Nimi: Peikkokiven tarina
Kirjoittaja: Minä, Hömöpöllö, eli ei kopsata
Ikäraja: S
Genere: Satu, lievä angst
Varoitukset: Kuolema
A/N: Tein tämän äikän luovaan kirjoitukseen, aiheena oli peikko. Palautuspäivään asti minulla oli toinen versio tarinasta (oikeastaan aivan eri tarina) mutten kehdannut julkaista sitä koulukavereille, joten pitkällä välkällä näpyttelin tämän (aikaa noin 30min). Ei ihan sitä tyyliä mitä yleensä kirjoitan, mutta kaikkea pitää kokeilla. Toivottavasti tykkäätte ja mahdollisesti ilmoitatte siitä :3
Metsän siimeksessä piileskeli vanha peikko. Joskus se oli ollut peikkomaisempi, sillä oli ollut kädet ja jalat, köntyksen ruumiinrakenne. Se oli kompuroinut pitkin metsiä kiusaten peuroja ja pupuja, kettuihin se ei ollut kajonnut, sillä ne purivat ikävästi. Tosin se oli jo kauan sitten kasvanut isosta peikkopojasta isommaksi aikuiseksi köntykseksi, sen kulku oli hankaloitunut, se oli jäänyt kiinni puihin katkoen niitä kuin oksia. Kauaa se ei kuitenkaan jaksanut kompuroida ja kamppailla edetäkseen, vaan se jäi paikoilleen lopulta jämähtäen ja muuttuen kiveksi.
Vaikka aluksi se oli ollut surullinen menettäessään vapautensa, se huomasi että "kiven" elämä oli mielenkiintoisempaa kuin kuvitella saattoi. Peikkokivestä tuli lähikylän kohtauspaikka, ihmiset istuivat kivelle ja se lämmitti peikon selkäää. Se kuuli millaista ihmisten elämä oli, oppi jopa ymmärtämään heitä.
Lapsista se ei pitänyt paljoa, ne nyppivät peikon naavapartaa ja repivät sammalia, vaikka aikuiset kielsivät. Silti joskus, kun joku aikuinen kiipesi kivelle huutaen marjametsään kadonnutta pikkuista, peikko rukoili Tapiota, jotta lapsi löytyisi. Jos lapsi oli eksynyt ja tuli itkien peikon luo, peikko saattoi salaa pyytää lintuja laulamaan ettei lasta pelottaisi enään niin paljon. Tällainen kiltiksi muuttuminen hämmensi peikkoa, sillä se oli joskus kiusannut pikkuihmisiä kuten peurojakin.
Peikon lempi-ihmisiä olivat tytöt ja naiset, pojat yleensä riehuivat eivätkä pysyneet kauaa peikon seurana. Tytöt taas kuljeskelivat metsissä rauhallisesti, lauleskelivat ja pomivat marjoja. Eritysesti se piti eräästä kiltistä vaaleasta tytöstä, joka kulki isoisänsä kanssa pitäen vanhusta kädestä. Tyttö katseli ja kuunteli tarkkaan kun vanhus keräsi kasveja ja sieniä, ja oli aina varuillaaan ettei kippura mies kaatuisi. Kun korit olivat täynnä tai vanhus väsynyt, kaksikko istui peikon viereen ja pikkutyttö lauleskeli vanhuksen nyökytellessä vieressä hymnin tahtiin, peikkokin oli innostunut liikahtelemaan tytön laulaessa ja lähes jäänyt kiinni.
Tyttö oli säikkynyt, mutta vanhus ei ollut moksiskaan, joskus kun tyttö ei huomannut vanhus puheli peikolle, tietäen mitä tekee.
Aika kului, tyttö kasvoi mutta vanhus painui vain enemmän kippuraan, kunnes hän katosi. Muutaman vuoden kuluttua tyttö alkoi käydä yksin metsässä poimien samoja kasveja kuin vaarinsa, muttei jäänyt peikon seuraksi. Vaikka metsässä kävi muita ihmisiä jotka kokoontuivat peikon lähelle, silti peikko kaipasi vanhusta, joka jutteli peikolle itselleen ja sitä pienempää tyttöä joka lauleskeli. Näiden kahden kadottua peikko sai tietää millaista oli olla yksin kaikkien keskellä.
Mutta muutaman vuoden kuluttua tapahtui ihme, tyttö jäi kivelle, mutta ei peikon takia, vaan hänellä oli mukanaan poika. Tyttö ja poika istuskelivat peikon selässä ja juttelivat, vaikka peikko ei saanutkaan takaisin sitä pikkutyttöä jota hän kaipasi, silti tämä kasvanut tyttökin kadotti peikon yksinäisyyden. Poikakin oli mukava, rauhallinen ja oli kiltti tytölle. Peikko oli tyytyväinen pariin, joka piti tietämättään peikolle seuraa.
Yhtenä iltana peikko kuuli parin suunnitelmat, he aikoivat muuttaa kauas pois.
Peikko kuuli sen kun he juttelivat sen kivisellä selällä, se suuttui siitä niin paljon että oli lähes paljastaa itsensä tärinällään. Hän ei halunnut olla yksin, tyttö ja vanhus olivat olleet ainoat jotka saivat peikon tuntemaan itsensä näkyväksi elävänä eikä vain kivenä. Vaikkei tyttö ollut koskaan huomioinut peikko kuten isoisänsä.
Mustasukkaisuuksissaan peikko alkoi miettiä miten saisi pojan pois tytön elämästä, valitettavasti hän ei keksinyt parempaa ratkaisua.
Eräänä iltana poika tuli peikkokivelle, kiipesi sen selkään, levitti huovan ja alkoi purkaa eväskorin sisältöä. Peikko mietti kauan tekisikö sen mitä harkitsi, hän piti pojasta mutta ei halunnut että tyttö lähtisi. Lopulta ajatukset tytön lähdöstä saivat vallan ja peikko nousi ensimmäsitä kertaa moneen kymmeneen vuoteen. Poika lensi peikon selästä mutta peikko kumartui samantien takaisin kiviasentoonsa haluamatta nähdä mitä oli saanut aikaan. Tytön tullessa paikalle tuon kirkuminen kertoi sen, mikä lopputulos oli.
Kukaan ei enään käynyt peikkokivellä, sillä he pelkäsivät pojan kummittelevan. Oikeasti poika ei piinannut muita kuin peikkoa. Joka ilta poika tuli peikkokivelle, laski kylmän huovan peikon selälle, jokainen korista purettu esine aiheutti jäisiä pistoksia peikon selässä, kaikkein kamalinta oli kuitenkin poika itse. Pojan aavekeho jäädytti peikon ytimiään myöten ja joka yö poika syövytti peikkoa entisestään tuon istuessa peikon selässä, odottaen tyttöä.
Kylmyys rapautti peikkoa sisäisesti, mutta kun mieli oli murennettu alkoi peikon kivinen kehokin halkeilla ja murtua pojan istuessa peikkokivellä.
