Nimi: Maaksi sinä olet jälleen tuleva
Kirjoittaja: Wild Child
Ikäraja: S
Maaksi sinä olet jälleen tuleva
Pomppaan lauantaiaamuna sängystä sähköä täynnä. Huoneeni on lännessä, mutta aamun kajo valuu sisään ikkunastani räystäitä pitkin. Rastaat ovat aloittaneet jo työnsä. Valo on tähän aikaan aamusta jotain, mikä ei ole pimeää, mutta ei selkeästi vielä valoakaan. Jätän vuoteen petaamatta ja solahdan tuolin karmille valmiiksi järjestämiini vaatteisiin, juon vesilasillisen istuessani pytyllä ja nielaisen banaanin kokonaisena sitoessani tossujeni nauhoja. Olen neljässä minuutissa ulkona. Levitän käsivarteni kohti aamua ja annan valon pirstaloida rintakehäni. On ihanaa olla hetki haavoittuva ja vahva niin. Taivaanranta on persikkaa. Muistan taas, miten hengitetään oikein: syvältä ja syvälle. Hämähäkinseitit tuulettuvat pois keuhkojeni pohjalta. Lähden liikkeelle.
Asvaltti on poltellut jo viikon jalkojeni pohjia aamulla töihin ja illalla kotiin kävellessäni. Terävä sepeli helisee korvissani ihanasti, vaikka koirani tassuparkoja käy kyllä sääliksi. Se raukka yrittää kävellä viimeisten sohjojen päällä ja mahdollisimman reunassa, missä se tietysti tallaa kakkaa ja muuta moskaa, mitä se ah niin lumoava valkoinen vaippa kätki sisuksiinsa. Se saa nyt pysyä taas poissa sängystäni.
Aivan kuin nilkoissani olisi siivet, kun juoksen junaradan yli ja vanhan viinatehtaan ohi. Ajattelen miljoonatta kertaa kuinka sinne pitäisi mennä kuvaamaan. Vanhoissa tiiliseinissä ja muratissa on jotain todella charmikasta. Pysähdyn hetkeksi tutkimaan tienvarteen ilmestynyttä vaihtolavaa. Hetki venyy, kun puntaroin, miltä oranssi metallinen pukuhuoneen vaatekaappi näyttäisi kodissani. Luovun ajatuksesta tajutessani, miten painava ja epäkäytännöllinen se oikeastaan olisi. Jatkan matkaani ja juoksen kirkon pihan poikki kohti metsän reunaa. Aamun kajo saa pytingin hohtamaan valkoisena. Lintu kököttää ristin päällä ja ulostaa katolle.
Metsän nielaistaessa minut olen viileän kuivuuden sijasta kostean mullan tuoksu ympäröimä. Auringon laikuissa on sulaa, varjossa on lunta ja maa on vielä roudassa. Valo muuttuu erilaiseksi, kun puiden rungot ja paljaat oksat pitävät sitä etäällä, mutta päästävät kuitenkin valoa vuolaasti sisään. Sammal tasoittaa ja vaimentaa ääniä, mutta kaikki kuuluu tarkasti: rytmikäs askellukseni polun neulasiin, takkini kahina ja luonnon nimeämätön kuiske. Täydellinen akustiikka, sanoisin ja sen kunniaksi laulan hetken lempilauluni kertosäettä, sillä en osaa mitään muuta ulkoa. Otan taiteellisia vapauksia ja kehittelen mitä kauheampia stemmoja. En voi olla nauramatta. Hiljennyn vasta kun saavun hakkuuaukean laidalle.
Metsäni ei ole mikään oikea aarniometsä, joku omistaa sen ja joku päätti tehdä viime syksynä niin kutsuttuja metsänhoidollisia töitä. Kuiva nimitys siemenpuiden spraymaalaamiselle ja muiden kaatamiselle. Aukean laidassa kohoaa kaksi kertaa minun kokoiseni risuvuori. Olisivat vieneet nekin pois ja tehneet haketta. Astun aukealle. Maan pintakerros ei ole toipunut koneiden vierailusta ja suurien renkaiden jättämät urat ovat rumia arpia. Varvut, sammalpaakut ja jätetyt oksat ovat levällään niin kuin paikka olisi ryöstetty. Hiisivuori on viety minulta: kaikki polut ovat kadonneet eikä mikään näytä tutulta. Yhden miehen hautajaissaattueeni tarpoo raskaasti aukean yli - jotenkin en osaa olla kiertämättäkään sitä.
Olen edelleen ajatuksissani ja huomaan linnun vasta kun jalkani on laskeutumassa sen päälle. Onnistun reagoimaan viimehetkellä niin että kengänkantani iskeytyy karikkeeseen sentin verran linnun päästä. Se pyristelee toista siipeään käyttäen kauemmas ja siitä lähtee voipunut mutta yllättävän kova pink-pink ääni. Lintu jaksaa raahautua maata pitkin metrin mutta uupuu sitten varpujen joukkoon. Katson lamaantuneena kiiltävää mustaa ja keltaista nokkaa. Se on mustarastas.
Luonnossa kulkeva löytää tuskin koskaan kuollutta tai kuolevaa eläintä. Ne tajuavat, kun niiden aika tulee ja etsivät tai kaivavat itselleen kolon viimeiseksi lepopaikakseen. Metsästäjien ikuinen ongelma ovatkin piiloon pyrkivät haavoittuneet eläimet. Ystäväni koira kaivoi puutarhaan kuopan ja kuoli seuraavana päivänä.
Huomaan että linnun toinen siipi sojottaa omituisen näköisesti. En ole asiantuntija, mutta arvelen, että se on joutunut jonkin haukan hyökkäyksen kohteeksi. Lähestyn lintua varovaisesti. Olen niin lähellä, että näen sen silmien olevan ummessa. Lintu parka käytti viimeiset voimansa paetessaan minua. Tuntuu pahalta. Tiedän, että kaikki mitä seuraavaksi aion tehdä on kornia ja lapsellisen typerää, mutta juoksulenkin jatkaminen kuin mitään ei olisi tapahtunut on täysin mahdoton ajatus. Mieleeni tulee heti vanhempi koivu mäen rinteessä, jonka juurakkoon on muodostunut pieni onkalo. Se ei olisi kovin kaukana aukean reunasta. Veisin linnun sinne. Minulla on sen verran tylsää aikuismaista järkeä päässä, että tajuan parhaaksi olla koskematta lintuun paljain käsin. Riisun juoksutakkini, polvistun maahan ja nostan linnun sen avulla. Se avaa silmänsä ja nokkansa äänettömään huutoon. Se ei olekaan kuollut. Ei helvetti, tajuan. Minun on lopetettava se. Viivytän sitä hetkeä ja toisaalta myös linnun tuskaa päättämällä mennä ensin ajattelemani koivun luo.
Kuljen varovaista puolijuoksua lintu käsissäni. Varjopuolen rinne on jäässä ja käytännössä liu’un sen alas rukoillen pystyssä pysymistä, vaikka en yleensä juuri harrasta moista. Linnun pudottaminen nyt olisi kuitenkin pahinta mitä voin tällä hetkellä ajatella - lukuun ottamatta sitä tappamista.
Siinä se koivu on. Lasken linnun pienelle siirtolohkareelle ja katselen ympärilleni neuvottomana. Kiviä on turha kuvitella löytävänsä saatikka irrottavansa jäisestä maasta. Huomaan tukevan näköisen karahkan. Tartun siihen ja se painaa miljoona kiloa. Menen mustarastaan luo ja silmiäni alkaa kirvellä. Kohotan oksan ja lyön lintua - kerran ja tarpeeksi kovaa, että olen varma, ettei minun tarvitse tehdä sitä uudelleen.
Laitan kotona teeveden kiehumaan. Tuijotan neljä minuuttia kattilaa ja lasken joka ikisen pohjaan muodostuvan kuplan. Istun saavini kanssa keittiön lattialle.
Mietin luonto-ohjelmia, joissa gepardi juoksee antiloopin kiinni tai pingviinipariskunta pudottaa munansa. Mietin ihmisiä kameran takana, jotka ovat päättäneet, etteivät he saa estää villikoiria syömästä kilpikonnien munia. Mietin viimeisiä tiikereitä maapallolla, jotka on ”pelastettu” eläintarhoihin ja sukupuuttoon kuolleita rumia matoja joista kukaan ei tiedä. Mietin tehtaita ja liukuhihnoja, joissa kasvatetaan ja kuljetetaan maissin ja autojen sijasta sikoja ja kanoja. Mietin ystäväni koiraa kaivamassa kuoppaa mustaherukkapuskien alle ja viime keväänä polttohaudattua isoisääni. Mietin krematoroinnin hiilijalanjälkeä ja kemikaalein elävännäköisiksi balsamoituja ruumiita lakatuissa ja koristelluissa arkuissaan.
Teeni jäähtyy ja tiedän vain sen, että tapoin ensimmäisen kerran omin käsin.
Wild Child
