Nimi: Me olemme onnellisia
Kirjoitettu: 25.12.2014
Paritus: Remus/Sirius
Ikäraja: K-11
Genre: romance, drama, one-shot
A/N: Ficci! Mitä kummaa!
Me olemme onnellisia
Milloin tiesin?
Ehkä silloin, kun Remus joi ensimmäisen kerran tuliviskiä. Olimme kuusitoista ja lopultakin saaneet vakuutettua hänelle, että vaikka se ei ollut ihan sallittua, se oli kuitenkin oikeastaan aika järkevää. Maailma näyttäisi kirkkaammalta ja tytöt kauniimmilta. Kun Remus lopulta suostui maistamaan, hän näytti lähinnä järkyttyneeltä.
Joimme makuusalissa pulloista, joiden kanssa minä ja James olimme aiemmin samana iltana juosseet Voroa karkuun, ja menimme oleskeluhuoneeseen pelaamaan pullonpyöritystä tyttöjen kanssa. Remukselle tuli huono olo melkein saman tien. Minä lähdin hänen mukaansa takaisin ylös, vaikka en tiedä miksi. Hän oksensi pää syvällä vessanpöntössä ja vannoi ettei ikinä enää, ja että helvetti ei hänen hiuksiaan tarvitse pidellä kiinni niin kuin hän olisi joku tyttö.
Seuraavana aamuna heräsin samasta sängystä lempeäsilmäisen puuskupuh-tytön kanssa, tytön, jonka nimeä en oikeastaan enää muista. Minulla oli hitonmoinen krapula ja päänsärky ja sellainen olo kuin olisin tehnyt jotakin väärin, vaikken oikeastaan tiennyt, mitä se jokin oli.
”No se nyt on vähän vaikeaa”, sanon ääneen. ”Tai epäselvää. Tai mitä mä nyt muka edelleenkään tiedän.”
”Hei”, James sanoo ystävällisimmällä, veljellisimmällä äänellään, joka nyt lähinnä raivostuttaa, ”kyllä te voitte mulle puhua, ihan oikeasti – ”
”Älä viitsi”, minä puuskahdan. Tämä on oikeastaan jo aika pitkän keskustelun loppua, tai siltä se ainakin tuntuu. James on vähän liian kännissä, minä ehkä vähän liian vähän. Remus on jo lähtenyt kotiin, Peter samoin, Lily ei tänään edes vaivautunut tulemaan.
James tuijottaa tuoppiinsa. Nyt James on loukkaantunut, nyt häntä harmittaa, nyt hän miettii, miksi hän on ulkopuolinen tästä jutusta. Minä mietin että no miksiköhän.
”Ei se ollut missään vaiheessa mitenkään selvä juttu”, minä sanon vähän sovittelevasti. ”Älyätkö? Ei me vieläkään ihan tiedetä mitä tapahtuu. Me ollaan vieläkin vähän pihalla.”
”Me ollaan parhaita kavereita”, James protestoi heikosti.
”No mutta”, minä sanon hitaasti, ”et sinä olisi ehkä oikeasti halunnut jutella meidän kanssa siitä. Sellaisesta.”
”Mutta milloin te tiesitte? Jo koulussako? Ja mä en tajunnut mitään.”
Tekisi mieli sanoa hänelle, että on tässä muitakin ongelmia, tiedät-kai-kuka esimerkiksi. Sellaisia pikkujuttuja mitä pitäisi ehkä ajatella mieluummin kuin sitä, että ilmeisesti kaksi parasta ystävää ovat selän takana ruvenneet paneskelemaan. Sitähän James miettii, pohdiskelee vapaa-aikanaan, ja minun tekisi mieli samaan aikaan lyödä häntä ja halata. Löisin häntä, koska hän on niin itsepäinen ja utelias mänttipää, ja halaisin, koska hän on loukkaantunut siitä, ettei hänelle kerrottu heti alussa.
*
Milloin minä tiesin? Arvasin ainakin silloin, kun Remuksen piti pullonpyörityksessä suudella sitä yhtä suloista viidesluokkalaista tyttöä, joka luultavasti olikin ihan oikeasti lätkässä Remukseen. Silloin olimme jo seitsemäntoista ja Remuskin oli oppinut ryyppäämään. James ja Peter hurrasivat ja hakkasivat häntä selkään ja minäkin kai hurrasin, mutta vatsassani oli kummallinen solmu, kun se tyttö tarrautui Remuksen hiuksiin ja näytti siltä, ettei koskaan irrottaisi otettaan.
Myöhemmin olimme makuusalissa kahdestaan, ehkä tarkoituksella, sitä on niin hankala jälkikäteen arvioida. Remus pesi naamansa kylmällä vedellä ainakin viiteen kertaan ja minä istuin omalla sängylläni ja mietin että mitä ihmettä, mitä ihmettä Sirius, sinä ääliö, sinä helvetinmoinen pähkinäaivo. Olin mustasukkainen Lilystäkin, tietysti, tavallaan. Mutta se oli ihan eri asia. Se oli niin pahasti eri asia, etten pystynyt oikein teeskentelemään edes itselleni.
”Oliko kivaa?” kysyin lopulta, pakotetun hilpeä äänensävy, vaikka Remuksen kuudennessa kasvojenpesussa ja minun tuijotuksessani ei varmaan ollut mitään hilpeää.
Remus kääntyi tuijottamaan minua. ”Mikä?”
”No se. Se Lisa. Sehän on kyllä aika kuuma, sehän – ”
”Pää kiinni.”
Minä yritin keksiä jotain lisää sanottavaa, mutta en vaan enää keksinyt mitään. Ja jotenkin koko yritys tuntui vähän turhalta. Remus pesi vielä kätensä ja sitten lopulta huokaisi syvään ja tuli istumaan sängylle viereeni, ehkä puolen metrin päähän, liian lähelle ja liian kauas.
”Mä en tajua mitään”, hän sanoi. ”En tajua.”
”Miten niin?”
Hän tuijotti käsiinsä, sitten tauluun seinällä, sitten Peterin yöpöydällä olevaan hirviöherätyskelloon, sitten omiin sukkiinsa, jotka olivat poikkeuksellisesti eriparia.
”Mietin välillä että olenko oikeasti jotenkin sekaisin”, Remus jatkoi, ”ja siis muutenkin sekaisin kuin nämä kuutamojutut - ”
”Ei meissä ole mitään vikaa”, minä sanoin ja tajusin saman tien käyttäneeni väärää pronominia.
Remus huokaisi, ihan liian raskaita huokauksia seitsemäntoistavuotiaalle, joka on juuri kännissä pussaillut nättiä tyttöä.
”Pitäisikö mennä nukkumaan”, hän enemmän sanoi kuin kysyi, ”vai vielä alas, jos James ja Peter on vaikka vielä siellä – ”
”Ne on lähteneet tyttöjen kanssa johonkin”, minä arvelin. ”Annetaan olla.”
Remus katsoi minua, melkein kuin olisi nähnyt mitä pääni sisällä liikkui. Nojasin vähän taaksepäin varmuuden vuoksi.
”Joo”, hän sanoi sitten, ”annetaan olla.”
*
Remus on jo nukkumassa, kun tulen kotiin. Kämppään. Meidän vähän pieneen, vähän nuhjuiseen kämppäämme, jossa ei ole vielä verhoja. Periaatteessa kämppä on minun ja Remus on vain käymässä, punkkaa kaverin luona, ennen kuin hankkii oman paikan. Mutta tietenkään ei ole tarkoitus, että sellainen oma paikka löytyisi. Lily kysyi ystävällisesti pari kertaa, että miten se asunnon etsiminen, mutta sitten James varmaan sai hänet hiljennettyä.
”Hei”, minä sanon makuuhuoneen ovelta.
Remus pyörähtää selälleen ja murisee jotain, mutta ei avaa silmiään.
”Hei”, minä sanon uudestaan, nyt vähän kovempaa, ”mä ajattelin keittää teetä. Kun nyt kerran olet hereillä niin haluatko jotain?”
”Painu hiiteen”, Remus sanoo, mutta ei sentään kovin epäystävällisesti.
”Sä haluat varmaan teetä”, minä sanon. ”Kellokin on vasta kaksi.”
”Mä haluan nukkua”, Remus mutisee niin hiljaa, ettei sitä lasketa.
Milloin tiesin? Se on oikeastaan vähän noloa. Se liittyy suihkuihin ja Remuksen pyllyyn. Yritin aina varoa tuijottamista, totta kai, oikeastaan varmaan olin viimeiset vuodet yrittänyt olla kokonaan katsomatta, mikä oli kohtalaisen helppoakin sen takia, että Remus teki ihan samaa. En tosin ole varma, tajusinko sitä silloin. Jos jotenkin jouduimme samaan aikaan suihkuun, välttelimme toisiamme tasapuolisesti ja se meni ihan hyvin. Joskus vain kävi pieniä lipsahduksia, niin kuin silloin ihan melkein viimeisinä kuukausina Tylypahkassa.
Ehkä silloin kaikki oli jo aika selvää. James oli jo mennyt tapaamaan Lilyä, Peterkin oli valmis ja meni muotoilemaan viiksiään makuusalin puolelle – uusi tyttö kierroksessa – ja yhtäkkiä me olimme kahdestaan. Se oli vain yhden tai kaksi yötä täysikuun jälkeen, olin ihan hiton väsynyt ja Remus oli varmaan vielä väsyneempi, ja Remus ehkä teki jonkun yllättävän liikkeen tai minä tein ja sitten vaan yhtäkkiä seisoimme vastakkain siellä kosteanhuuruisen ilman keskellä.
Kaiken sen välttelyn jälkeen me nyt jostain syystä vain tuijotimme toisiinne. Ja olinhan minä jo tiennyt. Remuskin kai tiesi, koska hän vain jotenkin huokaisi syvään niin kuin olisi tyhjentänyt sisäisestä ilmapallostaan ilmat, ja jäi tuijottamaan minua silmiin. Minulla oli oudosti pakokauhuinen olo ja toisaalta ei kuitenkaan, ajattelin että nyt se tapahtuu, nyt emme pääse karkuun.
”Hei kaverit, sininen vai harmaa paita?” Peter huusi suihkun ovelta.
Remus hätkähti niin paljon että melkein kompastui, ja minä löin pääni seinään, kun peruutin niin nopeasti pois hänen luotaan.
”Te olette kyllä ihan pimeitä”, Peter sanoi ja meni jatkamaan asun valintaa. ”Ei teillä ole edes tyylitajua.”
”Mä en tajua miksi mut piti herättää”, Remus sanoo nyt, teekuppi käsissään, silmät puolittain kiinni, olohuoneen sohvalla, johon olen hänet puolittain taluttanut ja puolittain raahannut. ”Aina sama juttu. Sä tuut baarista yöllä pirteänä kuin pikkulintu ja haluat jutella ja sitten mun pitää herätä sitä varten, ihan sama miten syvässä unessa mä olen ollut.”
”Anteeksi”, minä sanon tarkoittamatta sitä. ”Oli vaan sellainen olo.”
”Kiitos kuitenkin teestä”, Remus mutisee.
”Hei muistatko sen yhden aamun”, minä sanon hetken mielijohteesta, ehtimättä miettiä että mitä hittoa minä tästä Remukselle puhun, ”sen kun me jäätiin suihkuun kahdestaan ja tuijotettiin toisiamme?”
Se kieltämättä kuulostaa aika valjulta noin sanottuna. Remus tuijottaa minua yhdellä avonaisella silmällä epäuskoisesti.
”Sä herätit mut tämän takia? Muistelemaan kouluaikojen suihkujuttuja?”
”Muistatko?” minä sanon ja nielaisen, ”Sarvihaara kysyi multa milloin mä tiesin. Tai milloin me tiedettiin.”
Remus vakavoituu, tai ehkä vihdoin myös herää. Hänen kulmansa rypistyvät ja huulet puristuvat tiukemmin yhteen ja hän ottaa todella ison kulauksen teetä.
”Kyllä mä muistan sen”, hän sanoo hitaasti hetken päästä. ”Mä luulin että sä aiot tehdä jotain.”
”Mitä jotain?”
”No”, Remus sanoo kuulostaen vähän kiusaantuneelta, ”kyllä sä tiedät. Suutelisit mua. Tai ehkä paremminkin puristaisit mua perseestä.”
”Niin mä varmaan aioinkin. Mutta Matohäntä säikäytti.”
”Niin.” Remus huokaisee taas. ”Miten niin milloin sä tiesit? Miksi sulta nyt yhtäkkiä pitää kysellä sellaista? Eikö se ole aika vaikea juttu?”
”Niin mäkin sanoin.”
”Sarvihaara saisi vaan miettiä omia juttujaan. Lilyä ja häitä ja sellaista. Ja tiedät-kai-ketä. Siinä olisi ihan riittävästi miettimistä.”
”Niin mäkin ajattelin.”
”Saanko mä nyt mennä takaisin sänkyyn?”
Seuraan Remusta makuuhuoneeseen, vaikka oikeastaan tekisi mieli istua vielä sohvalla ja valvoa, ehkä polttaa yksi tupakka, vaikka olenkin lopettanut. Remuksella on nyt kuitenkin asiallinen nukkumisilmeensä, niin että on ehkä parempi sammuttaa valot ja ainakin esittää, että on ryhtymässä nukkumaan.
”Kuutamo”, minä sanon, kun me olemme jo sängyssä, siinä minkä ostamisessa oli kaikenlaista hölmöä säätämistä. Meidän piti moneen kertaan sanoa että käytännöllisistä syistä ja tilanpuutteen takia nyt ostetaan tällainen yksi iso eikä kahta pientä, meillä kun on niin hankala pohjapiirustus siellä meidän kämpässä.
”No mitä?” Remus mutisee.
”Milloin sä tiesit?”
Remus murisee itsekseen ja hieroo ohimoitaan. Minä odotan, ja kun ei näytä siltä, että hän olisi sittenkään rupeamassa puhumaan, yritän auttaa vähän.
”Tiesitkö jo silloin siellä suihkussa? Tai tiesitkö jo aiemmin?”
”Tiesinkö mitä?” Remus sanoo hiljaa. ”Että pidän susta, vai että meillä on tällainen, juttu?”
”Eikö se ole aika sama asia?”
Remus hymyilee vaisusti. ”Mä tiesin paljon aiemmin, että pidän susta. Liikaa, ja väärällä tavalla, niin kuin tiedät. Mutta en ollut varma mitä sä ajattelit. En ollut oikeastaan edes vielä silloin. Ajattelin että ehkä, tai että luultavasti, mutta en ollut ihan varma.”
Minä suutelen häntä, vähän kömpelösti ja luultavasti myös vähän pahanhajuisesti, vähän liian innokkaasti myös, melkein kuin pyytäisin anteeksi, että se on niin vaikeata. Remus suutelee takaisin, työntää toisen kätensä hiuksiini ja osuu pariin takkuun, mutta en nyt viitsi valittaa.
”Nyt mä nukun”, Remus sanoo sitten ja kääntää kylkeä.
*
Suihkujutusta meni melkein pari viikkoa. Se oli kyllä aika pitkä pari viikkoa, koska odotin koko ajan että jotain tapahtuisi. Melkein odotin, että Remus sanoisi tai tekisi jotain, tai että itse mokaisin jotenkin pahasti ja vaikka pimahtaisin ja huutaisin Jamesille ja Peterille, että en tykkää tytöistä, en vaan tykkää. Mutta mitään ei tapahtunut. Remus pänttäsi kokeisiin ja James kulutti aikaa Lilyn kanssa ja Peterkin liehitteli yhä jotain tyttöä ja minä harjoittelin muka tulevia huispausmatseja varten, vaikka yhtäkään ei enää ollut tulossa.
Lopulta kaikki oli niin yksinkertaista. Olimme makuusalissa kahdestaan, Remus luki ja minä varmaan lähinnä tuijotin häntä ja tunsin oloni epämukavaksi. James ja Peter olivat jossain tyttöjen perässä. Kävelin vähän aikaa edestakaisin huoneessa kunnes Remus käski minun lopettaa, ja sitten heittelin herätyskellosta tehtyä koripalloa – joku jästien juttu, mutta ihan hauskaa vähän aikaa – seinää vasten, kunnes Remus lopulta ärähti jotain ja laittoi kirjan syrjään ja nousi seisomaan.
”Mä yritän lukea”, hän puuskahti, ”S.U.P.E.R.-kokeisiin jotka on ihan kohta, sunkin ehkä kannattaisi mieluummin lukea kuin häiritä mun opiskelua.”
”Siihen on vielä monta viikkoa”, minä sanoin.
”Tuosta pallosta lähtee ihan hiton kova ääni”, Remus valitti. ”Anna tänne se, mä en jaksa enää kuunnella.”
Ja sitten Remus seisoi edessäni, ja minulla oli se saakelin pallo sylissä, ja peruutin selkä seinää vasten ihan niin kuin oikeasti olisi ollut mitään väliä, vaikka Remus olisikin tullut ja ottanut sen pallon minulta. Remus tuli perässä ja pysähtyi vähän liian lähelle minua, ja sitten se oli oikeastaan aika lailla samanlainen kuin se hetki suihkussa, paitsi että meillä molemmilla oli vaatteet päällä ja Peter ei tullut huutelemaan.
”Kuutamo”, minä raakuin, yhtäkkiä oli jotenkin huono olo.
”Pää kiinni”, Remus mutisi jotenkin tosi jännittyneen näköisenä.
”Ei ollut tarkoitus häiritä sun opiskelua”, minä jostain syystä jatkoin yhä.
”Älä puhu kun tämä on niin vaikeeta jo muutenkin”, Remus sanoi ja suuteli minua.
Se oli ihan oikea suudelma. Pallo tippui sylistäni lattialle, muuttui herätyskelloksi ja alkoi soida ihan järjettömällä äänellä, ja Remus taikoi sen hiljaiseksi jollain loitsulla, jonka jäljiltä se savusi melkein viisitoista minuuttia. Remus maistui oudolta, ihan erilaiselta kuin ne tytöt joita olin yrittänyt pussailla vastoin parempaa tietoani. Remus myös tuntui oudolta, hänen hartiansa olivat aika luisevat ja rintakehä litteä ja käsivarret vahvat, ja hän suuteli minua lopulta jotenkin aika raivokkaasti, melkein kuin olisi ollut vihainen jollekulle. Suutelin takaisin niin hyvin kuin pystyin.
Sitten Remus astui askeleen taaemmaksi ja veti henkeä, ihan yllättäen, ja minusta tuntui, että jäin vain tuijottamaan häntä pää ihan tyhjänä.
”No”, Remus sanoi eikä jatkanut - se oli ihan kokonainen lause, joka sitä paitsi kuvasi tilannetta aika hyvin.
Minä nyökkäsin.
”Pitääkö pyytää anteeksi?”
”Ei”, minä sanoin.
Remus nyökkäsi. Se oli sillä selvä.
*
”Mä vaan toivon”, James sanoo, ”että me voitaisiin jutella tästä. Kyllähän te tiedätte, että mulle voi jutella.”
Hän istuu meidän keittiössämme, tällä kertaa käsissä teetä eikä tuliviskiä, ja on niin huolissaan siitä, miten meillä menee. Onko kaikki hankalaa ja onko raskasta, kun ei voi puhua kenellekään, ja miksei hänellekään voi puhua? Ja haluaisin vaan jotenkin sanoa että ei, ei meillä ole raskasta. Me olemme onnellisia.
”James”, Remus sanoo hitaasti, asiallisella äänellään, ja laittaa Päivän Profeetan sivuun, vaikka minä ihan varmasti tiedän, että hän lukisi mieluummin muutoksista taikaministerin poliittisissa linjauksissa kuin keskustelisi Jamesin kanssa meidän suhteestamme, ”mä tiesin viidennellä luokalla. Me istuttiin makuusalissa yhtenä lauantaina, te olitte tietysti vähän kännissä ja puhuitte tytöistä ja tisseistä ja sellaisesta. Mä olin ehkä jotenkin väsynyt ja ajattelin omia juttujani ja Anturajalka vaan hymyili mulle kesken jonkun keskustelun ja silloin mä vaan ajattelin että ei helvetti, tässä se nyt on. Mä oon ihastunut parhaaseen ystävääni.”
James näyttää vähän typertyneeltä, vähän siltä, kuin ei ehkä sittenkään olisi halunnut kuulla.
”Mä tiesin silloin kesällä ennen seitsemättä luokkaa”, minä sanon ja vilkaisen Remusta nopeasti, ”silloin kun oltiin teidän kotona neljästään ja sulla ja Matohännällä oli jotain juttuja ja jostain syystä minä ja Kuutamo nukuttiin pitkään sun sängyssä ja sitten herättiin ja Kuutamo venytteli alasti siinä ja tajusin että mulla seisoo ja me paneskeltiin sun sängyllä ennen kuin tultiin aamupalalle.”
James näyttää kauhistuneelta. Remus purskahtaa nauruun ja joutuu pyyhkimään leivänmuruja pöydältä.
”Ei hitto, Sirius”, hän nauraa, ”mä haaveilin tuosta. Oikeasti, sori nyt vaan, monta kertaa kun oltiin siellä kesällä ja oltiin kahdestaan ja oli kuuma ja kaikkea.”
”Olisi kannattanut ehkä tehdä aloite”, minä sanon. ”Mä olisin varmaan lämmennyt.”
”Mun pitäisi ehkä nyt kuitenkin lähteä kotiin”, James sanoo vakavalla äänellä. ”Lilyllä oli jotain mielessä, piti siivota tai jotain.”
Hän ehtii ovelle asti ennen kuin pysähtyy. Remus on antanut minulle voileivän ja minä olen laittanut uuden kannun teetä tulemaan, ja hetken minulla on sellainen olo, että näin kaiken kuuluukin olla. Ihan oikeasti kuuluu.
”Ei sun tarvitse lähteä”, minä sanon. ”Mä vaan kiusasin. Sori. Mutta sun kysymykset oli niin rasittavia.”
”Mä haluaisin vaan, että te voisitte puhua mulle”, James sanoo yhä vähän ohuella äänellä.
”Kyllä me voidaan”, Remus hymyilee. ”Mutta ei me haluta. Eikä sunkaan tarvitse.”
”Kaikki on ihan hyvin”, minä sanon, ”usko jo.”
”Me ollaan onnellisia”, Remus sanoo, ”vaikka me ei osatakaan puhua tästä.”
Lopulta James lähtee. Remus lukee lehden loppuun ja minä harkitsen tupakan polttamista, mutta en sitten kuitenkaan kehtaa, koska olen lopettanut. Lehdessä on ilmeisesti huonoja uutisia, koska Remus tuhahtelee itsekseen ja hieroo otsaansa ja näyttää kaiken kaikkiaan hyvin huolestuneelta. En keksi oikein mitään sanottavaa, joten muutun Anturajalaksi ja pistän pääni hänen polvelleen, jotta hän voi silittää minua hajamielisesti samalla kun miettii maailman murheita.
”Oliko se sun juttu totta?” minä kysyn samana iltana, kun olemme sängyssä. Remuksen selkä on vatsaani vasten, lämmin selkä, josta luut kuultavat läpi ja joka on täynnä tuttuja arpia. Silitän hänen niskaansa ja mietin, että on kuitenkin vielä kesä, ikkunaa voi pitää auki ja jossain laulaa lintu.
”Mikä juttu?”
”No se viidennen luokan juttu.”
”Ai niin.” Remus hengittää syvään. ”Kyllä se kai oli. Se oli sellainen kirkkaan tajuamisen hetki.”
”Mä en ymmärtänyt vielä silloin. Olisit voinut kertoa mulle.”
Remus nauraa ja kääntyy kasvot minuun päin. ”Kertoa sulle? Olisin saanut varmaan turpiini.”
”En mä olisi lyönyt sinua.”
”No ehkä et. Mutta ei sellaista voi kertoa. Pitää vaan itse tajuta, ennen pitkää.”
”Olisin voinut tajuta aiemmin.”
”Ei se haittaa”, Remus sanoo. ”Ehkä me tiedettiin koko ajan. Ehkä meillä ei vain ollut kiire.”
