Ficin nimi: Tunnetko sen?
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Frozen
Genre: Draama, fluff
Paritus/Hahmot: Kristoff/Anna, Elsa, Sven ja Olaf
Vastuuvapaus: Frozen hahmoineen ja maailmoineen kuuluvat Disneylle, enkä saa tästä huvista muuta kuin iloa (ja toivottavasti kommentteja)
Yhteenveto: Kristoff pysähtyy nauttimaan kauniista kesäpäivästä ja sattuu miettimään, miten hänen elämänsä on muuttunut.
Haaste: Valloita fandom –haasteA/N: Pakko se on kai myöntää, että sanoituksessa on käytetty apuna
Samuli Edelmannin ”Kuuleeko yö”. Tiedän, alkuperäinen on
Paula Koivuniemen, mutta itse olen nyt kuunnellut Edelmannin versiota, ja jotenkin sen sävel oli jotain sellaista, minkälaista kaipasin Kristoffin soitettavaksi. Jotain hidasta ja kaunista, mutta jotain iloisempaa. No, myönnetään, ettei tuossa versiossa sävelmä niin iloinen ole, mutta kun en muutakaan keksinyt, niin käytin sitä apuna
Ja että olen huono otsikoiden kanssa. Ehkä suurin osa tekstieni valmistumisajasta menee siihen, kun yritän epätoivoisesti miettiä jotani kivaa ja houkuttelevaa otsikkoa.
Tunnetko sen?Vain muutama pilven haituva leijaili kauniin sinisellä taivaalla. Aurinko hehkui lämpöä ihmisille, a pieni tuulenvire teki päivästä nautittavan.
Ainakin siitä nauttivat Kristoff ja Sven. He ottivat päivästä kaiken ilon irti, olivat leiriytyneet vuonon rantaan lepäilemään ja katselemaan Arendelia, kauniisti kimaltelevaa merta, vuoria ja metsää, jotka ympäröivät valtakuntaa. Ei tarvinnut lähteä hakemaan jäätä, ei tarvinnut seisoa linnan muurien sisäpuolella minkäänlaisissa virallisuuksissa, eikä kestää kaikkien mahdollisten ihmisten läsnäoloa. Oli hetki, kun sai olla ihan rauhassa, nauttia lämmöstä, ihailla maisemia ja kuunnella luonnon ääniä.
Ei sillä, että Kristoffia olisi voitu laiskuudesta tai vetelehtimisestä syyttää. Ne eivät kuuluneet hänen luonteeseensa. Hän oli valmis lähtemään ihan milloin tahansa hakemaan jäätä, jos se siitä vain kiinni olisi, mutta kai sitä edes joskus sai rentoutua, pyyhkiä kaikki huolet ja murheet pois ja olla edes hetken ajattelematta mitään.
Tai sitten ajatella jotakin.
Luutusta lähti kauniin pehmeitä sävelmiä Kristoffin sormien juostessa kielillä. Mies ei itsekään tiennyt, mitä soitti. Vain sitä, mitä mieli ja sormet tuottivat, hyräili suljetuin silmin vaimeasti mukana ja antoi auringon porottaa kasvoilleen. Sven hengitti rauhallisesti, sen Kristoff tunsi selässään nojatessaan ystäväänsä vasten.
Tuulenvire kiusoitteli vaaleita hiuksia Kristoffin otsalla. Hän avasi silmänsä ja katseli vuonoja, jotka olivat hänelle tulleet vuosien saatossa tutuksi.
Miten nopeasti kaikki oli muuttunutkaan. Ei ollut aikaakaan, kun hän oli ollut ihan ketä tahansa kansalainen. Tai no, melkein. Ei ihan. Hän oli asunut peikkojen kasvattina, kolunnut vuoristot ja metsät oppien niiden reitit ulkoa, kesyttänyt jäätä, ja käynyt Arendelissa vain ja ainoastaan hankkimassa elantonsa. Heti lastin kadottua reestä mies oli nopeasti suunnannut takaisin vuorille, pois ihmisten luota, saadakseen taas olla omassa rauhassa Svenin kanssa. Arendel oli ollut hänelle vain yksi kaupunki muiden joukossa. Ei se ollut hänessä mitään suurempia tunteita herättänyt.
Sitten oli tullut Anna, joka oli vetänyt hänet Arendeliin, eikä Kristoff enää osannut poistua sieltä yhtä helposti kuin ennen. Vaikka hän ei viihtynyt linnassa ja virallisuuksissa, eikä oikein vieläkään osannut luottaa ihmisiin, kaipasi hän silti paljon nopeammin takaisin kaupunkiin kuin ennen.
Se johtui Annasta. Anna oli syy, miksi Kristoff halusi palata vuoristosta takaisin nopeammin. Anna oli syy, miksi hän kesti ne virallisuudet, joihin hänen oli Annan seuralaisena osallistuttava, Anna oli syy, miksi Kristoff yritti sietää niitä kamalan epämukavia juhla-asuja, koota kärsivällisyyttään jaellakseen imeliä kohteliaisuuksia muille, ja opetteli tanssimaan kerta kerran jälkeen paremmin.
Mikään niistä ei ollut Kristoffin juttuja. Ei tanssiminen, ei hienoissa seurapiireissä oleminen, eikä tiukat ja säntilliset juhla-asut. Sitä paitsi hän ei voinut mitenkään sietää sitä, miten hovi kumarteli hänelle, herroitteli ja teititteli. Kristoffista se tuntui kamalan kiusalliselta. Hän halusi olla ihan vain Kristoff, tavallinen vuoristomies, jolle ei teitittelyjä saati kumarruksia suotu. Hän viihtyi paljon paremmin näkymättömissä kuin minkäänlaisen huomion alaisena. Kristoff toivoi, että sille asialle voisi tehdä jotakin, mutta ei sille voinut. Itse asiassa Kristoffin oli vain tottuva siihen, mikäli aikoi Annan kanssa viettää elämänsä. Anna oli prinsessa, ja Kristoffista oli hyvää vauhtia tulossa prinssi – halusi hän sitä tai ei.
Jos Anna ei olisi prinsessa, eikä Elsa olisi hänen ainoa perheensä, voisi asiat olla toisin. Kristoff olisi vienyt Annan vuoristoon, ja he olisivat asuneet siellä nauttien luonnosta ja sen rauhasta. Kristoff olisi voinut opettaa Annalle yhtä sun toista. Hän voisi opettaa naiselle vuorikiipeilyn jalon taidon tai jään hankkimisen salat…
Kristoff ei voinut olla naurahtamatta ajatukselle.
Sven urahti. Kristoff vilkaisi ystäväänsä, joka oli avannut toisen silmänsä ja katsoi häntä. Poro halusi tietää, mikä hänen ystäväänsä huvitti.
”Mietinpähän vain”, Kristoff aloitti ja loi katseensa takaisin pilviselle taivaalle. Hymyä hän ei saanut katoamaan kasvoiltaan. ”Kuvittelehan Anna opettelemassa vuorikiipeilyä tai jään sahaamista.” Hän hymähti taas pelkästä ajatuksesta. ”Mahtaisikohan hänen kärsivällisyytensä riittää niin pitkälle.”
Ei välttämättä, olisi ollut Sveninkin vastaus.
”Ei häntä kyllä voi luovuttamisestakaan syyttää”, Kristoff jatkoi. ”Hänellä on niin paljon tahtoa, ettei hän tulisi ihan heti antamaan periksi, ei, vaikka tilanne näyttäisi kuinka epätoivoiselta. Jos hän jotain tekee, sen hän myös tekee.” Hän vilkaisi Sveniä. ”Ei sellaisia prinsessoja ole montaakaan olemassa.”
Varo vain, ettet itse saa vielä nekkuusi häneltä, Sven virnuili ennen kuin sulki silmänsä.
”Kiitti vaan, Sven”, Kristoff naurahti. ”En usko, että niin käy”, hän jatkoi ennen kuin hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Hitaasti Kristoffin sormet alkoivat näppäillä uudelleen luutun kieliä.
Sitten Kristoff muisti, miten Hans oli saanut turpiinsa Annalta. Hitaasti sävelmä hidastui ennen kuin hiljeni kokonaan. Eihän se Annalta paljoakaan vaatisi, mikäli tuo vaan tahtoisi tintata Kristoffia nokkaan syystä tai toisesta.
”Mutta juuri siksi minä häntä rakastankin”, hän sanoi hiljaisella äänellä ja alkoi taas soittaa luuttuaan. ”Hän on niin… niin vahva ja rohkea, ettei hänestä tarvitse olla joka hetki huolissaan. Vaikka onhan hän toisinaan kovin ajattelematon ja äkkipikainen.”
Sven tuhahti, eikä asiasta jatkettu sen enempää. Kristoff jatkoi vain luuttunsa kielien näpertämistä, etsien sitä oikeaa sävelmää. Lopulta hän alkoi etsiä sanoja sävelmälleen.
”Mä aina luulin, että yksin pärjäisin/ja etten seuraa kaipais toisen ihmisen.” Mies hiljeni ja vilkaisi ystäväänsä mietteliäänä. Sven makasi suljetuin silmin, eikä reagoinut hiljaisuuteen muuten kuin liikuttamalla hieman korvaansa.
”Oli kotinani metsät, vuoret hiljaiset”, Kristoff jatkoi lopulta. ”Jää veti puoleen, nyt toisin on.”
Luuttu hiljeni hetkeksi, ja sinä aikana mies katseli jonnekin kaukaisuuteen. Aika pian hän kuitenkin laski katseensa takaisin soittimeensa ja jatkoi:
”Astuit elämääni askelin epävarmoin,
vaan rohkeutta sulta puuttunut ei lain
Kai aina tiesit, mitä silloin tahdoit,
En laittanut vastaan, en lopultakaan.
Tunnetko sen, on tunne mulle aivan uus
et jollekin oisin jokin muu kuin typeryys
Sun hymys kaunis sisintäni polttaa
se hämmentää, sanattomaks saa
Tunnetko sen, kuuletko lyönnit kiivaat nuo
Miten mun sydämeni rinnassani lyö
kun sun saapuvan mä jälleen huomaan,
annat mahd- ouh!”
Se kävi niin nopeasti, ettei Kristoff heti tajunnut, miten Sven hänen takaansa oli noussut ja karannut paikalta saaden miehen tömähtämään maahan selälleen. Kristoffilla meni hetki mumistessa takaraivoon saatua iskua, ennen kuin hän tajusi, että jostakin hänen takaansa kuului tuttuja ääniä: ”Ei Sven, et saa syödä sitä vielä! Sven, ei! Seis, paikka!”
”Ei Sven ole mikään koira”, oli Kristoffin pakko puuttua asiaan, vaikka takaraivoa hieman kolottikin.
”Käske sen sitten rauhoittua!” Anna huusi. ”En halua, että se syö porkkanan vielä!”
Kristoff hymähti. ”Sven!” hän huudahti. Kaikki melu hiljeni, ja Kristoff saattoi kuvitella, miten Sven katsoi hänen suuntaansa kieli pitkältä suusta roikkuen. ”Muista pyytää ja odottaa lupaa, okei?”
Sven urahti vastalauseeksi. Kristoff hymyili, muttei vastannut. Sen sijaan hän kuunteli, miten Anna alkoi leperrellä porolle, ja Olaf pyysi, että hän saisi antaa porkkanan Svenille.
He hemmottelevat hänet pilalle, Kristoff ajatteli ja nousi viimeinkin istumaan. Hän nosti toisen kätensä ja hieroi vaaleiden hiuksien peittämää takaraivoa.
”Sattuiko?”
Kristoff laski kätensä ja vilkaisi Annaa, joka oli tullut hänen luokseen, ja istahti hänen vierelleen. Siniset silmät paloivat ilosta hymyn valloittaessa pisamaisia kasvoja. Pää kallistui hieman saaden oranssinruskeat palmikot heilahtamaan.
”Ei pahasti”, Kristoff vastasi ja käänsi katseensa pois. ”Olen tottunut siihen, että porkkana voittaa minut.”
Anna nauroi. ”Ei kai nyt sentään”, hän vastasi. Sitten heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Takaa kuului Olafin huutoja ja Svenin urahteluja, mutta Kristoff kieltäytyi katsomasta, mitä lumiukko oli keksinyt poron päämenoksi. Hän ei välttämättä halunnut tietää.
”Mitä äsken lauloit?”
”Mi-” mies aloitti hämmentyneenä yllättävästä kysymyksestä. ”Öh… En mitään.”
”Älä yritä”, prinsessa naurahti ja nosti kätensä alkaen siirrellä Kristoffin vaaleita hiuksia tuon korvan taakse. Turhaahan se oli, sillä eiväthän ne siellä pysyisi, mutta siitä oli tullut yksi Annan tavoista, eikä Kristoffilla ollut mitään sitä vastaan. ”Kuulin jotain soittoa ja äänesi, mutten saanut selvää. Yritin tulla hiljaa lähemmäs kuuntelemaan, mutta… sitten Sven äkkäsi minut.”
”Hän haistoi porkkanan”, Kristoff vastasi huvittuneena. ”Siinä asiassa hän on tarkkana.”
”Näköjään”, Anna vastasi ja lopetti hiuksilla leikkimisen. Käsi jäi kuitenkin miehen olalle lepäämään. ”Mutta etkö tahtoisi laulaa minulle?”
”Mitä pitäisi?” Kristoff kysyi ja käänsi katseensa Annaan.
”Haluaisin kuulla sen äskeisen laulun.”
Mies punastui ja käänsi hyvin nopeasti katseensa pois. ”Se… se ei ole valmis.”
”Ei sillä ole mitään väliä”, nainen vakuutti lempeästi ja nojautui miestä vasten. Kädet kietoutuivat Kristoffin käsivarren ympärille ja pää painautui olkapäätä vasten. ”Se kuulosti todella kivalta. Tahtoisin niin kuulla sen.”
Ehkä, mutta Kristoff ei uskaltanut esittää sitä. Se oli hänestä niin typerä. ”Esitän sen vähän myöhemmin”, hän lupasi. ”Sitten kun… olen hieman hionut sitä.”
”Sanot noin aina!” Anna parahti ja nosti päätään. Kristoff käänsi päätään nähdäkseen, miten Anna asetti leukansa hänen olkapäätään vasten. ”Sanot aina, että esität minulle laulusi sitten myöhemmin, mutta ainakaan vielä ei ole ollut se myöhemmin.”
”Minä lupaan, Anna”, Kristoff sanoi hymyillen lempeästi. ”Heti vaan kun saan ne sellaiseen kuntoon, niin lupaan, että esitän ne sinulle.” Ja heti kun saan rohkeutta ja uskallusta esittää ne sinulle, hän jatkoi hiljaa mielessään.
”Ihan varma?”
”Sataprosenttisen varma.”
Anna tyytyi vastaukseen hymyillen. Sitten hän laski päästä uudelleen olkapäätä vasten, ja hetken he vain katselivat Arendelia ja merta.
”Mistä uusi laulusi kertoi?”
Sinusta, halusi Kristoff vastata, muttei vastannut. ”Öh… ajatuksistani”, hän sanoi välttelevästi.
Anna hymähti nostaen taas kasvonsa. ”No mitä ajattelit?”
”Elsa!”
Olafin huuto tuli kuin tilauksesta. Niin Anna kuin Kristoff katsoivat taakseen ja huomasivat, miten kuningatar Elsa oli astelut paikalle. Sven ja Olaf olivat kumpikin rientäneet hänen luokseen. Elsa silitti Svenin päälakea nauraen jotain Olafille ennen kuin nosti katseensa sisareensa ja tämän mieheen. ”Hei! Olemmeko me vielä menossa, vai aiotteko jäädä sinne istumaan?”
”Tullaan!” Anna huudahti innoissaan ja hypähti pystyyn. Prinsessa tarttui miehensä käsivarresta kiinni auttaen tämän ylös, vaikka Kristoff ei mielestään apua tarvinnutkaan, ja lähti sitten innoissaan loikkimaan muita kohti vetäen Kristoffin mukanaan. ”Mennään jo!”
”Tullaan, tullaan”, Kristoff naurahti pitäen tiukasti Annan hentoisesta kädestä kiinni. Luuttua hän puristi toisessa kädessään.
”Ovatko kaikki valmiina?” Anna kysyi heidän päästyä muiden luokse.
”Totta kai!” hihkaisi Olaf samaan aikaan, kun Sven hypähti innoissaan paikoillaan.
”Ollemme”, Elsa vastasi hymyillen. ”Eli ei kun menoksi!”
Anna kietoi vapaan kätensä isosiskonsa käsivarren ympärille ja vilkaisi sitten silmät tuikkien Kristoffia. Käsi, joka oli pitänyt Kristoffin kädestä kiinni, riistäytyi otteesta, ja sen sijaan Anna kaappasi miehen käsikynkkään ihan kuin varmistaen, ettei vuoristomies mihinkään katoaisi.
Mutta ei Kristoff katoaisi. Heittäessään luuttunsa olalleen ja astellessaan Annan rinnalla Svenin ja Olafin perässä kohti metsää hän oli aika varma, ettei edes tahtoisi karata Annan luota. Ei nyt, eikä mahdollisesti koskaan.
