Crysted: Lainauspainotteiset kommentit kelpaavat paremmin kuin hyvin, kiva aina kuulla, mitkä kohdat ovat olleet onnistuneita. Alisakin oli luultavasti huolesta pohjimmiltaan mielissään, vaikka toki huolestuttaminen on aina myös ikävä juttu.
Tosi mukava kuulla, että Alisan taikuuden kuvailu oli mielestäsi onnistunutta, se oli asia jonka kamppailin paljon. Cliffhanger oli tosiaan vähän julma, mutta tässäpä taas jatkoa. Kiitos hirmuisesti lukemisesta ja kommentista. <3
Vehka: Kuten sanoin Crystedille, on tosi ihana kuulla, että Alisan taikuuden kuvaus on onnistunutta! Etenkin noissa osissa painin sen kanssa todella paljon, varsinkin kun kaikenmoista valon kuvailua tahtoo tulla niin runsaasti.
Heh, valo ja hämärä ei ole mikään maailman hienovaraisin kombo, mutta nämä tällaiset jutut tahtovat olla oma heikkouteni, joten ilahduttavaa että pidät siitä myöskin. Erittäin hyvä pointti tuo, että Valve suostui Alisan pyyntöön kokeilla loitsua uudelleen vähän turhan helposti - siinä näkyy varmasti osaltaan se, että alkuperäisessä juonisuunnitelmassani Alisa ei pyörtynyt, ja kun se nyt tapahtui, en ottanut sitä tuon jatkon suhteen tarpeeksi hyvin huomioon. Tuo seuraavasta aamusta jatkaminen voisi olla juurikin hyvä ratkaisu, jonka aion ehdottomasti huomioida kakkosversiossa, mikäli tämä kohtaus tulee siihen päätymään. Kiitos siis paljon hyvästä huomiosta! On myös aina ilo kuulla, että Alisan ja Valven suhteen kuvaus on onnistunutta. Toki heilläkin on kompastuskivensä ja ongelmansa matkan varrella, mutta en ole halunnut luoda heidän välilleen hirveästi ylimääräistä konfliktia konfliktin vuoksi. Ihanaa että pidit ja kommentoit, kiitos paljon! Näiden uusien osien kohdalla soittolistasi oli muuten oiva inspiraatio, kuuntelin sitä paljon editoidessani. <3
Isfet: Tosi mukavaa, että olet päättänyt tehdä paluuta finiin ja että tulit vielä kertomaan ajatuksiasi näistä osista, se ilahdutti paljon. <3 Se, että Alisan taikuuden hahmottamisen keino oli ilmeinen, muttei silti tullut mieleen, oli minusta tosi hyvä huomio ja tuli itsellekin sellainen ahaa-elämys, että sen tyylistä vaikutelmaa koetin myös hakea. Se, että mielestäsi tarina kunnioitti mytologiaa taustalla, teki myös kovin iloiseksi. Jospa Valven keinokin jossain kohtaa paljastuu, jos ei varsinaisessa tarinassa niin muuta kautta, hienoa että se kiinnostaa.
Fanityttöily on vain ihana asia, näin kirjoittajanahan sitä toivoo eniten juuri sitä, että onnistuu herättämään lukijoissa tunteita. Kiitos todella paljon lukemisesta ja kommentoinnista! <3
A/N: Iso kiitos vielä kertaalleen kommenteista!
**
353.Se ei ole hidas, kiireetön suudelma. Me miltei kaadumme toisiamme vasten kärsimättömyydessä päästä mahdollisimman lähelle, kuin pieninkin aavistus etäisyyttä olisi äkisti kestämätön. Kaipaukseni on polte, jonka Valven jokainen kosketus herättää entistä vahvempana henkiin: lietsoo sitä. Ainoa millä on merkitystä, on hänen suunsa kutsuva lämpö, hänen sormensa kiertymässä hiuksiini.
En ollut ymmärtänyt kunnolla, sittenkään, kuinka paljon halusin tätä.
Minä olen yhä kokematon ja hiukan kömpelö, mutta en osaa välittää. Käsieni liukuessa Valven harteilta hänen niskaansa tunnen, miten hän vavahtaa mielihyvästä. Alun hapuilun jälkeen opin, millainen tulee olla suudelmamme rytmi. Palkintoni on Valven kurkusta karkaava matala, tukahtunut ääni, täysin vailla hänen tavanomaista tyyneyttään. Villi riemu kulkee lävitseni; tieto siitä, että minä saan hänet tuntemaan niin.
Taikuus sykkii välillämme, hämärä ja valo. On kuin ne kietoutuisivat ohikiitäviksi hetkiksi yhteen, salainen melodia molempien sisällä.
Ástarin minussa aiheuttama kirkkaus ei ole vaimennut, vaan kaikki on yhä teräväpiirteistä ja väkevää. Se tekee myös energiavirrasta voimakkaamman. Ajattelinko joskus pelkääväni sitä? En enää. Nyt annan sen kuljettaa käsiäni Valven keholla, hänen kasvoillaan. Haluan oppia tunnistamaan hänet yksin kosketuksesta, sormenpäitteni kevyimmästäkin hipaisusta hänen leukapieltään pitkin.
Valve koskee minua kuin hän ajattelisi samoin. Tunnen hänen sormiensa vaeltavan hiuksistani olkapäälleni, viipyvän mekkoni kaula-aukon paljastamalla kaistaleella paljasta ihoa. Toinen käsi pysyy lujasti vyötärölläni. Suudelmamme on etsivä ja nälkäinen ja täynnä suunnatonta iloa.
Löysin sinut. Löysin sinut viimein. Ei enää rajoja tai pelkoa toisen katoamisesta.
Selkäni osuu johonkin. Olen ollut niin keskittynyt Valveen, etten kunnolla tajunnut meidän liikkuvan. Ymmärrän äkillisen esteen hänen työpöydäkseen vasta, kun hän nostaa minut istumaan sille. Helposti, tuosta noin vain. Mielessäni käy hajanainen ajatus, että onneksi mustepullot ja pergamentit ovat turvassa hyllyillä. Se kuitenkin haihtuu Valven nojautuessa puoleeni ja suudellessa minua uudelleen. Vastaan epäröimättä. Tästä uudesta kulmasta tavoitan hänen suunsa omallani helpommin.
Lopulta meidän on pakko vetää henkeä. Silloinkin pysymme toisistamme vain aavistuksenomaisen matkan päässä, tahtomatta rikkoa läheisyydestä mitään. Minussa kaikuu yhä taikuutemme sopusointu, hämärä punoutuneena valoon. Se on melkein liikaa, loitsun onnistuminen ja nyt tämä – eikä kuitenkaan tarpeeksi. En täysin tiedä, mikä on tarpeeksi.
Valve sivelee alaselkääni kevyesti peukalollaan, lähettää kehoani pitkin uusia mielihyvän väreitä. Hänen silmänsä ovat kiihkeät ja tummat. Minä katson häntä, hänen suudeltuja huuliaan, hiusten mustaa virtaa. Kasvoja, joilla ei ole ollut enää pitkään aikaan korppikuninkaan etäistä naamiota. Rintakehässäni läikkyvä tunne on niin voimakas, että se on vuotaa minusta yli.
Tämä monimutkainen ja taianomainen mies, tässä näin. En tahdo ketään toista.
”Menethän sinä naimisiin kanssani?” kysyn.
Peukalon sivelevä liike pysähtyy. Valve näyttää siltä, ettei osaa päättää, kuuliko hän minut oikein vai ei. En tiedä kunnolla itsekään, mistä sanat pohjimmiltaan kumpuavat. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä vakuuttuneempi kuitenkin olen siitä, että ne ovat oikeat juuri nyt. Ylitsevuotava tunne minussa, se on myös yhtä kuin lausumani kysymys.
”Tarkoitan että… Kutsut minua morsiameksesi, mutta emme ole koskaan oikeastaan puhuneet siitä. Emme todella. Kaikki mitä olemme asiasta päättäneet, on Seremonian ja Edmundin aloittamaa. Ei mitään, mitä olemme valinneet itse.”
Valve katsoo minua yhä häkeltyneenä. Lisään pehmeämmin:
”Haluan olla kanssasi. En vain nyt, vaan vuosien päästä. Se on valinta, johon hovi ei ole vaikuttanut millään tavoin. Mutta olisin kanssasi myös ilman mitään virallista sopimusta, mikäli se –”
”Ei, Alisa. Ei.” Valve ottaa kasvoni käsiensä väliin. Hänen äänensä on käheä mutta päättäväinen. ”Minä vain – luulin, että se on kiistämätöntä. Että myös minä tahdon sitä, avioliittoa kanssasi. Valoilla ja liitoilla on vielä suurempi merkitys maageille kuin ihmisille. Kun kutsun sinua morsiamekseni, se on lupaus, joka ei rikkoudu. Tärkein sellainen. Minun olisi pitänyt tehdä se selväksi jo aiemmin.”
Valve sanoo sen kaiken kuin ei olisi koskaan ollut mistään yhtä varma. Vaikka uskoin olevani valmis millaiseen vastaukseen tahansa, minun on vaikea hillitä tunteiden paljoutta sisälläni. Puhuin totta sanoessani, että olisin hänen kanssaan joka tapauksessa. Ja silti, siitä huolimatta…
”Halusin kai vain kuulla sen ääneen”, sanon lopulta hiukan tukahtuneesti. Valve nyökkää vakavana, väistämättä katsettani.
”Loppuelämäni jokainen päivä. En voisi kuvitella, etten jakaisi niitä virallisten valojen kautta kanssasi. Sitä paitsi olet oikeassa siitä, mitä sanoit hovista. Sopimus ehkä aloitti tämän, mutta kaikki, mitä on tapahtunut Seremonian jälkeen, on pelkästään meidän välistämme.” Horjumattomiin sanoihin ilmaantuu kiivaampi sävy. ”Hovilla ei tule olla sen kanssa mitään tekemistä.”
”Joten… me…” En tiedä, miten päättää lauseeni. ”Miten me… Kuinka pian voisimme…?”
Osallistuimme molemmat alun perin Seremoniaan toivoen, ettei avioliittoa sittenkään tapahtuisi. Mielessäni käy, että ehkä tämä on sen vuoksi vierasta maaperää kummallekin meistä. Jopa pelkkä avioliitosta puhuminen tuntuu hiukan epätodelliselta – riippumatta siitä, kuinka paljon sitä tahdon. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia häitä odottaa tällaisessa tilanteessa. Saapuessani kalvaslinnaan yritin olla ajattelematta asiaa parhaani mukaan.
354.- 355.Valve tarkastelee kasvojani tutkivaan sävyyn. ”Millainen avioliittoperinne kotikylässäsi on?”
Otsani rypistyy miettiessäni.
”Tavanomainen kai. Suostumus liittoon tulisi yleensä pyytää morsiamen vanhemmilta, ottaa vastaan myötäjäislahja. Kihlausaika kestäisi tovin, ja sen jälkeen kylänvanhin vahvistaisi liiton kylätalolla pidetyssä hääjuhlassa. Koko kylä osallistuisi siihen, toisi syötävää ja lahjoja… Yhteiset pidot kestäisivät auringonnoususta auringonlaskuun asti.”
Valven suupielille kohoaa alakuloinen hymy. Hän sanoo ääneen sen, mitä me molemmat ajattelemme:
”En usko, että pystyisin tarjoamaan sinulle sellaisia häitä. Useammasta eri syystä.”
Minä pudistan lujasti päätäni.
”Sillä ei ole väliä. En koskaan kuvitellut itseäni kylän morsianten paikalle.”
Sitä paitsi en ole enää yksi heistä. Se ei ole surullinen ajatus.
”Siitä huolimatta haluan, että teemme tämän oikein. Ansaitset sen, et mitään vähempää.” Valve tarttuu käsiini, sulkee ne omiensa sisään. Huomaan hänen leukapieltensä kiristyvän hetkeksi. ”Mutta en ole varma, milloin se voisi tapahtua. Aiemmat Seremoniat… Oli kertoja, jolloin vihkiminen suoritettiin välittömästi jälkeenpäin hovin toimesta. Minä kieltäydyin siitä. Kuvittelin ostavani itselleni siten aikaa, mutta en myöskään kestänyt ajatusta, että minut ja valitsemani naisen olisi liittänyt valalla yhteen joku Edmundin lähipiiristä, heidän tavallaan.”
Hymähdän. ”Minä en olisi pitänyt siitä sen enempää. Halusit tarjota meille molemmille pakotien.”
”Niin. Kuten tiedät, ennen kuin tapasin sinut, en kuvitellut… Uskaltanut edes haaveilla…” Valve vaikenee. Hän lisää aiempaa raskaammin:
”Myös Edmund on tietoinen, että olen yrittänyt taistella Seremonian lopputulemaa vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Niin järjetöntä kuin se onkin, en tiedä, miten hän tulkitsisi juuri nyt tällaisen käänteen. Pistäisikö hän kaiken kunniantuntoni syyksi ja keskittyisi vain mustaamaan sen turvin entisestään mainettani? Toivon niin. Mutta hän tietää periaatteeni ja että minulla on aika puolellani, että voisin halutessani pitkittää kihlausta ihmisten silmissä loputtomiin. Jos hän kuulisi meistä ja ajattelisi sen johtuvan siitä, että
haluan sitä, että minä ja sinä olemme –”
”Tarvitseeko hänen ja hovin tietää?” minä kysyn. ”Entä jos se on yksi salaisuuksistamme? Heillä ei pitäisi olla tämän kanssa mitään tekemistä, sanoit niin itse.”
Puhuessani minut valtaa kuitenkin olo, että vaikka kuinka tahtoisin, se ei ole totuus. Olemme yhä liiaksi sotkeutuneet hovin ja Edmundin luomaan juonittelujen ja valtasuhteiden verkkoon, jonka keskiössä myös Reina ja hänen veritaikuutensa on. Avioliittomme, varsinkaan yhteisymmärryksessä solmittu, ei olisi välttämättä yhdentekevä.
”Salaisuus”, Valve toistaa hitaasti. ”Kenties. Meidän olisi löydettävä kuningaskunnasta joku vahvistamaan liitto ilman, että kukaan hovista saisi asiaa selville. Jostakin läheisestä kylästä ehkä, tai kaupungista läheltä etelän rajaa… Joku, jolla ei olisi pienintäkään yhteyttä kuninkaankaupunkiin tai velvollisuutta hovia kohtaan. Taikuudenkäyttäjistä ei olisi apua tässä tilanteessa. Heidän ajatuksensa puolisoiden välillä solmittavasta liitosta on usein erilainen kuin ihmisillä.”
Jokin minussa liikahtaa Valven puhuessa taikuudenkäyttäjien liitoista. Se on usein erilainen. Ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa.
”Entä –”
Epäröin. Ymmärrän aivan liian hyvin, että seuraava kysymykseni on paljon aiempia painavampi. Monimutkaisempi. Joskus aiemmin en olisi kyennyt esittämään sitä lainkaan. Nyt päässäni kuitenkin kaikuu kaikki se, mitä Valve minulle aiemmin sanoi.
En tahdo paeta enää. Lupaus, joka ei rikkoudu. On kuin valoni loistaisi hiukan kirkkaammin.
Siksi kysyn mahdollisimman vakaaseen sävyyn, välittämättä sydämeni kiihtyneistä lyönneistä:
”Entä maagien tapa?”
Sanojeni merkitys ei tavoita Valvea heti. Kun niin viimein käy, hän jännittyy, irrottaa otteensa käsistäni. Tunnen ahdistuksen sävähdyksen hänen taikuudessaan; menneisyyden painon ja virheet, vääristä syistä tekemättä jätetyt teot. Syvimmät haavat paranevat hitaimmin.
Osasin odottaa kaikkea sitä, enkä siksi hätkähdä tai lannistu. Valve on saanut itsensä jälleen hallintaan, mutta hänen silmissään on ristiriitaisten tunteiden vääristämä ilme. On minun vuoroni koskettaa käsilläni hänen kasvojaan, lempeästi. Olemme yhä niin lähellä, yhä niin herkistyneitä toisistamme, että valoni sipaisee jälleen hänen hämäräänsä. Toivon sen kertovan hänelle sanojani lisäksi, miksi oikein yritän vakuuttaa hänet.
Valve ei pakene, vetäydy pois. Erotan hiljaisuudessa hänen sydämenlyöntinsä, yhtä kiivaat kuin omani. Tyhjä tila niiden välissä on täyttynyt taikuuden eri sävyistä. Tajuan, etteivät kaikki niihin kätkeytyvät tuntemukset, samat kuin hänen silmissään, ole surullisia tai kipeitä. Eivät täysin. Se antaa minulle rohkeutta jatkaa:
”Tiedän, että mikäli niin tapahtuisi, se ei tapahtuisi heti. Minä onnistuin tekemään tänään vasta ensimmäisen loitsuni, ja taikuuteni juurtumiseen on vielä pitkä matka. Valve – sinä et ole Rahko, enkä minä ole hänen morsiamensa, vaan sinun. Se loitsu –”
”
Ævintýr”, Valve sanoo karheasti.
”
Ævintýr ei olisi meidän tapauksessamme sellainen kuin pelkäät. Minä tiedän, ettei se olisi. Joten, minusta me voisimme… harkita myös sitä. Menneisyyden tapahtumien ei tarvitse tahrata
ævintýria enää. Tässä on kyse pelkästään sinusta ja minusta. Kaikki muu on merkityksetöntä.”
Valve miettii sanomaani pitkään vaiti. Minä odotan kärsivällisesti, vaikka samaan aikaan rintakehässäni kipunoi jokin määrittelemätön. Milloin se oikein tapahtui? Milloin minä päätin, että
ævintýr on sittenkin jotakin kaunista pelottavan sijasta? Asia, jonka ehkä tahdon elämääni?
Valven kertoessa minulle menneisyydestään en kyennyt keskittymään loitsussa muuhun kuin Rahkon tekojen julmuuteen, rumuuteen. Nyt on toisin. Ajattelen tapaa, jolla taikuutemme hetki sitten kietoutui yhteen, vaikkakin lyhyiksi silmänräpäyksiksi. Kaikkia muita taikuuden täyttämiä hetkiä ennen sitä. Se tuntui aivan yhtä oikealta kuin loitsun luominen tarinan avulla, ensimmäinen todellinen välähdys kesänkirkkautta sisälläni. Kuin niin olisi tarkoitettu.
Ehkä niin onkin. Olen sentään aistinut Valven hämärän jo ennen kuin edes tiesin omasta taikuudestani, ensimmäisestä kohtaamisestamme asti. Muistan, miten hän sanoi, että kyseessä on molemminpuolinen lupaus olla yhdessä niin kauan, kun aikaa siihen on suotu. Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Miksen tahtoisi sitä, kun kyse on hänestä, meistä?
”Emme tiedä, millainen vaikutus mädällä olisi sellaiseen sidokseen.”
Valven pakotetun tyynesti lausuttu toteamus saa minut hätkähtämään. Minun on myönnettävä, etten tullut edes ajatelleeksi mätää tai sitä, mitä se
ævintýrille ehkä merkitsisi. En ainakaan itseni kannalta.
Puren huultani. ”Oletko varma, että sillä olisi vaikutusta? Eihän niin ole enää myöskään sinun ja Eddan sidoksen tapauksessa. Mätä ei ole osa taikuuttasi.”
”Ei. Mutta se on osa
minua, heikkonakin, ja
ævintýrin sidos on syvä. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos –” Valve vetää henkeä. ”Meidän olisi oltava varmoja, ettei siitä aiheutuisi sinulle mitään.”
”Siinä tapauksessa on hyvä, että aion päästä mädästä eroon”, minä totean. ”Tiedän, mitä ajattelet siitä, mutta noidat kykenivät auttamaan myös Väkeä Ikitammen suhteen. Minusta meidän ei pidä luovuttaa ennen kuin tiedämme, mitä mieltä he asiasta ovat. Agnes on minulle yhä palveluksen velkaa.”
Valven otsa rypistyy. Vastaan väittämisen sijasta hän kuitenkin vain painaa suupielensä tiukaksi viivaksi, nyökkää. Minä ristin käteni syliini. Me tiedämme molemmat, ettei hän ole vielä vastannut alkuperäiseen kysymykseeni. Kun kyse on
ævintýrista, mätä on pohjimmiltaan vähäisin este. En voi olla toivomatta…
Valve huokaa.
”Kuvittelin aina”, hän sanoo viimein, hapuillen oikeita sanoja, ”ettei minun pitäisi yrittää edes haaveilla mistään sellaisesta. Ei kaiken sen jälkeen, mitä mest – mitä Rahko teki. Että elämääni saapuisi joku kaltaisesi, jonka kanssa saattaisin tahtoa… Ja silti, aina toisinaan näiden viikkojen kuluessa, olen huomannut ajattelevani…”
”Ajattelevasi mitä?” minä kysyn hiljaa.
Valve sulkee silmänsä. Hämärän sävyt hänessä muuttuvat aiempaa selkeämmiksi, se ja kirkkaan veden tuoksu. Vahvin tunne niiden keskellä on, ahdistuksen hälvettyä, toivo; miltei nälkäinen äkillisessä voimassaan.
”Sinä ja minä, yhdessä sillä tavalla kuin maagit on tarkoitettu. Siinä tapauksessa, että taikuutesi juurtuu, ja haluat todella valita maagintien. Tapa jolla tunsin hetki sitten valosi, se oli… oikein. Koska kyseessä olit sinä eikä kukaan muu. Mutta Alisa, mikään ei velvoita meitä siihen. Ihmisten tavalla solmittava liitto ei olisi vähäisempi.”
”Entä jos minä luulen tahtovani sitä silti? Mikäli valitsen maagintien, ja jos sinä vain olet samaa mieltä.”
Uusi toivon kipinä sydämenlyöntien välissä. En tiedä, kuuluuko se Valvelle vai minulle vai molemmille. Kun hän ei heti vastaa, lisään käytännöllisempään sävyyn:
”Jos, tai kun, sen aika joskus koittaa, en aio olla voimiltani yhtään sinua vähäisempi, älä huoli. Jatkan ahkerasti harjoittelua.”
Se havahduttaa synkkämielisyyteen taipuvaisen sulhaseni viimein. Hän vaikuttaa lähes ärtyneeltä siitä, että epäilen hänen luottamustaan kykyihini.
”Olet jo nyt edistyneempi kuin minä olin samassa tilanteessa. Se ei tule olemaan ongelma, mikäli todella aiomme solmia
ævintýrin.”
356.Tällä kertaa Valve lausuu vanhan kielen sanan lempeämmin, kuin se olisi kipeän lisäksi sittenkin myös jotakin arvokasta. Minä tukahdutan huojentuneen hymyn.
”Hyvä. Ei meidän tarvitse päättää mitään lopullista vielä nyt. Vai mitä? Joudumme kaiketi odottamaan joka tapauksessa, vaikka liittoomme ei liittyisi hippustakaan taikuutta.” Sanon viimeiset sanat hiukan haikeasti.
”Pelkään pahoin, että niin on. Edmund ja Reina ovat yhdessä yhä liian arvaamaton elementti. Meidän ei tule ottaa heidän suhteensa tarpeettomia riskejä juuri nyt, etenkään tässä asiassa. Toivottavasti täysikuun tapaaminen noitien kanssa muuttaa tilannetta edes vähän.” Valve kohtaa katseeni. ”Hovi on vain hetkellinen este. Löydämme ratkaisun ennen pitkää, sinä ja minä.”
Hänen sanoissaan ei ole pienintäkään epäröintiä. Ilo, jonka se minussa aiheuttaa, on jälleen kovin ylitsevuotava. Tärkeintä on, että olemme yhdessä, että haluamme sitä molemmat. Olipa liittomme millainen hyvänsä.
”Uskon sen. Ja sillä välinhän… mikään ei estä meitä… tai siis, me voimme jatkaa…”
Valve kohottaa kulmiaan nähdessään minun punehtuvan. Hän nojautuu lähemmäs, äänessään äkillinen, kiusoittelevan utelias sävy:
”Jatkaa mitä, neiti morsian?”
Minä punehdun vielä pahemmin. Totean olevani naurettava; suurin osa ikäisistäni tytöistä on jo tässä vaiheessa perustanut perheen, kun taas minä en saa edes tätä yhtä sanaa suustani.
”Suutelemista”, mumisen lopulta.
Ja ehkä jotain muutakin. Toive karkaa sydämeni salaisesta kolkasta ennen kuin ehdin estää. Olen melko varma, että se näkyy myös kasvoiltani.
”Ah, kyllä. Uskoisin niin.” Valven hymy paljastaa, kuinka paljon vastaukseni miellyttää häntä. Hän sivelee mekkoni vihreää kangasta ja samalla käsivarttani. Teko saa minut unohtamaan tyystin nolostuksen. ”Olenko muistanut mainita, kuinka hyvin tämä mekko pukee sinua?”
Sanojen sävy on nyt tummempi, hyväilevän pehmeä. Ääneni värähtää aavistuksenomaisesti. ”Et.”
”Olet se ylläsi samalla kertaa sadunomainen ja todellinen, vain sillä tavalla kuin sinä voit. Kesäisen metsän värit katseessasi…”
Huulteni sijasta Valve painaa suudelman tällä kertaa leukapielelleni. Kevyesti, hellästi. Ensin yhden ja sitten toisen, kunnes suudelmista muodostuu suloinen mutta määrätietoinen polku kaulani herkälle iholle. Minä hengähdän terävästi. Mieleeni kohoavat kuvat unista, joissa Valve teki juuri tällä tavoin. Silloin en kyennyt myöntämään itselleni, kuinka paljon sitä oikeastaan tahdoin.
Enää niin ei ole. Sitä paitsi todellisuus, minä päätän, on huomattavan paljon unia parempi. Pulssini sykkii kiivaana Valven huulia vasten, kutsuu jälleen esiin valoni palavan kirkkauden ja energiavirran. Sormeni eksyvät hänen hiuksiinsa, selkään, tunnustelemaan melkein omistavasti. Tahdon tuntea hänen paljaan ihonsa käsieni alla, kehon voiman ja jäntevyyden. Tahdon –
Samassa Valve urahtaa turhautuneena. Minä jähmetyn. ”Mitä nyt?”
Hän on hiljaa niin pitkään, että pelkään jonkin olevan vialla. Tovin kuluttua hän sanoo:
”Edda on leiponut kakun. Loitsusi onnistumisen kunniaksi. Hän haluaa, että menemme juhlistamaan sitä.”
Minun on ensin vaikea yhdistää Valven kertomaa tämänhetkiseen tilanteeseen, sisälläni sykkivään haluun. Hän voisi aivan yhtä hyvin puhua vierasta kieltä. Eddan nimeen keskittyminen auttaa kuitenkin vähän.
”Sinä… kerroit siitä hänelle jo? Sidoksen kautta?”
”Niin. Heti kun se tapahtui. En ajatellut silloin, että me –” Valve äännähtää jälleen turhautuneesti. Hän vaikuttaa suorastaan katuvalta. ”Voisin sanoa, että olemme kiireisiä juuri nyt. Se on totta, eikö niin? Kakku voi kyllä odottaa.”
Hänen toiveikas äänensä saa minut nauramaan hiukan hengästyneesti. Punnitsen vaihtoehtojamme hetken, kunnes kysyn:
”Millaisen kakun Edda leipoi?”
Valve kohottaa päätään. Voin nähdä hänen ilmeestään, että hän yrittää päätellä turhaan, miksi sillä on pienintäkään merkitystä. ”Siinä on manteleita.”
Manteleita. Hassua kuinka kaukaiselta se kuulostaa. Minä suoristaudun, yritän koota ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen.
”Hmm. Luulen, että mantelikakku ei voi odottaa.”
Huokaisen sanojeni päätteeksi. Totuus on, etten haluaisi keskeyttää… tätä, yhtään sen enempää kuin Valve, mutta ehkä on vain hyvä, että emme kiirehdi. Ehkä. Sitä paitsi tahdon päästä näkemään leveän hymyn, jonka tiedän Eddan kasvoja koristavan, kun kerron hänelle tekemästäni loitsusta.
Valve hieraisee niskaansa kädellään. ”Taidat olla oikeassa. Sinun olisi hyvä syödä jotakin.”
Ah. Minulla ei ole siinä asiassa luultavasti mitään vastaan sanomista. Siispä laskeudun Valven avulla pöydältä ja sivelen jo toistamiseen pois mekkooni ilmestyneet rypyt.
”Olenko edustuskelpoinen?” kysyn. En voi itse olla epäilemättä sitä vähän. Oloni on leijuvalla tavalla hyvä, kuin olisin juonut hiukan lisää hehkuviiniä. Mikäli janoan vielä jotakin
enemmän, en ajattele sitä juuri nyt. En lainkaan.
Myös Valve on selvästi päättänyt hyväksyä tilanteen maagin arvokkuudella. Hänen katseensa painavuus on silti yhä kovin paljonpuhuva sen kulkiessa ylitseni. Jäämme tarkastelemaan vaiti toisiamme. Kaikesta huolimatta tuntuu vaikealta päästää työhuoneen hetkestä irti, taikuudesta ja lupauksista ja uudenlaisesta kosketuksesta.
Viimein Valve kuitenkin siirtää muutaman karanneen hiussuortuvan takaisin korvani taakse ja nyökkää vastaukseksi kysymykseeni.
”Siinä tapauksessa ei anneta Eddan odottaa enempää.”
357. - 358Eddan leipoma mantelikakku on makea ja herkullinen. Me syömme sen linnan keittiössä, kaikki kolme – minä ja Valve ja alkuun hiukan vastahakoinen Edda, joka yrittää usuttaa meitä ensin ruokasaliin. Kun ihmettelen syytä, hän sanoo, että niin olisi paljon juhlallisempi.
”Täällä on hyvä, jos se vain sopii sinulle”, minä totean päättäväisen sävyyn. ”Ja sinun pitää ehdottomasti juhlia kanssamme.”
”Minä laitan sinulle teetä”, Valve lisää tyynesti Eddan yhä empiessä. Yhdessä saamme hänen mielensä viimein kääntymään.
Niinpä vietämme illan keittiönpöydän ääressä välittämättä sen ahtaudesta. Tulisijassa rätisee iloinen tuli, joka pitää visusti loitolla ulkona vallitsevan kylmän. Se on muun keittiön lailla täynnä turvallista kotoisuutta. Edda tahtoo kuulla kaiken mahdollisen loitsustani, ja minä kerron hänelle revontulista ja tarinasta niin yksityiskohtaisesti kuin vain osaan. Hänen hymynsä on aivan yhtä leveä kuin millaiseksi sen kuvittelin, terävähampainen. Edda sädehtii, kun pääsen selityksessäni lasipullon sisällä häivähtäneeseen linnunsiipiseen kajastukseen.
”Minähän sanoin, Alisa-neiti, että taikuutenne käyttö selkenee teille ennen pitkää.”
”Kiitos hyvän opettajan”, minä huomautan ja kosketan kyynärpäälläni vieressäni istuvaa Valvea. Hän kohottaa hehkuviinilasinsa minua kohti toverilliseen eleeseen. Harmaat silmät ovat lämpimät.
Tunnit seuraavat toistaan kuin huomaamatta. Keittiötä ympäröi mausteiden tuttu tuoksu, tulenkajo. Hehkuviini tekee kaikesta pehmeää ja hyvällä tavalla kevyttä. Minä annan katseeni kiertää huoneessa, hyväntuulisissa seuralaisissani. Valve ja Edda keskustelevat parhaillaan jostakin kalvaslinnan maihin liittyvästä. Minusta on hauska seurata heitä yhdessä, nähdä jokaisesta pienestä eleestä, kuinka tärkeitä he ovat toisilleen. Aivan kuten he ovat minulle.
Kuka olisi uskonut, aivan alussa, että päätyisin Seremonian jälkeen tähän pisteeseen? Elämään, jonka haluan, täynnä taikuutta ja hyviä asioita. Ei ilman surua ja kipua, totta, mutta eihän se silloin olisi elämää lainkaan.
Onnellinen. Lausun sanan hiljaa mielessäni, jään kuuntelemaan sen kaikua. Juuri nyt olen kovin onnellinen.
Jonkin ajan kuluttua mantelikakusta ei ole jäljellä enää murustakaan, ja myös tulisijan liekit ovat alkaneet hiipua. Tajuan olevani unelias, vaikka talven pakkasenvärinen iltahämärä on vasta hädin tuskin langennut. Tunnen Valven katseen itsessäni, kun yritän pitää silmäluomiani itsepäisesti auki; ne haluavat sulkeutua toiveistani välittämättä.
”Sinulla on ollut pitkä päivä. Voisi olla parempi, että menet lepäämään.”
Hän käyttää huolehtivaisinta äänensävyään. Mietittyäni asiaa nyökkään ja tukahdutan saman tien haukotuksen kämmenselkääni. ”Minäkin luulen niin.”
”Siinä tapauksessa minä saatan sinu–”
Valve vaikenee kesken kaiken. Vilkaistessani häntä näen hänen tuijottavan tyhjyyteen, kasvoillaan tutkimaton ilme. Eddan olemus on samanlainen. He kuuntelevat yhdessä jotakin, ehkä linnan omaa taikuutta, joka on vielä minun saavuttamattomissani. Molempien katseessa viipyy jokin terävä ja hiukan vieras.
”Mitä nyt?” minä kysyn, äkisti täysin hereillä ja voimatta peittää huoltani.
Ääneni saa Valven palaamaan takaisin todellisuuteen. Hän kurottautuu koskettamaan olkapäätäni. Rauhoitun nähdessäni, että hänen huulilleen on kohonnut hymy.
”Vaikuttaa siltä, että olemme saaneet kalvaslinnaan arvovieraan. Tulisitko hetkeksi kanssani?”
**
Linnan puutarhassa, talviunta nukkuvan omenapuun luona, seisoo tuhkanharmaa peura.
Hetken aikaa minä vain tuijotan näkyä, en ymmärrä sitä todeksi. Hallavapeuran sarvet hohtavat samaa hopeaista valoa kuin syksyisessä metsässä, karkottavat vaivatta pimeän ympäriltään. Meidät nähdessään se pärskähtää ja ottaa muutaman askeleen lähemmäs. Katseeni kiinnittyy välittömästi taikaolennon vasempaan takajalkaan, jolle se ei kyennyt laskemaan viimeksi painoaan kunnolla. Ammottavasta haavasta ei ole enää jälkeäkään, ei edes ohuinta arpea. Hallavapeuran liike on täydellisen sulavaa ja helppoa, aaveenkevyttä.
”Kuinka… miten?” minä kuiskaan. En halua pelottaa vierastamme pois puhumalla liian kovaa, vaikka on selvää, että se on saapunut luoksemme itse.
Valve tarkkailee peuraa vierelläni. Kuulen yhä hymyn hänen äänestään, kun hän vastaa:
”Muistatko kun kerroin, että maagien ja noitien taikuus kiinnostaa sitä? Juureton taikuus on nykyisin äärimmäisen harvinaista. Uskon, että se on aistinut valosi havahtumisen eikä ole osannut pysyä poissa. Tällaisten asioiden suhteen se on loputtoman utelias.”
Jokin hallavapeuran läsnäolossa on oudon tuttua, eikä vain syksyn tapahtumien vuoksi. Hetken aikaa pohdittuani tajuan:
”Minä – luulen, että se oli metsässä tänä aamuna. Seurasi minua, mutta ei näyttäytynyt.”
”Ah. Ehkä se oli lähistöllä ja tiesi taikuutensa avulla, että olet aivan ensimmäisen loitsusi luomisen kynnyksellä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikka Rajankulkija kykenisi moiseen.”
En voi olla hymähtämättä. ”Ja minä kun kuvittelin, että se saapui viimein kiittämään meitä siitä, mitä syksyllä tapahtui.”
Hallavapeura katsoo suuntaamme yönmustilla silmillään, melkein kuin se odottaisi jotakin. Minulla on ylläni Valvelta lainattu paksu kaapu, mutta silti selkäpiitäni pitkin kulkee värähdys. Taivaalta pyryää pakkaslunta, joka ei kuitenkaan tartu kiinni peuran turkkiin. Valve sanoo miettivään sävyyn:
”Se taitaa haluta tervehtiä sinua. Tutustua taikuuteesi.”
Hengähdän huurua ilmaan. ”Pitäisikö minun…?”
”Jos vain haluat.”
En tohdi jäädä epäröimään. Astelen hallavapeuraa niin lähelle kuin vain kykenen puutarhaa peittävältä lumelta. Se seuraa saapumistani aluksi liikkumatta, nuuhkii ilmaa sieraimet väristen, kunnes ylittää välimatkan ja pysähtyy aivan eteeni. Kruunumaisten sarvien hopeinen hohto ja sen alta huokuva taikuus mykistävät minut; molemmista uhkuva vastaansanomaton, outo voima. Oman taikuuteni kirkkaus yrittää kurottaa sitä kohti.
Muistan, miten hallavapeuran maasta nostattamat kukat lävistivät metsästyskeihään. Pystyisikö se herättämään taikuudellaan henkiin myös puutarhan ruusut ja muratit, saamaan ne kasvamaan lumen alta? Sen täytyy olla helppoa olennolle, joka kulkee maailmojen rajojen yli kuin ne olisivat pelkkiä hiekkaan piirrettyjä viivoja.
Hallavapeura taivuttaa kaulaansa. Minä ojennan käteni, annan sen nuuhkia kämmeneni ihoa. Tunnen itseni tytöksi sadusta.
”Pahoittelut”, mumisen hallavapeuralle, kun se pärskähtää jälleen. ”Minulla ei ole sinulle marjoja.”
Mutta minulla on taikuuteni. Valoni koskettaa varoen hallavapeuran erilaisista kerroksista koostuvaa vanhaa taikuutta. Sen vaikutus on nyt toisenlainen, ei yhtä painava – lempeämpi, mutta vain hiukan. Ohikiitävän hetken ajan minusta tuntuu samalta kuin hetki ennen
ástarin luomista, loitsun voima virtaamassa rintakehässäni, kunnes se katoaa. Olen aistivani ilmassa kukkien tuoksun.
Hallavapeuran pää kohoaa. Katseemme kohtaavat, tai ehkä vain kuvittelen niin. Se päästää äänen, joka muistuttaa enemmän linnun pehmeää sirkutusta kuin peuraa. Tahdon ajatella, että kyseessä on kuin onkin myös kiitos.
Sitten taikaolento kääntyy, lähtee kulkemaan puutarhan poikki siroin askelin. Hopeinen kajo katoaa sen vanavedessä.
Minä jään seisomaan aloilleni, yritän käsittää tapahtunutta. Lumi sataa hiuksiini hiljaa. Koleuden hiipiessä iholleni taikuuden sijasta havahdun ja palaan Valven luo. Huomatessaan minun olevan kylmissäni hän vetää minut lähelleen, puistelee lumihiutaleet huolellisesti yltäni. Hetkeen kumpikaan ei puhu.
”Se tuntui aivan enteeltä”, sanon viimein, kun lähdemme kävelemään takaisin sisälle. Valve katsahtaa suuntaani.
”Hyvältä vai huonolta?”
”Hyvältä. Tai”, korjaan, ”ehkä kyse on pikemminkin siitä, että meidän on tehtävä siitä sellainen.”
Valven sormet kietoutuvat omieni lomaan. ”Siinä tapauksessa teemme juuri niin.”
Seuraa joukko kirkkaita, hyviä päiviä, kuin hallavapeura todella olisi ollut myönteiseksi tarkoitettu enne. Niiden aikana minä vahvistan Valven valvonnassa taikuuttani, luen ja kirjoitan muilla oppitunneilla tavalliseen tapaan. Yhdessä me taas opettelemme, mitä oikeastaan tarkoittaa olla toisillemme sulhanen ja morsian. Ilokseni siihen sisältyy paljon aiempaa enemmän suutelemista. Myös täysikuu lähestyy vääjäämättä, ja samalla noitien tapaaminen. Tiedän meidän molempien toivovan, että sen jälkeen olisimme viisaampia Edmundin ja Reinan ongelman suhteen.
Niin ei kuitenkaan ehdi käydä. Viikko ensimmäisen loitsuni ja hallavapeuran ilmaantumisen jälkeen, viisi päivää ennen täysikuuta, kalvaslinnaan saapuu uusi vieras – viestintuoja kuningas Edmundin hovista.
**
A/N2: Näihin osiin tuli varsin paljon kaikenlaista, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa. Seuraavaksi alkaakin sitten viimeinen tarinakaari.