Title: Olen pahoillani
Author: Minäpä minä
Rating: S
Pairing: Blue/Jomy
Genre: Angst, drama..?
Fandom: Toward the Terra
Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.Warnings:
Spoilaa koko animea.Disclaimer: Toward the Terra on mahtavan Keiko Takemiyan omaisuutta, minä vain lainaan hahmoja vähän.
Summary:
Olen pahoillani.A/N: Ja turha kysyäkään mistä tämä tuli. Ihastuin syksyllä animeen erään kirjan kautta ja etsin ja löysin kaikki animen osat ja odotin pari viikkoa ja päästi tämän ulos. En tiedä mitä oikein ajattelin, mutta halusin tehdä jotain, mikä nostattaisi mieltäni. Betaa ei ole, joten anteeksi jo etukäteen kirjoitusvirheistä. Minä... en oikein osaa sanoa tästä muuta kuin, että laitoinpa vihdoin esille. Pähkäilin siitä muutaman kuukauden. Ja olisi kiva, jos jättäisitte merkin siitä, että olette lukeneet.
Eka POV on Bluen, toka Jomyn.
Olen pahoillani
Olen pahoillani. Olen pahoillani, että vedin sinut tähän sotkuun. Mutta en ole pahoillani muiden puolesta vaan itseni. Minun olisi pitänyt ymmärtää, mitä se kaikki tekee sinulle, minun olisi pitänyt ymmärtää, ettää olet liian nuori siihen. Mutta kaikkien muiden puolesta en voi pyytää anteeksi, vain itseni. Se oli omaa itsekkyyttäni, halua nähdä sinut, tuntea sinut, eikä aika riittänyt siihenkään. Tunsin ajatuksesi, sillä et osannut piilottaa niitä vielä silloin ja kun osasit sen taidon, et sulkenut niitä minulta. En tiedä miksi. Kuvittelin omassa typerässä lapsellisuudessani, että ehkä sinäkin rakastit minua. Ei niin kuin minä rakastin Physistä tai kuten sinä rakastit Tonya. Mutta et koskaan sanonut niin, enkä minäkään sanonut, mutta kuinka olisin voinut. Ennen kuin sinusta tuli Solider, olit jo lähdössä ja olin varma, että jätät meidät lopullisesti, jos kerron, mitä tunsin oikeasti sinua kohtaan. Kuvittelin, että järkyttyisit. Nyt en saa koskaan tietää.
Tiedän mitä Maassa tapahtui. Tiedän missä olet nyt. Enkä silti näe sinua. Olisin niin halunnut nähdä sinut vielä kerran. Olisin sanonut, sen mitä olisi pitänyt viisitoista vuotta sitten sanoa, pelkäämättä sitä, että jätät meidät. Että jätät minut. Mutta tein sen kaikkien muiden vuoksi. Se olisi ollut itsekästä. Ja nyt on liian myöhäistä.
Kuvittelin, että kuolemassani saisin viimein tietää tunsitko samoin kuin minä, mutta en saanut. En vieläkään ole saanut tietää. Miksi suojasit ne asiat minulta? Meidän yhteytemme oli puhdas ilman salaisuuksia, tai niin ainakin luulin. En syytä sinua, syytän itseäni. Mutta siltikään en voi olla pahoillani, sillä sinä teit sen mitä olimme haaveilleet satoja vuosia. Veit meidät Maahan. Mutta olen pahoillani siitä, mitä sinulle siellä tapahtui. Enkä anna sitä itselleni koskaan anteeksi.
Kun ensimmäinen Megido oli tuhottu huomasin yhden seikan sinussa. Sen jälkeen, kun lähditte Nazcalta, et hymyillyt. Kasvoillasi oli kaiken aikaa vakava, surullinen ilme. Tiedän miksi. Sinä menetit heidät kaikki, Karinan, Kimin, Haroldin, Yuin, Samin ja lopulta minut. Olin toivonut, että silloin vihdoin antaisit sen osan ajatuksistasi olla ja olisin saanut tietää, rakastitko minua, mutta suljit sen yhä tiiviimmin.
Ja silloin, kun kerroit Tonylle, että hänestä tulee seuraajasi, sinä hymyilit. Sinun osasi oli päättynyt, tiesit sen, samoin kun minä tiesin sen, kun lähdin Nazcalle samaan aikaan, kun Megido tuotiin. Miksi hymyilit, olisin halunnut kysyä. Minä en hymyillyt, kun tiesin kuolevani. Tiesin, että joutuisin jättämään kaikki rakkaani ja varsinkin sinut. Tiesin, että en ehtinyt kertoa kaikille kuinka paljon rakastan heitä, enkä saanut kertoa sinulle kuinka paljon rakastin sinua. Kuinka paljon rakastan. Hymyilitkö ehkä, koska ajattelit näkeväsi Samin tai Karinan tai Yuin? Tai minut? Oletko nähnyt minut? Minä en ole nähnyt sinua. Tiedätkö, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Tiedätkö, että sydämeni vuosi verta silloin, kun kuolin? Tiedätkö missä olen ja yrität päästä luokseni? Minä yritän päästä, vaikka en tiedä missä olet.
Mutta ehkä et hymyillytkään minun vuokseni. Ehkä sinä halusit nähdä Samin. Sinä rakastit häntä. Ehkä et rakastanut sillä tavalla minua. Ja silti odotan. Aina ja ikuisesti.
Sanoit joskus kauan sitten, kun olin vaipunut uneen voimiesi heräämisen jälkeen, että et kadu mitään. Tarkoititko sitä todella? Vaikka näytit ulkoisesti todelliselta Soliderilta, paljon vahvemmalta kuin minä koskaan olin ollut, olit yhä se 14-vuotias poika Ataraxiasta, joka ei halunnut muuta kuin jäädä kotiin. Olisitko halunnut jäädä Ataraxiaan, jos sinulla olisi ollut mahdollisuus? Sinullahan oli ja siltikin tietäen, että vain sinä voit johdattaa meidät Maahan, näytin sinulle muistoni ja kerroin, että me tarvitsemme sinua. Silloin sinä jätit kotisi, kaiken mikä oli ollut sinulle kallista ja rakasta.
Muistatko ensitapaamisemme? Ei, se ei ollut aikuiskokeessasi vaan unessasi, kahta päivää ennen sitä. Muistatko? Näit unta minusta ja Physisistä. Olin silloin vierelläsi, vartioin untasi ja katselin sinua. Olit silloin niin viattoman ja nuoren näköinen, että en käsitä miten juuri sinä saatoit olla kaipaamamme johtaja. Ehkä juuri siksi. Silloin minä rakastuin sinuun.
Olen pahoillani itseni, en muiden vuoksi. Olen pahoillani, etten koskaan kertonut sinulle, että rakastin sinua. Olen pahoillani, että menetit heidät. Olen pahoillani, että jouduit kantamaan sen kaiken yksin. Olen pahoillani, että en voi koskaan enää kertoa sitä. Olen pahoillani, olen pahoillani, olen pahoillani.
*
Olen pahoillani. Olen pahoillani, etten pysytynyt pelastamaan sinua. Olisit saanut nähdä Maan jälleen. Minun olisi pitänyt olla nopeampi, minun olisi pitänyt pystyä auttamaan sinua. Mutta en pystynyt, enkä siksi käsitä, miksi valitsin minut. Minun olisi pitänyt mennä tuhoamaan Megido sinun sijastasi, minun olisi pitänyt pysyä auttamaan sinua, niin kuin autoin muita. En ollut Soliderin nimen arvoinen. En ole koskaan ollut.
Sinä olit kaikille rakas, he kaikki rakastivat ja ihalivat sinua, sillä sinä johdatit heidät pois, kun kaikki toivo oli menetetty. Sinä löysit uuden toivon ja sinä johdatit minut Maahan. Minäkin rakastin sinua. Ja sinä tiesit sen. Tai niin ainakin kuvittelin.
Kun sinä jätit meidät kuvittelin, etten koskaan enää voisi olla iloinen mistään. Luulin, ettemme koskaan löydä Maata. Mutta sitten iloitsin taas, kun se miekka lävisti minut. Tiesin sen, niin kuin sinäkin, että tämä oli tässä. Ja olin iloinen siitä. Olin tehnyt sen, mitä pyysit. Olin löytänyt Maan ja vienyt heidät taas sinne. Olkoonkin, että he joutuvat jättämään sen ja monet ystävät sinne. Mutta siinä minä onnistuin, tein niin kuin pyysit.
Rakastatko sinä minua? Todella? Niin kuin minä sinua? Vai rakastitko sinä minua.
Sitähän sanotaan, että rakkaus voittaa kuolemankin. Mutta eihän kukaan ole todistanut sitä todeksi. Minä uskon siihen. Aion todistaa, että rakkaus voittaa kuolemankin.
Ja tiedätkö, mitä muuta sanotaan?
Nähdään seuraavassa elämässä. Eli nähdään seuraavassa elämässä, Blue.
Plääh... *liukenee paikalta Tähtitorniin*
