Rakkauden rumat jäljet | K-11 | Kauhu, mystiikka

[hedge14]

Nimi: Rakkauden rumat jäljet
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: K-11
Genre: Lievää kauhua ja mystiikkaa?
Summary: Kuusi lyhyttä hetkeä.

1.

Kasvoi hiljainen etiäinen hänen silmiensä alla. Pihalla kolasi lunta, keltainen kola kädessään heilui, mutta lumikasat eivät kasvaneet, eikä tumma hahmo astunut sisään, vaikka eteisen ovikin kolahti.

Ja sitten, äkillisesti, käännähti hahmo kolansa kanssa, tiputti maahan. Askeleet kaartuivat pensasaidan taa ja sinä hetkenä nainen tiesi, että mies ei milloinkaan tulisi kotiin. Oli tullut tekemään viimeiset lumityöt, mutta se siitä.

Etiäinen jättää jälkeensä painavat taivaat ja hiljaa alas leijailevan lumen.

2.

Antautukaa, kiiruhtakaa ennen kuin se saapuu. Irvokas, vanha ja elämää suurempi. Paha, joka ei kasva puutarhassa, ei nuku aallokon suojissa. Ei kipua kipinänä ikuisesta tulesta. Ei, peto tulee eikä kukaan olisi sen nimeä arvannut. Muotoa tuntenut, miettinyt sen surkeaa kuolaavaa ääntä. Jo ennen loppua se nousee ja jää se lopun jälkeenkin. Eikä se ole yksin, sillä se saa kaikki ne, jotka eivät minun puoleeni taivu, palvo minua pedon sijaan.

Kaatukaa miekkani alle tai odottakaa sen saapumista.

3.

Yksin hoiperteleva sairaalasänky raapii seinän vierustaa. Käytävässä on valoa, vaikka kukaan ei sen sinne sallinut tulla. Käytävän päässä valkoinen kulunut ovi herää, avautuu viehättävästi siniseen valoon.

Juoksisitko sinä sitä kohti?

Vai kääntyisitkö sinne mistä tulitkin, pimeyteen?

4.

Hei, se sanoo. Painaa hymynsä ikkunalasiin. Tummat kiehuvat, kierot hiukset rajaavat enkelinkasvot yössä vallitsevaan pimeyteen. Yön ja tukan ero on vain heikko rajaviiva, joka silmänräpäyksessä sulaa. Onko kasvoilla hiuksia sittenkään?

Pitäisikö kääntyä sängyssä takaisin seinän puoleen? Vai menisiköhän sittenkin avaamaan sille ikkunan?

Puiden latvat huojuvat.

5.

Katsokaa! Uskokaa! Kuulkaa minua, olkaa minun tukenani, ikkunani maailmaan. Peilini piinaa, lammen pinta nauraa. En minä voi tännekään jäädä. Vesilasin vääristymään, hopeoiden rakastettuun kosketukseen. Antakaa minun tulla.

Kutsukaa minua!

Ehkä sieluni silloin on vapaa.

6.

Rakkaus on kirjoitettu lakanoihin hiellä ja verellä. Se on painettu tyynyyn hiussuortuvien märällä kosketuksella, raavittu patjaan kivusta vääntyneillä sormilla. Ja onhan se livahtanut sängyn jalkopäähän, jäänyt jälkiin jotka jäivät, kun jännittyneet jalat valuivat tarkkaan asetelluilta paikoiltaan.

Ruumis on jo viety pois.

Tuore isä pitelee poikaansa ja itkuisin, punaisin silmin, suljetuista huudoista turvonnein huulin katselee rakkauden rumia jälkiä.

[tellie]

Kommenttikampanjasta... öh, yötä?

Tykkäsin. Lujaa. Kokonaisuudessaan hyvin vahvaa, ilmaisuvoimaista ja monitulkintaista tekstiä, joka vihjailee tarpeeksi mutta ei liikaa. Pari kertaa sai lukea ennen kuin teksti avautui. Minulle avautui kuolinkertomuksena, ja toisaalta vastakohtien juhlana.

Oma suosikki on ehkä 1. hetki, vaikken oikein saa sitä jatkumoon näiden muiden kanssa... Ehkä lähtisin tulkitsemaan epäkronologisen kerronnan kautta jos minkään, sellaisen että tässä on nyt sitten syntyvän pojan loppu. Tai tarvitseeko sen olla samakaan poika, mutta kun viimeisessä joku syntyy, niin ensimmäisessä jonkun täytyy kuolla.

Toinen teksti jatkoi samalla vallan positiivisella otteella: kuollako, vaiko tulla vanhaksi? Väkivaltainen kuolema puhuu vahvalla äänellä, ja näin parin lukemisen jälkeen johdattelee ajatukset jo seuraavaan tekstiin, joka minulle avautui kuolemanrajakokemuksena. Että mennäkö nyt sitten siihen taivaiden kutsuvaan valoon vai takaisin pimeyteen, joka myös elämänä tunnetaan, mutta jossa läheiset ja ystävät ja sukulaiset ovat, ja kaikki se minkä ihminen tuntee ja mitä rakastaa.

Nelosta pidän itse vähiten kiehtovana näistä hetkikuvauksista. Ei siinä mitään varsinaista vikaa ole, mutta minulle se näyttäytyy ehkä hieman tarpeettomana kokonaisuuden kannalta, ja "yössä vallitseva pimeys" jotenkin saa omat yliyrittämissensorit piipittämään.  Toisaalta pidän kyllä tästäkin pätkästä melko paljon, koska korostaa naisen valintaa ja osin epätoivoakin. Kun valinta ei välttämättä olekaan se, meneekö johonkin taivaiden valtakuntaa kuuntelemaan enkelten laulua tai vastaavaa, vaan Viikatemies pitää suorastaan kutsua sisään ja lähteä hänen mukanaan yöhön, eikä suinkaan lampsia mihinkään enkelikuoron lauluun.

Viidennessä näen haamun, joka haluaa kurkottaa kohti eläviä, mutta ole kuin vesilasin vääristymässä. Ehkä olisi sittenkin pitänyt lähteä valoon eikä palata takaisin pimeyteen, koska tänne ei tosiaan voi jäädä. Haamu tahtoo jo pois.

Ja viimeisessä sitten minulle selvisi haamun henkilöllisyys, eli pojan synnytyksessä kuollut äiti. Haluaisin sanoa tästä viimeisestä paljon muutakin, koska se on varsin kaunis ja koskettava ("rakkeuden rumia jälkiä"), mutta en vaan löydä sanoja.

[hedge14]

Heipä hei! Kiitos paljon pitkästä ja kattavasta kommentistasi!

Tosi mukavaa, että tämä teksti iski sinuun. Kerrot todella hyvin omat tulkintasi, joita on hauska lukea. Osin olet ajatellut asiat aivan samalta kannalta kuin minä, osin tulkintasi on jopa vakuuttavampi kuin alkuperäinen ajatukseni. En viitsi sen enempää kertoa, mitkä tulkinnoista meni yks yhteen ja mitkä ei, sillä tällaisessa tekstissä lukijan omalle mielikuvitukselle tuleekin jättää tilaa. Sen verran voin kyllä sanoa, että en kirjoittaessani ajatellut kaikkia hetkiä kokonaisuutena. Siksi olinkin yllättänyt siitä, kuinka luontevasti ne olet yhdistänyt.

Sitten kritiikkiin. Olen oikeastaan samaa mieltä, että numero neljä ei ole niin onnistunut kuin muut. Se pohjaa omiin mietteisiini yöllä, siihen ikkunan tuijotteluun ja hetkiin, kun oma mielikuvitus ei anna rauhaa. Täytyy sanoa, että en saanut tuota tunnetta oikein tiivistettyä oikein ja teksti jää latteaksi. Ehkäpä siitä olisi pitänyt tehdä yksityiskohtaisempi ja pidempi...

Minusta on hienoa, kun lukija sanoo jääneensä sanattomaksi. Toivon, että se pitääkin viimeisen kohdalla paikkaansa, etkä vain kirjoitellut ylisanoja.

Kiitos vielä todella paljon!

[Verinen Paronitar]

Ai kauheeta, en viitsi edes vilkaista tuota edellistä pitkää kommenttia, kun omat ajatukseni ovat tämän jäljiltä niin sekavat. Mutta siis pidin todella paljon, hieno kokoelma!

Eka ja vika olivat suosikkini, tosi vahvoja pätkiä ja toimivat mahtavasti juuri nimenomaan alkuina ja loppuina. Pidin siitä, että näissä näkyi monta erityyppistä kauhun klassikkoa kummitusten ja piinaavien pahojen henkien maailmasta, ja tekstit edustivat niiden kautta vähän eri genrejä. Tässä oli hyvää hiipien lähestyvän kauhun tunnelmaa, ja tällainen lyhyiden raapaisujen rakenne toimi edukseen.

Kiitos hienosta luettavasta!

[hedge14]

Hei Verinen Paronitar ja kiitos kommentista!

Minusta tuo sana "hiipivä"  kauhu oli tosi hyvä valinta kuvaamaan näiden tunnelmaa. Kyseessä tosiaan ei ole mitään kauhean rankkaa tekstiä. Epäilin vähän voiko tätä edes kauhuksi kutsua, vaikka viittauksia kauhun maailmaan onkin. Tärkeämpää minulle oli teemat yliluonnollisen takana, eikä niinkään lukijan pelotteleminen.

Kiitos vielä kerran!