Fandomit: Harry Potter & Kiekkomaailma
Disclaimer: J.K. Rowling ja Terry Pratchett omistavat, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta luomuksilla leikkimisestä.
Otsikko: Kadonneita matkatavaroita
Kirjoittaja: Pics
Hahmot: Harry pääosassa
Ikäraja: Sallittu
Genre: mystery, draama
Summary: Matka-arkun kansi narisi tavalla, joka jostakin käsittämättömästä syystä toi Harryn mieleen koiran varoitusmurinan.
A/N: Sainpas tämän valmiiksi juuri ja juuri ajoissa Crossover III -haasteeseen. Idea oli asunut päässäni jo hyvän aikaa, tuli vihdoin toteutettua.
Osallistuu myös iänikuisen kauan sitten umpeutuneeseen Genrehaasteeseen genrellä Mystery sekä FF100-haasteeseen sanalla 043. Neliö. (Harry, Ron ja Hermione)
Kadonneita matkatavaroita
Ensimmäinen outo sattumus tapahtui, kun Harry keskellä yötä nousi vuoteesta käväistäkseen vessassa. Hän sytytti taikasauvaansa vain himmeän valon ollakseen häiritsemättä nukkuvia huonetovereitaan, jotka kuorsasivat kuka hiljaisemmin ja kuka äänekkäämmin.
Kivilattia oli niin kylmä, että hänen varpaansa kipristelivät ikävästi. Hän päätti napata matka-arkustaan sukat ja leväytti kannen auki.
Arkku oli täynnä likapyykkiä, joka oli paljon värikkäämpää kuin hänen omat vaatteensa, eikä koulukirjoista näkynyt jälkeäkään.
Harry hieroi silmiään ja harkitsi lasien hakemista yöpöydältä. Se tuntui kuitenkin liian vaivalloiselta, joten hän tyytyi kumartumaan lähemmäs riemunkirjavaa vaatekasaa nähdäkseen sen paremmin. Päällimmäisenä oli kukalliset bokserit, jollaisia hän ei tunnustanut itse omistavansa.
Matka-arkun kansi narisi tavalla, joka jostakin käsittämättömästä syystä toi Harryn mieleen koiran varoitusmurinan. Hän vetäisi päänsä taaksepäin juuri ajoissa ennen kuin kansi rämähti kiinni.
Hän näki eloisan mielikuvan siitä, miten olisi jäänyt kaulastaan kiinni kannen väliin kuin tylsään giljotiiniin, eikä hänen tehnyt mieli yrittää avata arkkua uudelleen. Niinpä hän vain hipsi vessaan varpaat palellen, ryömi takaisin vuoteeseensa ja nukahti.
Aamulla hän oli varma siitä, että koko tapaus oli ollut unta.
*
Rohkelikkotornista alkoi katoilla esineitä. Harry ei kiinnittänyt mitään huomiota Nevillen hukkaamaan muistipalloon, sellaista tapahtui liian usein. Hän vain auttoi etsinnöissä kuten kaikki muutkin, mutta palloa ei löytynyt.
Ronin yöpöydältä hävinnyt lumottu origami kiinnitti hieman enemmän huomiota, mutta loppujen lopuksi myös Ron oli joskus aika huolimaton. Etsintöjen jälkeen heidän oli pakko kohauttaa harteitaan ja päätyä tulokseen, että ehkä Koukkujalka oli vienyt sen tai se oli itsestään lentänyt ulos ikkunasta.
Hermione kieltäytyi uskomasta, että Koukkujalka olisi voinut leikkiessään hukata mitään, ja silitteli kissanronttiaan loukkaantuneen oloisena. Hän oli varma siitä, että Dobby oli vastuussa erään hänen sukkansa katoamisesta.
Se herätti Harryn kunnolla – Hermionelta oli hävinnyt jotakin. Kaiken muun olisi voinut ohittaa, mutta tämä ei ollut normaalia.
He kutsuivat Dobbyn puhumaan kanssaan. Dobby oli kauhuissaan ajatuksesta, että olisi vienyt kenenkään sukkia luvatta, räpytteli valtavia pallosilmiään hädissään ja yritti takoa päätään Harryn sängynjalkaan rangaistakseen itseään siitä, että oli niin epäilyttävä. Kun se oli saatu rauhoittumaan, se kertoi kaikkien linnan kotitonttujen pelkäävän Rohkelikkotornin siivoamista ja kiistelevän siitä, kuka joutuisi tekemään sen.
"Tuntuu siltä kuin täällä väijyisi jokin, niin tuntuu!" Dobby vinkaisi, eivätkä he saaneet siitä irti sen enempää.
*
Tavarat jatkoivat katoilemistaan, vaikka Harry kyttäsi tornin tapahtumia Kelmien kartan avulla. Yksikään asiaankuulumaton henkilö ei liikkunut tornissa.
Alettiin kuiskailla, että yksi jos toinenkin oli kuullut outoa, selittämättömällä tavalla karmivaa ääntä, kuin pienten jalkojen tepsutusta. Lukuisien pikkuisten jalkojen.
Harry ja Ron olivat huoltamassa luudanvarsiaan läksyjenteon jälkeen, kun kuulivat pelätyn äänen hekin. Se kuului makuusalin toiselta laidalta. Harry käännähti katsomaan, mutta ääni lakkasi saman tien eikä mikään liikkunut. Näkyvissä oli vain Deanin vuoteen jalkopäässä oleva matka-arkku.
"Kuulitko sinäkin sen?" Harry kysyi.
Ron nyökkäsi niin kalpeana, että pisamat korostuivat entisestäänkin.
He vilkaisivat hermostuneina toisiaan, mutta kun mitään ei tapahtunut, he jatkoivat luutiensa varpujen trimmaamista.
Ääni kuului uudelleen, nyt hieman eri suunnasta. Mutta kun he kääntyivät katsomaan, se lakkasi. Näkyvissä oli vain Seamusin vuoteen jalkopäässä oleva matka-arkku.
Harottaneet varvunpätkät tipahtelivat lattialle trimmaussaksien napsahtelun tahtiin. Harry tajusi viiveellä Deanin omistaman matka-arkun olevan musta ja jalkapallomerkein koristeltu, kun taas Seamusin oli ruskea ja vähän kolhuinen. Se, jonka hän oli nähnyt, oli ollut erilainen.
Hän käännähti jälleen ja ennätti vilaukselta nähdä, kuinka suuri puinen matka-arkku juoksi ulos makuusalista. Sadoilla pienillä jaloilla.
*
"Matka-arkut eivät juokse", Hermione sanoi. "Eivät edes velhomaailmassa."
"Tämä juoksi", Harry sanoi.
"Minä kuulin sen myös", Ron sanoi.
"Olette hinkanneet luutianne niin pitkään, että näette harhoja."
"Emmekä ole! Se ihan oikeasti juoksi!"
Hermione huokasi. Hän ei selvästikään uskonut, mutta päätti silti ottaa asiaan järkevän lähestymistavan. "Selvä. Linna on täynnä matka-arkkuja. Miltä se pakoon juossut yksilö tarkalleen näytti?"
"Vähän kuin isolta merirosvon aarrearkulta." Harry mietti vähän aikaa yrittäen muistaa mahdollisimman paljon yksityiskohtia. "Puuta. Pronssihelat. Se tuijotti minua."
"Hemmetti", Ron sanoi.
"Matka-arkut eivät myöskään tuijota", Hermione huomautti. "Millä muka? Oliko sillä silmät?"
Harry pudisti päätään. "Se vain tuntui tuijottavan... Meidän pitää etsiä se. Tai kertoa McGarmiwalle, tai jotain –"
"Eikä pidä. Sitä ei ole olemassa."
"Näin sen ja se juoksi! Sillä oli jalat! Lukuisia pikkuisia jalkoja."
"Ehkä useampi kotitonttu siirsi sitä toisaalle ja ne olivat arkun alla kantamassa sitä –"
"Minä näin sen, Hermione!"
"Mitä sitten, jos näitkin?" Hermione kivahti. Häntä näytti loukkaavan henkilökohtaisesti ajatus, että olemassa saattaisi olla jotain niin epäloogista kuin kävelevä matka-arkku. "Jos näitkin... Harry, se on matka-arkku. Mitä harmia sellaisesta muka voisi olla?" Hän hautautui paksun kirjan taakse ja kieltäytyi jatkamasta keskustelua.
*
Vahtimestari Voro katosi. Alkuun hässäkkä ei ollut kovinkaan suuri ja huomattava osa oppilaista tunsi vahingoniloista innostusta, mutta päivän mittaan yhä useampi huolestui. Oli hieman epämiellyttävää, ettei kukaan tullut siivoamaan käytäviä sontapommisodan jälkeen.
Illalla kaikki opettajat ja valvojaoppilaat jo juoksentelivat ympäri linnaa kadonnutta etsimässä, ja muotokuvat auttoivat parhaansa mukaan. Harry tutki Kelmien karttaa ja pitkän etsinnän jälkeen löysi Voron täplän eräästä toisen kerroksen tyhjästä varastohuoneesta.
Hän ei kertonut Ronille ja Hermionelle mihin oli menossa, koska oli hieman myrtynyt siitä ettei Hermione ollut uskonut häntä eikä Ron puolustanut häntä kunnolla. Hän vain hiipi tuvasta näkymättömyysviittansa suojissa ja puikkelehti linnan halki, kunnes seisoi oikean oven edessä.
Huoneessa, jossa Voron olisi pitänyt olla, kyyristeli matka-arkku. Se huokui pahantahtoisuutta ja aivan ehdottomasti tuijotti Harrya, vaikka sillä ei ollutkaan mitään millä tuijottaa.
Harry oli oksettavan varma siitä, että se oli syönyt Voron.
Hän ja arkku mittailivat toisiaan hyvän aikaa. Millaiset loitsut tehoaisivat matka-arkkuun, jolla oli satoja jalkoja? Tarantallegro? Leijutusloitsu? Sitä ei oikein voinut riisua aseistakaan.
Arkku syöksähti Harrya kohti, sen raskas kansi raottui neliskulmaisen massan törmätessä häneen ja hän kaatui taaksepäin kapineen syvyyksiin. Kannen sulkeuduttua tuli hyvin pimeää.
*
Määrättömältä tuntuvan ajan kuluttua Harry näki nopeasti levenevän valojuovan, kun matka-arkun kantta raotettiin. Sen avauduttua kokonaan Harryn oli räpyteltävä silmiään, sillä absoluuttisen pimeyden jälkeen iltahämärä tuntui liian kirkkaalta.
"Oletteko kunnossa?"
Valaistukseen sopeuduttuaan Harry näki pienen miehen, jolla oli silmälasit ja leveä, joskin huolestunut hymy. Mies muistutti stereotyyppiä överiksi vedetyssä komediassa esiintyvästä turistihahmosta.
Harry ei ollut alkuunkaan kunnossa ja ravisti päätään. Hän oli nähnyt Voldemortin kasvojen törröttävän Oraven takaraivosta, hän oli taistellut basiliskia ja ankeuttajia vastaan ja selviytynyt aika paljosta muustakin, mutta mikään ei ollut koskaan ollut yhtä kammottavaa kuin tähän matka-arkkuun joutuminen.
Voro, joka istui värikkäässä likapyykkikasassa hänen vieressään, näytti olevan täysin samaa mieltä ja tuijotti kukkapaitaista miestä mykkänä ja silmät pullottaen.
Arkkua ei ollut voinut avata sisältäpäin. Arkussa oli ollut pimeää. Siellä oli ollut –
Harry päätti, ettei ajattelisi sitä enää ikinä. Ikinä.
Hän ja Voro kiipesivät ulos tärisevin jaloin. Tuntematon mies sulki arkun kannen kuin kyseessä olisi maailman luonnollisin asia, ja arkku hypähteli iloisesti lukuisilla pikkujaloillaan. Kuin koira, joka riemuitsee nähdessään isäntänsä.
"Mikä tuo oikein on?" Harry kysyi. Vaikkei oikeasti halunnut tietää.
"Se on minun Matkatavarani", mies sanoi. "Se karkasi."
Harry ei tiennyt pystyisikö nukkumaan enää ikinä, mikäli maailmassa oli karkailevia, ihmisiä syöviä matka-arkkuja. Ehkä hänen pitäisi mennä sairaalasiipeen ja pyytää terapiaa, muistiloitsua, ihan mitä tahansa, mikä veisi tapahtuneen hänen mielestään ikuisiksi ajoiksi.
Mies avasi arkun uudelleen ja veti esiin Nevillen muistipallon, Hermionen sukan, Ronin origamin ja parikymmentä muuta kadonnutta esinettä. Hän ojensi ne Harrylle ja Vorolle. "Ilmeisesti se halusi keräillä minulle matkamuistoja. Niin kiehtovan näköisiä esineitä... mutta en voi pitää niitä. Se oli varastamista."
"Öh", Harry sanoi syli täynnä pikkuesineitä.
"Pahoittelen häiriötä. Etsin jotakuta, joten minun on mentävä. Sääli – niin pittoreskin näköinen linna. Kunpa minulla olisi enemmän aikaa." Miehen katse harhaili sivuun. Harry seurasi katseen suuntaa ja näki Tylypahkan, matka-arkku oli näemmä kantanut heidät ulos ja juossut sitten omistajansa luo.
"Öh", Harry sanoi uudelleen.
Hän katseli Voron kanssa, kuinka mies käveli tiehensä Matkatavaroineen. Lopulta pienten jalkojen tepsutus oli kadonnut eikä miehestä enää näkynyt edes kirkuvanvärisen paidan selkämystä.
Vaikka oppilaiden oli liian myöhä olla ulkona, Voro ei antanut Harrylle jälki-istuntoa. Sen sijaan he palasivat kouluun harvinaisen yhteisymmärryksen vallassa, eikä kumpikaan koskaan maininnut kenellekään mitään arkun sisäpuolesta.
Joistakin asioista vain oli parasta olla puhumatta. Mutta välillä hiljaisina, hermostuneina hetkinä Harry kuvitteli kuulevansa sen – satojen jalkojen pehmeän tepsutuksen.
