Lyra: Oi, olipa mukavaa saada tietää että luet tätä, kiitos siis hirmuisen paljon piristävästä kommentistasi!
Ilahduin tosi paljon kuullessani, että tarinan ja hahmojen syveneminen näkyy lukukokemuksessa, sellaiseenhan sitä aina pyrkii - hirmu hienoa myös, jos tästä huomaa, että olen koettanut pohjustaa asioita parhaani mukaan. Alun kuolleet kukat ovat kieltämättä jotakin, josta olen aloituksena yhä vieläkin aika ylpeä, joten mahtavaa että se on tehnyt vaikutuksen! Ja aa, olen aina yhtä iloinen kuullessani, että Valve ja Alisa ja Edda miellyttävät lukijoita. Kiitos tosi paljon!
Crysted: Heh, ihan mahtavaa, että päätit tarttua hallavapeuraa sarvista! Tervetuloa tämän tarinan pariin, on tosi ilahduttavaa kuulla, että olet tykännyt tästä. Minulla oli töissä ihan järkyttävän pitkä päivä tuona perjantaina, jona kommentoit, joten se piristi kyllä suunnattomasti.
Ihanaa kuulla, että tämän tarinan lukeminen hymyilyttää tuolla tavoin, ja ylipäätään mahtia että juoni sun muut jutut toimivat mielestäsi. Jotenkin tosi kiva myös, että mainitsit juurikin tuon maahislapsen ja Alisan välisen tuokion, se on nimittäin yhä yksi omia suosikkikohtiani tästä. Toivon mukaan saan paljastettua vielä senkin, mille Valve silloin aikoinaan hymyili. :DÆvintýrin merkitykseen päästään ehdottomasti aikanaan, sillä tulee olemaan oma iso roolinsa. Kiitos tosi paljon kommentistasi!
Piitu: Mahtavaa, että palailit nohin aiempiinkin osiin, oli nimittäin todella mukava lukea ajatuksiasi niistä! Eddan ja Valven välinen sidos oli ensimmäisiä asioita, joita tähän tarinaan aikoinaan kehittelin, joten olen tosi iloinen että tykkäsit siitä: sillä on kieltämättä ihan oma iso merkityksensä tälle tarinalle. Minulle oli myös selvää alusta asti, että Eddan tulisi kertoa asiasta, juurikin noista syistä jotka mainitsit - kyseessähän on kuitenkin hänen tarinansa. Hienoa, jos se onnistui myös liikuttamaan.
Heh, ihanaa, jos viitseliäisyyteni maailmanrakennuksen suhteen näkyy! Veritaikuus tulee olemaan kyllä vielä läsnä tarinassa, mutta saas nähdä, missä muodossa, hmm hmm. Haha, joo, kontrasti noiden kahden reaktion välillä on kieltämättä suuri, ja juuri siksi ne onkin tosi hyvä nostaa esille rinnakkain - kuten itsekin sanoit, niin siinä näkyy hyvin se, ettei Alisa ole vielä tietoisesti täysin sinut tunteittensa kanssa, mutta epäsuorasti ne nousevat silti esiin sangen vahvasti ja näkyvästi. "Hitto ei, mun miehelle ei puhuta noin" - loistavasti tiivistetty, kyllähän Alisa tiedostamattaan ajatteli enemmäin tai vähemmän juuri noin.
Hyviä pohdintoja myös Edmundista ja Reinasta! Joffrey-vertaus ei ole ollenkaan kaukaa haettu, tietyiltä osin. Mitä taas tulee Reinaan... sanotaanko, etten malta odottaa, että hän pääsee kunnolla parrasvaloihin, pois varjoista. Kiitos hirmuisesti kommentistasi!
A/N: Kiitos vielä kerran kaikille ihanista kommenteista! <3 Pahoittelut, että jatkossa meni taas vähän pidempään - työ on vienyt tosi paljon aikaa ja jaksamistani, ja kaiken huipuksi koneeni hajosi heinäkuun ainoana vapaana viikonloppunani... Toivottavasti pidätte näistä uusista osista.
**
240.Minä herään keskellä yötä valon hiljaiseen hehkuun sisälläni.
Unen jäljiltä kestää hetki, että saan tuntemuksesta kunnolla kiinni. Kuten aina ennenkin, kyseessä on ylimääräinen paino kylkiluitteni takana: vaimea ja verkkainen rytmi, melkein kuin toiset sydämenlyönnit.
Taikuus on maagin toinen sydän. Niinhän Valve minulle kertoi.
Paitsi, etten minä ole maagi.
Aistimus on yleensä vain heikko, ja olen oppinut olemaan kiinnittämättä siihen huomiota. Vahvimmillaan se on unettomina hetkinä yön pimeydessä, aivan kuten kaikki muu salainen, jota yrittää parhaansa mukaan olla kohtaamatta päiväsaikaan - niin toiveet kuin pelot.
Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se on herättänyt minut. Tuijotan silmiäni räpytellen kattoa, yritän ymmärtää syyn. Käteni hapuilee tunnustelemaan pulssia leukani alta. Sydämeni lyö hiukan nopeampaa kuin tavallisesti, mutta se johtunee äkillisestä havahtumisesta. Sydämenlyöntien taustalla taikuuteni sointi on vaivihkainen mutta vakaa. Tuntuuko se selkeämmältä kuin aiemmin?
Tuntuu, tajuan. Se, mikä oli aiemmin pelkkä aavistus, on nyt jotakin muuta. Jos haluaisin, voisin paikallistaa taikuuteni sijainnin täydellisen tarkasti, tapailla sen rytmiä sormenpäilläni.
Pohtiessani asiaa mielessäni välähtää kuva hallavapeurasta. Sen sarvien taikuuden kosketus kaiketi vaikutti omaani jotenkin, teki valosta vahvemman. Olen asiasta oudon varma.
Kohottaudun istualleni. Huoneessa vallitsee syysyön vastaansanomaton pimeä, sysimusta ja umpinainen. En pidä siitä, kuinka se vaikuttaa vain voimistavan taikuuden tunnetta sisälläni. Kokemuksesta tiedän, että ennen pitkää heikot valonhäivät alkavat leikkiä ihollani pimeästä välittämättä, aivan kuin olisin kutsunut ne itse esiin.
Ennen kuin niin ehtii tapahtua, minä nousen sängystä ja etsin mustan huoneen keskeltä Eddalta jonkin aikaa sitten saamani hartiahuivin. Puen sen ylleni ja livahdan ulos käytävään. Seinillä riippuvien lyhtyjen valo on kaikessa tavanomaisuudessaan lohdullinen.
Vedän kävellessäni huivia paremmin hartioitteni ympärille, viileästä hytisten. Askeleeni kaikuvat tyhjässä tilassa yksinäisinä. Minulla ei ole varsinaista päämäärää, mutta pidän tarkan huolen siitä, mistä
en lopulta löydä itseäni. Ohitan yläkertaan johtavat portaat ripeästi, yrittämättäkään katsoa niiden suuntaan. Sydämeni hakkaa silti hetken hiukan lujemmin.
Hän nukkuu varmasti jo. Minulla ei ole mitään todellista syytä herättää häntä. Ei muita kuin se, että tahtoisin nähdä hänet.
Hieraisen kasvojani ärtyneesti kädelläni, toivoen että se veisi ajatuksen mennessään. Yläkerran sijasta päädyn puutarhaan vievälle ovelle. Ulkoilman kylmyys muuttaa hengitykseni vaaleaksi huuruksi, kun astun ulos ja istahdan rappusille. Taivaalla ei ole tänä yönä tähtiä.
Katselen eteeni levittäytyvää tummanvaimeaa maisemaa leuka polviini nojaten. Omenapuun siluetti erottuu metsää vasten juuri ja juuri. En näe tai kuule korppeja missään: ehkä nekin nuokkuvat jossakin, siivet levitettyinä peitteeksi päiden ylle. Kylmä saa minut värisemään hienoisesti.
Täällä taikuuden tunne ei ole enää yhtä selkeä. Hengähdän. En ole silti täysin varma, onko oloni varsinaisesti huojentunut. Pikemminkin mieltäni kalvaa aina vain hämmennys.
Se sekä pelottaa että kiehtoo minua, taikuuteni. Muistuttaa epävarmuudestani, uudesta askeleesta tuntemattomaan. Mutta myös kaikesta kauniista ja voimakkaasta, mitä olen nähnyt Valven loitsuillaan tekevän.
Katseeni viivähtää siteen peittämässä kädessäni. Haavaan ei juuri satu enää. Kohtasin eilen sekä hallavapeuran että näkin; näin kukkien kasvavan tyhjästä, lävistävän metsästyskeihään kuin hauraan paperin, ja kuulin veden puhuvan. Lähes joka päivä saan huomata, kuinka sadut ja tarinat muuttuvat silmieni edessä todeksi. Onko siis ihme jos myös taikuuteni, juuretonkin, reagoi niihin?
Minun ei kai pitäisi odottaa muuta asuessani maagin luona. Niin kauan kun elän taikuuden keskellä, olen osa sitä omilla teoillani, on mahdotonta unohtaa olevani juurettoman taikuuden kantaja. Toisenlaisessa elämässä, sellaisessa jonka jätin taakseni, kaikki olisi kai toisin. Taikuuteni olisi jotakin, josta en edes tietäisi.
Mutta tahtoisitko sinä edes enää sitä? Toisenlaisen elämän kuin tämä? Annan kysymysten kaikua päässäni, yrittämättä löytää niihin vastausta. Väsymys on alkanut painaa jälleen silmäluomiani. Istun rappusilla silti pitkän aikaa, odotan aamun valkenemista. Huoneeseeni palaaminen ei jostakin syystä tunnu hyvältä idealta.
Kiedon käteni jalkojeni ympärille kuin halaukseen, lepuutan päätäni polviani vasten. Tiedän, että auringon saapumiseen kestää vielä kauan.
241.”Onko kaikki hyvin, Alisa? Vaikutat uupuneelta.”
Minä kohotan katseeni piirakkataikinasta, jota olin vaivaamassa. Valve tarkastelee kasvojani tutkivasti keittiön ovensuusta, yrittää löytää niiltä vastauksen kysymykseensä jo ennen vastaustani. Hänen äänensä on huolesta hiljainen.
Minun olisi pitänyt tietää, että hän huomaisi ensimmäiseksi mustelmia muistuttavat väsymyksen jäljet silmieni alla. Lähdin alkuperäisestä päätöksestäni huolimatta nukkumaan hiukan ennen auringonnousua, mutten saanut levättyä enää sen jälkeen kovinkaan hyvin. Olen tuntenut uupumuksen kiertävän koko aamun raskaana ja tahmeana veressäni.
Edda vilkaisee minua omalta paikaltaan. Olemme molemmat suorittaneet askareitamme keittiössä tavalliseen tapaan, eikä taloudenhoitaja ole maininnut mitään väsymyksestäni. Minulle on silti selvää, että myös hän on huomannut sen.
Olen äärimmäisen tietoinen sekä Eddan että Valven huolestuneista katseista. Kohotan käteni sipaistakseni pois otsalleni valahtaneet ylimääräiset hiussuortuvat, mutta muistan liian myöhään, että sormeni ovat taikinan ja jauhon peitossa. Yleensä olen sillä tavalla huolimaton vain musteen kanssa. Äännähdän turhautuneesti ja pyyhkäisen jauhon poskeltani.
”Olen ihan kunnossa. Nukuin vain vähän huonosti.”
Se ei ole valhe. Ulkoilma sai suurimman osan valostani hiipumaan, ja nyt se tuntuu samanlaiselta kuin aina ennenkin. Loppujen lopuksi minua valvottivat enemmän ajatukseni kuin taikuus, vaikka heräsinkin viimeksi mainittuun. Huomaan olevani haluton kertomaan kummastakaan Valvelle.
Valve antaa katseensa viipyä minussa. Minulla on tunne, että niin jatkuisi vielä kauan, ellei Edda kysyisi:
”Tarvitsetteko jotakin, isäntä?”
Valve räpäyttää silmiään ja pudistaa sitten päätään, kuin karistaakseen aiemmat ajatuksensa. Hän vastaa meille molemmille lähes muodolliseen sävyyn:
”Itse asiassa tulin kysymään Alisalta, haluaisiko hän lähteä mukaani.”
Väsymykseni väistyy hetkeksi taka-alalle. Katson Valvea ja pistän merkille, että hän on pukeutunut etelän-matkoilla käyttämäänsä yksinkertaiseen kaapuun. ”Minne?”
”Erään vanhan tuttavan luo. Hän on noita, jonka luomaa krafjaa käytit Ýmississä.”
Jälleen uusi noita. Tieto herättää minussa varautuneisuuden, mutta tekee myös uteliaaksi. ”Aiotko kertoa hänelle Reinasta ja hallavapeurasta?”
Verinoidan mainitseminen saa Eddan kulmat kurtistumaan. Valve taas nyökkää. ”Muun muassa. On myös muita asioita, joiden takia minun on tavattava hänet. Lähdetkö kanssani?”
Puren huultani miettivästi: tiedän aivan liian hyvin, mitä haluaisin vastata. Tämänpäiväiset askareeni ovat kuitenkin vasta puoliksi valmiita. Side ei enää peitä kättäni, mutta haavan ja väsymyksen takia olen ollut turhauttavan hidas.
Katsoessani epäröiden keskeneräistä taikinaa Edda sanoo minulle:
”Minä pidän kyllä huolen taloustöistä, Alisa-neiti: lähtekää vain isännän mukaan. Tänään ei sitä paitsi ole paljoa tehtävää. Hillon voimme tehdä huomennakin.”
Punnitsen asiaa hetken mielessäni, ja tajuan Eddan olevan oikeassa.
”Hyvä on. Lupaan, että minusta on enemmän hyötyä huomenna”, sanon hänelle kiitollisena. Käännyn ovensuussa yhä odottavan Valven puoleen. ”Tarvitseeko minun valmistautua jotenkin?”
”Ei. Mikäli se vain sopii sinulle, voimme lähteä heti.”
Katsahdan epäilevästi asuani, joka on vaatimaton ja keittiötöiden takia vähän nuhjuinen. Minun ei ole vaikeaa kuvitella joku Närrin kaltainen luulemassa itseäni sen takia jälleen palvelijaksi. ”Oletko varma? Eikö minun kuitenkin pitäisi -”
”Olet hyvä juuri noin”, Valve keskeyttää. On kuin hän olisi sanonut sen voimakkaammin kuin aikoi. Nähdessään hämillisen ilmeeni hän kääntää katseensa pois ja jatkaa hiukan jäykästi:
”Ylimääräiselle koristautumiselle ei ole tarvetta. Agnes ei välitä sellaisesta. Tosin - onko sinulla yhä veitsi, jota käytit Virvalammella?”
”On”, minä sanon, entistäkin hämmästyneempänä. Kurottaudun ottamaan veitsen piilostaan näyttääkseni sen Valvelle. Silmäkulmastani huomaan Eddan katsovan kiiltävää terää otsa rypyssä, ja ennätän selittämään:
”Olen pitänyt sitä mukanani kulkiessani ulkona linnan mailla. Kaiken varalta.”
Äänen sanottuna se kuulostaa hölmöltä: mitä tavallinen veitsi oikein auttaisi, jos vastassa olisi olentoja, jotka olisivat tarpeeksi vahvoja rikkomaan linnaa ympäröivät suojaloitsut? Valve kuitenkin nyökkää, kuin ajatukseni olisi täysin järkevä.
”Ja jos jotakin tapahtuisi, sinä tietäisit kuinka käyttää sitä?”
Sormeni puristuvat hiukan lujemmin veitsen kahvan ympärille. ”Tiedän.”
”Siinä tapauksessa toivon, että otat veitsen mukaasi. Tahtoisin Agnesin katsovan sitä.”
”Oh”, tajuan. "Jonkin loitsun takiako?”
”Aivan. Mutta vain, jos se sopii sinulle. Voit tehdä lopullisen päätöksesi asiasta Agnesin luona.”
”Hyvä on.” Minä sujautan veitsen takaisin tunikani laskoksiin ja kävelen keittiön nurkassa olevan vesisangon luokse pestäkseni käteni. Vastoin parempaa tietoani tunnen odotuksen kasvavan sisälläni ajatellessani tulevaa matkaa.
”Olen valmis”, ilmoitan ja kävelen Valven vierelle. Hänen katseensa kulkee ylitseni.
”Siinä tapauksessa voimme lähteä. Vaunut odottavat ulkona.”
Edda jää vilkuttamaan peräämme.
242.Vaunujen lähtiessä kuljettamaan meitä noidan luokse yritän parhaani mukaan tarkkailla, mihin suuntaan olemme tällä kertaa menossa. Ikkunan takana maisema näyttää kuitenkin täsmälleen samalta kuin matkalla Merkaan. Valven mukaan meidän pitäisi olla perillä verrattain nopeasti.
”Ehdimme hyvin pitää lukemisen oppitunnin vierailun jälkeen.”
Seuraan katseellani ulkona näkyvää puiden virtaa. Minulla on tunne, että määränpäämme ei sijaitse tällä kertaa avaralla maalla. Aiempi odotus väreilee sisälläni yhä, vaikka tiedän, että minun pitäisi olla kaiketi ennemminkin varuillani. En voi olla pohtimatta, millainen on noita, jonka kanssa Valve vaikuttaa olevan ystävällisissä väleissä.
”Ystävällinen lienee jossain määrin väärä sana”, Valve sanoo lausuessani ajatuksen ääneen. ”Mutta on totta, että olemme tehneet yhteistyötä jo kauan. Tärkeintä Agnesista on tietää, että hän on, tietyssä mielessä jopa noituuttaankin enemmän, kaupantekijä. Sopivasta hinnasta hän löytää ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan.”
Vaikutan kaiketi hämmentyneeltä, sillä Valven suupielillä käy anteeksipyytävä hymy. ”Pahoin pelkään, etten pystyisi kuvailemaan Agnesia ja hänen toimiaan sinulle, vaikka yrittäisin. Näet itse aivan pian. Voit kuitenkin olla rauhassa: Agnesilla on oma noidanluontonsa, mutta hän ei ole millään tavalla samanlainen kuin Kiira.”
Se riittää minulle vakuudeksi. ”Huojentavaa kuulla.”
Pieneen tilaan välissämme laskeutuu hiljaisuus. Minä liikahdan hiukan vaivaantuneesti penkilläni. Nyt olisi kaiketi hyvä hetki kertoa yöllisestä heräämisestäni ja sen syystä. Tunnen Valven tarkkailevan silmäkulmiani värjäävää väsymystä: hän ei ole selvästikään antanut asian olla. Sanat taikuudesta painavat suussani, mutta vaikka yritän, en saa niitä liikkumaan.
Lopulta se on Valve, joka sanoo:
”Alisa. Mikäli jokin valvottaa sinua -”
”Minulla ei ole hätää”, vastaan kiireesti. ”Älä huoli. Juon illalla virmajuuriteetä, mikäli vaikuttaa siltä, että unettomuus vaivaa minua yhä. Se on auttanut ennenkin.”
Valve näyttää siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta lopulta hän vain nyökkää. Huomaan, että hänen katseensa on äkisti hiukan etäinen. Saakohan virmajuuren mainitseminen myös hänet muistelemaan hetkeä, jonka vietimme kauan sitten kalvaslinnan keittiössä? Näin silloin ensimmäisen välähdyksen hänen huolestaan, hänen lempeydestään. Kuinka paljon kaikki onkaan sen jälkeen muuttunut.
Kuten se, että nykyisin minä unettomina öinä tahdon nähdä hänet. Miksi se on niin kivulias ajatus? Puristan käteni lujasti nyrkkiin sylissäni.
”Onkohan hallavapeura kunnossa?”
Yhtäkkinen kysymys saa Valven kallistamaan hienoisesti päätään. Hän vastaa silti:
”Toivon niin. Rajankulkija on elänyt pitkän elämän: en osaa kuvitella, että edes Reinan ja hovin juonittelu pystyisi kukistamaan sen.”
Ajattelen jälleen maasta kasvaneiden kukkien paljoutta, peuran sarvien hohtoa. Kuinka hallavapeura nousi haavoittuneenakin ylös ja katosi, tahtomatta enää turvautua tarjottuun apuun. ”Me teimme kaiken minkä voimme, niinhän?”
”Teimme”, Valve sanoo epäröimättä. ”Ja täysin ilman taikuutta. Maagintyössä on tärkeää tunnistaa, ettei se ole aina kaikki kaikessa. Todelliset taikuudenkäyttäjät osaavat toimia myös ilman voimansa tuomaa turvaa. Se on yksi vaikeimmista oppitunneista, joka jokaisen maagiksi haluavan on opittava.”
Katson häneen yllättyneenä: on kuin Valve olisi sittenkin tietoinen ajatuksista, jotka olen yrittänyt kätkeä jopa itseltäni parhaani mukaan. Osa minusta tahtoisi jatkaa aiheesta, kysyä -
Mutta samassa vaunut pysähtyvät. Katson ikkunasta ulos, ja näen meidän saapuneen keskelle kuusien peittämää metsää. En osaa arvioida, kuinka kaukana olemme kalvaslinnasta. Maisemaa edessämme peittää sankka sumu.
”Olemmeko jo perillä?” kysyn hämmästyneenä. Aika on kulkenut ohitseni ilman, että olen huomannut mitään.
Myös Valve katsahtaa ikkunan takaa paljastuvaa näkymää. ”Varsin teatraalista. Agnes on nähtävästi osannut odottaa meitä.”
Astumme ulos vaunuista. Katsellessani ympärilleni en voi olla ajattelematta, että Agnesin asuinpaikan perusteella Suonoita kuvaisi häntä nimenä paljon paremmin kuin Reinaa. Pienen kävelymatkan päässä kuusipuut harvenevat, ja maaperästä muotoutuu synkkä korpisuo. Kyseessä on tumma ja karu erämaa, joka ei toivota vierailijaa tervetulleeksi.
Aivan suon reunalla kyyhöttää pieni metsämökki. Sen piipusta tupruttaa savua, mutta ikkunat ovat täysin valottomat. Rakennus vaikuttaa juurtuneen vuosien myötä kiinni ympäristöönsä, kallistuneen sen seurauksena hiukan vinoon. Seinistä ja katosta pilkistää sieltä täältä sammalta. Jo välimatkan päästä voin aistia rakennusta peittävän omaleimaisen taikuuden.
Se on kuin noidanmökki suoraan sadusta. En pysty kuvittelemaan aiemmin tapaamiani noitia, sen enempää Kiiraa kuin Maryaa, asumaan sellaisessa paikassa. Vilkaisen kysyvästi Valvea, joka hymyilee hiukan vinosti.
”Agnes on äärimmäisen tietoinen omasta maineestaan. Tule - ei anneta hänen odottaa.”
Me suuntaamme yhdessä sumuun.
243.Saapuessamme noidanmökin edustalle Valve koputtaa terävästi oveen. Minkäänlaista vastausta ei kuulu, mutta hän tarttuu yhtä kaikki ovenkahvaan ja viittoo minua seuraamaan perässä. Ovi on niin matala, että Valven on kumarruttava päästäkseen kulkemaan siitä sisään.
Ensisilmäyksellä rakennuksen sisäpuoli on yhtä kuin yksi huone, yllättävän suuri. Se tuo hiukan mieleeni Valven työhuoneen, noidalle kuuluvana vain. Seiniä peittävät samalla tavalla leveät hyllyt, jotka pursuilevat taikuutta huokuvien esineiden paljoutta. Joukossa on kuivattuja yrttejä ja lasipulloja täynnä omituisen värisiä liemiä, sekalaisia kippoja ja kulhoja. Vaikutelma on samaan aikaan sekä hiukan villi että oudon tarkkaan harkittu.
Huoneen takaosasta kuuluva puhe vetää huomioni pois mökin yksityiskohdista. Aivan perällä on tiskinkaltainen pöytä, jonka luota on hämmästyksekseni kävelemässä pois ihmismies. Hän nyökkää minulle ja Valvelle kohteliaasti, mutta kiirehtii sitten ohitsemme mitään puhumatta. Näen miehen puristavan takkinsa kaulusta kuin vaate olisi ainoa asia, joka pitää hänet kiinni tässä hetkessä. Kummallisesta eleestä huolimatta pisamaisilla kasvoilla karehtii onnellinen hymy.
Minä jään katsomaan miehen etääntyvää selkää. Hänessä on jonkinlainen loitsu: aistin sen väreilevän miehen ympärillä. Tajuan sen muistuttavan lumousta, jonka Närri puki Merkassa ylleen käydäkseen ihmisestä.
”Hän ei tainnut olla ihminen”, arvelen hiljaa Valvelle. Ennen kuin hän ehtii vastata, huoneen perältä kantautuu huudahdus:
”Ei todellakaan ollut! Mutta kävisi helposti sellaisesta, eikö? Kuvittelipa Muori mitä tahansa, peitelumouksekseni eivät häviä Väen omille.”
Minä ja Valve vaihdamme keskenämme katseen. Lähden kävelemään hänen perässään äänen suuntaan. Lattialaudat narahtelevat askeltemme tahdissa.
”Poika on nimittäin Väkeä”, ääni jatkaa selostustaan, ilmeisen innokkaana kertomaan tarinan meille. ”Hän on metsänpeiton sijasta kovin viehtynyt meidän puoleemme, ja viehtyi siihen entistäkin enemmän kohdatessaan eräällä matkoistaan sievän ihmistytön. Pitkään tätä kaukaa katseltuaan hän rohkeni lähestyä sydämensä valittua ihmiseksi naamioituneena, ja tapahtui se mikä aina: tyttöparka ja poikaparka rakastuivat, alkoivat haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Paitsi, että ainoa asia, joka piti tätä nimenomaista ihmispoikaa kasassa, oli pelkkä väliaikainen peitelumous. Varsin huono sellainen, kaiken huipuksi.”
”Joten hän saapui sinun luoksesi”, Valve hymähtää.
”Aivan niin.” Noidan ääni on tyytyväinen. ”Poika ei kestänyt ajatusta, että joutuisi eroamaan rakkaastaan. Hän pyysi minulta loitsua, joka ei kuihdu pois noin vain, ja sellaisen hän myös sai. Nyt ihmisen hahmo jättää hänet vain kuun ollessa täysi. Sangen hyvä ratkaisu, eikö? Pisamat olivat muuten oma lisäykseni. Nyt poikaparka ja tyttö voivat alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta vailla huolen häivää. Sen pituinen se.”
Ajattelen maahisen ihmishuulten onnellista hymyä, ja minut valtaa sääli. Ennen kuin ehdin estää itseäni, sanon:
”Mutta siinä tapauksessahan heidän yhteinen elämänsä perustuu valheelle.”
Valve vilkaisee suuntaani tavalla, joka saa minut miettimään, sanoinko sittenkin jotakin väärin. Noita, Agnes, puolestaan nauraa äänekkäästi.
”Se ei ole onneksi minun ongelmani”, hän sanoo ja silmäilee minua ja Valvea kiinnostuneena. ”Ah,
krummí. Viime kerrasta ei ole kovinkaan pitkä aika. Pikkulinnut ovat laulaneet, että sinua kohdeltiin Ýmississä kaltoin, mutta siihen nähden vaikutat sangen hyvinvoivalta.”
Hartiani jännittyvät kuullessani Agnesin käyttävän Valvesta samaa nimeä kuin Kiira. Hän lausuu sen kuitenkin vähemmän pahantahtoisesti, eikä Valvekaan vaikutta välittävän asiasta. He mittailevat toisiaan arvioiden, kunnes Valve toteaa:
”Hyvää päivää, Agnes. Olen tullut jälleen tekemään kauppoja kanssasi.”
”Ilo on siinä tapauksessa minun puolellani, kalvaslinnan maagi.”
Minä käytän tilaisuuden hyväkseni ja tarkastelen Agnesia. Noidan ruskeat hiukset ovat huivilla taltutettu sekainen harakanpesä, hänen kasvonsa kaidat ja ovelan oloiset kuin ketulla. Ulkoisesti hän vaikuttaa jonkin verran Kiiraa ja Maryaa vanhemmalta. Aivan kuten mökkinsäkin, hänen olemuksessaan on samaan aikaan jotakin sekä villiä että äärimmäisen hallittua.
Ehkä vaikutelma syntyy noidan taikuudesta. Sen läsnäolo hänessä on painava ja väkevä ja silti tietyllä tapaa vaivaton, yhtä itseensä selvä asia kuin se, että aurinko nousee joka aamu.
Syntymäoikeus, ajattelen muistaessani Valven aiemman oppitunnin. Agnesin taikuudella ei ole selkeää tuoksua tai muotoa, se vain
on - ja ehkä juuri siksi sen voimaa on mahdotonta kyseenalaistaa.
Samassa Agnesin pistävänvihreät silmät kääntyvät minuun. Noidan kasvoille leviää tietävä hymy. ”Olet siis ottanut morsiamesi mukaasi,
krummí. Kuinka vanha kunnon Agnes voi auttaa? Kaipaatteko tekin kenties neuvoja rak-"
"Itse asiassa toivon, että pystyisit luomaan minulle ja Alisalle uuden krafjan", Valve keskeyttää ilmeettömään sävyyn. "Mutta sitä ennen meidän on puhuttava kanssasi Reinasta ja Edmundista. Oletan, että olet tietoinen heidän tilanteestaan."
244.Agnesin hymy muuttuu irvistykseksi. "Mitä ne typerykset ovat tällä kertaa tehneet?”
Hän kuulostaa yhtä aikaa sekä varautuneelta että ärtyneeltä - mutta ei yllättyneeltä, huomioin.
”He näkivät oikeudekseen yrittää surmata Rajankulkijan, luultavasti sen sarvien taikuuden takia." Hillitystä vastauksesta huolimatta voin erottaa Valven sanojen takaa metsästä tutun synkkyyden. Agnesin kohottaessa kulmiaan hän jatkaa:
”Edmundin metsästäjät haavoittivat peuraa pahoin, ja Reina auttoi heitä taikuudellaan. Alisa ja minä teimme sen hyväksi mitä voimme, mutta totuus on, että Reinan ja Edmundin häikäilemättömyys taikuuden maailmaa kohtaan kasvaa päivä päivältä. Ovatko piirit keskustelleet keskenään siitä, mitä Reinan kanssa tulisi tehdä?”
”Voi, me emme puhu nykyisin mistään muusta kuin siitä veriluopiosta.” Agnesin kyllästynyt äänensävy kertoo, ettei hän välttämättä liioittele. ”Enimmäkseen se on tosin hyödytöntä riitelyä. Niin kauan kun hän on hovissa, emme voi tehdä juuri mitään.”
Muistan Maryan sanoneen jotakin samankaltaista Merkassa. ”Miksi ette?"
Agnes vilkaisee suuntaani, kuin arvioidakseen, kuinka paljon minulle hyödyttää asiasta kertoa. Kohdatessani noidan vihreiden silmien katseen hän toteaa ilottomaan sävyyn:
”Myös meillä noidilla ja hovilla on omat ikivanhat sopimuksemme, rauhan takaamiseksi. Kuka olisi uskonut, että ne auttaisivat joskus jotakuta Reinan kaltaista tekemään mitä häntä sattuu huvittamaan?" Agnesin suu vääntyy inhosta. "Kerron kyllä Rajankulkijasta sisarilleni, mutta suoraan sanoen en ole varma, tuleeko sillä olemaan vaikutusta."
"Kiitos, kaikesta huolimatta", Valve sanoo ja kumartaa kevyesti. Agnes äännähtää jotakin epämääräistä vastaukseksi. Hänen kaidoilla ketunkasvoillaan on miettivä ilme.
"Rajankulkija on joka tapauksessa vain yksi osa Suonoidan tekojen pitkää listaa", hän toteaa lopulta. "Kertokaahan - oliko peurassa Reinan taikuuden seurauksena minkäänlaisia merkkejä mädästä?"
Valve rypistää otsaansa. "Hänen luomassaan loitsussa oli kyllä jälkiä siitä, mutta se ei nähdäkseni ollut vaikuttanut Rajankulkijaan."
"Siinä tapauksessa sillä oli onnea", Agnes sanoo ja naksauttaa kieltään. "Pikkulinnut ovat laulaneet nimittäin myös toisenlaisesta kohtalosta: ihon alla hiipineestä pimeästä ja mustuneesta verestä, joka lopulta surmasi omistajansa, erään Edmundin hovissa vierailleen ihmiskauppiaan. Veritaikuuden aiheuttamaa kaikki, paitsi, että verisidos yksin ei kykene sellaiseen. Reinan jo valmiiksi epäpuhdas taikuus tahriutui Väen luona mädän takia, ja nyt se on nähtävästi saanut uuden, entistä vääristyneemmän muodon. Toivottavasti hän lopulta tukehtuu siihen."
Agnesin ääni on täynnä halveksuntaa, mutta minä hädin tuskin huomaan sitä. Tunnen kasvojeni kalvenneen. Silmieni eteen on noussut kuva Valven mustan tahrimasta verestä, sekoittumassa hitaasti Virvalammen veteen. Entä, jos Agnesin kuvailema vaara koskee sittenkin myös häntä?
Äkillinen pelko jäytää sydäntäni, kun ajattelen sitä. Valve sen sijaan on huolestunut Agnesin kertomasta täysin muista syistä:
"Siinä tapauksessa on mahdollista, että samanlaisia surmia tulee vielä lisää. Mädän vaikutus tekee Reinan taikuudesta entistäkin arvaamattomamman. Eivätkö noitapiirit voi todella tehdä mitään?"
"Eivät tällä hetkellä sen enempää kuin sinäkään", Agnes vastaa hivenen purevaan sävyyn. Valven leukapielet kiristyvät. "Me seuraamme tilannetta. Juuri nyt sen on riitettävä."
Näen, etteivät Agnesin sanat miellytä Valvea, mutta hän ei voi muuta kuin hyväksyä ne totuudeksi. Maagi ja noita tuijottavat toisiaan pitkältä tuntuvan ajan, kunnes Agnes vetää suupielensä ilottomaan hymyyn.
"Se oli toivoakseni kaikki Suonoidasta - siirtykäämme sitten miellyttävimpiin aiheisiin. Sanoit, että olet tullut tekemään kauppoja kanssani. Millaisen krafjan sinä tarkalleen ottaen tahdot,
krummí?"
Valve ei vastaa heti: hänen on selvästi paljon vaikeampaa luopua aiemmasta puheenaiheesta. Lopulta hän kuitenkin sanoo:
”Siirtoloitsun, kuten aiemminkin. Ehkä mahdollisesti myös toisen loitsun, teräaseella puolustautumista varten."
Ilmoitus saa minut vilkaisemaan häntä yllättyneenä: en jostakin syystä tullut ajatelleeksi uutta siirtoloitsua. Agnes naputtaa teräviä kynsiään miettivästi vasten pöydän pintaa.
”Kaksi sellaisen mittapuun loitsua? Mikä ettei. Mutta se tulee kalliiksi, kuten tiedät. Yksi sellainen salaisuus, jota ette ole kertoneet koskaan kenellekään, teiltä molemmilta.”
”Hyvin hauskaa”, Valve vastaa kuivasti, ennen kuin ehdin reagoida, ja ottaa vyöltään kangaspussin. Hän ryhtyy pinoamaan pöydälle merkitsevän hitaasti kultakolikoita. Katson, kuinka Agnes tarkkailee kullan kertymistä eteensä ahne kiilto silmissään.
Mihin noita oikein tarvitsee tuollaisen määrän kultaa? En lausu ajatusta ääneen, mutta Agnes lukee sen kai silti kasvoiltani. Hän heristää minulle sormeaan ja sanoo:
”Maailma ei ole sama kuin mitä se oli ennen. Vain typerys vähättelisi kullan arvoa.”
Annan katseeni kiertää mökissä. Sen ei vaikuta omistavan henkilö, joka välittäisi millään tavoin ihmisrikkauksien kaltaisista asioista. Pöydällä olevalla kullalla voisi ostaa Merkan markkinoilta suurin piirtein kaiken haluamansa, ainakin minun silmissäni.
245.Valve ja Agnes ovat sillä välin syventyneet siirtoloitsun yksityiskohtiin:
”Kuinka voimakkaan tahdot sen olevan? Tarpeeksi voimakas viedäkseen käyttäjänsä pois metsänpeitosta?”
”En usko meidän tekevän lähiaikoina uutta matkaa Ýmissiin, mutta niin voimakas kuin mahdollista. Edellinen oli riittävä.”
”Riittävä?” Agnes toistaa närkästyneenä, kuin Valve olisi loukannut häntä niin vaatimattomalla ilmauksella. ”Ilman sitä sinä ja morsiamesi olisitte kuulemani mukaan vieläkin metsänpeitossa.”
Valve katsahtaa minua. Hänen ilmeensä pehmenee ohikiitäväksi hetkeksi. ”Krafjasi auttoi, ja olen siitä kiitollinen. Mutta on aivan yhtä paljon Alisan ansiosta, että pääsimme molemmat pois.”
”Alisan -” Agnes pyörähtää katsomaan minua kavennein silmin. Hän löytää vastauksen äänettömään kysymykseensä hermostuttavan helposti. ”Pilkkaatko sinä minua, maagi? Mihin nuorikkosi tarvitsee minun krafjaani, jos hän pystyy kerran loitsimaan itsekin?”
Noita sanoo sen kuin kyseessä olisi jotakin, johon pystyisin vain sormiani napsauttamalla. Tunnen suupielteni kiristyvän: silmänräpäyksen verran olen jälleen huoneeni pimeydessä, kuuntelemassa taikuuteni aiempaa selkeämpää rytmiä. Ennen kuin Valve ehtii vastata, minä sanon:
”En käytä taikuuttani.”
Sanat kuulostavat korvissani paljon tylymmiltä kuin millaiseksi ne tarkoitin. Agnes silmäilee minua epäilevästi. ”Oletko aivan varma? Huomaan, että -”
”On Alisan oma valinta, mitä hän tekee taikuudellaan.” Valven äänessä on lopullinen sävy. "Sitä paitsi sinun pitäisi tietää, Agnes, ettei yksikään aloitteleva maagi edes pystyisi luomaan omin avuin siirtoloitsua.”
Agnes nyrpistää nenäänsä. ”Unohdan aina, kuinka vaivalloista teidän maagien taikuus on.”
”Ei vaivalloista - se vain vaatii kärsivällisyyttä ja harjoittelua.”
”Niin, niin. Onko sinulla minulle astiaa krafjaa varten?”
Minä katsahdan Valvea. Medaljonki, jonka sisällä siirtoloitsu viimeksi oli, katosi Ýmissistä pakenemisen tuoksinassa jonnekin. Yritin etsiä sitä puutarhasta jälkeenpäin, mutta tuloksetta.
Valve vaikuttaa odottaneen kysymystä, sillä hän ottaa jälleen jotakin vyöltään. Kyseessä on riipus, myös tällä kertaa hopeinen. Sen päässä oleva medaljonki on kuitenkin aiempaa sirompi, kansi hienovaraisesti ja yksityiskohtaisesti koristeltu. Minulla on epämiellyttävä tunne, että sen on täytynyt maksaa kohtuuttoman paljon.
Ennen kuin Valve luopuu korusta, hän toteaa:
”Toivon, ettet tarinoi meistä samalla tavalla seuraavalle asiakkaallesi kuten teit äskeisestä maahispojasta.”
”Voi, se olisikin
herkullinen tarina.” Nähdessään Valven tumman ilmeen Agnes lisää kärttyisästi:
”Kyllähän sinä tiedät - kerroin asiasta sinulle vain, koska tiedän varmaksi, ettet lavertele. Tietoni sekä maahispojasta että teistä jää meidän väliseksemme."
"Kiitos. Mitä tulee aikaisempaan asiakkaaseesi, hän on sotkenut elämänsä peitelumouksen myötä jo tarpeeksi, ja joutuu epäilemättä ennen pitkää maksamaan siitä. Sinun ei tarvitse pahentaa asiaa enää enempää."
Agnes tuhahtaa väheksyvästi, mutta ottaa Valven ojentaman medaljongin. Hän tutkii sitä hetken ja sulkee sitten kämmenensä sisään.
"Entä toinen loitsu? Millaiseen teräaseeseen minun tulisi se langettaa?"
Minä otan kysymyksen myötä esiin veitseni ja näytän sitä Agnesille, joka kohottaa kulmiaan. Valve selittää sekä minulle että hänelle:
"Ajattelin loitsua, jonka myötä veitsi osuisi väistämättä kohteeseensa, veitsen käyttäjän tahdon mukaan. Jotakin, joka läpäisisi myös mahdollisen taikuuden ja lumoukset."
"Samanlainen kuin metsästyskeihäässä ollut loitsu?" minä kysyn ihmeissäni. Agnes puolestaan luo Valveen oudon katseen.
"Oletko aivan varma tästä,
krummí?"
Valve kohdistaa sanansa minulle. "Luulen, että hädän hetkellä sinulle olisi sellaisesta loitsusta kaikkein eniten apua. Tiedän, ettet käyttäisi sitä väärin. Kyseessä olisi viimeinen varokeino: lupaan tehdä kaikkeni, ettei sinun koskaan tarvitse turvautua siihen. Mutta on myös täysin ymmärrettävää, mikäli haluat toisin. Päätös on sinun."
Minä katson kädessäni olevaa veistä, yritän kuvitella siihen Valven kuvaileman taikuuden. Miltä oikein tuntuisi kantaa mukanaan sellaista puolustuskeinoa? Tähän mennessä veitsi on ollut mukanani luomassa turvallisuudentunnetta, jonka tiedän olleen ainakin osaksi valheellinen. Loitsun avulla siitä tulisi ehkä hiukan todellisempi.
Tämä on nyt minun maailmani, ajattelen: yöllisten mietteitteni kaiku.
Ja se on maailma, jossa saatan tarvita taikuutta johonkin tällaiseen.Kohotan katseeni Valveen. "Minäkin luulen, että veitsestä olisi siinä tapauksessa enemmän hyötyä. Mikäli jotakin sattuu."
Valve nyökkää vakavana. "Mutta vain täysin viimeisenä varokeinona, Alisa. On parempiakin tapoja varmistaa turvallisuutesi."
Hän kääntyy takaisin Agnesin puoleen. Noita on seurannut sananvaihtoamme kuin kyseessä olisi jotakin hyvin mielenkiintoista. "Pystytkö luomaan sellaisen loitsun veistä varten?"
"Totta kai", Agnes tuhahtaa, ääni täynnä ammattiylpeyttä. Hän ojentaa kätensä odottavasti minua kohti, joten annan veitseni hänelle. Noita mittailee sitä hetken samaan tapaan kuin medaljonkia aiemmin. "Kahden krafjan langettamisessa kestää jonkin aikaa. Voitte odottaa sillä välin täällä."
Täällä? Vasta nyt huomaan, että Agnesin selän takana on ovi. Hänen avatessaan sen näen alas johtavan portaikon, joka vie kaiketi kellariin. Askelmia peittää sammalmatto.
Ennen kuin Agnes ehtii kadota niitä pitkin portaita alas, minä kysyn äkkiä:
"Voinko tulla mukaan?"
Sekä Agnes että Valve katsovat minua yhtä lailla yllättyneinä. Kohautan olkapäitäni hiukan hämillisesti. "Molemmat loitsut ovat minua varten. Haluaisin nähdä, miten krafjan luominen tapahtuu, mikäli se on vain mahdollista."
Agnes toipuu hämmästyksestään ensimmäisenä. Noidan kasvoille leviää virnistys, kuin jokin olisi hänestä tavattoman huvittavaa.
"Työpajassani käy harvemmin vieraita, mutta maagin morsiamen suhteen olen valmis tekemään poikkeuksen. Entä sinä,
krummi?"
Valve siirtää tutkivan katseensa minusta pudistaakseen päätään noidalle. Vaikka yritän, en kykene kunnolla lukemaan hänen vastauksensa sävyä. "Ei kiitos. Odotan mieluummin täällä."
"Omapahan on häviösi. Tule, tyttö."
Minä luon Valveen katseen, joka on toivoakseni rauhoittava, ja kiirehdin sitten noidan perään.
**
A/N2: Agnes-osion piti olla alun perin yksi iso kokonaisuus, mutta päätin jakaa sen lopulta kahdeksi. Tuntui, että tähän alkuun tuli jo tosi paljon kaikenlaista, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa.
