissasi", sanon Eddalle varovaiseen sävyyn. "Mikä oikein on muuttunut?"

Eddan ilme on murheellinen. "Isäntä käy juuri nyt monenlaista kamppailua sisällään, Alisa-neiti. En ymmärtänyt, kuinka paljon hän... Ne ihmiset... Toivon, ettei hänen tarvitsisi kohdata heitäkin juuri nyt, kaiken muun lisäksi."

Minun on käännettävä katseeni. Olisi typerää yrittää väittää itselleni, ettei mikään Valven monenlaisesta kamppailusta liity minuun.

Ahdistus pistää rintakehääni. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä pahemmaksi levottomuuteni muuttuu. Kuten Edda sanoi, voi aivan hyvin olla, ettei se merkitse mitään – että mitään ei sittenkään tapahdu. Mutta jos tapahtuu, jos Valve joutuu jälleen kohtaamaan jotakin, joka tekee hänestä samanlaisen kuin viimeksi, niin väsyneen ja surullisen...

Nielaisen. Puhumattakaan viileydestä. Etäisyydestä. Kuinka pystyn mitenkään tavoittamaan hänet sen jälkeen?

Sillä minä haluan yhä tavoittaa hänet. Kaiken, mitä hän pitää piilossa sisällään. Tajuan totuuden äkkiä äärimmäisen kirkkaasti. Se, kuinka lohduttomasti suudelma päättyi, ei muuta mitään.

Käännähdän uudelleen Eddan puoleen. "Ei kai Valve ole ehtinyt jo lähteä?"

296.

Valve on valmistelemassa vaunujaan metsän katveessa.

Minä näen hänet ennen kuin hän minua. Korppikuninkaan kaavun sijasta hän on pukeutunut hillitysti, kuin pehmentääkseen olemuksestaan kiistatta huokuvaa maaginvaikutelmaa. Sade kimaltelee hänen kiinni sidotuissa hiuksissaan. Korpit lentelevät vaunujen ja isäntänsä ympärillä karheasti raakkuen. Ne vaikuttavat levottomilta.

Kosteat ruohonkorret hipovat jalkojani, kun poikkean polulta kävelläkseni Valven luo. Olen kovin tietoinen kurkkuani kuristavista tunteista, huolesta ja epävarmuudesta ja suunnattomasta kiintymyksestä. Totuus on, etten tiedä, kuinka olla kaipaamatta häntä. Jopa nyt, hänen paettuaan sillä tavalla kuin pakeni, minä tahdon olla hänen lähellään.

Sen takia minä samalla kuitenkin myös pelkään – torjutuksi tulemista, mahdollista kylmyyttä Valven silmissä. Voin vain arvailla, mitä mieltä hän on saapumisestani.

Silti minä kuljen eteenpäin, pidän lujasti kiinni keittiössä heränneestä päättäväisyydestäni. Aina kun rohkeuteni horjuu, kuvittelen mielessäni Valvesta viime matkan jälkeen huokuneen lohduttoman synkkyyden, välimatkan, jonka hän minuun sen myötä piti. En halua, että mitään siitä tapahtuu uudelleen.

"Älä huoli. Minä katson hänen peräänsä." Se oli lupaus, jonka annoin keittiössä Eddalle ennen lähtöäni.

En välitä. En välitä vaikka minuun sattuisi, vaikka Valve pitäisi minua tämän takia ärsyttävänä maanvaivana. Ehkä kuvittelen itsestäni liikaa – ajatellessani, että minusta voisi olla jotakin apua. Mutta pohjimmiltani olen jälleen samassa tilanteessa kuin ennen Valven työhuoneeseen saapumista: olipa minulla toivoa tai ei, se olen minä jonka on otettava ensimmäinen askel, jos tahdon haluamani asioiden muuttuvan. Ehkä tämä on oma henkilökohtainen tehtäväni, jotta noidan kirous viimein murtuisi.

Hermostuksestani huolimatta ajatus saa minut hymyilemään, vähän ja surullisesti. Juuri sillä hetkellä Valve huomaa minut.

Minä tiedän täsmällisen tarkkaan, milloin niin tapahtuu. On kuin kaikki – pysähtyisi. Sateen vaimea ääni, korppien huudot. Jäljelle jää pelkkä painava hiljaisuus meidän katsoessa toisiamme.

Tajuan seisahtuneeni kesken askeleen. Minulla on paljas olo, kuin Valve pystyisi suudelman myötä näkemään minusta enemmän kuin ennen. Syyspäivän viileydestä huolimatta lämpö kulkeutuu vääjäämättä iholle.

Valven ilmettä on mahdotonta lukea. Ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, minä pyristelen irti yllämme olevasta lumouksesta ja ilmoitan:

"Edda kertoi minulle työtehtävästäsi. Haluan tulla mukaan."

Kestää hetki, että sanani tavoittavat hänet. Kun niin lopulta tapahtuu, Valven kasvoilla viivähtää suoranainen tyrmistys. Se katoaa kuitenkin pian ja tilalle ilmestyy etäisyys, huolellinen ja tuskallisen tuttu.

"En usko, että se on hyvä idea."

Viileys hänen äänessään saa minut hetken verran epäilemään päätöstäni, haluamaan kääntyä takaisin. En tee niin. Sen sijaan seisahdun muutaman askeleen päähän, ryhti mahdollisimman suorana ja päättäväisenä. Korpit lennähtävät vaunujen luota tervehtimään minua. Lintujen odottamaton ystävällisyys tuntuu lohdulliselta: tieto siitä, etteivät ne halua minua pois paikalta toisin kuin isäntänsä.

"Miksi?" kysyn häneltä. "Onko se jotakin vaarallista?"

Valve epäröi. "Ei. Ei varsinaisesti. Mutta, Alisa –"

Minä ristin käteni rintakehäni päälle, yritän pitää kivun poissa kasvoiltani. "Siinä tapauksessa se ei ollut pyyntö, Valve. En missään nimessä halua olla häiriöksi, mutta minä tulen mukaan."

Valve tarkastelee minua silmät kavenneina. Annan sen tapahtua, vaikka osa minusta tahtoisi yhä kääntyä kannoillani. Todellisuudessa en ole ollenkaan varma, että omistan mahdollisuuden saada tässä asiassa tahtoni läpi.

Mutta eikö hän sanonutkin minulle kerran, ettei uskaltaisi väittää minulle vastaan puhuessani tiettyyn sävyyn? Mitä siitä, vaikka kyse oli silkasta hyväntahtoisesta kiusoittelusta. Yhtäkkinen muisto särkee sydäntäni. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut jossakin toisessa elämässä.

Samassa hän huokaa hädin tuskin kuuluvasti. "Hyvä on. Sinun ei ole tällä kertaa mahdollista seurata työskentelyäni, mutta voit tulla mukaani kylään. Sopiiko se?"

Kätken yllätykseni huonosti. Valve kuulostaa sen sanoessaan kaikkea muuta kuin iloiselta, mutta ainakaan hän ei katso minua kuin ärsyttävää maanvaivaa. Nyökkään ennen kuin hän ehtii muuttaa mielensä.

"Siinä tapauksessa meidän on parasta lähteä."

Valve viittoo minua menemään sisälle vaunuihin ja seuraa sitten itse perässä. Kääntyessäni katsomaan taakseni näen korppien jääneen tarkkailemaan lähtöämme. Tahdon kuvitella, että ne toivottavat meille onnea.

297.

Matkamme kuluu pitkän aikaa täydellisessä vaitonaisuudessa.

Minä yritän aluksi etsiä jotakin sanottavaa, mutta kaikki arkipäiväiset puheenaiheet kuihtuvat hyödyttöminä kielelleni. Myöskään Valve ei puhu. Hän ei edes katso minua, vaan tuijottaa ulos ikkunasta kämmeneensä nojaten, syvälle ajatuksiinsa vaipuneena. Vaunujen ulkopuolella sade on kertaalleen lakannut ja alkanut sen jälkeen uudelleen.

Minulla on hyvin hatara käsitys siitä, mihin suuntaan olemme menossa. Erotan ohittamistamme maisemista ainoastaan havupuiden paljouden. Totuus kuitenkin on, etten pysty keskittymään ympäristööni juuri lainkaan. Valven taikuuden läsnäolo vallitsee vaunuissa yhtä vahvana kuin aina, mutta tietty kaukaisuus ei ole silti täysin kadonnut. En tohdi kokeilla, pystyisinkö läpäisemään sen.

Vaikka Valven taikuus on minusta tavallista enemmän etäällä, hän itse ei ole. Näin pienessä tilassa on mahdotonta pitää yllä kunnollista välimatkaa. En ole vielä koskaan ollut asiasta yhtä tietoinen. Jos minä liikahtaisin eteenpäin vain hiukan, kätemme hipaisisivat toisiaan. En voi olla ajattelematta, muistamatta...

Tajuan katseeni viivähtävän hänen huulillaan, ja siirryn tuijottamaan visusti jalkojani. Kasvoillani leimuaa puna. Kaikki oli tarpeeksi vaikeaa jo silloin, kun ikäväni oli pelkkä hapuileva aavistus siitä, mitä hänen läheisyytensä saattaisi merkitä. Nyt kun minä tiedän, mitä on todella koskettaa häntä, tulla kosketetuksi sillä tavalla kuin hän minua kosketti, vaikkakin vain pienen hetken...

Ristin käteni syliini yrittäen olla välittämättä sydämeni tihentyneistä lyönneistä. Tunnen kipeän tyhjyyden sisälläni palanneen. Mitä minun oikein pitäisi sanoa tai tehdä? Minä kuvittelin sinun pitäneen siitä yhtä paljon kuin minäkin, mutta ehkä olin väärässä. Merkitsikö se sinulle mitään? Kadutko sitä? Ole kiltti ja puhu minulle.

Annan silmieni painua uupuneesti kiinni. Hiisiprinsessasta käymämme keskustelu viivähtää mielessäni. Tiedän kyllä – että Valvelle tässä on kyse jostakin vaikeasta ja syvästä. Oli typerää kuvitella, että yksi ainoa rohkeuden täyttämä hetki muuttaisi tilanteen toiseksi tuosta vain.

"Alisa."

Hätkähdän hiljaisuuden äkillistä rikkoutumista. Valven äänensävy on täysin ilmeetön. Hetken verran pelkään, että hän on lukenut aiemmat ajatukseni kasvoiltani – nekin, joita en missään nimessä halua hänen tietävän.

Minun sijastani Valve katsoo kuitenkin edelleen ikkunasta ulos. Kun hän puhuu, hän tekee sen jotenkin raskaasti, kuin jokainen hänen lausumansa sana olisi toistaan painavampi:

"On jotakin, josta meidän pitää puhua. Jotakin – mitä minun pitää sinulle kertoa. Toivon, että pystyt kuuntelemaan sanottavani, kunhan olemme palanneet tältä matkalta."

En voi sille mitään: minussa heräävät pahat aavistukset, pelko. Valve ei vaikuta siltä kuin haluaisi meidän keskustelevan siitä, ettei hän tahdo olla kanssani enää missään tekemisissä, mutta huomaan ajattelevani vaihtoehtoa silti.

Sisimmässäni tunnen, että kyse on jostakin muusta. Se ei tee minua yhtään vähemmän huolestuneeksi.

"Emmekö voi puhua siitä nyt?" kysyn.

Valve harkitsee asiaa hetken epäröivän näköisenä, mutta pudistaa sitten päätään.

"Tämä ei ole oikea paikka tai aika kyseiselle keskustelulle. Kunhan olemme palanneet." Ensimmäistä kertaa koko aikana hän kääntyy katsomaan minua. Säpsähdän nähdessäni kunnolla hänen ilmeensä. Sen vakava kiihkeys kertoo, kuinka paljon tämä hänelle merkitsee. Hän ei edes yritä peittää sitä. "Minä lupaan, Alisa. Se... Toivoakseni se tulee selventämään asioita."

"Hyvä on."

Nielaisen hiukan vaikeasti, useammasta eri syystä, mutta sysään sitten ylimääräiset tuntemukset parhaani mukaan syrjään. Asian vatvominen ei hyödytä mitään juuri nyt. Viedäkseni ajatukseni toisaalle kysyn:

"Miksi sinut kutsuttiin jälleen näiden ihmisten luo?"

"Se miehen takia, jonka pelastin viimeksi metsänpeiton rajalta." Valven katse viipyy minussa yhä. Työtehtävästään puhuessaan hän kuulostaa väsyneeltä. "Hänessä on ilmennyt oireita metsänpeiton taikuudesta."

"Oireita...?"

Samassa muistan Kalhaman markkinoilla kuulemani tarinat: mikäli metsänpeittoon eksynyt löysi kuin ihmeen kaupalla tiensä takaisin kotiin, se saattoi silti jättää jälkeensä haavoja. Jotkut unohtivat ihmiskielellä puhumisen taidon, toiset kadottivat osan muistoistaan. Ennen matkaamme Ýmissiin myös Valve mainitsi minulle asiasta lyhyesti.

298.

"Luulin niin tapahtuvan vain, jos ihminen on metsänpeitossa pitkän aikaa – vuosia. Hänhän ei ehtinyt rajaa kauemmas, eihän?"

"Ei. Mutta juuri rajalla, meidän puolemme ja Ýmissin kerrosten välissä, on usein kaikkein vaarallisinta. Taikuus on siellä arvaamatonta ja häilyvää. Minun olisi pitänyt huomata, että jotakin on sittenkin vialla”, Valve sanoo katkerasti. "Hän oli ollut metsästämässä yhdessä veljensä kanssa, kun he joutuivat merkillisellä tavalla eroon toisistaan. Tällaista on sattunut kyseisellä alueella ennenkin, joten veli ymmärsi kutsua paikalle minut. Kaikki veljesten lähipiiristä eivät kuitenkaan hyväksyneet läsnäoloani, puhumattakaan muista kyläläisistä. Tarkoitukseni oli seurata hänen tilaansa kaiken varalta vielä jonkin aikaa, mutta kun toin hänet takaisin kylään... Annoin henkilökohtaisten tunteitteni vaikuttaa työhöni."

Valve vaikenee leukapielet kireinä. Minut valtaa suuttumus. En pysty edes kuvittelemaan, millainen hänen saamansa vastaanotto on ollut, jos se sai hänet lähtemään paikalta aikaisemmin kuin hän alun perin aikoi. Ajattelen jälleen hänessä ollut synkkyyttä kyseisen matkan jälkeen, taikuudesta huokunutta kipua.

"Sen miehen velikö sinut nyt kutsui?" kysyn aavistuksen kireästi.

Valven suupielet käyvät lyhyessä ilottomassa hymyssä. "Tällä kertaa koko perhe, käsittääkseni – he ovat päässeet asiasta pakon edessä yhteisymmärrykseen. Oireet ovat ilmiselvästi metsänpeiton aiheuttamia. Hän ei ole hengenvaarassa, mutta he eivät tiedä mitä tehdä, eikä ole ketään muuta, jonka puoleen he voisivat kääntyä."

Vaikka olen vihainen Valven kohtelusta, en voi olla tuntematta myös sääliä miestä ja tämän perhettä kohtaan. Jos kyläläiset vain olisivat ymmärtäneet, että Valve tahtoi ainoastaan auttaa...

"Pystytkö sinä siihen? Parantamaan hänet?"

"En tiedä. Metsänpeiton taikuus on vanhaa ja monimutkaista, vailla sääntöjä. Teen hänen hyväkseen mitä voin." Valve on hetken hiljaa. "Kyseessä on pieni kylä, jossa ei juuri vieraile ulkopuolisia. Samoihin aikoihin kanssani saapunut nuori nainen tulee herättämään väistämättä huomiota."

Liikahdan vaivaantuneesti. En ollut tullut ajatelleeksi sitä. "Minunkin kotikyläni oli pieni, mutta kyllä siellä kävi silti ohikulkijoita. Kukaan tuskin katsoo kahta kertaa läpikulkumatkalla olevaa maalaistyttöä."

Valve ei näytä vakuuttuneelta. Emme kuitenkaan ennätä puhua asiasta enempää, sillä vaunut pysähtyvät. Pistän merkille, että olemme jollakin syrjäisellä metsätiellä. Sade ei ole huuhtonut täällä maisemaa hetkeen. Oven avautuessa huomaan, että ilmassa on lähes talvenkaltaista viileyttä, jota kalvaslinnassa ei päiväsaikaan vielä ole.

Värähdän ulkoa kantautuvaa kylmää. Kavutessani ylös tunnen Valven tarkkailevan takanani, että pääsen nousemaan vaivatta pois vaunuista. Toisin kuin Merkassa, hän ei edes yritä koskettaa minua. Toivon, etten tiedostaisi kumpaakin asiaa – hänen huomiotaan ja ei-kosketusta – niin selvästi.

”Kylä sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä”, Valve sanoo ja osoittaa vaatimatonta maantietä, joka erottuu puiden välistä juuri ja juuri. ”Saavun paikalle todennäköisesti hiukan ennen sinua ja tapaan miehen perheineen kylätalolla. En usko, että he päästävät rakennuksen sisään ulkopuolisia, mutta saapumiseni saattaa silti aiheuttaa... levottomuutta. Palaa takaisin tänne ennen minua, jos vain voit.”

Minä nyökkään samalla kun tarkastelen tietä, joka on täysin autio. Ymmärrän kunnolla vasta nyt, kuinka erilainen tilanne on Merkan-matkaamme verrattuna. Luvassa ei ole matkaajien virtaa, johon kadota, maagin loistokkaasta näytöksestä puhumattakaan.

Minulla ei ole silti pienintäkään aikomusta perääntyä. Käännyn Valven puoleen ja sanon hänelle lujasti:

”Tärkeintä on, että teet parhaasi sen miehen suhteen. Kukaan ei voi odottaa enempää.”   

Mitä ikinä Valve sanoistani ajattelee, hän ei anna reaktionsa näkyä. Harmaissa silmissä viipyy kuitenkin huoli. Luulen sen ensin johtuvan hänen työtehtävästään, siitä, pystyykö hän parantamaan miehen. Mutta kun otan askeleen eteenpäin lähteäkseni kävelemään tietä kohti, Valve sanoo äkkiä kireään sävyyn:

”Alisa. Osa täällä asuvista ihmisistä – he ovat vihaisia. He puhuvat, minusta ja siitä mitä olen. Anna heidän olla sitä mieltä mitä he ovat. Ja mitä ikinä heidän käytöksensä saakin sinut ajattelemaan… Ehdimme keskustella siitä myöhemmin, sinä ja minä. He eivät välttämättä suhtaudu myötämielisesti niihin, jotka ovat heidän kanssaan avoimesti eri mieltä. Olethan varovainen.”

Tunnen suupielteni pusertuvan yhteen. En missään nimessä tahdo aiheuttaa vaivaa, tai sotkeutua asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Mutta jos Valvea kohdellaan täysin epäoikeudenmukaisesti, ja hän kestää sen kaiken vain väsyäkseen vihan painon alla myöhemmin…

”Lupaan olla varovainen.” En kuitenkaan lupaa mitään muuta. En kykene. Kiirehdin puiden välistä tielle ennen kuin Valve ennättää sanoa enempää.

**

[Crys]

Voi Alisa, i feel you tollanen hetki saa epäilemättä yliajattelemaan kaikkea. Sitä, että halusiko Valve häntä vai ei ja että Edda tietäisi suudelmasta. Tuo huono omatunto sen takia, että Valve rasittuisi tuosta työmatkasta enemmän hänen takiaan on myös uskottavaa. Ihanaa että hän kuitenkin saa rohkeutta mennä Valven luo, vaikka aikaisemmin hän pohtikin sitä että hän ei uskalla pettyä uudestaan.

En välitä. En välitä vaikka minuun sattuisi, vaikka Valve pitäisi minua tämän takia ärsyttävänä maanvaivana. Ehkä kuvittelen itsestäni liikaa – ajatellessani, että minusta voisi olla jotakin apua. Mutta pohjimmiltani olen jälleen samassa tilanteessa kuin ennen Valven työhuoneeseen saapumista: olipa minulla toivoa tai ei, se olen minä jonka on otettava ensimmäinen askel, jos tahdon haluamani asioiden muuttuvan. Ehkä tämä on oma henkilökohtainen tehtäväni, jotta noidan kirous viimein murtuisi.

Pakko lainata tää kohta kokonaan koska tää kiteyttää kaiken tosi hyvin!

Minä tiedän täsmällisen tarkkaan, milloin niin tapahtuu. On kuin kaikki – pysähtyisi. Sateen vaimea ääni, korppien huudot. Jäljelle jää pelkkä painava hiljaisuus meidän katsoessa toisiamme.

Pakko nyt lainata tääkin kohta, koska tykkäsin tästä paljon tästä kuvailusta

Ihana Alisa kun se suorastaan vaatii päästä mukaan! Siinä näkyy taas se Alisan vahvuus Mahtaakohan Alisa joutua ongelmiin kyläläisten kanssa erillaisista mielipiteistä Valvesta? En ihmettelisi kun kyseessä on Alisa

Ääää kihisen jännityksestä että mistä Valve oikein haluaa puhua! Sitä odotellessa
-Crys

[Okakettu]

Crysted: Niin surullisia ja epäoikeidenmukaisia kuin Alisan epävarmuuden tuntemukset ja yliajattelu tässä olivatkin, niitä oli todella mukava kirjoittaa jotenkin – mukavaa, että hänen tuntemuksensa vaikuttivat välittyvän hyvin ja tuntuivat uskottavilta! Alitajuisesti hän varmaankin etsi syytä kohdata Valve sitten kuitenkin, joten matka kylään tuli siinä mielessä hyvään aikaan. Ilahduttavaa että lainasit juuri nuo kohdat, pidän niistä itsekin varsin paljon. Haha, Alisa tosiaan osaa olla varsin itsepäinen kun hän jotakin päättää – se miten järkevää Valven mukaan lähteminen on, on toki asia erikseen, mutta ei tällaisia asioita aina pysty ajattelemaan järjellä. Saas nähdä miten kylässä käy. Kiitos jälleen hirmuisesti lukemisesta ja kommentista! <3

A/N: Näiden osien fiklet-muotoisuus on taas vaihteeksi vähän niin ja näin, mutta älkää antako sen häiritä. :,)

**

299. – 300.

Vaikka yritän pitää ajatukseni muualla, Valven viimeiset sanat kaikuvat päässäni kävellessäni maantietä pitkin kylän suuntaan. Hänen varoituksensa, mutta myös peittelemätön huoli hänen katseessaan. Olin ollut niin keskittynyt Valven työtehtävään ja sen ongelmiin, etten ollut tullut miettineeksi, mitä minun paikallaoloni kylässä pohjimmiltaan merkitsisi.

Tiedän vain, että mitä ikinä Valve joutuukin kylässä kohtaamaan, en halua, että hänen on kestettävä se yksin. Aion myös tehdä mitä lupasin – olla varovainen. Ja sen jälkeen, palattuamme, me puhumme siitä mistä Valve tahtoi puhua minulle.

Sydäntäni painaa hetkittäinen pelko muistaessani, kuinka hän asiasta kertoi. Samalla en voi olla toivomatta, vaivihkaa, että kaikki selvenee viimein. Niinhän hän lupasi.

Kuljen eteenpäin mahdollisimman ripeästi, kuin uskoen voivani jättää sillä tavoin huolen ja ahdistuksen jonnekin matkan varrelle. Sora rahisee kenkieni alla, hiuksissani ja kasvoillani ujeltaa pohjoisen pureva tuuli. Olen iloinen, että ennätin ottaa Eddan kehotuksesta mukaani lämpimämmän matkaviitan ennen lähtöä. Kiedon sen lujasti ympärilleni.

Niin tehdessäni tulen äkkiä ajatelleeksi, että kyseessä on aivan liian arvokas vaatekappale tavalliselle maalaistytölle. Silmäilen arvioiden hienoa kangasta. Se ei ole tarkoituksella näyttävä tai huomiota herättävä, mutta on silti räikeästi ristiriidassa muun vaatetukseni, vaatimattoman ja arkisen, kanssa. En uskalla edes arvata, kuinka paljon viitta Merkan markkinoilla maksaisi.

Minut valtaa ristiriitainen olo. Ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa en olisi kyennyt pitämään jotakin näin hienoa päälläni lainkaan, mutta nyt teen niin asiaa kunnolla ajattelematta. Pystyn helposti kuvittelemaan, millaisia katseita se kotikylässä keräisi. Mitä mieltä olisin siitä itse ollut, silloin.

Ei ihme, että Valve näytti epäilevältä suunnitelmani suhteen. Toiveeni käydä ohikulkumatkalla olevasta maalaistytöstä vaikuttaa äkisti kovin hauraalta.

Puuskahdan ja nopeutan askeleitani, suostumatta lannistumaan. Se tarkoittaa vain, että minun on keksittävä itselleni uskottava tarina.

Juuri kun ajattelen niin, yksinäisen matkantekoni rikkoo äkisti selkäni takaa kantautuva meteli, hevosen hirnunta. Käännyn ja näen, että minua ovat lähestymässä vankkurit. Hevosta ohjastavan kookkaan hahmon vieressä istuu joku paljon pienempi.

Välimatkan lyhentyessä huomaan kyseessä olevan keski-ikäinen mies ja nuori poika. Vankkureiden kyydissä on kuorma, joka sisältää kankain peitettyjä tynnyreitä. Kaksikko lienee tulossa jostakin lähikaupungista.

Ennen kuin ehdin päättää, miten minun tulisi suhtautua tulijoihin, he pysähtyvät kohdalleni.

”Ollaankos sitä eksytty?” Mies nojautuu lähemmäs ohjastajan paikalta tarkastellakseen minua päästä varpaisiin. Hänen sanansa kantautuvat tuuhean tumman parran takaa ja minulle niin vieraalla poljennolla, että kestää hetki saada niistä selvää. ”Sinunlaisiasi matkalaisia ei juuri kuljeksi täälläpäin.” 

On vaikea olla varma, onko mies epäluuloinen vai pelkästään utelias – ja mitä hän tarkoittaa sinunlaisellasi matkalaisella. Avaan suuni vastatakseni, mutta suljen sen lähes heti, tietämättä mitä sanoa. Minulla ei ole vielä kunnollista suunnitelmaa, tarinaa. Tunnen, kuinka hätäännys yrittää kerääntyä hieksi kämmeniin.

Lopulta sanon ensimmäisen mieleeni juolahtavan asian:

”Toivon todella, etten ole eksynyt, hyvä herra. Anteeksi, mutta oletteko tekin matkalla kylään, joka on kuulemani mukaan tästä lyhyen kävelymatkan päässä?”

Viiton määränpääni suuntaan ja otan kasvoilleni kysyvän, mahdollisimman epävarman ilmeen. Olotilani huomioon ottaen se ei ole lainkaan vaikeaa. Mies kurtistaa kulmiaan sanoilleni.

”Osman kylään? Joo. Mutta millä asialla neiti aikoo siellä liikkua?”

Millä asialla tosiaan. Minä vedän henkeä mahdollisimman huomaamattomasti ja päätän, että on parasta pysyä edes jossain määrin lähellä totuutta.

”Olen… Anteeksi tunkeiluni, mutta olen kuullut, että täällä on metsänpeiton takia pahasti sairastunut mies. Voitteko te kertoa minulle, pitääkö se paikkaansa?”

Miehen ilme synkkenee. Tunnen silti huojennusta huomatessani, ettei hän vaikuta yllättyneeltä kysymyksestä. Kalhaman markkinoilla viettämäni aika on opettanut minut näkemään, kuinka tällainen oikein toimii. Vaikka taikuuteen liittyviä asioita yrittäisi pitää salassa, ne vuotavat usein pienissä kylissä esiin ennen pitkää – kulkeutuvat kaupparatsujen ja muiden kulkijoiden mukana lähialueille, muuttuvat tarinoiksi, joihin toiset uskovat, toiset eivät. Myös täällä salaisuudet liikkuvat nähtävästi nopeasti.

Kun ajattelen sitä, kertomus alkaa keriytyä minusta auki kuin itsestään:

”Kuulin, kuinka eräät matkamiehet kotikylässäni puhuivat siitä. Asia on niin, että joku jonka tunnen… Myös hän katosi eräänä päivänä metsään, vaikka tunsi alueen paremmin kuin omat taskunsa, ja palasi takaisin täysin muuttuneena miehenä. Tavallisilla rohdoilla ei ole hänen tilaansa vaikutusta, mutta kotikylässäni ei myöskään uskota taikuuteen tai metsänpeiton olemassaoloon. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Joten kun kuulin miehestä Osman kylässä…”

Epäröin ohikiitävän hetken, yritän päättää, meneekö seuraava kysymykseni liian pitkälle.

”Kuulin muutakin – maagista, jonka on määrä pelastaa hänet. Onko hän todellakin tulossa tänne? Kauppias, joka asiasta puhui, ei ollut täysin varma ajankohdasta, mutta –”

Mies sinkoaa suuntaani niin myrskyisän katseen, että olen kavahtaa taaksepäin. Pian kuitenkin osoittautuu, ettei hänen kiukkunsa kohdistu minuun:

”Kuka siitä kertoi? Jaanus? Se onneton ei sitten osaa pitää suutaan kiinni –”

”En ole varma nimestä”, sanon nopeasti keskeyttääkseni miehen jupinan, ”mutta hän mainitsi asian olevan kiireellinen, ja että maagin pitäisi saapua tänne parin päivän sisällä. Joten minä ajattelin… Luuletteko, että maagi pystyisi auttamaan myös minua, jos pyydän sitä häneltä? En tiedä muuta tapaa, jolla tavoittaisin hänet.”

Saan vastaukseksi pelkän epäselvän murahduksen. Minä uskallan hädin tuskin hengittää, epävarmana siitä teinkö sittenkin virheen.

Onnekseni minun ei tarvitse odottaa vastausta pitkään. Ennen kuin ennätän sanoa enempää, mies pudistaa päätään ja toteaa sitten hiukan vastahakoisen oloisesti:

”Parempi että hyppäät kyytiin – pääset minun ja Miron mukana kylään. Postivaunut jättivät sinut oman onnesi nojaan notkon kohdalla, eikö vaan? Ne ryökäleet ovat mukamas liian hienoja kulkeakseen tätä kautta, vaikka todellisuudessa pelkäävät metsää.”

”Tuhannet kiitokset, hyvä herra”, minä sanon, voimatta peittää häkeltynyttä helpotustani. Hetkellinen ilon tunteeni kuitenkin haihtuu miehen jatkaessa synkeään sävyyn:

”Pääset kylään, kun kerran olet täällä asti, mutta maagista sinun kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ties millä tavoin se kurja keksisi käyttää nuoren naisen ahdinkoa hyväkseen.”

Minä tunnen punehtuvani. Reaktioni on sekoitus järkytystä ja kiukkua – oivallus siitä, että ihmiset täällä todella vihaavat Valvea. Luulin olevani valmistautunut, mutta silti miehen avoin inho on kaikessa äkillisyydessään kuin läimäys vasten kasvoja. Puhumattakaan siitä, että minä olen hänelle tässä tilanteessa ilmeisen hyväuskoinen neito, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Siksi hän varmaan ylipäätään päätti auttaa minua.

Nielaisen kielelleni pyrkivän kiivaan vastauksen ja kapuan vankkureiden toiselta puolelta pikkupojan, Miron, viereen. Hän on seurannut sananvaihtoamme vaiti.

301.

Mies usuttaa hevosen eteenpäin riuskalla ohjasten nykäyksellä. Tuntiessani vankkureiden nytkähtävän liikkeelle minä sallin itseni hengähtää syvään: en ollut huomannut, kuinka epämukavasti kireys painoi rintakehääni. Ainakin olen nyt matkalla kylään mukanani tarina, joka ei kestä kovinkaan läheistä tarkastelua, mutta joka on toivoakseni riittävä.

Tuulen ujellus on vankkureiden kyydissä entistä viiltävämpi. Hieraisen kasvojani kädelläni samalla kun jaan äskeisen keskustelun mielessäni osiin. Niin monta asiaa, joka olisi voinut mennä pieleen. Ehkä minun olisi pitänyt sittenkin sanoa eksyneeni. Mutta eksynyt mistä ja miksi, ja parahiksi niin että saavun kylään maagin vierailun päivänä? Tuskin harhailevat maalaistytöt hakevat tältä alueelta pahemmin töitäkään. Ei – parempi että minulla on Valveen liittyvä päämäärä, sellainen, joka selittää myös, miksi olen mahdollisesti kiinnostunut hänestä ja hänen tehtävästään täällä.

Järkeilystäni huolimatta minulla on hiukan huono olo kertomani valheen vuoksi. Näille ihmisille metsänpeiton taikuus aiheuttaa aitoa murhetta, kun taas minä olen käyttänyt sitä pelkkänä rakennusaineena omalle tarinalleni.

Valve auttaa häntä kyllä, ja sitten mikään sanomani ei merkitse kyläläisille enää mitään. En ole varma, uskonko omia sanojani, mutta asian murehtiminen ei sekään hyödytä. Pakotan hermostuksesta suoran ryhtini rentoutumaan vähän ja vilkaisen vieressäni istuvaa poikaa, joka tarkkailee puolestaan minua. Samanlaisesta tummasta tukasta ei ole vaikea arvata Miron ja miehen olevan sukua toisilleen.

Miron tutkiva katse on vakavalla tavalla utelias. Minussa sävähtää kipu tajutessani, että se tuo mieleeni Malvan. Huomio ei lainkaan vähennä syyllisyyttäni.

Alun keskustelun jälkeen me matkaamme kylään hiljaisuudessa. Jutustelun tai kysymysten esittämisen sijasta mies keskittyy murahtelemaan käskyjä hevoselleen, mistä olen pelkästään kiitollinen: minun ei tarvitse olla heti lausumassa uusia valheita.

En missään vaiheessa hellitä otettani tarinasta, vaan käyn läpi aiempia puheitani ja hion yksityiskohtia mielessäni selkeämmiksi, kaiken varalta. Teen niin kuvittelemalla kyseessä olevan satu, jota kerron lapsuutemme satukirjan kuvien avulla Malvalle. Hän oli aina äärimmäisen tarkka siitä, että pienetkin asiat sopivat varmasti ja kunnolla suurempaan kokonaisuuteen.

Siitä huolimatta totuus on, ettei kertomukseni ole erityisen vahva tai vakuuttava. Minulla oli onnea, että mies ei tullut kysyneeksi mitään liian perinpohjaista. Kaikkein varminta lienee olla se, joka hän olettaa minun olevan, epätoivoinen ja avuton neito.

Hevonen askeltaa vankkureiden edellä eteenpäin tasaisen rauhallista käyntiä. Sen katselu tyynnyttää hiukan hermojani. Olemme tien ainoat kulkijat. Havupuut kehystävät reittiämme tiiviinä muurina: pihkan tuoksu on välimatkankin päästä suorastaan läpitunkeva. Minun ei ole lainkaan vaikea kuvitella, että jossakin lähettyvillä sijaitsee metsänpeiton raja, johon varomaton saattaa kadota. Ehkä mies tarkoitti sitä puhuessaan metsän pelosta.

Vähän kerrallaan puut ympärillämme harvenevat tavalla, joka kielii, että saavumme ihmisasutuksen lähelle aivan pian. En ole varma, millainen odotan Osman olevan. Mielessäni näen kylmän ja epäystävällisen paikan, peilin siellä asuvien ihmisten tylyydelle.

Mutta kun ensimmäiset talojen katot alkavat pilkistää esiin maisemasta ja kylän ääriviivat piirtyvät esiin vähän kerrallaan, tunnen äkillisen koti-ikävän kuristavan kurkkuani. Kaikki pienet maalaiskylät ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Osma on täynnä hiljaista koruttomuutta, jonka tajuan tunnistavani. Olinpa kyläläisistä mitä mieltä tahansa, tämä paikka sopii minulle paljon kiireistä ja meluista Merkaa paremmin.

Välimatkankin päästä näen, ettei kukaan ole meitä vastassa kylän porteilla. Minä olen siitä huojentunut, mutta silmäkulmastani näen miehen rypistävän otsaansa. Hän mutisee jotakin partaansa ja sanoo sitten kuuluvammin:

”Joku voisi kutsua sinua onnekkaaksi. Maagi on jo täällä.”

”Oh.” Tajuan kuulostavani varautuneelta, mutten yllättyneeltä, ja lisään nopeasti:

”En usko sen olevan pelkkää onnea. Hänen huhuttiin olevan liikkeellä, ja siksi pyysin päästä postivaunujen mukaan.”

”Mrhm.” Mies tarkastelee määränpäätämme silmiään siristäen. Puhuessaan Valvesta hänen sanojaan synkisti jälleen vastenmielisyys, mutta olin tunnistavani siitä myös muuta – varovaisen, vastahakoisen toivon. Vaikka hän ei voi sietää Valven läsnäoloa, hän ei voi olla toivomatta, että maagin taikuus on sittenkin metsänpeiton oireiden ratkaisu.

Yritän olla ajattelematta, kuinka ristiriitaisen vihaiseksi se minut tekee.

Mies kehottaa hevosensa pysähtymään hiukan ennen portteja ja laskeutuu sitten alas, minun seuratessa esimerkkiä. Hän nyökäyttää päätään kylän suuntaan.

”Pääset peremmälle tästä – minä ja Miro emme tule, pitää huolehtia kuormasta. Valter on lähdössä illansuussa kaupunkiin ja voinee kuskata sinua jonkin matkaa, ainakin Tuokion majatalolle asti. Hän on kunnon mies. Sanot vain, että tarjoat hänelle majatalossa lämpimän aterian, niin hän on tyytyväinen.”

Minä niiaan ja olen juuri kiittämässä auttajaani, kun hän luo minuun tuiman katseen.

”Ja muista mitä sanoin maagista. Älä anna hänen edes huomata sinua, kuulitko? Tuollainen neito menossa yksinään moisen olennon puheille…” Mies pudistaa päätään ajatukselle, suu vääntyneenä inhosta. ”Pyydä jotakuta perheesi tai kyläsi miestä olemaan yhteydessä häneen, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Valter osaa kertoa, kenen kautta lähettää viesti.”

Niiaan vielä kerran, tällä kertaa aiempaa jäykemmin. Mitähän hän sanoisi kuullessaan, että kaikkein lähimpänä perheeni miestä on nykyisin Valve? Tiedän hänen tarkoittavan hyvää, mutta se ei silti vähennä kiukkua sydämessäni. ”Kiitän teitä, hyvä herra.”

Mies murahtaa ja tarttuu hevosia ohjaksista johdattaakseen sen kauemmas porteilta. Minä jään seisomaan hetkeksi aikaa aloilleni, miettimään seuraavaa askelta. Lopulta lähden kävelemään rakennuksia kohti.

302. – 303.

Läheltä näen, että Osma on todellakin pieni paikka. Metsän tuoksu ei hälvene kylään saapuessani, mutta siihen sekoittuu myös paljon muuta: poltetun puun ja savun haju, eläinsuojan lemu sekä lukuisat muut elämisen merkit. Erään talon edustalle on ripustettu vastikään pyydettyjä riekkoja, kun taas huolella puhdistetut puolukat odottavat parhaillaan säilömistä kaivon luona. Talvi on jo aivan kulman takana. Valmistelut sen varalle lienevät myös täällä kiivaimmillaan.

Juuri nyt kyläläisten askareet vaikuttavat unohtuneen jonkin tärkeämmän tieltä. Osman kylätalo on helppo tunnistaa ympärillä parveilevien ihmisten paljoudesta. Näky tekee minut levottomaksi. En kuule vihaisia huutoja tai solvauksia, kuten odotin, pelkän varautuneen hiljaisuuden. Minulla on tunne, ettei se ole vaihtoehtona lainkaan parempi.

Riekot ja puolukat jäävät molemmat selkäni taakse. Jossakin kauempana haukkuu koira, joka vaikenee kuitenkin pian. Kävelen eteenpäin harkitun hitaasti, yrittäen olla kiinnittämättä kenenkään huomiota itseeni. Aikomukseni ei ole varsinaisesti piileskellä: tarinani mukaan olen tullut näkemään omin silmin, voisiko maagi auttaa myös minua ongelmassani. Minulla ei ole mitään salattavaa näiltä ihmisiltä.

Siitä huolimatta pysähdyn vaistonvaraisesti erään talonkulman varjoon, ettei väenpaljouden keskellä seisovan nuoren miehen katse huomaisi minua. Hänen kulmansa kurtistuvat, mutta hyvin pian hänen harhaileva keskittymisensä kohdistuu toisaalle – matalaääniseen keskusteluun, jota miesten joukkio hänen edellään käy. Hiljaisuus ei ole sittenkään täydellinen, vaan sieltä täältä kuuluu kiihtynyt, joskin vaimea, puheensorina.

”Eerikin ei olisi pitänyt pyytää maagia tänne”, yksi miehistä ärisee tavalla, joka antaa ymmärtää, että hän on sanonut niin jo monen monta kertaa. Näen hänen silmäilevän vähän väliä kylätalon ovea, joka on suljettu visusti. ”Ensimmäisellä kerralla – no, se oli kai ymmärrettävää. Se miten Tomas… Mutta nyt? Kukaan ei tiedä, voiko taikuus todella auttaa häntä. Miksi meidän pitäisi sietää jälleen moista pimeän olentoa kylässämme jonkin niin epävarman vuoksi? Hyysätä kuin mitäkin arvovierasta!”

Mies sylkäisee viimeiset sanat suustaan inhoavan näköisenä. Muut hänen ympärillään mutisevat myöntävästi. Tajuan, että paikalla on pelkästään miehiä sekä muutama nainen. Heissä kaikissa väreilee uhatun ampiaisparven vihamielinen levottomuus, johon sekoittuu myös pelko. Minun ikäisiäni tyttöjä ei näy.

He piileskelevät jossakin, ettei maagi saisi iskettyä heihin kynsiään. Ajatus tuo pahan maun suuhuni.

”Eerik teki sen minkä katsoi oikeaksi. Päätös oli hänen, ei meidän.”

Käännän päätäni. Puhuja on hiukan kauempana seisonut harmaahiuksinen mies, joka kävelee nyt lähemmäs vihamielistä joukkoa. Hänen äänensä on hiljainen ja ankara. "Tomas ei muista enää mitään metsänpeiton lisäksi, ja maagi on antanut lupauksen avustaan. Antaisitteko hänen vain pysyä kadonneena itseltään ja läheisiltään, ikuisesti, huolimatta pelastuksen mahdollisuudesta?"

”On sekin pelastus”, ärisijä sanoo katkerasti.

”Mitä te tekisitte Tomasin veljenä tai puolisona? Kenen puoleen kääntyisitte?” Harmaahiuksisen miehen kysymyksessä on viileä sävy.

Puhutellut miehet vaihtavat keskenään tummanpuhuvan katseen, mutta eivät sano mitään. Eerikin päätöstä puolustanut mies seuraa hetken aikaa varuillaan, aikooko joku väittää vielä vastaan, ja huokaa sitten väsyneesti. Näen myös hänen vilkaisevan suljettua ovea selkänsä takana. Miehestä huokuu muita suurempi käskyvalta, mistä arvelen hänen olevan Osman kylänvanhin.

”Älkää käsittäkö väärin – en minäkään tästä pidä. En lainkaan", hän sanoo painokkaasti. Kapeissa silmissä välähtää äkillinen tunne, kuin kipu tai viha, jonka hän kuitenkin tukahduttaa. "Meidän kylämme muistaa menneisyyden ja maagien luonnon monia muita paremmin. Mitä se kaikki maksoi. Mutta meidän on kestettävä tämä huolimatta vanhoista haavoista, Tomasin ja hänen perheensä vuoksi.”

Mikäli kylänvanhin tarkoitti puheensa tyynnyttäväksi, sillä ei ole haluttua vaikutusta. Ihmiset mutisevat yhä toisilleen maagin huonoa onnea tuovasta läsnäolosta, pimeästä jota hän kantaa mukanaan. Kukaan ei rohkene enää arvostella suoraan päätöstä kutsua hänet, mutta sen sijasta he osoittavat inhonsa muilla mahdollisilla tavoilla. Joku tekee käsillään merkin, jonka tiedän olevan pahojen henkien karkottamista varten.

Suurin osa keskusteluista tapahtuu yhä niin hiljaa, että erotan niistä pelkkiä katkelmia. Se vähäkin saa minut toivomaan, että voisin sulkea puheilta tyystin korvani.

Tai kertoa, kuinka väärässä he ovat. Sanat, jotka tahtoisin kaikille näille ihmisille lausua, polttavat vihaisina kurkkuani. Te ette tunne häntä. Te ette tiedä hänestä mitään. Pimeän olento, he sanovat hänestä, aivan kuin maagius tekisi hänestä täysin epäinhimillisen. Kuin hänellä ei olisi minkäänlaista arvoa heidän silmissään.

Ajattelen kuvaa, jonka Osman kyläläiset Valvesta sanoillaan piirtävät, sitä Valvea jonka minä tunnen: kunniallista ja syyllisyydentuntoista, lempeää. Hiljaista korppikuningasta, joka silitti kömpelön hellästi hiuksiani ja kertoi auringonpaisteessa hymyilleestä pikkutytöstä saadakseen kuumeisen mieleni tyyntymään. Kuinka paljon häneen sattui kohdata viimeksi nämä ihmiset.

Puhumattakaan siitä, mitä hän yrittää siitä huolimatta heidän hyväkseen parhaillaankin tehdä. Monen muun tavoin minä huomaan katsovani kylätalon ovea. Hetken verran Osmaa ympäröivän metsän tuoksuun vaikuttaa sekoittuvan toisen metsän hämärä. En ole varma, pystynkö todella tuntemaan Valven taikuuden, vai johtuuko äkillinen tuttu aistimus vain siitä, että tahdon kipeästi tehdä niin.

Tunteiden sekamelska kiristää rintakehääni. Kuulen, kuinka joku kylän naisista kuiskuttaa toiselle:

"Nykyinen on yhtä turmeltunut kuin edeltäjänsä. Olla ensin hiljaa kaikki nämä vuodet, jotta unohtaisimme, ja pitää sitten uusi Seremonia! Voi sitä tyttöraukkaa, joka joutui hänen mukaansa."

Minä sävähdän. Sisälläni taistelevat keskenään halu noudattaa Valven neuvoa ja halu puolustaa häntä. Lupasin olla varovainen, mutta ehkä voisin tarinani avulla tehdä edes jotakin? Kenties voisin kertoa heille maageista sillä tavalla kuin isä minulle, lieventää edes vähän heidän pelkoaan. Sujauttaa mukaan, vaivihkaa, osan omasta totuudestani.

Erilaiset vaihtoehdot auttaa Valvea pyörivät kiivaasti mielessäni. Otan askeleen eteenpäin, kohti vihaista ihmisvirtaa. Pääni sisällä ääni yrittää varoittaa minua, mutta tukahdutan sen aavistuksen syyllisesti. Tahdon, että Valvella on joku, joka puhuu hänen puolestaan. Kunhan vain en anna kyläläisten nähdä mitään kaikkein todellisimmista, salaisimmista tunteistani, niin varmasti –

"...Nessa?"

Jähmetyn aloilleni, tietämättä heti, miksi teen niin. Katsoessani ympärilleni tajuan sen johtuvan kyläläisten reaktioista. Heidät on vallannut hiljaisuus, joka on tällä kertaa syvää ja aitoa. Pelästynyttä. En ymmärrä, kuinka sen aiheuttaja saattaa olla tuo heikko, paperinohut ääni, joka kantoi kuiskausten ja matalan puheen yli vain hädin tuskin. Se vaikutti olevan lähes särkymäisillään.

Kylänvanhin on kääntynyt katsomaan jotakin vasemmalla sivullaan, kulmassa jonne minä en kunnolla näe. Hämmästyn huomatessani, että hänen kasvonsa ovat kalvenneet.

"Nopeasti. Viekää hänet pois täältä, ennen kuin –"

"Nessa? Nessa?"

Samassa väkijoukon keskelle ilmestyy vanha nainen. On kuin kaikki hänen elämänsä vuodet, useammat kuin osaan laskea, olisi kaiverrettu syviksi uurteiksi hänen iholleen. Ikä tekee hänestä kumaran ja tavattoman hauraan, jo aivan liian monen talven alle jääneen puun, joka on katkeamaisillaan ajan painosta. Hän on pukeutunut kokonaan mustaan.

Nainen kulkee eteenpäin vaivalloisesti, kuluneeseen kävelykeppiin välillä nojaten, kuin jokainen askel olisi suunnaton voimanponnistus. Siitä huolimatta hänen etenemisessään on päättäväisyyttä, joka saa nuoremmat ja vahvemmat väistymään hänen tieltään. Kukaan ei tee elettäkään totellakseen kylänvanhimman käskyä, ei edes mies itse.

"Maagi. Maagi on täällä?" Nainen kääntelee päätään levottomasti puolelta toiselle kuin vainua jäljittävä koira, niin että näen kunnolla hänen silmänsä. Jokin sairaus on syönyt toisesta näön, kun taas toisessa on villi, etsivä katse. Hopeiset hiukset takertuvat hämähäkinseitin lailla hänen kasvoilleen. "Minne hän on haudannut Nessan luut?"

Nessa. Epämiellyttävä tunne valuu selkärankaani pitkin. On kuin olisin kuullut nimen joskus aiemmin, mutten muista, milloin tai missä.

"Maagi tietää. Hän tietää." Nainen puhuu edelleen heikolla äänellä, mutta siihen on tullut uusi, syvästi kiihtynyt sävy. Hän ei kävele enää, vaan nojaa vapisten keppiinsä. Kuhmuraiset kädet puristavat sen päätä rystyset valkoisina. "Hautasiko hän ne? Vai söi suihinsa, jauhoi hampaillaan tomuksi? Antoi lahjaksi rotille? Kertokaa minulle, minne hän on kätkenyt Nessan luut?"

Kauhukseni vanhus alkaa itkeä, äänekkäästi kuin lapsi. Kyyneleet valuvat vuolaina ja sotkuisina kurttuisia kasvoja pitkin. Kyläläiset hänen ympärillään pysyvät täysin vaiti, liikkumatta, kuin naisen aavemainen suru olisi jäädyttänyt heidät paikoilleen. Minussa leimahtaa jälleen suuttumus.

Olen jo astumaisillani eteenpäin tehdäkseni edes jotakin, kun äkkiä paikalle marssii tyttö, suurin piirtein minun ikäiseni. Muiden mykkyydestä välittämättä hän suuntaa vanhan naisen luo ja tarttuu lujasti tämän käsivarteen. Hänen äänensä on vanhuksen itkun lomassa kuuluva ja kirkas:

"No niin, muori. Eiköhän olla säikytelty muita ihmisiä tänään tarpeeksi, vai mitä luulet? Tule, niin saat puuroa."

Tyttö lähtee johdattamaan vanhaa naista pois ihmisten luota samalla määrätietoisuudella, jolla hetki sitten saapui. Mikäli vanhus vastustelee, hän ei ole huomaavinaan asiaa.

Kaksikko katoaa pian läheisen talon taakse. Heidän lähtönsä saa hiljaisuuden murtumaan kuiskauksiksi:

"Eikö jonkun pitänyt vahtia häntä?"

"Viimeksi hän oli aivan rauhallinen..."

"Niin, koska hän ei saanut tietää, että maagi on täällä!"

”Onneksi Else saapui...”

Minä hädin tuskin kuulen heitä. Kyläläisten sijasta katson suuntaan, jonne tyttö ja nainen menivät. Epämiellyttävä tunne ei ole kadonnut minnekään, mutta sen lisäksi sisälläni on jotakin muuta, uudenlainen levottomuus, jota en osaa selittää. Korvissani kaikuu vanhuksen itku.

Ennen kuin ehdin pohtia päätöstäni tarkemmin, livahdan heidän peräänsä.

303. – 305.

Pieni nuhjuinen mökki sijaitsee jonkin matkan päässä kylätalosta, melkein metsän rajalla. Vaikuttaa olevan osaksi hyvää onnea, että rakennus pysyy yhä pystyssä. Tyttö on istuttanut vanhan naisen sen rapistuneille portaille ja laittanut tämän syliin puurokulhon. Vanhuksen kasvot ovat yhä kyynelten juovittamat, mutta näen tämän tarttuvan astiaan ja alkavan kaapia kauravelliä suuhunsa lähes ahnaasti.

Paikalla ei ole heidän lisäkseen ketään muuta. Minä astun lähemmäs epäröiden, tietoisena siitä, että olen pelkkä tunkeilija. Tyttö huomaa minut ensimmäisenä ja sinkoaa suuntaani epäluuloisen katseen.

"Miten pääsit tänne? Me ei osteta mitään, tai haluta kuulla kaupungin hienouksista."

Nielaisen. Minulla on pelkkä epämääräinen aavistus siitä, miksi seurasin heitä. Silti tiedän, etten kykene kertomaan näille kahdelle aiempaa valhettani.

"Olen pelkkä ohikulkija", sanon sen sijaan hiukan vaivalloisesti. Se ei vakuuta tyttöä, joka tuijottaa minua kädet puuskassa. Hänen mustat hiuksensa on palmikoitu huolellisesti kahdelle letille, mekko on useasta kohdasta paikattu ja kulunut. Tapa jolla hän kantaa itseään kertoo minulle, että hän on tottunut raskaaseen työhön. Kasvot ovat kaidat ruoan vähyydestä, ja niiden ilme on selvä: hän on valmis häätämään minut pois vaikka voimakeinoin, jos olen häiriöksi.

Minua viiltää suru. Ennen elämääni kalvaslinnassa me olisimme aivan hyvin voineet olla peilikuva toisistamme.

Tytön olemuksessa on kuitenkin jotain muutakin tuttua. Minä tarkastelen hänen tummaa tukkaansa, katseen suoruutta, ja sanon hetken mielijohteesta:

"Tulin tänne jonkin matkaa erään miehen ja pojan kyydissä. Pojan nimi oli Miro. Satutko sinä tuntemaan heidät?"

Nimen kuullessaan kaikkein pahin epäluulo väistyy tytön silmistä. Hän katsoo minua vielä hetken arvioivasti, kunnes vaikuttaa tekevän jonkin päätöksen ja vastaa:

"Miro on veljeni. Hän ja isä ovat siis jo palanneet: se on hyvä. Menivätkö he purkamaan kuormaa?"

Nyökkään. Perheensä mainitseminen näyttää vakuuttavan tytön siitä, että olen suhteellisen harmiton. Hän kääntyy pitämään silmällä vanhusta, joka syödä maiskuttaa puuroaan meistä välittämättä.

"Valitsitpa kurjan päivän matkustaa kyläämme", tyttö tuumii lähes keskustelusävyyn ja kumartuu pyyhkimään tottuneesti naisen leualle valuneen puurotahran. "Muorikin oli niin kovin poissa tolaltaan. Hänellä on hyvä ja huonoja päiviä, ymmärrät varmaan? Nykyisin tosin enimmäkseen huonoja. Hän taisi säikäyttää myös sinut pahanpäiväisesti. Naamasi oli äsken ihan valkoinen."

Minä katson vanhaa naista. Puuron syöminen on rauhoittanut häntä jonkin verran, mutta mielessäni kummittelee yhä, millainen hän oli kylätalon luona. Kaikki se kaoottinen suru ja epätoivo, hyödytön etsintä. Maagi tietää. Minne hän on haudannut Nessan luut?

Levottomuus leviää minussa jälleen, vielä vahvempana kuin aiemmin.

"Mikä... mikä häntä oikein vaivaa?”

Tyttö – Else – miettii asiaa hetken. "Vanhuus, ainakin osittain. Mutta minulle on kerrottu, että hän on ollut tällainen jo pitkän aikaa, silloinkin kun hänen hiuksensa olivat vielä vaaleat ja hän näki molemmilla silmillään. Kaikkein suurin syy on siis varmaan suru."

"Hän suree Nessaa", minä totean varovasti, hiljaa, jottei vanhus kuulisi.

"Niin. Siskoaan, kaksostaan. He asuivat yhdessä tässä samassa kylässä ja olivat käytännössä erottamattomat. Heidän vanhempansa kuolivat varhain, joten he olivat tottuneet pitämään huolta toisistaan.”

Huomaan Elsen äänestä, että kyseessä on tarina, jonka hän on kuullut useasti. ”Mikä heidät erotti?”

Else tarkastelee minua kuin pohtien, olenko muukalaisena kertomuksen arvoinen. Kohtaan hänen katseensa, vaikka todellisuudessa en ole ollenkaan varma, tahdonko tietää vastauksen. Lopulta hän sanoo kolkkoon sävyyn:

”Pahin, mitä siihen aikaan saattoi kuvitella: pohjoisen pelätty maagi järjesti jälleen uuden Seremonian. Jokaisesta valtakunnan kylästä oli lähetettävä hänelle morsianehdokkaaksi yksi tyttö. Mikäli ehdokas oli erityisen kaunis, kylän oli mahdollista saada maagin suopeus osakseen, mutta Osmassa heidät valittiin yksinkertaisesti heittämällä arpaa. Alun perin muori oli se, jonka oli tarkoitus osallistua sinä vuonna, mutta hän pelkäsi Seremoniaa ja maagia niin kovin – itki ja itki. Nessa päätti siis mennä siskonsa sijasta. Maagi valitsi morsiamekseen hänet, eikä muori antanut sitä itselleen ikinä anteeksi."

Minä tuijotan häntä.

"Niinpä, aiemmista Seremonioistahan on ikuisuus. Hänen täytyy olla hirveän vanha", Else toteaa ja nyökkää päällään muorin suuntaan, ymmärtäen väärin järkyttyneen ilmeeni. "Jotkut sanovat, että silkka katumus ja suru estävät häntä kuolemasta, mutta se ei kuulosta kovin järkevältä, eihän? Siinä tapauksessahan hänen kaltaisiaan olisi vaikka kuinka paljon. Muori itse ei siitä puhu, mutta ollessaan vielä nuori hän yritti ilmeisesti löytää Nessan ja sotkeutui sen takia jotenkin taikuuteen. Ehkä se on syy."

Else jatkaa vielä aiheesta, mutta minä kuulen selityksen vain hädin tuskin. Päässäni pyörii. Osa minusta ei tahtoisi esittää seuraavaa kysymystä, saada kuulla yhtään enempää. Mutta jos en tee sitä…

Pakotan sanat huuliltani:

"Mitä – Mitä Nessalle oikein tapahtui?"

Elsen suu vääntyy. "Mitä maagin morsiamille yleensä tapahtui? Hänet tapettiin, tietenkin."

"Tapettiin?" Toivon sydämeni pohjasta ymmärtäneeni sittenkin väärin. Muori on syönyt kulhon tyhjäksi ja alkanut jälleen nyyhkyttää, mutta hiljaisemmin. En ole varma, johtuuko se keskustelustamme vai ruoan loppumisesta, jostakin, joka tapahtuu pelkästään hänen oman päänsä sisällä.

"Niin." Else silmäilee minua kuin olisin hiukan yksinkertainen. Hän taputtaa lempeästi muorin olkapäätä ja jatkaa:

"Etkö muka ole kuullut lainkaan tarinoita? Minulle ei muusta puhuttukaan, kun olin lapsi. Oli aika, jolloin maagi otti itselleen uuden ihmismorsiamen aina joka viidestoista vuosi. Alussa väli oli kai pitempi, mutta se väheni morsian morsiamelta. Kukaan ei kuullut valituista sen koommin. Maagilla oli kaiken kaikkiaan yhdeksän morsianta – kolme heistä tuli muuten tästä kylästä. Kolme täältä ja kuusi muualta: yhdeksän nuorta naista, jotka hän tappoi huhujen mukaan hyvin pian heidät valittuaan. Nessa oli heistä viimeinen, morsian joka jostakin syystä katkaisi kierteen. Kukaan ei ole varma, mitä tapahtui. Silloisen maagin tilalle tuli joka tapauksessa se, joka asuu hänen maillaan myös nykyisin. Oppipoika, kuulemma."

Elsen kasvot synkkenevät. Ensimmäistä kertaa koko aikana hänen ääneensä hiipii sama inho kuin muilla kyläläisillä. "Ja nyt myös hän on järjestänyt uuden Seremonian, ottanut itselleen morsiamen. Kaikki alkaa uudelleen. Jokohan se tyttö on kuollut?"

Valven mainitseminen saa minut havahtumaan, kuin heräisin yhtäkkiä painajaisunesta. Ennen kuin ehdin estää itseäni, kivahdan:

”Uudessa Seremoniassa ei ollut kyse mistään sellaisesta!”

Seuraa hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan muorin vaimea itku. Nyt on Elsen vuoro tuijottaa minua. Minä avaan suuni lieventääkseni puheitani, mutten kykene tavoittamaan oikeita sanoja. Sydämeni hakkaa niin kovaa, paniikinomaisesti, että tunnen taikuuteni havahtuvan sen voimasta. En saa otetta mistään oikeasta. Minne maagi on haudannut Nessan luut?

”Sinä olet hän. Nykyisen maagin morsian, etkö olekin?” Elsen silmät ovat laajenneet järkytyksestä. Ennen kuin ehdin kiistää väitteen, hän tarttuu minua äkkiarvaamatta käsistä ja sulkee ne omiensa väliin. ”Hän otti sinut mukaansa…? Miksi…? Ei, ei sen väliä – sinun pitää paeta, äkkiä, kun vielä voit! Nopeasti!”

Hätäännys hänen äänessään saa minut hätkähtämään. ”Sinä et ymmärrä –”

”Se olento on kahlinnut sinut jotenkin itseensä, eikö niin?” Else vilkuilee levottomasti olkani yli, kuin peläten, että Valve ilmestyy paikalle hetkenä minä hyvänsä. ”Sinun on yritettävä päästä irti. Muuten hän surmaa sinut ennen pitkää, aivan kuten aiempi maagi ne muut tytöt! Lähde, pian nyt!”

Muori on alkanut mutista itkunsa lomassa jälleen Nessan nimeä. Se ja kaikki muu, Elsen minua kohtaan tuntema huoli ja epätoivo, raastavat sydäntäni. En löydä sisältäni enää yhtään valhetta, selitystä.

Kuiskaan ainoan asian, jonka tiedän juuri nyt totuudeksi:

”Valve ei koskaan satuttaisi minua.”

”Valve…?”

Jokin Elsen ilmeessä muuttuu. Hän päästää otteensa käsistäni, ottaa askeleen taaksepäin. Näen hänen katsovan minua kuin hän tekisi niin ensimmäistä kertaa. Mitä ikinä hän kasvoiltani ja olemuksestani löytääkin, se saa hänet sylkäisemään äkisti jalkojeni juureen.

”Neito hädässä muka”, hän sähähtää, ääni täristen raivosta. En voi olla sävähtämättä erottaessani inhon hänen katseestaan, kun hän mittailee matkaviittaani. ”Sinä kuvittelet, että koska olet hänen huoransa, hän ei vahingoita sinua. Ensimmäisenä hetkenä jona hän kyllästyy katselemaan –”

Samassa Else vaikenee kauhistuneen näköisenä. Ymmärrän syyn tunnistaessani selkäni takaa tutun taikuuden. Minut valtaa sekä helpotus että epävarmuus.

Pyörähdän ympäri. ”Valve–”

Mutta minun sijastani hän tuijottaa Elseä. En ole koskaan nähnyt hänen ilmettään sellaisena – täynnä niin suoraa vihaa. Näky jähmettää minut paikoilleni. Kuvittelin tietäväni, miltä Valven raivo näyttää, silloin kun hän kohtasi Kiiran, tai puhui minulle kuninkaasta. Todellisuudessa minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta. On kuin edessäni seisoisi muukalainen, eikä sitten kuitenkaan: raivonsakin läpi Valve on minulle tuttu, mutta uhkaavampi, Merkan sataman yllä viipyvä arvaamaton myrsky. Hän ja hänen taikuutensa tuntuvat vievän mökin pihasta kaiken tilan.

Takanani Else inahtaa pelästyneesti, enkä voi syyttää häntä siitä.

Valve hengähtää terävästi. Näen kuinka hän pakottaa vihansa tyyntymään, antaa sen vuotaa pois itsestään kuin veden säröillä olevasta astiasta. Jäljelle jää tunne, joka on yhä kiivas, mutta joka ei vaikuta hallitsevan häntä samalla tavalla. Myös taikuuden jyrkin voima vaimenee.

Sen sijaan, että osoittaisi raivonsa, Valve kumartaa Elselle jäykkään sävyyn ja sanoo tälle hiljaa:

”Hän ei ole tehnyt mitään ansaitakseen kaunaasi. Toivon – syvästi – ettet puhuttele häntä noin. Kohdista vihasi minuun, mikäli todella tahdot tehdä niin.”

Else katsoo Valvea pelosta mykkänä. Valve nyökkää, kuin olisi odottanut juuri sellaista reaktiota. Hänen leukapielensä ovat paljonpuhuvan kireät. Vasta silloin minä huomaan, että muorin itku on hiljennyt.

”Maagi? Maagi on täällä?”

Puurokulho tipahtaa kolahtaen maahan. Jokin näkymätön voima saa muorin liikkumaan niin nopeasti, ettei kukaan meistä kunnolla ymmärrä tapahtunutta. Ennen kuin Else tai minä ehdimme reagoida, vanha nainen tarraa kiinni Valven käsiin.

”Nessa. Missä Nessa on?” Muorin ääni on epätoivosta käheä. Iän jäytämät sormet kiertyvät Valven ranteiden ympäri kuin pihdit. ”Minne hän on haudannut Nessan luut?”

”Nessa…?” Ensin Valve on pelkästään hämmentynyt. Yhtäkkiä hän kuitenkin kalpenee, tavalla, jota en ole nähnyt koskaan ennen, ja katsoo muoria kuin tämä olisi aave. Kuullessani nimen Valven lausumana minä muistan, että se on hän, joka sanoi sen aiemmin. Nessa, hän kutsui minua kerran oman nimeni sijasta, kun oli vielä toipumassa mädästä.

Levottomuus sisälläni muuttuu kirskuvaksi kivuksi.

Muori ei lakkaa toistelemasta Nessan nimeä. Kyyneleet valuvat jälleen tämän poskia pitkin. Valve irrottaa kuhmuraisten käsien otteen lujasti mutta varovasti, ei anna vanhan naisen menettää tasapainoaan. Hän tuijottaa tätä yhä kasvoillaan oudon vainottu ilme. Elsen kiirehtiessä muorin luokse Valve kuitenkin havahtuu ja ottaa nopeasti askeleen taaksepäin, kääntyy lähteäkseen pois pihamaalta. Näennäisestä tyyneydestä huolimatta huomaan, että hänen on kamppailtava pysyäkseen rauhallisena.

Minä seuraan Valven kannoilla. En kykene katsomaan kertaakaan taakseni.

Me emme kulje vaunuille kyläaukean läpi, vaan metsänreunan kautta. Valve paljastaa taikuudellaan piilotetun polun, joka vie syvälle puiden lomaan. Lähtiessämme kävelemään sitä pitkin minä kysyn häneltä kompuroiden:

”Se mies… Onnistuitko…”

”En.” Valven vastauksen tylyys on kohdistettu enemmän häneen itseensä kuin minuun. ”Minun on pyydettävä Harman apua.”

Teit varmasti parhaasi. En pysty lausumaan ajatusta, useasta eri syystä. Kipu ja epävarmuus pusertavat sydäntäni voimalla, joka tuntuu vievän kaiken ilman keuhkoistani.

Vaunut vaikuttavat ilmestyvän eteemme tyhjästä. Valve on ehtinyt hädin tuskin astua sisään jäljessäni, kun hän käskee ne jo liikkeelle. Lähtiessämme kulkemaan tutun pehmeästi eteenpäin hän vetää värähtäen henkeä, kuin loitsu olisi vaatinut kaikki hänen voimansa, ja vajoaa omalle paikalleen.

Minä katson, kuinka hän hautaa kasvot käsiinsä.

Ele on hänelle täysin vieras, haavoittuvainen. Tiedän, ettei se johdu pelkästään epäonnistuneesta työtehtävästä. Paniikki, joka on kasvanut rintakehäni takana koko tämän ajan, uhkaa hukuttaa kaiken muun alleen. On mahdotonta pitää sanoja enää sisälläni.

”Valve. Se vanha nainen, ja tyttö… Hän kertoi minulle aiemmista Seremonioista. Sinun – mestarisi morsiamista. Hän väitti…” Nieleskelen, joudun taistelemaan äkillistä kuvotusta vastaan. Minulla on tunne kuin yrittäisin kertoa painajaisesta, jonka juuri näin. ”Hänen mukaansa sinun mestarisi tappoi heidät.”

Se saattoi silti olla pelkkä tarina. Ehkä totuus on hautautunut kauhukertomuksen alle kaikkien näiden vuosien kuluessa. Takerrun toivoni rippeisiin vapisevin käsin. Ole kiltti ja sano, ettei se ole totta. Ole niin kiltti.

Hiljaisuus, ikuisuuksien mittainen. Sitten Valve kohottaa katseensa minuun. Tunnen jonkin sisälläni särkyvän nähdessäni hänen ilmeensä. Kuin hän voisi kuulla kaiken murenevan ympäriltään, eikä mikään hänen tekonsa tai sanansa enää kykene estämään sitä.

Kurkustani karkaa epäuskoinen nyyhkäisy.

”Kyllä.” Kasvojaan vääristävästä kivusta huolimatta Valven ääni on miltei pehmeä. ”Mestarini surmasi jokaisen heistä. Vuosi toisensa perään hän valitsi itselleen uuden morsiamen vain tappaakseen tämän. Aina siihen asti kunnes yhdeksäs morsian, Nessa, lävisti veitsellä hänen mädän sydämensä.”

**

A/N2: Seuraavalla kerralla puidaan sitten perusteellisesti menneisyyttä.

[Crys]

Heh niin Alisan kaltaista, että Valve täyttää hänen ajatuksensa niin, ettei hän muista ollenkaan ajatella itseään ja läsnäoloaan kylässä Tuo kalliin viitan ajatteleminen kiteyttää hyvin muutoksen, joka Alisan elämässä on käynyt Valven luo muuttamisen jälkeen ja kaipailinkin jo vähän sitä, että Alisan ajatukset harhautui entiseen elämään. Tässä luvussa/luvuissa (miten sen nyt sanois ) läsnä oleva koti-ikävä on luonnollista ja saa mut toivomaan, että jonain päivänä Alisa saa tavata vielä äitinsä ja siskonsa (mieluiten Valven läsnäolossa että saadaan draamailua )

Alisahan keksi hyvän hätävalheen kylään saapumiselleen, on aina kiinnostava lukea siitä miten hän kommunikoi muiden kanssa, kun nykyään hänen elämänsä koostuu hyvin paljon pelkästään Valven ja Eddan kanssa seurustelemisesta. Voi hänellä on epäilemättä hankala pitää ajatukset itsellään, kun tuo mies ja nuo kyläläiset eivät yritä peitellä vastenmielisyyttään Valvea kohtaan. Harmittaa Valven puolesta, että hän on saanut syyttä tuollaisen maineen edeltäjänsä tekosien takia, mutta toisaalta se on uskottavaa, ihmiset tuppaavat pelkäämään ja halveksumaan sellaista jota eivät tunne ja niputtamaan saman joukon samanlaisiksi antamatta ajatusta yksilölle.

Paljastuihan se Alisa lopulta Arvelinkin, että hän ei pystyisi olla puolustamatta Valvea loputtomiin Kiinnostava juonenkäänne muuten tuo että Alisa lähti seuraamaan tuota muoria ja sai kuulla muorin ja hänen siskonsa tarinan. Ja voi että Valve tuli paikalle juuri tuona hetkenä kun Else päästi suustaan sammakoita En haluaisi olla hänen tilallaan. Jotenkin herttaista (en tiedä onko sopiva sanavalinta mutta) kuitenkin, että Valve katseli noin kuolettavasti Elseä kun tämä haukkui Alisaa, mutta sitten pakotti itsensä rauhalliseksi.

Kääk, Alisan tavoin en muistanut kuka tuo Nessa oli, mutta apuva nyt alan epäilemään, että Valvella ja Nessalla oli aikoinaan jokin romanssi! Ehkä Alisa veti saman johtopäätöksen kun hän äkkiä tunsi kipua sisimmässään. Ehkä siksi Valve suhtautuu Alisaan ja heidän tunteisiinsa epävarmasti ja torjuvasti, koska tuolle Nessalle kävi jotain pahaa. (vaikka jos hän tappoi tuon edellisen maagin, mikäs hänet tappoi?? I need answers ) Hui tuo aikaisempi maagi oli näköjään vielä hurjempi kuin aikaisemmin saikaan kuvan jos hän kerran kaikki morsiammensa surmasi!

Ääh oon taas ihan fiiliksissä tän tarinan suhteen en kestä Kiitti vaan Tuota menneisyyden puimista odotellessa! Niin ja kiva vaan että nää on pitkiä, mitä enempi lukemista sen parempi!
-Crys

[Juuli]

Tässä ei varsinaisesti tullut mitään uutta tietoa, paitsi Nessan sisko. On sydäntä raastavaa ajatella, että hän on vieläkin hengissä ja kantanut taakkaa mukanaan kaikki vuodet. Omituista, ettei Alisa ole laskenut yhteen 1+1, että kyllähän se Rahko ne morsiamet tappoi. Kiirakin sanoi, että korjasi heidät aina pois kun Rahko kyllästyi. Eikä Valve kiistänyt. Valve kyllä suhtautuu jotenkin omituisesti mestarinsa tekemisiin. Ei se maailma siihen kaadu, että Alisa saa tietää kauheuksista, joita Rahko on tehnyt. Eikö se ole kuitenkin tullut jo selväksi, ettei hän ollut mitenkään miellyttävä persoona?

Minuakin kiinnostaa tietää, miten Nessa lopulta kuoli, jos hän kerran tappoi Rahkon. Rahko tuskin antoi morsiamiensa kuljeskella yhtä vapaasti kun Valve antaa Alisan. Ehkä sidos, jolla hän sitoi morsiamet itseensä tappoi myös Nessan Rahkon kuollessa?

Olisi myös mukava tietää, oliko Valvella koskaan mitään tunteita ketään morsiamia kohtaan. On se kumma jos Valve ei yhteenkään yhdeksästä epätoivoisesta neidosta rakastu. Tai ehkä tarvittiin vaan vielä se kymmenes <3

Jotenkin aina odotan, että tulee sellainen Alisa-rage kohtaus, jossa Alisa kaikkeen epävarmuuteen kyllästyneenä sitoo vaikka Valven tuoliin kiinni ja pakottaa kaiken mahdollisen tiedon ulos eikä anna Valven livistää enää mihinkään. Aiemminkin hoitunut nämä hommat Alisan aloitteesta.

[zilah]

Minä olen paha ja laiska, kun en ole tätä kommentoinut, vaikka lukenut kyllä suurella mielenkiinnolla. Tarina jatkuu yhtä omaleimaisena ja kiehtovana kuin aiemminkin, ja viimeiset raapaleet ovat olleet todella hengästyttävän intensiivisiä.  Tuo suudelma, huhhuh! Harvoin, jos koskaan olen päässyt näin fiiliksiin näin matalalla ratingilla. Ja ihan yhtä lailla kiehtoo Valven menneisyyden paljastuminen. Minulla on sellainen tunne, että Valvekin on jollakin tapaa traumatisoitunut entisen mestarinsa pahuudesta. Millä tavoin, se jää nähtäväksi. Tulee kyllä mieleen, että tästä saisi kirjoitettua ihka oikean romaanin. Minä ainakin ostaisin! <3

zilah