Kirjoittaja Irishe
Ikäraja K-11 (ison kysymysmerkin kera)
Tyylilaji Draama (?)
Hahmot Minä olen mies, joka kuoli lääkärien lakattua hoitamasta minua heti, kun he saivat selville minun olevan transsukupuolinen.
A/N Minä olen henkilö -haaste, kohdan Minä olen mies, joka kuoli lääkärien lakattua hoitamasta minua heti, kun he saivat selville minun olevan transsukupuolinen pohjalta rakensin tekstin, jossa mies käy läpi elämäänsä.
Vihasta vihaan liukuneet
Minä olen mies, joka kuoli lääkärien lakattua hoitamasta minua heti, kun he saivat selville minun olevan transsukupuolinen.
Vuosia minä kuvittelin olevani rikki, jotenkin viallinen. Kuristuin ympäristön odotuksiin miettiessäni, kuinka ihmeessä minun pitäisi tuntea oloni viihtyisäksi mekoissa ja hameissa, kun koko mieleni huusi minun päälleni tuulihousuja ja huppareita, juhliin mustaa pukua tai frakkia, sakettia.
Vuosia minä vietin vihaten omaa vartaloani. Tuijottaen ahdistuneena peiliin, josta heijastui vastaan kaarteita väärissä paikoissa. Vuosia minä kiroilin ja itkin ahdistustani yksin huoneessani iltaisin, voidakseni aamulla jälleen pukeutua liian suureen paitaan, joka toivon mukaan kätkisi alleen kaiken sen muodokkuuden, jolla minua oli sukuni geenien ansiosta siunattu. Vuosia minä vihasin, vihasin omaa itseäni.
Lukuisista internetissä vietetyistä tunneista huolimatta en oppinut hyväksymään kehoani. En kyennyt nauttimaan elämästä näillä kasvoilla, tällä vartalolla. Tunsin ylitsepääsemättömän voimakasta halua satuttaa itseäni, poistaa kivulla kaiken sen, joka muistuttaa minua kaikesta siitä, mitä ihmiset minun olettavat olevan. Minun elämäni oli taistelua päivästä toiseen, taistelua oman pääni sisällä.
Vuosia minä kielsin totuuden. Kielsin, koska minulla ei ollut mitään muutakaan keinoa käsitellä asiaa. Toiset vuodet minä vihasin totuutta. Vihasin, koska minulla ei ollut mitään muutakaan keinoa käsitellä asiaa.
Miten kukaan, joka omistaa kauniin, norjan nuoren naisen jäntevän vartalon voi vihata vartaloaan? Miten kukaan voi tuntea olevansa jotain muuta kuin on? Miten kukaan voi elää ristiriitaisessa identiteetissä kehoonsa nähden? Miksi?
Kun noina vuosina katsoin itseäni peiliin, näin ihmisen, jota en tunnistanut. Mikään peilistä minua vastaan katsonut ei näyttänyt minulta itseltäni. Mikään ei vastannut sitä mielikuvaa, joka minulla päässäni oli minusta itsestäni – ei mikään. Eivät edes silmät, jotka olivat liian lähellä toisiaan, saatikka nenä, joka oli liian suora ja siro. Eivätkä etenkään täysin sileät posket, joita ei varjostanut minkäänlainen sänki.
Viimein, minä menetin kärsivällisyyteni. Menetin itsehillintäni täysin ja kiedoin itseni valkoiseen harsoon. Puristin itseni niin ohueksi kuin omilla voimillani puristetuksi sain. Litistin rintakehäni niin tiukkaan, että henkeä ahdisti ja kiedoin vyötärölle täytettä niin, etteivät lantioni leveät linjat kaareutuneet enää irrallisina siivekkeinä vyötäröni alta. Ja vihdoin peilistä heijastuva kuva näytti etäisesti tutulta.
Oli helpottavaa nähdä linjakas siluetti ilman ylimääräisiä kurveja. Helpotuksen kyyneleet vyöryivät kasvoilleni tukahdettuna poltteena häpeää. Vaikka ensimmäistä kertaa tunsin oloni hyväksi, edes osittain omaksi itsekseni, hyvännäköiseksi, en silti voinut olla tuntematta syyllisyyttä tunteistani. Miksi minä tahdoin tätä kaikkea? Miksi minä?
Niin. En voinut sanoa sitä tuolloin edes ääneen. Nyt, kun elämäni juoksee silmieni edessä taaksepäin kurottuna rukousnauhana muistoja, voin vihdoin sanoa sen ääneen: Miksi minä tahdoin olla mies? Miksi naisen vartalo ei riittänyt minulle? Miksi tunsin olevani väärässä kehossa, vaikka kehoni oli monien ikäisteni kadehtima? Miksi en vain voinut olla onnellinen nainen?
Minä tunsin olevani mies. En nainen. Mies. Yksilö, jonka kerrotaan ajattelevan jalkovälillään. Mutta entä, kun sitä jalkoväliin sijoitettua ajatteluun käytettävää elintä ei ole? Mitä minä sitten olen? Pelkkä vanki? Miehenpuolikas?
Silloin minä olin rappeutunut kuvaus ihmisestä, kidutettu kuolema, joka ei koskaan lakannut huutamasta, vaikka äänihuulet olivat jo vääntyneet ja murtuneet, katkenneet. Minä olin varjo, joka pimeässä lymyten peläten odotti valoa, tilaisuutta nousta kuin Feeniks tuhkasta.
Silloin minä olin rohkea, nyt en enää ole.
Silloin minä nousin ja sanoin äidilleni, että mitään en koskaan ole halunnut niin paljoa kuin olla mies: aikuinen mies, aikuisen miehen vartalossa. Eikä äitini huokauksesta ja surusta silmissä ollut minulle vastusta minun kulkiessa jännittyneenä siitä ensimmäisestä portista, joka vei minut lähemmäs ihmisyyttä.
Voi luoja. Ne testit. Lukuisat kysymykset kukkakauppojen perustamista Indokiinan sentimentaalisiin kyläkortteleihin eläkepäivien viimeisinä tunteina eivät vastanneet minun käsitystäni mielentilan selvittämisestä ja identiteetin perusteiden katselmuksesta. Ehkä ne kuitenkin kertoivat psykiatrilleni jotain hänen määrätessä minulle hormonilääkkeet, joiden avulla ääneni tulisi laskeutumaan sopraanotasoisesta keijukaishelinästä vähän siedettävämpiin oktaaveihin, jotka poistaisivat poskieni siloisuuden ja antaisivat minulle vihdoinkin mahdollisuuden työstää lihaksistani miesmäisempiä.
Ne hormonihuuruiset kuukaudet saivat minut kuolaamaan lähes kaikkea, joka oli rinnastettavissa sanaan seksikkyys, seksi. Ne saivat minut punastelemaan heikkojen kaksimielisten puujalkavitsien edessä, käyttäytymään lajilleni tyypillisen aggressiivisesti kaikkea omistamaani kohtaan. Minusta tuli nopeasti machoileva alfa, joka kestänyt lainkaan poikkipuolisia sanoja, eikä erimielisyyttä. Tuona aikana nyrkkini puhuivat kuuluvammin kuin ääneni, jonka toimintaan en alkuunkaan luottanut.
Ja minä vihasin sitä. Vihasin niitä epävarmoja tunteita, jotka saivat minut tuntemaan itseni kömpelöksi, hölmöksi, noloksi ja tyhmäksi. Vihasin niitä katseita, joita ihmiset minuun loivat. Vihasin sitä hämmennystä, jota ihmiset minut kohdatessaan pyrkivät epäonnisesti peittämään. Vihasin jokaista hetkeä, vaikka samaan aikaan olin onneni kukkuloilla. Olin edelleen miehenpuolikas, mutta olin jo lähempänä kokonaista.
Nyt en enää tiedä mitä olen. Istun yksin sairaalavuoteellani ja katson valkeaa seinää. Kassia, joka odottaa vieressäni puolitäytettynä poistumistani. Niin kuin vuosia sitten, kun saavuin klinikalle odottamaan tuomiotani.
Olin tuolloin jo saanut mieleni tasaantumaan. Akne ja alkava kaljuuntuminen olivat tasoittuneet, aggressiivisuus oli painunut taka-alalle meditaation tuoman rauhan myötä, lihominen oli vaihtunut lihaksistoon, joita kelpasi esitellä – tai olisi kelvannut, mikäli muut vartaloni muodot olisivat olleet edukseni. Lääkärintutkimuksessa selvisi vartaloni vastaanottaneen hormonihoidon toivotulla tavalla. Psykiatrin myöntävällä lausunnolla minulle myönnettiin lupa korjaaviin leikkaukseen.
Ne kivut olivat helvetilliset, niin kuin nytkin. Edellisestä toivuttuaan, en kuitenkaan koskaan voinut lakata odottamasta pääsyä seuraavaan: äänihuulileikkauksista rintojen poistoon ja vihdoin sukuelinkirurgiaan. Kuinka monena iltani istuinkaan vuoteellani kädet polvien ympärille kiedottuna hengittäen pienen pieniä tuskaisia henkäyksiä estääkseni lihaksiani liikuttamasta kipuilevia leikkaushaavoja, jotka jokaisen henkäyksen myötä tuntuivat repeävän milli milliltä auki.
Nyt istun sängylläni apaattisena tuijottaen ulos pimenevään iltaan lattialla levällään lompakkoni sisältö; ajokorttini, josta käy ilmi sukupuoleni, nimeni ja sosiaaliturvatunnukseni. Istun ja katson elämäni lipuvan käsieni ulottuvilta. Istun katsomassa, kuinka kaikki se, jonka vuoksi olen vuosi taistellut, valuu verisinä sirpalein pitkin huoneeni lattioita.
En ole enää miehenpuolikas. En edes mies. Olen kuollut mies.
Mies, jonka lääkäri kieltäytyi hoitamasta minua kuullessaan minun olevan transsukupuolinen.
Olen mies, joka ei koskaan edes syntynyt. Olen mies, joka tehtiin.
Mutta olen mies.
Kylläkin kuollut sellainen, mutta olen silti mies.
Minä ehkä synnyin naisena, mutta minä sain kuolla miehenä. Vaikka en ehkä toivomallani tavalla.
Vielä viimeisillä henkäyksillänikin minä törmäsin siihen totuuteen, etten vieläkään ollut riittävä. Olin vajaa, epätäydellinen. En ollut mitään, mitä minun piti olla, vaikka olin minä. Viimeinkin minä olin minä.
Ja silti minä pelkurimaisena suljin silmäni ja annoin heidän tappaa minut kieltäytymisellään. Enkä minä olisi ehtinyt muualta edes hoitoa pyytää. Aorttani oli jo revennyt ja veri tulvi keuhkoihini. Elämäni oli pirstaleina ja minä. Tuskin sen kauniimpi.
Menneisyyden kukka, asetonilla poltettu ruusu sen vetokaapin huuruisessa ikkunassa, kidutettu kuolema, jonka kasvoilla lepää vääristelty totuus, vielä haudassakin – nainen.
