Nimi: Omalaatuinen tunnustus
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: Fluffy
Paritus: Neville/Luna
Yhteenveto: Jos siis emme kuolisi juuri nytDisclaimer: Rowling omistaa hahmot ja miljöön, minä vain mielikuvitukseni enkä saa tästä rahaa jne...
A/N: Tällänen triplaraapale synty
Osallistuu
Fluffy10 -haasteeseen ja
5 x jotain uutta 2015 -haasteeseen aiheella uusi paritus.
Minun täytyy löytää hänet, ennen kuin on liian myöhäistä. Äh, mitä minä ajattelen, tietysti minä löydän hänet. Luna on neuvokas tyttö. Omalaatuinen kyllä, mutta juuri siksi minä häntä niin rakastankin. Narskuineen ja retiisikorvakoruineen. Paitsi narskut taisivatkin olla jotakin pikkueliöitä… No, täytyypä kysyä Lunalta kun löydän hänet. Väistelin kaikenlaisia kirouksia ja toivoin todella etten kuolisi juuri nyt. En voisi kuolla ennen kuin löytäisin Lunan. Tainnutin matkalla muutaman kuolonsyöjän, kunnes huomasin tytön lumenvaaleineen hiuksineen portaiden päässä.
”Luna!” minä huudahdin. Tyttö käännähti ja hymyili. Minä juoksin hänen luoksensa niin kovaa kuin pystyin.
”Neville, jahtaavatko mönkiäiset sinua?” Luna kysyi tyypillisellä lunamaisella äänellään. Voi että miten minä rakastinkaan tuota ääntä.
”Kuolonsyöjät oikeastaan, mutta ei sillä niin väliä.”
”Kuolonsyöjät? En usko että nuo ovat kuolonsyöjiä. Tiedät-kai-kenen joukkoihin on varmaankin soluttautunut mönniäisiä.” Luna totesi vakavasti.
”Luna minun pitää kertoa sinulle jotakin”, sanoin ja tartuin Lunan käsistä kiinni. Luna katsoi minua ihmetellen, mutta ei vastustellut.
”Jos aiot kertoa, että mönniäisillä on yleensä kolme jalkaa, niin olet kyllä oikeassa. Mutta ne ovat varmaankin käyttäneet jotakin naamiointiloitsua”, Luna huomautti. Minä naurahdin.
”Niin varmaankin, mutta en minä siitä halunnut puhua”, sanoin hymyillen. Tässä minä sitten sen sanoisin. Tässä rikkinäisten portaiden juurella, tässä taistelun ja kuoleman keskellä. ”Minä halusin vain kertoa… siis että… minä tavallaan…” minä sopersin. Olin harjoitellut tätä hetkeä varten tuntikausia, mutta nyt unohdin kaiken. Ihan kaiken.
”Minäkin tykkään sinusta Neville.”
”Eli minä… Siis… Mi-mitä?” hämmennyin. Oliko Luna juuri sanonut sitä mitä luulin, siis kuulin, hänen juuri sanoneen. Aivoni menivät ihan solmuun.
”Minä tykkään sinusta”, Luna naurahti. Minä avasin suuni, mutten saanut äännähdystäkään ulos. Niinpä päädyin suutelemaan häntä. Vihreitä ja punaisia valoja vilkkui, mutta sillä hetkellä valot tuntuivat vain ilotulitusraketeilta. Se kuvasikin hyvin sitä onnentunnetta, joka minut silloin valtasi. Oliko outoa, ettei tämä päivä jäisi mieleeni surullisena kuoleman päivänä, vaan iloisena alkuna yhteiselle tulevaisuudellemme? Jos siis emme kuolisi juuri nyt.