Nimi: Aarrekartta
Kirjoittaja: Daran
Ikäraja: K-11
Paritus: Charlie/Hermione
Tyylilaji: Drama
A/N: Osallistuu Se oikea ja sen haaremihaasteeseen. Jos lukijalla on olo, että jää kesken, sama fiilis on kirjoittajallakin. Jotain jää uupumaan, mutta kun tätä on useamman kuukauden pyöritellyt, niin uskottava se on, etten tämän valmiimpaa tästä saa.
Vihreinä öinä, ja ne olivat vihreitä kesästä ja taikuudesta, Charlie muisti joskus suudelleensa tyttöä. Suudelleensa tavalla jolla ei muita, ja muisti tytön hennot hartiat ja puoliksi pelokkaan katseen. Vaikka nyt hän uskoi sen olleen uteliaisuutta, sillä siitä Hermione oli tunnettu; lehtien palstoilla ja vasta kirjoitetun historian ohuilla sivuilla.
Oli surullista ja huumaavaa haaveilla ruiskeista kiharoista kietoutumassa Charlien ranteiden ympärille, viettelemään ja johdattamaan häntä läpi tuhannen Helvetin - ja takaisin. Sekä toivoa niiden jälleen liimautuvan heidän ihoilleen vihreän taittuessa jo mustaan, ja vartaloiden painautuessa raukeina toisiaan vasten. Ja Charlien selkään piirtyneistä kynsipoluista: yhteinen aarrekartta.
Mutta tyttö oli lähtenyt, todennut kaipaavansa jotain erilaista, pehmeämpää. Lähtenyt ja jättänyt Charlien kohtaamaan syksyn levottoman luonnon vailla toivoa paremmasta, joka mies ei ollut, eikä voinutkaan olla. Omenapuiden liiallinen hedelmäisyys muistutti Charlieta kielletystä mausta joka oli rikkonut hänen Paratiisinsa rauhan.
Intialaiset käärmeet olivat myrkyllisimpiä, Charlie uskoi, kiroten rakastettunsa tiedonjanoa ja avointa mieltä. Mutta Parvatin lanteet olivat olleet keinuvat ja silkkiset, kynsien kimallus ja alas selän kaarta soljunut hiusten virta olivat vietelleet Hermionen vieraitten lakanoiden karttaamattomaan viileyteen.
Väärään selkään piirtyneet verinaarmut olivat tehneet selitykset tarpeettomiksi. Nainen oli pakannut tavaransa; kirjansa ja kissansa, ja ryhtynyt paluumuuttajaksi. Charlien pikkuveli oli iloinnut, (salaa, mutta Charlie tiesi) saadessaan parhaan ystävänsä takaisin kotiin. Vähemmän salassa oli surrut, kuten kai kaikki, tuhlaajapojan jäädessä taas yksin.
Nyt Charliella oli vain yönsä, lieskojen ja painajaisten punaamat, joina hän ajatteli paitsi loppua, myös sen kaiken alkua. Sitä miten oli tuntenut häpeää ja pelkoa, haluttomuutta loukata pikkuveljeään, sillä ei tiennyt, kuten eivät vielä muutkaan, Harrysta ja yhtä salatusta rakkaudesta kuin omansa oli. Bill oli kuunnellut, ymmärtänyt, eikä kuitenkaan. Pahempaakin on veljille tehty; sodassakin… Mutta Charlie ei halunnut puhua sodasta, edes ajatella, se oli vielä liian lähellä. Ja Fred… Ei lisää surtavaa Ronille.
Eikä sittenkään kun totuus oli selvinnyt, ollut mahdollista täysin vapautua syyllisyydestä, sillä olla tietämättä oli samaa kuin jos niin olisi ollut. Hermionen vapaus ei ollut yhtä kuin Charlien. Taustalla kummitteli yhä Ron, ja äidin paheksuva katse jota ei koskaan tullutkaan. Eivätkä tytön kahleetkaan olleet samat, vaikka ne olivat rauenneet, Charlie oli yhä vanki.
Meren takaa saapuvat uutiset olivat hyviä ja huonoja. Kastejuhlia ja kuolemia, joskus rakkautta, yleensä vain arkea. Kerran Hermionekin kirjoitti: kissoista ja opinnoistaan, ei Parvatista. Liian aikaista, vaikka Charlie toivoi, että jo myöhäistä, ettei erouutinen vain saapunut Romaniaan saakka. Ei kuitenkaan vastannut, mitä olisikaan? Kenties toiste.
Ja lopulta muistiin palasivat vain hetket joina toisen katse oli kaikki, eikä maailmassa kuin he kaksi, kiinnittyneinä toisiinsa, vaikka aika repikin heitä hitaasti irralleen. Joskus Charlie uskoi tytön vielä palaavan, ja silloin yöt vihertyivät jälleen. Ehkä ne olivat revontulia, taivaan taikojia, tai ehkä pitkä talvi oli jo taittumassa uuteen kevääseen.