Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.

[Isfet]

Yhdyn Kaarneen kommenttiin kokonaisuudessaan. Nyt ei pysty, ei kykene ja aaaaaaahhh!!!!!!

❤️

[Hopearausku]

AAAAAAAAAAAAAaaaaavoieivoieivoieivoieii

Joo. Mitenkäs tässä pitäisi nyt oikein rauhoittua? Oli pakko mitata sydämensyke tämän luvun lukemisen jälkeen, ja ihan näin for the record, se huiteli jossain kahdensadan tietämillä

Tosiaan! En kyllä osaa päättää, oliko tämä luku aivan ihana vai aivan kamala (pelkästään hyvällä tavalla!), mutta ainakin tämä oli taattua, upeaa Okakettu-laatua <3

Tunteet istuu just nyt vuoristoradassa, jossa on PALJON kieputusta ja mäkiä, kuten ehkä tämän kommentin ulkomuodostakin huomaa Tuntuu, että eihän tässä pysty oikein keskittymään mihinkään. Kiiran kohtaaminen alussa oli ihan hirveän hyvin kirjoitettu, hän on kyllä ihan täydellinen selittämään asioita halki! Muistan, miten tarinan alkupuolella Kiira tuntui ihan sellaiselta überpelottavalta pääpahikselta, nyt taas... Oman elämänsä antisankarilta? Puolipahikselta? En kyllä tiedä. Joka tapauksessa hän on hirveän mielenkiintoinen ja luo herkullisen asetelman, olen kyllä alkanut tykätä hänen roolistaan suunnilleen jokaisen hahmon vihollisena

Mutta huh. Osien 403-405 lukeminen oli kyllä todella rankkaa henkisesti. Onpahan kyllä Reinalla loitsu! Sielua raastaa tietää asioita, joita Alisa ei itse täysin ymmärrä, ja vielä kamalampaa kaikesta tekevät nuo nopeat värähdykset ja väärän tuntu. Pelottaa kyllä, että ollaanko tässä tekemässä täyskäännös ihanasta fluffyhötöstä psykologiseen kauhuun tai jotain ;__; Näissä luvuissa oli muutenkin upeita viittauksia mahdollisesti tuleviin asioihin, joihin huomio kiinnittyi heti (tekikö Reina jotain medaljongille?), stressitasot ovat kyllä korkealla seuraavat viikot, kun mietin, mihin kaikkeen kaikki viittaa.

”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”

Mutta ah ja voi, onneksi Alisa on silti ihan yhtä huolehtivainen ja välittävä <3 Ja Valve myös, kun ulkona odotti. Tässä ihan sydän sulaa ♥

En saa tällä hetkellä itsestäni irti mitään muuta kuin ekan rivin kaltaista huutoa, joten lopetan tämän kommentin Kaarneen upeista taideteoksista inspiroituneena omaan meemiin, joka kuvastaa aika hyvin sitä, miten vapaa-aikani nykyään käytän Kiitos näistä osista, seuraavia odotellessa ♥




// Hihi, latasin tumblrin takaisin ihan vaan koska Kaarne Vertaistuki todellakin on tarpeen!

[Kaarne]

Hopearausku: Meemisi oli ihan paras, nauroin sille ääneen. Ja jaettu kärsimys on puolitettua kärsimystä, onneksi sinä ja Isfet ja Crys olette myös fanikerhossa niin on aina hyvää seuraa. (Voitte myös mennä katsomaan epävirallista faniblogia jos kaipaatte vertaistukea seuraavan luvun odottamiseen. )

Rauskun meemin innoittamana päätin, että lauseraati tulee jakamaan ensimmäisen huomionsa/tuomionsa, mutta koska kaikista kauheuksista ei tietenkään ole vielä toivuttu, mitään "luvun parasta" kohtaa emme ole valinneet. Sen sijaan kohdan, joka oli muuten vaan erinomainen, ja se tulee nyt tässä:

Samalla hetkellä jokin näkymätön hipaisee minua, hyvin lempeästi. Se tuntuu ensin tuulenvireen kosketukselta, mutta on sitten kuin kesäpäivästä lämpimän puutarhan tuoksua, tummana virtaavaa vanhan metsän huminaa, ääretön tähtitaivas. Iätöntä, syvälle maan juuriin kiinni kasvanutta taikuutta. Ymmärrän säpsähtäen, että se kuuluu kalvaslinnalle. En ole koskaan kokenut linnan taikuutta yhtä elävästi. Minun täytyy olla jo aivan lähellä sen maita.

Fiilistelen sitä, että Kalvaslinnan taikuuskin on elävää ja läsnäolevaa, ja että sekin tervehtii Alisaa. Tuossa näkyy tosi hienosti siirtymä maailmasta toiseen, vieraalta maalta kotiin, ja minusta on ihana ajatus, että Alisaa kaipaavat paitsi Valve, myös korpit (Kaarne, tiätty  ), Edda ja itse linnakin. Plus että ihan best, että Kalvaslinna kurkottaa itse tuolleen Alisaa kohti. Persoonallinen taikuus on yksi mielitrooppejani ja tässä kappaleessa se näkyi tosi onnistuneesti ja tuntui myös sopivalta maailmaan. Plus että a) tuossa oli hienosti tavoitettu Kalvaslinnan olemusta, b) siinä näkyi taas kerran se, miten siitä oli tullut Alisalle itselleen jo koti, ja c) tarinan mieleenpainuvuudesta (no okei, onhan tää pari kertaa luettu) kertoo sekin, että nuo kohdat (puutarhan tuoksu, vanha metsä, tähtitaivas) olivat sellaisia, että ne linkittyivät kauniisti useaan kohtaan aiemmin kerrottua tarinaa. Paljon mielleyhtymiä ja sävyjä yhdessä kappaleessa, siis, ja se oli yksi harvoista kohdista tässä koko luvussa, jotka ei repineet minun sydänparkaa mäsäksi.

Ei mulla muuta, lauseraati palaa Myöhemmin.

[Juuli]

Tämä osa oli ihan mahtava, eli siis aivan kamala. Tuntui kuin olisin lukenut tämän osan usvan läpi. Kaikki oli etäistä ja kalsaa ja... ääää! Miten osaatkin kirjoittaa näin. Oot taitava. Alisa oli jotenkin... ↓

”Tällä menolla sinä vilustut, sulhanen.”

CREEPYÄ! Ai kauheeta, kun ahdistaa.

Täytyy kyllä kompata Kaarnea, että tuo hänen lainaamansa kohta on ihana. Se oli sellainen lempeä kohta kaiken kauheuden keskellä, kuin keidas, johon voi hetkeksi levähtää.

Ja samoin Hiili oli sympaattinen.

Kirjoitin tämän heti ensilukemisen jälkeen. Nyt ei lähde enempää irti.


//Muoks. Tuli muuten taas elävästi mieleen repliikki, jonka Valve saattaa jossain vaiheessa sanoa Reinalle. Olen pyöritellyt sitä päässäni siitä asti, kun Reina sanoi käyttävänsä Alisaa veitsenä. En kehtaa kertoa sitä, kun nolottaa jo nuo minun aikaisemmatkin teoriat. Mutta sanon sitten, jos se tulee todeksi. 

[marieophelia]

Ohhoh, satuttaa kyllä Alisan puolesta. Kauheaa, miten aina kun hän on tajuamaisillaan tilanteen, hän kuitenkin unohtaa. Ymmärrän hyvin, että luvuissa on ollut työstämistä: aikaisemminhan Alisan kertojanääni on ollut hyvin suora ja rehellinen, mutta nyt muistikatkos muuttaa myös kerronnan sävyä. Hienosti olet kuitenkin saanut Alisan kuulostamaan edelleen itseltään -- sehän tilanteesta niin uhkaavan tekeekin, että Alisa on oma itsensä, mutta ei kuitenkaan ole. Lämmin vastaanottokin tuntui jotenkin ahdistavalta, kun mietin vain, miten kaikki se lämpö saattaa pian tuhoutua.

Ai ai. Itseäni ei kyllä haittaisi Romeo ja Julia -tyylinen lopetuskaan. (Vaikka Hopearauskun kissa onkin söpö.) Jännityksellä odotan, miten sidot langat yhteen. Kiitos<3

[Kaarne]

Meikä:

*avaan Ævintyrin ajatellen, että kyllä se tästä, kirjoitanpa järkevän kommentin*

*luen ekasta ficletistä puolet*

*totean, että "nopenopenope", ja annan periksi*

Ei pysty vieläkään. 😭 Rip meikä, pitäis varmaan hankkia kellopelisydän, niin ei sattuisi niin paljon. (No ehkei.)

Mutta ei se mitään, tulin vaan kertomaan nämä tärkeät fiilikset ja palaan taas asiaan, jahka olen kasvattanut paksumman nahan.

[Isfet]

Huh, on kyllä sanottava, että olin yllättynyt lukiessani ensimmäistä ficlettiä edellisen osan kauheiden tunnelmien jälkeen. Ja sitten, ah, miten nerokasta!

Okei, luulin kykeneväni kommentoimaan nyt järkevästi, mutta ei taida onnistua. Heti alkaa kihelmöidä kun ajattelen kaikkea enemmän. Saat jälleen kasan sekalaisia nostoja 

Kiiran comeback ilahdutti myös yllättävän paljon (ei nyt sentään samalla tavalla kuin Valven, mutta kuitenkin).  Tuttu hahmo joka tuntee sekä Reinan, että Alisan, ja on vielä vastahakoisen vaikuttunut. Tästä saisi aikaa vaikka mitä hienoja pohdintoja, mutta tyydyn nyt toteamaan että pidin siirrostasi, etenkin kun se selvitti Reinan loitsun ilkeitä koukkuja!

Loputon kylmyys, kuihtuvat värit. Pimeän ahne nälkä.

Kohotan kädet suulleni. Se ei ole tarpeeksi vaimentamaan järkyttynyttä nyyhkäystä.

Tämä oli huikean elävä ja samaistuttava kohta! Ihan sydäntä särkee ♥

Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Gah! (ynnä muita tukehtumisääniä)

Yritän avata suuni puhuakseni, kertoakseni oudosta olosta, mutta lauseiden muoto ja merkitys kuihtuvat kielelleni. Silmänräpäys, ja unohdan ne kokonaan. Katson puoliksi sulkeutuneiden luomieni raosta, kuinka Valve sulkee silmänsä, vajoaa jonkin ajan kuluttua uneen. Hän on yleensäkin meistä se, joka nukahtaa ensimmäisenä.

Tämä on aivan kestämätöntä, kaikkien osien ajan lukijaa ja Alisaa painaa sama ahdistus, mutta kaikki kuitenkin vain valuu pois kuin vesi hanhen selästä! Tuskallisuutta lisää se, miten lainauksen viimeinen virke muistuttaa siitä ihanasta spinoffista, missä kaikki oli vielä hyvin ja täynnä pehmeää aamunvaloa vailla mädän heittämää pimeyttä!

Tästä kommentista tuli vielä huonompi kuin luulin 🤣 Yritä ymmärtää, Ævintýr on ♥♥♥



Ja Hopearausku, meemisi on huippu! Liityn tukijoukkoihin 

[Kaarne]

Kas niin, on tullut aika palata tämän luvun pariin. Ei ole vieläkään yhtään helpompaa, enkä kyllä oikeasti ala lauseraateilla näin hirveästä luvusta, koska sydän suoraan sanottuna särkyisi, jos alkaisin analysoida tarkemmin jotain lauseita. Isfet on kuitenkin tuolla ansiokkaasti nostanut hyviä kappaleita esiin, ja ehkä minäkin voin niitä laittaa salaiseen Tiedostooni sitten, kun loppuratkaisuun on päästy ja asiat ovat toivottavasti paremmin.

Le Guinin oppeja seuratakseni aion nyt kirjoittaa tämän kommentin ilman hymiön hymiötä, koska no, jos niitä alkaisin tänne tekstin sekaan tunkea, niin se vuolaasti itkevä hymiö olisi joka välissä ja rip vaan mikään asiallinen palaute. (Rip se nyt joka tapauksessa, mutta vielä enemmän.) (Edit kommentin julkaisun jälkeen: Jaahas, wanha kunnon Le Guin oli oikeassa. Jätän ne hymiöt jatkossakin pois vakavammista kommenteistani tähän tarinaan. Näemmä se pakotti muotoilemaan kaiken vähän paremmin ja rehellisemmin, ja kerrankin sain sanottua asioita vakavasti. Toivottavasti se ilahduttaa.)

Mutta:

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että näin kirjallisuustieteilijänä arvostan todella paljon tuota marieopheliankin mainitsemaa epäluotettavaa kertojuutta. Minusta tässä on nerokasta se, että Alisa on samaan aikaan sekä luotettava että epäluotettava kertoja, ja sen toteuttaminen on varmasti ollut kyllä hidas ja vaikea prosessi. Kävin aikanaan läpi vähän samanlaisia juttuja

Spoiler: näytä

Adelen nimihautajaisista ja Hallasta kirjoittaessani

ja tässä konsepti on kyllä toteutettu paljon, paljon paremmin ja kouriintuntuvan hienolla tavalla. Tää on nyt hirveää hehkutusta, (ja haluan huomauttaa, että minulla on kyllä sitten rakentavaa palautettakin tarjolla joistakin kokonaistarinan osuuksista yms), mutta ihan oikeasti tämä luku on kyllä hienoimpia näkemiäni fantasiakirjallisuudessa koskaan. Sanoit joskus aiemmin, että sinulla oli näistä tapahtumista päässäsi selkeä kuva siitä, miten halusit niiden menevän, mutta että sen välittäminen tekstiksi oli vaikeaa, ja nyt kyllä ymmärrän, notta miksi. Osasin ounastella, että jotain tällaista tässä luvussa tapahtuu, mutta sen toteutuminen näin hienolla tavalla oli silti niin vaikuttavaa, että järkytyin. Ja no, minulla kesti viikkoja toipua edellisestä luvustakin, joten oli kyllä aikamoista, että tämä oli vielä kamalampi. En olisi uskonut.

Mitenköhän nyt lähtisin tätä kerää kierittelemään auki, hmm.

Pidän todella paljon siitä, miten Alisa havahtuu Kiiran kanssa keskustellessaan hetkeksi täysin ja tilanne saadaan välitettyä lukijalle, koska se tekee sitten luvun loppupuoliskosta kouriintuntuvamman. Samoin olen samaa mieltä Isfetin kanssa siitä, että oli hienoa nähdä juuri Kiira tuossa tilanteessa, ja se oli kyllä luonteva tapa selittää asioita Alisalle eikä tuntunut päälleliimatulta. Alisan järkytys tuli läpi hienolla tavalla, ja pidin myös siitä, miten neutraali Kiira tässä oli. Häntä ei oikein osaa inhota, muttei hänestä voi myöskään pitää, ja silti hahmo on erinomainen. Se on hieno yhdistelmä. Kiira ja Haaksi arvostaisivat varmaan toisiaan.

Luvun loppupuolessa oli myös paljon, paljon hyviä (ja kauheita) asioita. Ehkä itselleni vaikuttavin kohta - syystä tai toisesta - oli tuo, jossa Alisa kampaa hiuksiaan sormillaan Kalvaslinnaa lähestyessään. Nyt kyllä lainaan sen, koska hah, se on ehkä "parhaaksi" kohdaksi vähän yllättävä:

Painan otsani vasten ikkunalasia. Hengähdykseni värisee, murtuu. Minun on puserrettava silmäni kiinni, jotta kyyneleet eivät vuotaisi yli. Pelko, joka on pidellyt hovissa kiinni sydämestäni, hälvenee pienemmäksi. Vasta niin tapahduttua minä ymmärrän, kuinka paljon se minua hallitsi. Enää sillä ei ole merkitystä. Minä selvisin.

väärin

Tarkkailen korppien lentoa uskaltamatta päästää niitä silmistäni. Minussa väreilee tyystin toisenlainen levottomuus kuin hovissa. Matkan loppuosa vaikuttaa kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa aikaa ei kulu juuri lainkaan. Ennätän kammata sekaiset hiukseni sormillani juuri, kun vaunut kolistelevat kalvaslinnan avonaisten porttien läpi.

Lainasin tuon Isfetin lainaamaan osuuden nyt myös, koska tietty sekin on tosi vaikuttava, mutta erityisesti kiinnitän silti huomiota tuohon loppuun. Minusta juuri siinä ehkä näkyy hienosti mädän vaikutus Alisaan: se, miten hän ei tajua edes ajatella sitä, ettei ole aiemmin valmistautunut juurikaan Valven kohtaamiseen kampaamalla hiuksiaan, vaan se jää aivan viime tippaan. Kun ajattelee Alisan yleistä epävarmuutta ja sitä, että Valven näkeminen uudestaan varmasti jännittää, niin kuvittelisi, että hän olisi myös tuskastunut sekaisista hiuksistaan aiemmin. Mutta ei: hän ei ole edes ajatellut niitä, muttei toisaalta tajua kyseenalaistaa sitä, että miksei hän ole koko vaunumatkana tehnyt asialle mitään. Ja sitten toki tuo myös ihastuttavan inhimillinen kohta, se, miten paniikissa pitää vielä korjata hiukset ja kun kampaa ei ole, niin sitten sormin. Oi voi, Alisa. (Tuokin ilmaisu on kyllä Reinan takia pilalla, pah.)

Ajattelen, että teksteissäsi parhaimmillaan hahmot tulevat lähelle juuri tällaisten pienten yksityiskohtien kautta. Monet kirjoittajat - taitavatkaan - eivät välttämättä osaa tarttua tällaisiin pieniin eleisiin ja hetkiin ja asioihin, jotka tekevät hahmoja eläviksi ja toisaalta kuvaavat tilanteita luonnollisesti ja samaistuttavasti. Ihailen kovasti sitä, miten tässä tarinassa Alisa kaiken jännittävänkin keskellä toimii hyvin arkisesti ja inhimillisesti toisinaan, ja kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, joihin mekin ehkä kiinnittäisimme. Siksi siihen limittyvä taikuuskin muuttuu eläväksi ja todellisemmaksi: koska se ankkuroituu niihin pieniin yksityiskohtiin, jotka ovat tässä meidän maailmassammekin todellisia, eivät ainoastaan tämän tarinan.

Ajattelin, että kirjoitan vielä ajatuksia tuosta tämän luvun kerronnasta ja sen hyvistä ominaisuuksista ja siitä, miten olet sitä rakentanut, mutta tässä niitä juttuja pyöritellessäni aloin taas itkeä, joten jätän tämän kommentin tällä kertaa nyt tähän. Katsotaan, koska toivun sen verran, että osaan analysoida niitä suhteellisen koherentisti ja järkevästi. Jos niin ei koskaan käy, niin toivottavasti olen kuitenkin osannut ilmaista sen, että minusta tämä luku on kokonaisuudessaan vaikuttava, sydäntäsärkevä ja no, tähän mennessä paras kirjoittamasi, vaikka tässä tarinassa (ja muissakin) niitä erinomaisesti kirjoitettuja lukuja ja kohtauksia riittää. Mutta kannatti nähdä vaivaa ja taistella, koska tällainen lopputulos on kyllä kaiken sen arvoinen. Todella.

Sinä olet taitava (ja nyt totean, että ihan tarkoituksella en käytä sanaa lahjakas, koska minusta sinun kirjoittamisessa näkyy se, että sen taidokkuus on saavutettu juurikin harjoittelemalla ja ajattelemalla ja hiomalla ja tekemällä paljon, paljon työtä), ja siinä näkyy kaikki se puurtaminen jolla tätä teet, ja ennen kaikkea se, miten tärkeä tämä tarina sinulle on.

Tällä tarinalla on sydän, ja siksi sitä on vaikea olla rakastamatta.

[Kaarne]

Pssst! Tein tämmöisen äärimmäisen tärkeän Mikä Ævintýrin juonenkäänne olisit? -visan. Kandee käydä tekemässä. Yksityisviestillä voi lähettää palautetta. 

[Kaarne]

Jatkuispa tää pian, tää on paras. ❤️😭

[Okakettu]

Hopearausku: Ensinnäkin, aivan paras kissa ja aivan paras meemi! Mahtavaa, että tämä tarina on moiseen myös sinua inspiroinut; voinen sanoa, että Alisa ja Valve tarvitsevat juuri nyt kaikki mahdolliset hyvät manaukset, heh. Aivan ihana myös kuulla, että uudet osat olivat mieleesi. Ne olivat vaikeita kirjoittaa ja jälkeenpäin huoletti, että onnistuinkohan ollenkaan niiden kanssa, joten kommenttisi pudotti kiven sydämeltä (kuten ehdottomasti muidenkin kommentit).  ”Aivan kamala hyvällä tavalla” on kieltämättä sellainen reaktio, jota tästä osuudesta toivoinkin. Olen myös iloinen siitä, että Kiira-osuus mielestäsi toimi, koska se on ollut luultavasti yksi suosikkikohtiani kirjoittaa koko tarinasta. Puolipahis kuvaa häntä minusta hyvin - kaikenlaista harmia aiheuttava hahmo, joka ei kuitenkaan ole pahin mahdollinen, kun vertaa esimerkiksi Reinaan. Hienoa että pidit, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi!  ♥

Juuli: ”Ihan mahtava, eli siis aivan kamala”, heh, tähän kieltämättä juuri pyrin, hienoa kuulla, että kokonaisuus oli mielestäsi onnistunut! Ja että tuo linnan taikuutta koskeva kuvaus toimi myös sinun mielestäsi, se oli sellainen, jonka muotoilua pohdin aika pitkään. Ihanaa että pidät Hiilistä, se tahtoo aina varastaa show’n ilmaantuessaan paikalle. Haluan myös sanoa, että älä missään nimessä nolostu teorioista tai spekuloinneista; minusta on mahtavaa, että tämän tarinan tapahtumat herättävät spekuloimaan ja miettimään, mitä jatkossa mahdollisesti tapahtuu. Kirjoittajan näkökulmasta se on ihan parasta, ja minusta on mahtavaa, että sinulla on mielessäsi eläväni jokin tuollainen repliikki. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

marieophelia: Tosi huojentavaa kuulla, että Alisan muuttunut kertojanääni toimi tässä, se aiheutti todellakin melkoisesti pähkäiltävää. Niinpä, Alisan ja Valven jälleennäkemisen kirjoittaminen tuntui minustakin väliin suorastaan pahalta, kun sen olisi pitänyt olla iloinen tapahtuma, mutta ei sitten pohjimmiltaan täysin ollut. Heh, toivottavasti viimein piakkoin selviää, millainen lopetus tässä lopulta on. Tosi mukava kuulla, että pidit, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥ Niin, ja kiitos paljon myös Pakkasherra ja hänen morsiamensa -tekstin kommentoinnista. Vastailen siihen vielä erikseen, mutta sanon tässä, että ilahdutti tosi paljon kuulla, että odottelit jo jatkoa tähän päätarinaan. Se motivoi paljon näiden uusien osien kanssa.

Isfet: Lähdin ehdottomasti hakemaan juuri yllätysmomenttia tuossa alussa, mahtavaa kuulla, että se toimi! Hienoa myös, että sinäkin pidit Kiiran paluusta ja että se selvitti mielestäsi hyvin tuota Alisan tilannetta. Nuo nostamasi kohdat ilahduttivat niin ikään, koska muotoilin niitä kaikkia pitkään. ” Tämä on aivan kestämätöntä, kaikkien osien ajan lukijaa ja Alisaa painaa sama ahdistus, mutta kaikki kuitenkin vain valuu pois kuin vesi hanhen selästä”, jep, tämäpä juuri. Höpöhöpö, ei kommenttisi todellakaan ollut huono, kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista! ♥ Valve ja Alisa ovat myös hyvin kiitollisia tukijoukkoihin liittymisestä, luulen.

Kaarne: Ah, pitää näin alkuun sanoa, että Reina padassa -meemi jaksaa naurattaa edelleen, on se vaan niin poetic cinema että. Toisekseen, nyyh. ♥ Kaikki kommenttisi ovat jälleen ilahduttaneet aivan todella paljon, ja olen äärimmäisen otettu, että pidit uusimpien osien kertojanratkaisua onnistuneena ja hyvin toteutettuna. Kuten saitkin moneen otteeseen kuulla, niin se oli tosi vaikea kirjoittaa, ja ehdin epäillä itseäni ja koko konseptia sen seitsemän kertaa. Joten, palautteesi huojentaa mieltä todella paljon, ja muutenkin iso kiitos kaikista kauniista sanoistasi. <3 Koska nämä uudet osat olivat vielä edellistäkin vaikeampia, niin olen palannut palautteeseesi monta kertaa; ihan jo muistutuksena, että kyllä se puurtaminen useimmiten kannattaa. Kiitän myös lauseraatiosuudesta, olen tosi iloinen, että tuo kohta mielestäsi toimi, koska mietin ja muotoilin sitä(kin) kieltämättä pitkään. Ja, mitäs muuta. Tuo testi on edelleen paras ja tuonut paljon iloa. Kiitos vielä tsempistä ja kaikesta mahdollisesta! ♥
// Kaarne. 😆 Nyt jatkuu!

A/N: Suosittelen vielä lämpimästi tuota Kaarneen testiä, se on mahtava. Jälleen kerran tahdon myös kiittää kaikista kommenteista! Pahoittelut jälleen kerran siitä, että jatkossa kesti; minulla on ollut kiirettä töissä ja muutenkin kaikenlaista, minkä vuoksi nämä seuraavat osat ovat valmistuneet hitaasti. Tässäpä nämä kuitenkin viimein.

**

406.

Herään aamun hauraaseen valoon.

Ensimmäinen tokkurainen ajatukseni on, että on tulossa kirkas päivä. Auringonsäteet soljuvat ikkunan läpi ja hätistelevät pois huoneen raskaimmat varjot. Katsellessani sitä tajuan toivovani, että sama tapahtuisi myös minulle. Ihoni on nihkeä kuivuneesta hiestä. Sydäntäni puristaa tumma levottomuus, kuin yöllinen painajainen olisi kiertynyt sen ympärille. Muistan unistani pelkän loputtoman pimeän.

Värähdän ja käännyn kyljelleni tuttua kosketusta kaivaten, mutta tajuan paikan vierelläni olevan tyhjä. Valve ei ole sängyssä, ei koko huoneessa. Hänen taikuudestaan on jäljellä vain vaimeneva aavistus. Hän on ollut poissa jo pidemmän aikaa.

Ojennan käteni hipaistakseni peitteen viilennyttä kangasta. Vaikka siinä ei ole mitään järkeä, minussa liikahtaa pelko. Valven on täytynyt herätä aiemmin ja lähteä, kun vielä nukuin. Minä tiedän, että niin on. Jos jotakin muuta olisi tapahtunut, olisin kyllä –

Se saa minut jähmettymään. Levoton tunne sydämeni ympärillä kiristyy kuin tiukkeneva solmu. Silmieni takana häivähtää kuva sysimustasta vedestä. Tapahtunut jotakin? Valvelle? Miksi ihmeessä niin olisi?

"Älä ole hölmö", kuiskaan itselleni. "Hovi vain on säikäyttänyt sinut."

Minun pitäisi olla varma asiasta. Silti en kykene karkottamaan Valven hämärän kaikua mielestäni. Kompuroin istumaan polvieni varaan ja annan peiton valahtaa päältäni. Huoneen viileys koskettaa minua heti. Kohotan käteni kasvojeni eteen kuin voisin löytää vastauksen niistä. Valo ihollani on auringon valoa; taikuuteni ei havahdu esiin. Se ei ole tavatonta. Se ei liity mitenkään Valven poissaoloon. Kaikki on hyvin.

Kaikki on hyvin.

Väärin.

Puristan sormeni nyrkkiin ja painan ne silmiäni vasten. Aamu liikehtii ympärilläni, valaisee yhä lempeästi yöllisen hämärän reunoja. Hetken mielijohteesta kuvittelen taikuuteni tekemään samoin uneni pimeydelle. Näkemäni musta vesi on pahojen aavistusteni kuvajainen, jonka pinnan valoni rikkoo. Häätää pois, aivan kuten aamu varjot. Kerron sen tarinana itselleni.

Minuun leviää huojennus aistiessani valoni hiljaisen välähdyksen. Se ei saa vääryyden tunnetta katoamaan, mutta... On kuin kykenisin pitelemään hauraiden lankojen vyyhdestä kiinni hiukan helpommin. Lujemmin. Huoleni Valvesta ei täytä minua kokonaan.

Samassa kehoni kuitenkin jäykistyy. Kestää hetki ymmärtää, minkä vuoksi. Taikuuteni katveessa vaanii jotakin vierasta, terävää ja kylmää. Nälkäistä. Kuin kesämetsän reunaa kiertävä musta peto, huomaan ajattelevani. Valon voima kuihtuu sen pimeää tihkuvien askelten alla.

Askelten, joiden rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni.

Vavahdan ja painan käteni rintakehääni vasten. Tuntemus on livennyt pois. Jälkiä unesta vain, ääni pääni sisällä sanoo. Tajuan, etten pysty täysin uskomaan sitä. Voiko tämä olotila todella johtua pelkästä painajaisesta? Kurkkuani kaihertaa, kuin se olisi täynnä sanoja, joita en osaa lausua. En tiedä edes, mitä niiden pitäisi olla.

"Älä ole hölmö", sanon uudelleen, mutta minua puistattaa. Annan käsieni valahtaa sivuilleni. Tehdessäni niin silmänurkassani välähtää jotakin hopeista. Ikkunalaudalta tulviva valo osuu medaljonkiin. Se on samassa paikassa kuin mihin sen eilen jätin, tuolilla mekkoni vierellä.

Tuijotan korua. Ajattelen sitä, miten vasta Valven kysymys medaljongista sai minut muistamaan, mitä sille oikein tapahtui. Kuin olisin unohtanut täysin sen olemassaolon.

Illalla asiassa ei ollut mitään omituista. Ei. Siinä ei ole edelleenkään mitään omituista. On täysin selvää, etten kaiken tapahtuneen jälkeen voi muistaa –

Ei.

Sana lankeaa kuin kirkas sadevesi ajatusteni läpi, selkeyttää hetkeksi tuhkaan peittyneen kuvan.

Mitä muuta minä olen unohtanut?

Ennen kuin ehdin kysyä itseltäni miksi tai kuunnella mieleni vastalauseita, heilautan jalkani lattialle ja kiirehdin tuolin luo. Minun on puoliksi pakotettava itseni tekemään niin. Jokin sisälläni yrittää lakkaamatta kertoa, että yhtäkkinen epäilykseni on täysin turha. Käännä katseesi pois. Se sykkii kuiskauksena veressäni, samaan aikaan käsky ja totuus. Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta sitä.

Ja silti, silti. En tunnista ääntä omakseni, sen vihaista kylmyyttä. Huomio katoaa heti ilmestymisensä hetkellä, haihtuu pois kuin usva. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Kurotan hätäisen otteen medaljongista ja puristan sormeni kannen ympärille, puristan niin lujaa, että kielojen hauraat varret painautuvat ihooni kiinni. Tiedän, että muussa tapauksessa päästäisin liian aikaisin irti. Antaisin periksi.

Antaisin periksi mille, siihen minulla ei ole vastausta. Korun aiheuttama kipu sykkii kädessäni, kun avaan kannen.

Odotan henkeäni pidätellen. Krafja ei virtaa esiin. Agnesin noituudesta on jäljellä pelkkä huokaus, joka sipaisee sormenpäitäni ja katoaa sitten kokonaan. Se ei olisi kyennyt tuomaan minua takaisin kotiin. Muistan aiemman siirtoloitsun voiman, kuinka Valven oli vuodatettava osa siitä pois. Tämä loitsu ei ollut alun perin yhtään vähäisempi. Joten, miksi –

Äkillinen kipu puhkeaa kylkiluitani vasten.

Minä horjahdan; joudun ottamaan tukea tuolinkarmista. Medaljonki on pudota käsistäni, mutta saan sen kiinni viime hetkellä. Päässäni pyörii. Silmissäni kieppuu mustia pisteitä. En ymmärrä, mitä juuri tapahtui. Nousinko sittenkin ylös liian kiireesti?

Mietin kysymystä hämilläni. Ehkä. En tiedä. Huimaus on tyystin kadonnut, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minun olisi pitänyt lähteä vuoteesta varovaisemmin.

Pyristelen vaivalloisesti irti epäselvyyden sumusta. Medaljonki riippuu ketjussa sormieni varassa, miltei tipahtamaisillaan. Suljen kannen ja asetan korun kaulalleni, vaikka osa minusta vastustaa kaikin voimin. Et tarvitse sitä. Jätä se rauhaan. Sanat vaimenevat hiukan, kun hopea koskettaa ihoani. On kuin sen tuntu kiinnittäisi minut paremmin tähän hetkeen, epäilykseeni.

Kääntelen medaljonkia kädessäni. Siirtoloitsu oli vahingoittunut jotenkin. Sen verran minä tiedän, mutten sitä, miksi.

Seison aloillani raskaasti hengittäen, kuin odottaisin jonkinlaista oivallusta. Aamun valo hyökyy aiempaa kirkkaammin huoneeseen ja ylleni, mutta mitään erityistä ei tapahdu. Yksi asia kerrallaan, päätän viimein. Aivan ensimmäiseksi minun on saatava tietää, missä Valve on.

Suuntaan ulos. En voi olla huomaamatta, kuinka kärkkäästi huoneen viimeiset varjot liikahtavat, kuin haluten seurata askeliani.

407.–408.

Valven sijasta minä löydän ensimmäiseksi Eddan. Hän järjestelee parhaillaan yhtä keittiön kaapeista. Valo piirtää esiin hyllyjen lasipurnukat ja niiden sisällä olevat mausteet, seinien koukkujen kuivatut yrttikimput. Kaapinkulmalle on varissut mintunlehtiä.

Näen, että pöydällä odottaa kaikki tarvittava piirakan leipomista varten. Ilmassa leijailee talviomenien kirpeä makeus. Vaikka tuoksu ei ole sama kuin kalvaslinnan omenoiden, se saa minut ajattelemaan kesää ja puutarhaa, kaipaamaan niitä.

Edda hyräilee asetellessaan maustepurkkeja uusiin riveihin. Hänen ensimmäinen reaktionsa on hymyillä minulle leveästi astuessani sisään, mutta sitten hänen kaarnakasvonsa kurtistuvat. Hän silmäilee yömekkoani. Punehdun tajutessani, etten ymmärtänyt pukeutua kunnolla ennen kuin lähdin. Hiukseni valuvat olkapäilleni sotkuisena punoksena. Lattia on karkea paljaita jalkapohjiani vasten, kun kipristelen varpaitani.

”Onko jokin hätänä, Alisa-neiti?” Edda kysyy.

Sipaisen yömekkoni helmaa. En tiedä. Vastaus kumpuaa minusta kuin vaiston varassa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten puhuisin siitä. Ajatukseni ovat raskaita ja silti hajanaisia. Yrityksistäni huolimatta jokainen lause muotoutuu väärin suussani.

Epäröin. On jälleen vaikeampi pitää kiinni aiemmista epäilyksistäni, hiipuneesta loitsusta. Molemmat tuntuvat keittiön lempeydessä pelkältä unelta. Ehkä kaikki johtui sittenkin painajaisestani.

”Alisa-neiti…?”

Eddan ääni havahduttaa minut. Rypistän otsaani ja kosketan medaljonkia. Sormeni kohtaavat pelkän viileän pinnan, eivät mitään muuta. Siirtoloitsun haihtuminen ei ollut mikään uni. Tieto auttaa vähän, mutta en edelleenkään osaa pukea oloani sanoiksi.

Vastaamisen sijasta kysyn:

”Tiedätkö, missä Valve on?”

Yritän olla tyyni, mutta kuulen silti ääntäni kiristävän huolen. Eddan kasvot siliävät. Hän pyyhkäisee käsiään esiliinaansa ja kertoo:

”Isäntä lähti heti aamun valjetessa kotikyläänne, jotta voisi tarkistaa suojaloitsut siellä mahdollisimman pian. Siitä on jo tovi. Hän ei luultavasti viivy enää kauaa.”

Kotikyläni, suojaloitsut. Valve kertoi eilen lähtevänsä sinne, jotta äidille ja Malvalle ei sattuisi mitään. Hartiani lysähtävät kasaan silkasta huojennuksesta. Se osa huolestani oli tyystin turha. Siirrän kädelläni hiukset korvien taakse tuntien oloni äärimmäisen typeräksi.

”Olin unohtanut koko asian.”

”Teillä oli eilen raskas päivä.” Eddan ääni on myötätuntoinen. ”Isäntä sanoi, että näytitte tarvitsevan unta, joten hän ei tohtinut herättää teitä. Tahtoisitteko jo aamiaista? Voin kattaa sen ruokasaliin teitä varten. Hyvällä onnella ennätätte ruokailla isännän kanssa yhdessä.”

”Ei kiitos, Edda. Tai siis, en tarvitse aamiaista aivan vielä.”

Puren huultani. Minun on odotettava Valven paluuta. Kerrottava hänelle –

kerrottava mitä? Puristan silmäni kiinni, mutta en löydä ehjää vastausta. Ainoastaan talviomenien tuoksu on hiukan voimakkaampi, kesän ja vehreiden puiden muisto. Se ei auta minua sisimmässäni kummittelevan epävarmuuden suhteen. Kerta toisensa jälkeen törmään esteisiin, joita en täysin tunnista sellaisiksi.

”Kaipaatko apua jossakin?” kysyn Eddalta lopulta. Ne sanat sentään syntyvät helposti. Yritän olla tuntematta huojennusta asian takia. ”Voisin käydä läpi ylähyllyt, jos tahdot. Tai pilkkoa omenat...”

"Toki, Alisa-neiti. Omenat kaipaavat ainakin pilkkomista."

Suoristaudun, voimatta sittenkään estää helpotusta. Tavanomaisia, oikeita askareita. Asioita, joita ymmärrän. Ehkä, jos aloitan niistä, muukin muuttuu helpommaksi.

"Hyvä”, sanon ja liikahdan mennäkseni peremmälle. ”Siinä tapauksessa minä –"

Mutta samassa jokin minussa havahtuu. Kylmä mustuus koskettaa murtuvina aaltoina sydäntäni. Seuraavalla hetkellä ne ovat pedon hampaat, välähtämässä pimeässä.

Kurkottamassa kaikella nälällään Eddaa kohti.

Ei.

Pakottaudun ottamaan askeleen taaksepäin. Toisen, kolmannen. Kasvavasta paniikistani huolimatta teen niin hitaasti, varovasti, kuin astelisin hauraan jään päällä. Tajuan pidätteleväni hengitystäni. Tuntemusta ei ole sisälläni enää, mutta valoni särinä kertoo, etten kuvitellut sitä.

En ole voinut kuvitella sitä.

"Ehkä ei sittenkään." Ihmettelen etäisesti sitä, ettei ääneni tärise. "Taidan tehdä kierrokseni pihamaalla ensin. Tarvitsen… raitis ilma voisi tehdä minulle hyvää.”

Edda tarkkailee kasvojani pää kallellaan, kunnes nyökkää. Hänen katseessaan herännyt huoli saa minut vavahtamaan sisäisesti. Linnan taikuus ympäröi häntä, metsän karhea kuiske ja tähdenvalo. Se ja – hänen ja Valven sidos. Häive hämärää, jonka huomaan samalla tavalla kuin huomaisin jonkin uuden mausteen tuoksun, tai ehkä sittenkin aiempaa äänekkäämmät sydämenlyönnit.

Nielaisen tyhjää. Ymmärrän linnan taikuuden läsnäolon, mutten tätä. Miksi aistin sen nyt, kun en koskaan aiemmin?

"Se voisi olla hyvä ajatus, emäntä", Edda puhelee. Ehkä vain kuvittelen, että hänen vastauksessaan on varovainen sävy. "On tulossa kaunis talvipäivä, niin kauan kuin auringonvaloa riittää.”

Minä avaan suuni, mutta turhaan. Sanat eivät taivu oikein; en vieläkään tiedä, mitä niiden pitäisi olla. Lopulta en osaa muuta kuin nyökätä vastaukseksi.

**

Jokin on väärin.

Toistelen lausetta mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen kulkiessani kalvaslinnan käytäviä. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuukin, en saa kadottaa sitä. Minun on muistettava, että medaljonki on vailla loitsuaan, että on asioita, jotka haihtuvat liian nopeasti mielestäni. Minun on muistettava peto ja pimeä.

Mutta se on kovin vaikeaa. Kaikki vain lipeää pois, horjuu. Keittiön välikohtaus muuttuu jokaisella loitontuvalla askeleella yhä enemmän pelkäksi uneksi. Kuinka se voisi olla mitään muuta? En tunne olevani varma enää mistään, kun avaan huoneeni oven.

Minua on vastassa hiljaisuus ja nukkumaton sänky. Lipaston päälle on ehtinyt kertyä lyhyessä ajassa pölyä. Astelen sisään kärsimättömin askelin ja suuntaan vaatekaapille, valitsen sieltä ensimmäisen käteeni sattuvan tunikan ja talvikaavun. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, mutten halua jäädä sisälle. Ehkä raitis ilma todella onnistuisi kohentamaan oloani.

Naurahdan kitkerästi. On vaikea olla kuulematta äänessäni erottuvaa hämmennystä. Pukeudun ilman että riisun medaljonkia, vaikka sen ketju takertuu kiinni yömekkoni kankaaseen. Pehmeä, villasta tehty tunika sentään sujahtaa vaivatta päälleni, samoin talvikaapu. Vasta sen tarjoama lämpö saa minut huomaamaan, kuinka kylmissäni olen koko tämän ajan ollut.

Kumartuessani tarkastamaan saappaitteni nyörit rohkaistun vilkaisemaan itseäni peilistä. Hiukseni ovat linnunpesä ja kasvoni väsyneet, mutta muutoin kuvajaiseni on täysin tavanomainen. En huomaa mitään poikkeavaa, vaikka yritän.

Mitä oikein odotin? Että näkisin pimeän silmistäni?

Suuni vääntyy. Tunnen, miten kysymyksen reunat alkavat haurastua. Pian se katoaa samaan usvaan kuin muukin. Vastaukseni eivät tule löytymään ainakaan tästä huoneesta.

Olen jo lähtemässä, kun käännyn hetken mielijohteesta takaisin ja menen lipaston luo. Hengähdykseni nostattaa himmeää pölyä ilmaan avatessani ylimmän laatikon. Loitsittu veitsi välkähtää aivan perällä. Elämää ja menetystä punoutuneena yhteen. Tuntuu kuin Agnes olisi kertonut minulle krafjan luomisesta kauan, kauan sitten.

Mittailen veistä katseellani. Pieni osa minusta epäröi tarttua siihen, mutta muistutan itseäni, että se on aina ollut mukanani näillä kierroksilla. Minun ei pidä luopua tavasta nyt, varsinkin kun Valve on poissa. Kuka tietää, mitä Edmund ja Reina ovat varallemme suunnitelleet.

Ajatellessani sitä huoli Valvesta löytää minut jälleen. Aivan kuten herätessäni, se on hetken aikaa ainoa selkeä tunne – ainoa asia, joka ei murene sormissani.

Piilotan veitsen talvikaapuni taskuun.

409.–410.

Eddan lupauksen mukaisesti ulkona on kaunis päivä. Talvenvalo valaisee linnan pihamaata kaikella loistollaan, aivan kuin se tietäisi, ettei sen voima riitä aamun yli. Pakkasen kädenjälki näkyy jokaisessa kuulaassa yksityiskohdassa. Se on kuitenkin hyvää kylmää, sellaista, joka havahduttaa hereille. Kuuran peittämät puut leiskuvat sinisen ja valkoisen sävyjä jäisinä kipinöinä.

Toivon, että osaisin nauttia siitä enemmän. Lumi narskuu saappaitteni alla. Linnan maita kiertää talvellakin kapea polku, jonka Valve on tehnyt. Olen kiitollinen, etteivät tuiskut ole saaneet sitä hautautumaan juuri tänään kinoksiin. Tarvitsen tämän rutiinin, tiedon siitä, että on yhä asioita, jotka eivät katoa otteestani.

Vaikka huomioni on näennäisesti pelkästään linnan maissa, käteni etsiytyy jatkuvasti koskettamaan sekä veistä että medaljonkia, molempia vuoron perään. Vain veitsen loitsu kihelmöi sormissani lapasen läpi. Jokin on väärin. Minun ei pidä unohtaa sitä.

Tähyilen katseellani korppeja, mutten näe niitä missään. Raakunta kantautuu jostakin kaukaa. Mietin hetken, pitäisikö minun olla huolissani asiasta. Todennäköisesti parvi on kuitenkin odottamassa Valven paluuta jossakin päin metsää. Korpit saapuvat kyllä luokseni samaan aikaan kuin niiden isäntä.

Huoli ja ikävä kietoutuvat sisälläni yhteen. Hieraisen kasvojani uupuneesti. Toivottavasti Valve palaa pian kotiin. On niin paljon, mitä meidän on yhdessä selvitettävä.

Se ei ole silti levottomuuteni suurin syy. Kaukana siitä. Tahdon nähdä omin silmin, ettei Valvella ole mitään hätää. Epämääräinen kireys raapii edelleen rintakehääni. Tämä pelko, tämä paha aavistus, jonka syytä en kunnolla ymmärrä…

Mutta en tiedä, miten minun tulisi päättää lauseeni. Mielessäni välähtää ainoastaan sekava muisto paniikista ja keittiöstä.

Ohitan puutarhan ja kävelen linnan pohjoispuolelle, metsän katveeseen. Valo taittuu siellä jäisten oksien lomassa. Valven suojaloitsun hämärä on tuttu, näkymätön muuri. Erotan virtaavan veden tuoksun jopa syvimmän talven keskeltä. Puoliksi odotan, että oma valoni havahtuisi, mutta se on pakkasessa vaitonainen.

Pysähdyn aivan Valven taikuuden rajalle. Kylmä ilma vihmoo kasvojani. Minun on pidettävä huolta, että suojaloitsu kestää, ajattelen. Varmistettava, ettei missään ole heikkoa kohtaa, jota Reina saattaisi pystyä käyttämään hyödykseen. Ehkä se rauhoittaisi viimein mieltäni.

Suljen silmäni tunnustellakseni Valven taikuutta. Lävitseni kulkee vilunväristys. Suojaloitsussa hänen voimansa tuntu on erilainen; tehty siitä osasta metsän kaukaisinta hämärää, joka johtaa harhaan ja pitää loitolla tunkeilijat. Okaiden piikkejä, umpeen kasvaneita synkkiä polkuja. Siinä ei ole sijaa lempeydelle.

Se on vain hyvä. En löydä yhtään säröä Reinaa varten.

Hengähdän. Talven hiljaisuus soi korvissani äänekkäänä. Tajuan, hiukan hämilläni, ettei oloni ole lainkaan huojentunut. Sydämeni lyö liian terävästi. Tunnen ihollani Valven taikuuden painon. Siinä on särö. Missä oikein olen kuullut ne sanat aiemmin?

Keskittymiseni lipuu yhä uudelleen ja uudelleen suojaloitsuun. Kuin siinä olisi sittenkin jotakin, jota en ole huomannut, tai kuin jokin minussa –

tahtoisi repiä hämärän rikki.

Avaan silmäni hätkähtäen, häikäistyn hetkeksi auringosta. Pimeä on kylmä särähdys sisälläni, poissa ennen kuin ehdin saada siitä otteen. Jäljelle jää vihlova kipu.

Ei. Leukani kiristyy. Tajuan kykeneväni yhä aistimaan mustan veden laineet. Ne ovat täynnä vihaa ja nälkää ja outoa, ammottavaa tyhjyyttä. Pedon vaanivat askeleet ovat nekin läsnä, sekoittuneina sydämenlyönteihini. Pimeä vuotaa sen turkista kesämetsän rajalle kuin tumma myrkky.

Minä tunsin, miten palavasti se halusi upottaa kyntensä ja hampaansa Valven taikuuden juuriin.

Vavahdan. Mitä typeryyttä. Se oli pelkkää kuvitelmaa, uni. Ei mitään muuta.

Väärin. Pulssi hakkaa kurkunpäässäni. Väärin, väärin, väärin. Sanat ovat sade, jotka huuhtovat pois sankimman tuhkan. Se ei ole kuitenkaan tarpeeksi.

Tietämättä mitä muutakaan tehdä, nykäisen toisen lapasen pois ja kierrän käteni medaljongin ympärille. En ole varma, auttaako minua hopea vai pakkanen, joka näykkii sormiani. Olen unohtanut jotakin. Tiedän, että olen. Mutta syyn selvittäminen on kuin yrittäisi koota ehjää kuvaa moneen kertaan särkyneistä palasista.

Ihoani pistelee. Rypistän otsaani ymmärtäessäni, ettei Valven taikuus ole hellittänyt otettaan. Siihen on hiipinyt uusi sävy, minulle vieras. Kääntäessäni päätäni tunnen, miten hämärän muodostamat piikit hipaisevat pehmeänä varoituksena kaulaani.

Suojaloitsun mielestä minä olen uhka.

Kipu sävähtää rintakehässäni. Sen voima lukkiutuu kylkiluitteni väliin, saa henkeni salpautumaan. On mahdotonta sanoa, onko syy suojaloitsussa vai jossakin muussa. Kompuroin taaksepäin ja käännyn lopulta kannoillani, en jää nostamaan lapasta, joka putoaa lumeen. Minun on päästävä kauemmas Valven taikuudesta. Itseni vuoksi, hänen vuokseen? Suussani maistuu karvas pelko tajutessani, ettei minulla ole siihen vastausta.

Minulla ei ole vastausta yhteenkään kysymykseen.

Askeleeni rasahtelevat polulla paljon aiempaa raskaampina. Hitaasti Valven suojaloitsu jää kauas selkäni taakse. Toivon, että etäisyys saisi kivun lakkaamaan, mutta niin ei tapahdu. Se himmenee, vähän, mutta ei katoa: kylmä terä, joka lävistää minut yhä uudelleen ja uudelleen. Auringonvalosta huolimatta mustat pisteet kieppuvat silmissäni. Kylkiluuni vaikuttavat pusertuneen kasaan jonkin raskaan alle.

Kauhukseni tunnen sisälläni yhä myös pedon nälän, sen pohjattomuuden. Jokaisen sydämenlyöntini välissä on tyhjä hetki, jona pimeä yrittää saada minua palaamaan takaisin suojaloitsun luo. Pakenemisesta ei ole mitään hyötyä.

Siispä seisahdun aloilleni yhä medaljonkia puristaen ja pakotan itseni hengittämään. Vaikka räpyttelen silmiäni, mustuus näkökentässäni ei väisty. On vaikeaa yrittää löytää ratkaisua kasvavan kauhun ja kivun läpi. Vaikeaa, mahdotonta. Hetken verran tahtoisin vain vajota polvilleni maahan. Ehkä se hälventäisi terän sisälläni. Tehköön peto minulle mitä tahtoo.

Ei. Minä en ole pedon kohde. Ajatus kynsii tiensä luokseni epätoivon lomasta. Se ja talven kirkas kylmyys havahduttavat minut. Hieraisen kasvojani sellaisella voimalla, että se sattuu, mutta samalla oloni tokenee vähän. Saavuttuani lähemmäs linnan portteja voin nähdä, että aamun kirkkain kajo on jo aavistuksen tummunut. Mieleeni kohoaa muisto siitä, miten tein makuuhuoneessa taikuuteni avulla epävarmuudestani selkeämmän. Karkotin sydämestäni raskaimmat varjot.

Särö. Mistä ikinä tämä kaikki johtuukin, minun on tehtävä siihen särö.

Puren hampaani yhteen ja keskityn kutsumaan valoani. Sekosorrosta huolimatta teen niin lempeästi. Kuvittelen mielessäni leimahtavan revontulen ja kirkkaan kesäaamun –

mutta ainoa asia, jonka sisältäni tavoitan, on musta tyhjyys.

En kykene tuntemaan taikuuttani.

Tuijotan käsiäni pelosta mykkänä. Otsalleni on kihonnut kylmä hiki. Ehkä en vain yrittänyt tarpeeksi. Paniikkini… niin. Syyn täytyy olla siinä. Ryhdistäydyn ja suljen silmäni, vaikka osa minusta kammoaa ajatusta talvenvalon kadottamisesta. Jos vain rauhoitan mieleni ja yritän vielä kerran, niin varmasti –

Ei mitään. Ainoastaan varjot tanssivat kalvenneen kämmeneni poikki, kuin olisin kutsunut niitä valoni sijasta.

Silmissäni sumenee. En voi estää kauhistunutta nyyhkäystä. Niin pitkän aikaa minä kammosin ja välttelin sisälläni kasvanutta hehkua. Nyt sen puuttuminen tuntuu siltä kuin olisin menettänyt osan itsestäni.

Otan haparoivan askeleen, mutta tajuan pian, ettei minulla ole aavistustakaan, minne mennä. Hengitykseni kumpuaa liian nopeana ja katkonaisena. Maisema ympärilläni on pirstaloitunut jäisiksi palasiksi. En tiedä, mitä tehdä. Pimeä kohoaa entistä vahvempana sisälläni, mustan veden paino. Se hukuttaa alleen kaiken muun. Tunnen pedon vihan ja nälän Valven taikuutta kohtaan kuin ne kuuluisivat minulle.

Kuin se olisin minä, joka tahtoo –

Kivunsekainen pelko vihloo sydäntäni. Vavahdan ja puren hampaani yhteen. En voi luovuttaa näin helposti. Jonkin sokean vaiston varassa minä hylkään medaljongin ja etsin käteeni Agnesin veitsen. Krafjan taikuus on äkisti niin teräväpiirteistä, että ihoani kirveltää. Ehkä noituus tunnistaa uhkan samalla tavalla kuin Valven suojaloitsu.

Kaukaa sumun seasta kantautuu muisto, tuttu rakas ääni. Sen on oltava krafja, joka läpäisee myös taikuuden ja lumoukset. Vapisen niin pahasti, että etsiessäni parempaa otetta veitsen kahvasta olen pudottaa sen jalkojeni juureen.

Tämän verran minä tiedän: sisälläni on jotakin väärää. Minun on vuodatettava se pois. Valve ei saa nähdä minua tällaisena.
Ei. Puristan veistä lujemmin. Kyse ei ole siitä. En saa antaa pimeän – Jos jo pelkkä Valven suojaloitsu –

”Alisa?”

Kaikki minussa pysähtyy.

411.

Valve on ilmaantunut polulle kuin tyhjästä ja harppoo luokseni. Erotan taikuuden taakan tummana värjäytymänä hänen silmistään. Kotikyläni suojien vahvistaminen on vaatinut veronsa.

Silti uupumustakin selkeämpi Valvessa on huoli. Voin vain kuvitella, miltä hänen mielestään näytän, ilme kauhusta vääristyneenä ja epätasaisesti hengittäen, veitsen täristessä kohmeisessa kädessäni. Ehkä pimeä on jo niin vahva, että se erottuu iholtani kuin haavasta vuotava veri.

Älä tule lähemmäs. Ole kiltti äläkä tule lähemmäs. Yritän sanoa Valvelle niin, mutten kykene. Huuleni ovat tunnottomat. En saa jalkojani liikkeelle. Tiedän, että minun pitäisi juosta, paeta itse, ja silti pystyn vain puristamaan veistä sormissani. Kipu on niin kaikennielevä, että silmiini kihoavat kyyneleet.

Peto sisälläni ei liiku, mutta minä tunnen sen odotuksen. Sen ahneen voitonriemun.

”Alisa.” Valve puhuu matalasti, kuin hän pelkäisi säikäyttävänsä minut. Säpsähdän omaa nimeäni. ”Mitä oikein –”

Kyyneleet valuvat nyt vuolaammin. Hän on jo liian lähellä. Valven taikuuden läsnäolo muuttaa pimeän särähdykset sydämessäni valittavaksi huudoksi, joka ei pääty. Hämärä tavoittaa valoni sijasta mustan veden. Mitään muuta ei ole jäljellä.

Jokin sisälläni särkyy. Pedon lihakset jännittyvät.

Hämäränkäyttäjä edessäni ei osaa odottaa, että paiskaudun häntä vasten ja yritän upottaa veitseni hänen rintakehäänsä.

Me kaadumme kaaoksena lumeen. Mies onnistuu tarttumaan ranteeseeni ratkaisevalla hetkellä ja saa veitsen kirpoamaan kädestäni. Huomaan etäisesti, että on kuin hän olisi suojannut kaatuessamme kehoani omallaan, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. Hänen taikuutensa hapuilee luokseni, yrittää koskettaa –

se viiltää pimeääni kuin pudottamani veitsi.

Huudan kivusta. Hämärä vetäytyy välittömästi takaisin; mies päästää otteensa kädestäni irtoamaan. Hänen ilmeensä on järkyttynyt. Sen enempää hän ei kuitenkaan ehdi reagoida, kun minä kaivan kynteni hänen rintaansa, painan häntä maahan. Väärä taikuus hänen sisällään. Minä vihaan ja pelkään ja janoan sitä, tahdon tuntea sen murtuvan poikki.

Kynteni eivät ole kuitenkaan riittävän vahvat. Ne raapivat hyödyttöminä miehen kaapua ja paitaa, eivät riko ihoa kylliksi. Sähähdän. Mies koettaa tarttua käsiini uudestaan, sysätä minua kauemmas, mutta hän on typerä: liian varovainen ja väsynyt, ei uskalla käyttää hämäräänsä, kun taas pimeä tekee minusta vahvan. Paljastan hampaani ja karistan hänen kosketuksensa, isken uudelleen. Minun on pakko. Pakko rikkoa hämärä ennen kuin se ehtii satuttaa minua lisää.

Ei. Pieni, mitätön ääni sisälläni, kuin heikosti helähtävä valo. Ei, ei, ei –

Hiki ja kyyneleet ovat sekoittuneet poskillani. Miehen piteleminen aloillaan saa hartiani tärisemään. Jostakin läheltä kantautuu lintujen raakunta.

Äkisti mies valahtaa allani veltoksi, kuin hän olisi luovuttanut. Otsani rypistyy. Käteni ovat hänen kiivaasti kohoilevalla rintakehällään; kuuraiset hiukseni ovat meidät sisäänsä kätkevä verho. Harmaat silmät lukkiutuvat omiini, eivät päästä irti. Katkeileva hengityksemme sekoittuu huuruna toisiinsa.

Ohikiitävän hetken ajan minä tunnen ihoni alla pehmeän lämpimän tunteen, kuin se olisi muisto. Valo helähtää uudelleen, nyt hiukan vahvemmin. Jähmetyn.

”Alisa.” Miehen ääni on käheä ja tukahtunut. Hän lausuu sanan kuin kyseessä olisi hänelle jotakin kallisarvoista. ”Alisa. Älä itke. Ei ole mitään pelättävää.”

Valehtelija. Suustani purkautuu matala valitus. Kynsissäni on miehen verta. Hänen äänensä lempeys kaikuu päässäni kuin sen pitäisi merkitä jotakin.

Mieleeni tulvii sirpaleisia kuvia. Hiuksiani koristaneet kukat, multaan uponneet naarmuiset kädet omieni vierellä. Tähtitaivas. Musteen ja pergamentin tuoksu, tulisijan liekkien kajo. Suudelma. Sormeni kulkemassa varoen arpien poikki, haluamatta satuttaa.

Valo hänessä ja hämärä minussa.

Alisa. Vheínir.

Ravistan raivokkaasti päätäni. Hengitykseni on kivuliasta huohotusta. Jokin on väärin. Mutta jos en tee mitään, vielä pahempi kipu löytää minut. Minun on pakko –

Harhailevaksi muuttunut katseeni osuu veitseen. Miehen jännittyvästä kehosta tiedän myös hänen huomanneen sen. Tällä kertaa hän ei ehdi estää minua tarpeeksi nopeasti.

Nappaan veitsen käteeni ja kohotan sen pääni ylle yhdessä nopeassa välähdyksessä. Uusi muistikuva saavuttaa minut. Se ei ole lainkaan lämmin. Sinun on tehtävä mielessäsi päätös siitä, mihin haluat veitsen osuvan. Tahdottava sitä lainkaan epäröimättä.

Epäröimättä. Kyyneleet ovat sumentaneet silmäni. Tunnen kasvoillani miehen katseen. Sisimmässäni tiedän pimeän läpi, että hän voisi sysätä minut taikuudellaan helposti syrjään, haavoittaakin, mutta hän ei tee sitä.

Samassa mies sävähtää ja sanoo jotakin. Hän kuulostaa pelästyneeltä. Puheen merkitys peittyy korppien vihamielisten huutojen alle.

Linnut hyökkäävät samalla hetkellä, kun minä annan veitsen leikata ilmaa välissämme.

**

A/N2: Kohtaus, jossa Alisa hyökkää Valven kimppuun, on itse asiassa ensimmäinen, jonka olen koskaan kirjoittanut koneella tätä tarinaa varten vuonna 2015. Se oli samalla myös ensimmäinen kokeiluni raapaleiden saralla. Nykyiseen versioon ei säästynyt siitä paljoakaan, mutta runko on ollut koko ajan olemassa kuitenkin.

[Kaarne]

EKA! 

Tää oli oikein oivallinen taas kerran. ❤️ Palaan pidemmän kommentin nro 1 kanssa varmaan illalla, mutta halusin vaan tulla sanomaan, että kannatti tietenkin taas odottaa, ja että tämä oli taas laadukas ja hyvin rytmitetty ja tunnepitoinen. Oli myös ilo nähdä Edda taas. Palaan muuhun jahka ehdin pysähtyä ja pureskella.

[Isfet]

Minun piti rehellisesti sanottuna ensimmäisen lauseen lukemisen jälkeen pysähtyä hetkeksi ja vain hengittää, että tunteet ehtisivät asettua. Ei pelkästään siksi, että se oli kaunis (ah ♥) vaan myös siksi, että tämä oikeasti jatkui! Ja tiesin saavani lukea lisää! Sanon tämän ihan vain siksi, että saisit paremmin käsityksen siitä, miten paljon Ævintýr merkitsee meille lukijoille. Pus.

Koko tekstissä oli muutenkin hengästyttävän syviä tunteita, joihin minun oli helppo uppoutua mukaan. Alisan tunteiden lisäksi sain myös itse pelätä ja toivoa, sitten pelätä vähän lisää sekä tuntea hirmuista lempeyttä. No niin.

Pidin ensimmäisen ficletin alussa siitä, miten uskottavasti Alisa heräilee pohtien ensiksi lähinnä säätä ja vasta sitten unenrippeet palaavat takaisin mieleen. Itselleni ainakin tuntui tunnistettavalta tuo kohta, jossa sisällä on selittämätöntä levottomuutta jonka vain toivoisi haihtuvan pois. Tietysti siinä alkaa kaivata vielä rakkaan ihmisen kosketusta - on muuten sivumennen sanoen ihanaa, että Alisa ja Valve ovat päässeet näin pitkälle. Alisalla on selvästi ollut luottamusongelmia, ja on tuskaista että heidän päästyään vihdoin yli kaikesta epävarmuudesta suuren rakkauden ja onnellisen lopun tiellä on tällaisia esteitä! Reinankin olisi pitänyt osata osittaa hieman kunnioitusta tällaiselle työmäärälle! 

Jokin sisälläni yrittää lakkaamatta kertoa, että yhtäkkinen epäilykseni on täysin turha. Käännä katseesi pois. Se sykkii kuiskauksena veressäni, samaan aikaan käsky ja totuus.

Nostan tämän nyt esiin yhtenä esimerkkinä monista. Kohtaus on hyytävä ja silti realistinen ja ymmärrettävä, kaksi vaistoa taistelee keskenään ja kumpaakaan on vaikea kuunnella. Lisäksi on mielenkiintoista pohtia miten Reinan langettaman loitsun tahto on niin paljon Alisan omaa ääntä vahvempi, miten mätä hukuttaa alleen hänen valonsa. Ja se on aivan kamalaa.

Äkillinen kipu puhkeaa kylkiluitani vasten.

Tämä lause pääsee myös mukaan, koska se on paitsi dramaattinen (!!!) myös ilmaisultaan nerokas. Kipu puhkeaa, ah tämä on karkkia korville. Silmille? Miten vain.

En voi olla huomaamatta, kuinka kärkkäästi huoneen viimeiset varjot liikahtavat, kuin haluten seurata askeliani.

Tämän taas lainaan ihan vain siksi, että rakastan Ævintýrissä muun muassa juuri runollisia lauseitasi ja tällaisia maalailevia virkkeitä, jotka eivät kuitenkaan varasta showta tai harhauta lukijaa kielikuvien petolliseen hetteiköön etsimään sitä kuuluista punaista lankaa käsikopelolla    Tämä on mielestäni osoitus hyvästä mausta sekä tuntumasta tekstiin.

Ja voi Edda! Kaikki kohtaamiset kalvaslinnan keittiössä huokuvat aina samaa lämpöä ja lempeyttä, mikä tässäkin osassa yrittää kietoutua Alisan ympärille. Ja miten karvasta onkaan, ettei Alisa löydä siitä kaipaamaansa rauhaa. Viimeistään tässä vaiheessa tuntui aika selkeältä, että jos edellisenä päivänä mätä olikin uinunut ja keräillyt voimiaan, niin nyt se on herännyt ja nälkäinen. Tämä on taktisesti parempi veto kuin se että Alisa olisi vaunuista astuessaan hypännyt suoraan Valven kimppuun - moneltakin kannalta.

Hänen katseessaan herännyt huoli saa minut vavahtamaan sisäisesti.

Sydäntä särkee    Edda selvästikin näki jonkin asian olevan vinossa, spekuloitavaksi jää johtuiko se vaistosta, Alisan taikuuden tunnusta vai hänen kasvoillaan mahdollisesti vilahtaneesta ilmeestä. Toivoin hiukan, että Edda olisi tuntenut sen verran kylmiä väreitä että olisi nähnyt tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta Valvelle, mutta tästä ei nyt tullut toistaiseksi vahvistusta suuntaan eikä toiseen. Ihan ymmärrettävästi.

Hengähdykseni nostattaa himmeää pölyä ilmaan avatessani ylimmän laatikon. Loitsittu veitsi välkähtää aivan perällä.

Aioin ensiksi lainata kohdan pari virkettä myöhemmin, kun Alisa epäröi tarttua veitseen, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan tämän. Koska mielestäni juuri tässä kohtaa rakennetaan tunnetta, ladataan merkitystä tulevalle ja viritellään hieman painostavaa verkkoa kaiken ylle. Maalaavasi kuva on uskomattoman elävä salaperäisyyttään hohtava. Osa varmasti rakentuu psykologisesti omaan mieleeni kirjoista, elokuvista yms. iskostetusta odotusarvosta pölyn peittämille asioille ja välähdyksille pimeästä, mutta se ei vie tältä kohtaukselta sen arvoa pois vaan pikemminkin lisää sitä. Juuri siksi, että hyödyntää tätä sidettä. Ah, henkeä salpaa. Jos kommenttini vaikuttaa epämääräiseltä, se johtuu vain siitä etteivät aivoni saa kylliksi happea. Muuten luonnollisesti tekisin partaveitsenteräviä havaintoja ja nokkelia spekulaatioita. 

Ihoani pistelee. Rypistän otsaani ymmärtäessäni, ettei Valven taikuus ole hellittänyt otettaan. Siihen on hiipinyt uusi sävy, minulle vieras. Kääntäessäni päätäni tunnen, miten hämärän muodostamat piikit hipaisevat pehmeänä varoituksena kaulaani.

Suojaloitsun mielestä minä olen uhka.

Yhyy, tähänkin sisältyy omalta osaltani niin paljon (kipeitä) tunteita, että en edes taida saada niitä sanallistettua. Lisäksi on todettava, että tässä tapahtui niin paljon, ettei yksi kommentti tosiaan ehkä riitäkään. Tarvittaisiin ainakin kymmenen lainausta lisää siitä mitä olen jo "käynyt läpi" jotta voisin nostaa kunnolla esiin ajatuksiani ja tärkeintä pointteja siitä, miksi tämä sarja ansaitsee kaiken sille langenneen vaatimattoman ihailun ja vielä enemmänkin. Sanon nyt vain, että edellisessä lainauksessa välittyy hienosti se, miten Alisan sisällä heräilevä pimeys alkaa hahmottua selvemmin, miten se on aistittavissa. Ja se, ettei Alisa ole vielä tuntenut Valven taikuuden kaikkia sävyjä, sillä hän on aina ollut sen ns. paremmalla puolella. Lisäksi melkein itketti se, että korpit välttelevät Alisaa vaikka tämä onnistuikin itselleen kääntämään sen parhain päin.

Ylipäänsä hän olo tällä puolella ruutua on kuin kylkeen ammutulla kauriilla. Tuskainen ja hieman toivoton, koska itseään ei voi auttaa ja verenvuotoon kuoleminen on ilmeistä ellei joku kohta tee jotain.

Ja kuule, itseasiassa kirjoitan vaikka toisen kommentin tuosta kun Alisa ja Valve kohtaavat. Nyt ei riitä rahkeet.

Kiitos!!! ♥ ♥ ♥


// Ja niin, Kaarne tuo testi on huippu ♥ Sain tulokseksi (totta kai) tunteiden selväksi puhumisen, jee! Koska you know, omissa teksteissäni tunnetusti tämä hoituu... 😅🤣🤣

[Kaarne]

No niin, katsotaanpas sitten sitä seuraavaa kommenttia! Kirjoitin alun perin tästä sellaisen hauskan ja letkeän, kai muka tasapainottamaan luvun synkkää tunnelmaa ja sitä, että meikäläisen sydämeen sattui, mutta en mää nyt sellaista kehtaa tänne postata. Luulet (ja luulevat muut) pian, etten ota tätä tarinaa vakavasti, ja se ei voisi olla kauempana totuudesta. Kirjoitanpa siis nyt vaihtelun vuoksi tällaisen täysin vakavan ja hymiöttömän kommentin, jossa kommentoin satunnaisia lauseita ympäri lukua. (Ei voi koherentisti lukea tätä alusta loppuun vielä uudestaan, koska meikän sydän ei sellaista kestä. En ole vielä yrittänyt uudestaan ekan lopusta alkuun lukemisen jälkeen muutenkaan, näin tiedoksi. Tässä on vähän pakko tän kommentin kirjoittamisen aikana, mutta mutta niin.)

(Allekirjoitan myös kaiken mitä Isfet sanoi. Isfet on fiksu ja aivan oikeassa, kuten yleensäkin. Also, sinne terveisiksi, että hienoa - paras testivastaus meinaan. (Siellä oli vaikka mitä kamalia tarjolla myös, koska testi on meikän käsialaa.))

Randomit lainaukset alkakoon!

Taikuuteni katveessa vaanii jotakin vierasta, terävää ja kylmää. Nälkäistä. Kuin kesämetsän reunaa kiertävä musta peto, huomaan ajattelevani. Valon voima kuihtuu sen pimeää tihkuvien askelten alla.

Askelten, joiden rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni.

Sanonpa tästä vaikka sen, että minusta on hienoa, miten tarinan läpi pelataan paljon hämärällä ja valolla, ja nyt sitten on vielä mädän pimeys, joka on oma lisänsä kuvioon. Minusta on hauskaa, että siinä on kuitenkin omassa vääristyneisyydessäänkin jotain samaa kuvastoa kuin Alisan ja Valven taikuuksien kuvailussa, koska se tietty kielikuvien ja kuvailun samankaltaisuus luo osaltaan myös vahvempaa kontrastia ja auttaa välittämään sitä, miten vääristynyttä mätätaikuus Alisan ja Valven taikuuteen verrattuna osaltaan on. Tai hmm, en tiedä, ei välttämättä edes vääristynyttä - vain jotain, mikä ei ole omalla paikallaan, vaan juuri vierasta ja uhaavaa. Pidän myös tuosta katve-sanasta, koska siinä yksittäisenä sanavalintana kiteytyy paljon: se, miten vierasta lumousta ei aivan tavoita; se, miten se kätkeytyy valon taakse; ja se, miten hyvin katve limittyy tuon kesämetsän reuna -kuvauksen kanssa. Ylipäätään minusta nämä lainatut lauseet punoutuvat tosi hienosti yhteen ja luovat vahvan mielikuvan. (Vaikka minua vähän hymyilyttääkin tuo "Valon voima kuihtuu" -lause, koska se tuo väistämättä mieleen meikän ekan romaaniyritelmän, jonka nimi oli Ameré - Valon Voima. Oivoi. Ei siitä nyt sen enempää, koska tää on vakava kommentti ja Vehkan 11-v. romaaniviritelmää ei voi parhaalla tahdollakaan vakavaksi kutsua.)

Sana lankeaa kuin kirkas sadevesi ajatusteni läpi, selkeyttää hetkeksi tuhkaan peittyneen kuvan.

Meikä tykkää tästä kanssa paljon. Mielikuva on visuaalisesti vahva, ja vaikka se nyt ei ehkä tietoista olekaan, minusta on hauskaa, että tästä syntyy metka paralleelimielikuva siihen kohtaukseen, jossa Alisa pohtii sitä, kuinka Reinan silmien vedensiniseen on alkanut sekoittua tummaa mätää. Tässä on tavallaan sama väri- ja sekoittumispari, mutta toisin päin, ja tälleen nippelihuomiona tykkään tästä linkittymisestä kovasti.

Kurotan hätäisen otteen medaljongista ja puristan sormeni kannen ympärille, puristan niin lujaa, että kielojen hauraat varret painautuvat ihooni kiinni.

Haluan nostaa tämän esiin siksi, että minusta toimii hienona yllättävänä elementtinä se, että korun koristelut (ja vielä tuollaiset hauraat kielokuvioinnit) ovat tässä se asia, joiden avulla Alisa yrittää ripustautua kiinni todellisuuteen kivun kautta. Se on uskottavaa ja toimivaa, koska ratkaisu tuntuu luontevalta ja aidolta, mutta on kyllä myös sellainen, että tuollaisen yksityiskohdan kirjoittaminen vaatii kirjoittajalta sitä, että näkee hyvin tilanteen ja käytettävissä olevat elementit ja keinot. Sellaisenaan tuo ei helposti pistä lukiessa silmään, mutta nyt kun pysähdyin sitä enemmän pohtimaan, niin haluan erikseen kuitenkin kehua vähän.

Ylipäätään tässä ensimmäisessä osassa oli paljon hienoja kohtia ja tuo valon ja pimeän keskinäinen kamppailu tuli hienosti ilmi myös ympäristön kuvailussa. Osuvaa on tietysti myös se, että se tapahtuu aamun valjetessa/valjettua: siinä missä Alisa noin niinko fyysisesti havahtuu unesta, hän luvun edetessä uppoaa kiroukseen syvemmin, ja se on hieno käänteisparalleeli myös! Sitäkin osaltaan korostaa se, miten vahvasti valo on tässä läsnä myös ei-taikaelementtinä.

Mainiota työtä!

Kommentoin (toivoakseni) myöhemmin tällä samalla metodilla noita myöhempiäkin ficlet-pätkiä, ehkä yhtä kerrallaan, mutta tässä nyt joitakin sekalaisia ajatuksia alusta. Haluan vielä tähän loppuun sanoa, että olen edelleen kovin kiitollinen siitä, että kirjoitat tätä tarinaa ja jaksat puurtaa sen parissa, ja että tämä on kyllä minullekin aina iso inspiraation ja ilon (ja sydänsurun, krhm) lähde.

Olet kyl paras. ❤️

[Kaarne]

Yritin tulla kommentoimaan tätä, koska ajattelin, että se voisi sinua tänään ilahduttaa, mutta totesin, että oli edelleenkin (vielä tälleen kuukautta myöhemmin, heh ) liian Vaikeaa lukea luku uudestaan. Onseny.

Mutta ehkä sinua ilahduttaa tieto siitä, että kaikista meikän lukemista tarinoista (ja niitä on kyllä tällä iällä jo paljon ) tää on se, jota on tunnekuohun vuoksi vaikein lukea. Siinä on jo oivallinen saavutus lisättäväksi Okakettujen salaiseen leikekirjaan.

"Älä ole hölmö", kuiskaan itselleni. "Hovi vain on säikäyttänyt sinut."

 

Katkesi tällä kertaa lukeminen tuohon, koska olin siinä kohtaa, että "joo ei nopenopenope, Alisa on niin pihalla, ei pysty kärsimään tätä läpi". Yritän uudelleen, jahka on vähemmän tunnerikas päivä. Jos sellainen esim. joskus tulee.

Mutta tämä on silti edelleen erinomainen. ♥

[hiddenben]

Yritän nyt kovasti kirjoittaa tähän tekstiin kommentin, vaikka se hurjan vaikeaa onkin! On nimittäin haastavaa yrittää yhdistää ajatukset ja kertoa, miten paljon tästä tarinasta ja seikkailusta tykkään Luulenpa, että keskityn lähinnä uusimpaan lukuun, koska se on tässä tilanteessa helpointa, mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että tämä on tarinana aivan omalaatuinen ja upea, ja olet onnistunut luomaan todellisen maailman. Lukiessani tätä huomasin useasti, kuinka mieli alkoi vaeltaa tässä Ævintýrin maailmassa ja jotkut hahmot lähtivät jopa herättelemään ficcausideoita Ja se on kyllä hienoa se! En ole montaakaan originaalia lukenut, joka innostaisi leikittelemään hahmojen kohtaloilla, mutta Ævintýrin kohdalla niin kävi. Erityisesti Agnes on noussut tarinan aikana suosikkihahmokseni kuten myös alusta asti ihana ja lempeä Edda. Pidän myös tarinan monista ristiriitaisista hahmoista, etenkin Kiirasta, joka on näin tarinan loppupuolella noussut hyvin monimutkaiseksi ja ajatuksia herättäväksi hahmoksi

Valven ja Alisan suhde kehittyy tarinan aikana varovaisesti ja hitain askelin, mutta etenkin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen heidän suhteensa lähtee todella kehittymään ja nautin sen lukemisesta todella paljon. On ihanaa lukea näin oivallista slow burnia, jossa lukija pääsee ihastumaan Valven persoonaan yhtä aikaa Alisan kanssa, sillä se mielessä nämä viime luvut todella saavat niskavillat nousemaan pystyyn ja tätä viimeisintä lukua tuli luettua vähän henkeä pidätellen. Siitä siis sopiva silta tähän lukuun! Tavoitat aivan upealla tavalla tuon pimeän, nälkäisen pedon Alisan sisällä, joka pimeydellään valtaa alaa ilman, että Alisa sitä itse tajuaa. Medaljonkiin tukeutuminen tuo hetkellistä lohtua niin Alisalle kuin lukijallekin, mutta lopulta mätä/Reina/pimeys vie voiton. Huh, ahdistavaa! Lukua lukiessa teki samanaikaisesti mieli kiiruhtaa eteenpäin kohti vauhdikkaampaa loppua, sillä kuinka turhauttavaa lukea Alisan epämääräistä olotilaa, mutta juuri siksi pakotin itseni lukemaan kaiken, jotta jouduin oikein kierimään tuskassa Alisan esittäessä kaikkia kysymyksiään ja ihmetellessä, mitä oikein tapahtuu. Mietin itsekseni, että osaisipa Alisa jo kirjoittaa sujuvasti, jotta voisi kirjoittaa ylös kaikki kysymyksensä ja antaa Valven nähdä se.

Pidän siitä, kuinka Alisa hiljalleen ja tietämättään kääntyy itseään vastaan, ja jo tuo kohtaus keittiössä Ebban kanssa sai sydämen hakkaamaan vähän lujempaa. Myös se, kuinka Valven suojaloitsut kääntyvät Alisaa vastaan, toi todella hienon efektin kaikkeen! Ja sitten tuo kohtaus Valven kanssa, dialogin ja toiminnan kokonaisuus, oli hyytävä ja todella hyvin kirjoitettu. Minä olen optimisti ja todella toivon, että korppien väliintulo kääntäisi edes hieman kohtalon suuntaa tai että Alisan veitsi kääntyisikin häntä itseään vastaan, että hän haluaisi tai tajuaisi silti ennemmin tappaa pedon sisällään kuin Valven. Enpä tiedä, jätit kyllä luvun hyytävään kohtaan. Minulta ei irtoa yhtä syvällistä ja hienoa palautetta kuin Isfetiltä ja Kaarneelta (vaikka olenkin samaa mieltä heidän kanssaan upeasta kerronnasta ja luvun tapahtumien yksityiskohdista), mutta olen tyytyväinen, että sain tämän kommentin kirjoitettua

Suuri kiitos siis siitä, että olen saanut lukea tätä ja että kirjoitat tätä! Ihanaa saada seurata mukana, kuinka tämä tarina huipentuu, vaikka hyppäänkin mukaan vasta näin myöhään Kiitos ♥

[Isfet]

Kommentoijan paluu! Hieman alkoi pakahduttaa kun luin noita viimeisimpään osaan tulleita kommentteja, joten katsoin mihin asti olin edellisellä kerralla päässyt enkä lukenut kuin siitä alaspäin, välttääkseni luvun alun kerryttämää tunnetaakkaa. Koska sehän tässä kokonaisuudessa on mainiota: ensimmäiset ficletit Alisan kipuilusta saavat todellakin viimeiset osat kaivautumaan syvälle ihon alle. Ehdottoman ihailtavaa, mutta hieman liikaa jos yrittää pitää pään kasassa kommenttia varten 

Itseasiassa, tässähän pääseekin samaistumaan Alisan tunnelmiin. Kumpikaan meistä ei oikein kykene hallitsemaan ajatuksiaan, edes kunnolla ajattelemaan, mittakaava ja kärsimys vain ovat aika eri luokkaa. Vaikka ei kyllä voi väittää, etteikö kipuni olisi aitoa Alisan panikoidessa, tajutessa sen ettei peto hänen sisällään uhkaa häntä itseään. Yritykset kamppailla vastaan ovat kuitenkin ilmeisen hyödyttömiä.

Särö. Mistä ikinä tämä kaikki johtuukin, minun on tehtävä siihen särö.

Puren hampaani yhteen ja keskityn kutsumaan valoani. Sekosorrosta huolimatta teen niin lempeästi. Kuvittelen mielessäni leimahtavan revontulen ja kirkkaan kesäaamun –

mutta ainoa asia, jonka sisältäni tavoitan, on musta tyhjyys.

Alisan ja hänen taikuutensa välinen suhde on ollut yksi Ævintýrin keskeisimmistä teemoista vähintäänkin sen paljastumisesta saakka, ja hänen matkansa seuraaminen on ollut kiinnostavaa, liikuttavaa ja myös erittäin oleellista juonen kannalta. Tätä painolastia vasten yllä oleva kohta asettuu yllättävän ja harmillisen sijasta spektrillä pikemminkin järkyttävään ja tuskalliseen, etenkin kun Alisa hetkeä myöhemmin itsekin pikakelaa tuntemuksiaan läpi. Valosta on tullut hänelle tärkeä, minkä vuoksi sen puuttuminen vaikuttaa samalta kuin jokin aisti puuttuisi. Mahdollisesti pahemmaltakin, koska sen tilalla on jotain pelottavaa.

(Ja voi ei, näin kohdan jossa Alisa vielä toivoo Valven palaavan kotiin asioiden selvittämistä varten 😭😭 EN KESTÄ!!! Tämäkin muuttuu samoissa osissa, siihen asti ettei Alisa tahdo Valven näkevän häntä sellaisena. Oh my. Ei tämä nyt ihan kuolemaksi ole, mutta aika lähellä. Ævintýristä voisi kehitellä jonkinlaisen testin, jossa tekstin lukemisen jälkeen kartoitettaisiin tunnetasoja ja empatiakykyä. Jos ei tunne mitään, on luultavasti sydämetön kyborgi/salamurhaaja/kirotun laivan kapteeni. Tai muu fantasiaolento. Just saying, saa käyttää.)

Erotan taikuuden taakan tummana värjäytymänä hänen silmistään.

Tämä on mielestäni nostamisen arvoinen kohta, sillä se on jälleen kauniisti kuvailtu, mutta myös tärkeä. Se kertoo alkuasetelmasta, jossa Valve astuu kohtaamaan Alisan: hän on jo valmiiksi uupunut, taikuuden käytöstä ja mahdollisesti matkastakin. Toisaalta on kuitenkin olettavaa, ettei väsymys ole vakavampaa, koska Alisa ei havaitse sitä hänen muusta olemuksestaan ainakaan kovin voimakkaasti. Ja vieläkin enemmän, taikuuden taakan näkyminen täyttää taas osaltaan fantasiamaailman toimivuuden perusedellytyksiä. Sillä kun vahvatkin maagit väsyvät, on selvää ettei taikuuden käyttö ole "ilmaista" eikä sillä voida ratkaista kaikkia ongelmia. Pidän myös siitä, että taakka on nähtävissä nimenomaan katseesta, koska "silmät ovat sielun peili" -fraasina vetoaa minuun kiistämättömästi.

En edes lainaa tähän sitä kohtaa, missä Alisa anelee peloissaan saamatta ääntään kuuluviin - se oli yksiselitteisesti kamala ja se siitä. ♥

Hänen taikuutensa hapuilee luokseni, yrittää koskettaa –

se viiltää pimeääni kuin pudottamani veitsi.

Huudan kivusta. Hämärä vetäytyy välittömästi takaisin; mies päästää otteensa kädestäni irtoamaan. Hänen ilmeensä on järkyttynyt.

Aijai jai! Ai, aiiiiiiiiiiiiiiiii aijaijaaa! 😭 Kirjoitin aikaisemmin Alisan oman taikuuden merkityksestä, mutta Valven taikuudella on ollut kyllä yhtä suuri rooli. Se on ollut uutta ja hämmentävää, se on ollut lohdullista ja kiinnostavaa. Jo pitkään se on ollut Alisalle tuttua ja ennen kaikkea turvallista.Aikaisemmassa kommentissani kipuilin vähän sitä, että Alisa koki suojaloitsujen äärellä ensi kertaa Valven taikuuden synkemmät sävyt, ne uhkaavammat jotka ovat olleet häneltä piilossa. Mutta tämä! Ei ihmekään, että valve on järkyttynyt. Voin vain kuvitella mitä hänen päässään mahtoi liikkua, mitä järkytystä ja kauhua, pohdintaa siitä mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Aaaargh!

Ja näin ollen aion kutsua viimeistä ficlettiä kommentoiduksi. Koska syvemmälle en ehkä pysty menemään, en vieläkään. Paitsi.

Sisimmässäni tiedän pimeän läpi, että hän voisi sysätä minut taikuudellaan helposti syrjään, haavoittaakin, mutta hän ei tee sitä.

Ripustan toivoni tähän lauseeseen yhtä voimakkaasti kuin korppeihin. Uskon Alisan tietoisuuteen, taisteluun pimeästä. Niin kauan kuin pidät meitä jännityksessä, minun on pakko uskoa johonkin   

Kiitos vielä, olet ♥

[Kaarne]

Hei Okakettu, tulin tänne kertomaan, että ootellaan edelleen kärsivällisinä ja uskotaan suhun 100%. ♥ Luku valmistuu sitten kun sen aika on ja selätät haasteet kyllä.

Ei mulla muuta.

[Okakettu]

Isfet: Vastailen tässä kohtaa molempiin kommentteihisi, joskin, voi että. 😭 ♥ Sanattomaksi meinaa vetää moinen palaute. Huomiosi ja kauniit sanasi ovat motivoineet minua aivan todella paljon nyt tässä viime kuukausien aikana, kun kirjoittaminen on ollut aika haastavaa. Todella ihana kuulla, että luvun monenmoiset tunteet ovat välittyneet myös lukukokemuksessa ja että tekstissä on ollut monia juttuja, joihin pysähtyä. Tätä(kin) lukua ja virkkeitä tuli vatvottua monen monta viikkoa, joten siksikin nuo lainauksesi ilahduttivat paljon ja tuntuivat palkitsevilta. ♥ Pohdintasi siitä, epäilikö Edda tuossa vaiheessa mitään ja varoittiko hän mahdollisesti Valvea, oli muuten erinomainen, koska alun perin dialogissa oli kohta, jossa Valve mainitsee Eddan olleen huolestunut Alisasta. En enää kuollaksenikaan muista, miksi poistin sen, mutta nyt totesin, että sen olisi voinut säilyttää. Kiitos siis pohdinnasta, niin siitä kuin muustakin!   Ja hirmuisen iso kiitos kommenteistasi, itse olet ♥!

Kaarne: ♥ ♥ Kiitos paljon ilahduttavista huomioistasi ja perusteellisesta kommentoinnista, kuten aina. Olen todella iloinen, että edelleen luet tätä ja jaksat ahkerasti kysellä uusien osien perään, niin meikä saa jopa avattua aina tasaisin väliajoin tiedoston. Oli myös ilahduttavaa kuulla pohdintaasi vääristyneen taikuuden eroista ja samankaltaisuuksista Valven ja Alisan taikuuteen, koska noita kielikuvia kääntelin kyllä paljon, ja ylipäätään mietiskelin, että millainen sävy niissä olisi hyvä. Great minds think alike selvästi, mitä valon voimaan tulee heh - Ameréon kyllä ehdottoman jalo projekti. Olen iloinen, että käytin tuota kuvausta, niin sain kuulla, mitä eeppisyyksiä olet 11-vuotiaana kirjoitellut. Kiitos vielä paljon kommenteista, itse olet paras!

hiddenben: Vielä kertaalleen tervetuloa Ævintýrin pariin, oli todella ilahduttavaa kuulla, että päädyit lukemaan tätä suurprojektia ja että olet siitä pitänyt.  ♥ Kaarne jakoikin minulle hyviä huomioitasi lukemisen varrelta, kiitos paljon niistä kommenttisi lisäksi! Minua ilahdutti aivan erityisesti huomiosi, että tästä tarinasta syntyi myös ficcausideoita, koska se on minulle yksi #writing goals ehdottomasti. Mikäli vain inspiraatio iskee joskus, niin lukisin mieluusti esimerkiksi tämän tarinan noidista sinun kirjoittamanasi. Mukavaa myös, että Alisan ja Valven slow burn toimii tarinan läpi ja että näiden viimeisimpien lukujen tunnelmanluonti on ollut mielestäsi onnistunutta, koska sen kanssa sai kyllä taistella. Se on minusta vain hienoa, että vielä tässäkin vaiheessa löytyy uusia lukijoita, kiitos vielä paljon kommentistasi! ♥

A/N: Jatkoa pitkästä aikaa, anteeksi, että tässä on kestänyt. Tähän julkaisukertaan kuului alun perin vielä pari ficlettiä, mutta totesin, etten lakkaa editoimasta näitä tämänhetkisiä ikinä, jos en laita niitä nyt luettavaksi.

**

412.

Me makaamme sylikkäin haavoittuneiden korppien ympäröimänä.

Mustia siipisulkia on pudonnut maahan sinne tänne. Kylmä tuulenvire tanssittaa niitä. Kuulen korppien raakunnasta niiden hämmennyksen. Lumeen on muodostunut selkeä raja lintujen ja minua pitelevän Valven välille. Se on kohta, johon hän pysäytti korpit taikuudellaan, jotta ne eivät hyökkäisi minua päin.

Koska Valven korpit uskoivat – Koska minä olin –

En saa itkuani lakkaamaan. Haukon henkeä epätoivoisesti kuin painajaisuneen herännyt lapsi. Pahinta on, ettei kyse ole painajaisesta. Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet. Muisto täyttää minut kerta toisensa jälkeen kivuliaalla syyllisyydellä.

Kättäni korventava tuska ei ole juuri vähäisempi. Krafjan pihkaiseen tuoksuun sekoittuu vereni haju. Agnesin suojaloitsu tuntuu ihoni alla tulelta, joka polttaa pois Reinan luomaa pimeää. Ei kaikkea, mutta niin paljon, että sydämeni on edes jonkin aikaa omani.

Vaikka tiedän sen tarkoituksen olevan parantaa, sävähdän haavaa ja krafjan poltetta. Veitsi oli kaivautunut kämmeneeni syvälle. Se on kuitenkin hinta, jonka maksaisin myös uudelleen. Miten helppoa päätös oli loppujen lopuksi tehdä: mustan tyhjyyden keskellä välähtänyt kirkkauden hetki, särö pimeässä. Ymmärrys siitä, etten koskaan voisi käydä moisella tavalla Valvea vastaan.

Että minä löisin veitsen ennemmin omaan ihooni kuin vahingoittaisin sillä häntä.

”Shh, Alisa. Shh.”

Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä. Minun on vaikea kuunnella sitä, lähes mahdotonta katsoa risteileviä haavoja, jotka olen hänelle tehnyt. Verisiä jälkiä peittää ajoittainen tummuus. En tiedä, ovatko ne minun pimeästäni vai mädästä Valven sisällä.

”Anteeksi – Anteeksi –” Sanat rikkoutuvat minusta ulos epäselvänä nyyhkytyksenä. Valve suutelee päälakeani.

”Shh, vheínir. Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tiedän, ettet se ollut sinä. Loitsun vaikutus oli yltänyt niin syvälle, että edes korpit eivät tunteneet sinua. Sen vuoksi ne yrittivät hyökätä, vaikka määräsin ne pois.”

Muistutus siitä, että Valven täytyi loitsia korppinsa vuokseni, saa ilmeeni vääristymään.

”Kaarne… Hiili…”

Silmäkulmastani näen yhden korpeista liikahtavan, kuin se tunnistaisi nimensä. Valven ote minusta muuttuu lujemmaksi.

”Tiedän niiden tarkoittaneen hyvää, mutta en voinut antaa niiden koskea sinuun. Ne ovat vain vähän pökerryksissä. Älä huoli. Minullakaan ei ole mitään hätää. Alisa, minä –” Äkisti hänen äänensä, itsehillintänsä, särkyy. Epätoivo vuotaa läpi lempeyden lomasta. ”Se olen minä, jonka pitäisi pyytää anteeksi. En huomannut ajoissa, mitä olet joutunut kestämään. Edes taikuuteni ei…”

Minä pudistan päätäni. ”Et olisi mitenkään voinut. Reina piti huolen siitä."

Tajuan, että sanat ovat totta myös minun tapauksessani. Vedän syvään henkeä, päästämättä oivalluksesta irti. Totuus on, että kumpikaan meistä ei olisi voinut estää tapahtumien kulkua. Kiiran puheiden perusteella minun ei olisi pitänyt pystyä taistelemaan pimeää vastaan edes tällä tavoin.

”Sinut on vietävä sisälle lämpimään.” Näen Valven katseen viivähtävän verisessä kädessäni. Hänen leukapielensä kiristyvät. ”Puhdistettava ja hoidettava haavasi.”

”Ei”, minä sanon ja katson myös kättäni, noituuden ja vereni sekoittumista. ”Ei aivan vielä.”

Muistoni eivät ole enää epäselvää tuhkaa vaan tuskallisen teräviä. Pelkään, että hetkenä minä hyvänsä krafjan voima sammuu, että päästessämme sisälle olen unohtanut uudelleen liian paljon. En voi antaa niin käydä.

Valve suostuu, mutta vastahakoisesti. "Anna minun edes hillitä verenvuotoa. Sen ei pitäisi vaikuttaa loitsuun."

Myönnyn siihen. Valve siirtää meidät varoen parempaan asentoon ja viiltää veitsellä kaavustaan kangassuikaleen, jolla ryhtyy sitomaan kättäni.

Hänen työskennellessään minä kerron kaiken: Simonin roolin paljastumisen ja sen miten Reina kidutti häntä, kykenemättömyyteni auttaa. Kuinka se oli osa Reinan suunnitelmaa paljastaa todelliset tunteeni. Kipu saa minut takeltelemaan, enkä aina puhu asioista oikeassa järjestyksessä. Silkalla itsepäisyydellä onnistun muodostamaan matkastani viimein kuvan, joka ei ole sirpaleinen.

”Reina aikoo ottaa Edmundin paikan valtaistuimella. Olen varma siitä. Ja Kiira – hän sanoi, että vain toinen verinoita tunnistaa mädän. Hän ei suostunut kertomaan sinulle, vaikka anelin häntä.”

Valve kuuntelee minua keskeyttämättä, hoitaen samalla kättäni. Hänen otteensa on varovainen, mutta tunnen hänen vihansa ja huolensa tummana pohjavirtana hänen hämärässään. Se on niin syvää, etten voi olla värähtämättä.

Lopetettuani olen kylmissäni ja väsynyt. Osa minusta tahtoisi vain vajota Valven käsivarsien lämpöön. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pystyin viimein kertomaan totuuden hänelle.

Kun ajattelen sitä, minussa häivähtää hiljainen, tuttu tunne: kesän ensimmäisten päivien väreilevä kirkkaus. Jähmetyn. Valoni liikahtaa arasti rintakehässäni. Sen hehku on pehmeä mutta heikko, kuin se olisi loukkaantunut. Pedon kynnet ovat jättäneet haavoja jälkeensä.

Mutta se on silti minun taikuuteni. Pimeä ei onnistunut tuhoamaan sitä.

Huojennus saa silmäni sumentumaan uudelleen. Erotan Valven ilmeestä, että hän ymmärtää syyn kyynelilleni. Hämärä hänessä taas on etäinen, oudon valpas. Tajuan Valven pelkäävän yhä, että hänen taikuutensa saattaisi satuttaa minua jotenkin.

En halua, että niin on. Minä tartun hänen käteensä ja kutsun valoani. Se vastaa hapuillen, kerääntyy hauraiksi säikeiksi ihoni alle. Kestää tovi, että Valven hämärä uskaltaa koskettaa sitä.

Lopulta ne kietoutuvat yhteen, taikuutemme. Hengähdän ja painan kasvoni Valven olkapäätä vasten. Oloni on hiukan ehjempi.

Rauhan aavistus ei kestä kauaa. Jäykistyn tuntiessani, miten myös pimeä liikahtaa sisälläni: pedon askeleet, musta vesi. Hetkessä taikuuteni on pelkkä särkynyt häive auringonvaloa. Sydämeni täyttää tuttu hyinen kipu.

Kosketan rintakehääni vapisevin sormin. Reinan loitsu ei ole kadonnut. Ennen pitkää mätä hyökkää uudelleen ja saa minut unohtamaan itseni.

Saa minut –

Katsos, pikkumaagi, et voi selviytyä mätä sisälläsi kovin pitkään.

Helpotukseni murenee. Emme ole voittaneet vielä mitään.

”Valve.” Nousen istumaan vaivalloisesti polvieni varaan. Hampaitteni välistä karkaa sihahdus, kun liikautan vahingoittunutta kättäni. Se ei ole silti mitään verrattuna pelkoon, jota tunnen. ”En – en usko, että minulla on paljon aikaa. Reinan loitsu…”

Valve siirtää tyynnytellen hiukset kasvoiltani. ”Me vuodatamme sen pois."

”Valve, et ymmärrä.” Käännän päätäni, jotta hän ei näkisi, kuinka pahasti suupieleni ovat alkaneet vapista. Minun on pakotettava sanat ulos. ”Minä kuolen. Loitsu ei hellitä, ennen kuin… Kiira sanoi… hän kertoi, ettei juureton taikuus kykene – Jos menetän hallintani taas, sinun täytyy –”

”Ei.”

Vaikenen Valven ottaessa kasvoni käsiensä väliin. Hänen silmissään on palava, hurjistunut katse, mutta hänen äänensä on täydellisen tyyni, kun hän nojautuu puoleeni ja sanoo:

"Alisa Eljaksentytär. Jokaisen koskaan vannomani valan kautta; minä lupaan, etten anna sinun kuolla."

Hänen ehdoton varmuutensa mykistää minut. Valve kääntyy puhumaan korpeille vanhalla kielellä ja saa vastaukseksi äänekästä raakuntaa. Huokaisen kuullessani, että linnut vaikuttavat toenneen.

Sen jälkeen Valve nostaa minut syliinsä.

”Viedään sinut ensin kotiin”, hän sanoo korvaani ja lähtee kantamaan minua pihamaan poikki.

413.

Matka takaisin kalvaslinnaan on loputtoman tuntuinen.

Päivänvaloa ei enää ole, mutta minä pidän sen muistosta kiinni; yritän ajatella kaikkea muuta paitsi polun vallannutta tummaa kylmyyttä. Hampaani kalisevat. Puserran Valven kaapua sormissani molemmin käsin. Hänen hämäränsä on kaartunut suojaksi minua vasten. Pakkasen sijasta siinä on vehmainen loppukesän illan tuoksu.

Valve ei kuitenkaan kykene varjelemaan minua sellaiselta, joka on jo sisälläni. Jokainen kuluva hetki himmentää krafjaa, kun taas väärä taikuus voimistuu. Pimeä minussa on Reinan tekemä haava, vain hädin tuskin umpeutunut. Se avautuu uudelleen pelottavan helposti.

Minä taistelen vastaan, taistelen todella. Palautan mieleeni aamun terävän kirkkauden ja sen, miltä minusta tuntui ensimmäisen loitsuni langettamisen jälkeen. Muistutan itseäni siitä, että on myös hyvää pimeää.

Yritykseni pyristellä vapaaksi on hyödytön. Reinan taikuus kiertyy vaivatta sydämeni ympärille. Se muuttaa talvisen maailman jälleen jäisiksi sirpaleiksi, saa vähäiset voimani haurastumaan. Krafja ei ole tarpeeksi vahva pysäyttämään sitä.

Enemmän aikaa, minä ajattelen pihkan tuoksun hiipuessa pois. Valven määrätietoiset askeleet pysähtyvät, jatkavat matkaa. En tiedä, olemmeko jo lähellä kalvaslinnaa, sillä silmäni eivät enää tahdo pysyä auki. Kuvittelin, että meillä olisi enemmän aikaa ennen uutta hyökkäystä. Laatia suunnitelma, varmistaa, että –

Ajatus on rispaantunut lanka, joka katkeaa. Väärä taikuus kiertää sekasortoisena lauluna veressäni.

Päästessämme sisälle saan otteita pelkistä pirstaleista: pakkasen väistymisestä kasvoiltani, läheltä kantautuvasta Eddan äänestä. Kuulen Valven puhuvan. Hän pitelee minusta lujasti kiinni. Käytävien lyhtyjen liekit tanssivat silmäluomieni takana. Tahtoisin kysyä, minne olemme menossa, mutta huuleni eivät tottele.

Krafjan polte on ihoni alla enää pelkkä hiipuva hiillos. Tunnen, miten pimeä kohoaa sen lomasta. Kivun aallot lyövät sydämeni lävitse; pedon hymy on leveä ja nälkäinen. Liian myöhäistä. Olisi pitänyt käyttää veistä aiemmin. Olisi pitänyt –

Havahdun aukeavan oven narahdukseen. Vaikka se vaikuttaa ensin mahdottomalta, onnistun avaamaan silmäni. Tuttu katto, ei Valven ja minun huoneen, vaan omani. Seinät vuotavat vääriä haaleita värejä. On kuin sen kukkakuviot olisivat lakastuneet.

Valve laskee minut varoen sängylle. En tahtoisi päästää hänestä irti, mutta sormieni ote on niin heikko, että se tapahtuu kuin itsestään. Talvitakista huolimatta minun on kammottavan kylmä. Silmäni yrittävät painua uudelleen kiinni. Kamppailen vastaan, jotta en kadota Valvea. Hän järjestelee jotakin sängyn päädyssä ja polvistuu sen jälkeen vierelleni.

”Olen melkein valmis. Minun täytyy vain –” Valve vaikenee. Hänen seuraavat sanansa ovat huolen kiristämiä. ”Kuuletko ääneni?”

Pakotan harhailevan katseeni Valven kasvoihin. Hän tarttuu terveeseen käteeni ja hieroo kämmenselkääni tutulla rauhoittavalla tavalla. Hänen hämäränsä –

Ynähdän. En kykene tavoittamaan hänen hämäräänsä. Kurottaessani sitä kohti se on kaukana usvaverhon takana. Odotan tuntevani pedon havahtuvan, paljastavan hampaansa, mutta se pysyy hiljaa. Pimeä ei ole Valven taikuudesta enää lainkaan kiinnostunut.

Hyvä, mietin sumeasti. Minusta ei siis ole Valvelle vaaraa. Yritän kertoa sen hänelle, kun samassa kehoani ravisuttaa väkivaltainen puistatus. On niin kovin kylmä. Vaikea hengittää. Kipu yltää sisälläni paikkoihin, jossa sitä ei ole koskaan ennen ollut.

Kiira. Hän kertoi minulle, että tämä sattuisi.

Pimeys tihkuu näkökenttääni, tukahduttaa huoneen haaleat värit ja vähäisen valon. Pinttyy minuun kiinni kuten valtaistuinsalin koristeisiin. Tajuan, että sillä ei ole aikomustakaan päästää enää irti.

Sydämessäni kirskahtaa uudenlainen pelko. Etsin otteen medaljongista, mutta haavoittuneen kämmeneni läpi kulkeva tuskan sävähdys on hyödytön. Krafjaa ei ole. Hopea auttoi vain muistamaan. Se ei pelasta mädältä.

Jokin viileä koskettaa kevyesti kasvojani. Hätkähdän, mutta sitten tuttu ääni puhuu korvani juuressa. Valve. Kun yritän katsoa häntä, näen ainoastaan tummuuteen peittyvän hahmon. Se pelottaa minua melkein enemmän kuin mikään muu.

”Voit sulkea silmäsi." Valve asettaa kätensä otsalleni. "Hengitä syvään."

En ole varma, onnistunko tottelemaan häntä. Kaikki on pelkkää mustaa sumua.

” Akærnï.”

Silmäluomeni värisevät. Muistan tämän loitsun. Se vuodatti Ymíssin jälkeen kipeän valon luistani.

"Akærnï.”

Tällä kertaa en tunne puhdistavaa sadetta. Valven taikuus on heikko kuiskaus, kykenemätön rikkomaan mustan veden pintaa. Mätä on juurtunut liian syvälle.

"Akærnï. ”

Minua paleltaa. Kuulen Valven vetävän terävästi henkeä, sanovan aiempaa painokkaammin:

"Akærnï!”

Suussani maistuu oudolta. Liikautan kieltäni hampaitani vasten ja tajuan maun vereksi. Vereksi ja kalmaksi ja joksikin lahoavaksi.

Mieleeni kohoaa kuva Ikitammen tuhoutuneista oksista.

"Valv –"

Kipu salpaa henkeni. En pysty puhumaan. En pysty –

” Akærnï! Akærnï!”

Kehoani ravisuttava uusi puistatus, paljon voimakkaampi kuin aikaisemmat. Valve joutuu irrottamaan otteensa kasvoiltani pidelläkseen minua aloillaan. Jopa kipuni läpi erotan epätoivon hänen äänestään.

"Akærnï – Henget, minä pyydän..."

Mitään ei tapahdu. Reinan vääristynyt taikuus sykkii rintakehässäni sydämeni sijasta.

Vanhan kielen sanan kaiku haihtuu. Valve sanoo jotakin ääni särkyen. Se ei kuulosta loitsulta. Hänen sormensa vapisevat, kun hän siirtää kättään pyyhkiäkseen pois poskilleni valuvat kyyneleet, suustani tihkuvan nesteen. Oh. Huono juttu.

Yritän koskettaa häntä. Liian väsynyt. Liian kipeä. En tiedä, missä valoni on.

Ehkä pimeä viimein lakastuu, jos nukun.

”Ei, Alisa. Ei. Älä edes kuvittele."

Päätäni kohotetaan. Nostetaan kovakouraisesti pois mustasta vedestä. Haukon yskien henkeäni.

Ohikiitäväksi hetkeksi näkökenttääni peittävä sumu väistyy. Valven silmät ovat taikuudesta tummunutta hopeaa.

"En anna sinun rikkoa lupaustani, vheínir."

En minä tahallani. Yritän kertoa sen hänelle, mutten pysty. Hengitykseni on vaikeaa ja katkonaista. Valven katse kulkee minussa jotakin etsien. Hänen hartiansa ovat jäykät, suu tiukka viiva. Silmänräpäyksen ajan vierelläni istuu synkeän horjumaton korppikuningas.

Sitten hän on Valve, korppikuningas, molempia. Hän nojautuu lähemmäs. Olen kuulevinani siipisulkien kahinan, lankeavan hämärän äänen metsän keskellä.

”On eräs keino. En tiedä, kuinka se – Alisa. Luotatko minuun? Olen niin varovainen kuin vain voin, mutten voi taata meidän –”

Lauseen loppu hajoaa. Sillä ei ole merkitystä. Minä ajattelen kuolleita kukkia ja Seremonian vakavailmeistä maagia, kaikkea sitä, mitä olen hänen luotaan löytänyt. Ajattelen hänen suruaan ja hänen lempeyttään, tapaa, jolla hän suutelee minua kuin olisin hänen kauan etsimänsä valo. Ajattelen hänen hymyään, kun hän herää aamuisin vierestäni.

Luotatko minuun? Luotan. Ei ole ketään toista, johon luottaisin enemmän kuin häneen.

Ääneni ei toimi, mutta pinnistelen huulilleni hymyn; yritän kertoa Valvelle vastaukseni sillä tavoin.

Sen jälkeen minä uppoan pimeään.

**

A/N2: Olen oikeasti pahoillani tuosta cliffhangerista…

[Kaarne]

EKA!  eikä ees ollut aiempien jälkeen paha cliffhanger, meikällä on 100% luotto Valveen. Mut palaan myöhemmin sanomaan jotain järkevää (toivottavasti), tulin nyt vaan kertomaan että turhaan stressasit, tää oli oikein hyvä taas. ❤