Kuolotar: Kiitos!
Kieltämättä tuo kuulostaa kyllä eläinrääkkäykseltä mutta koska lampussa asuu henki ehkä lamppu on todellisuudessa todella suuri sillä miten muuten lamppuun oikein mahtuisi henki.
Lamppu on Tardis!
Toinen luku: Sama suunta kaikillaLovino oli vihainen.
Tällä kertaa hänellä oli hyvä syy siihen.
Tosin hänen omasta mielestään hänellä oli aina hyvä syy olla vihainen, mutta tällä kertaa se syy oli niin hyvä että jopa Feliciano olisi myöntänyt veljensä raivon aiheelliseksi.
”Mitä te idiootit olette tehneet?” Lovino kysyi pettävän rauhallisella äänellä ja Antonio värähti hieman tunnistaessaan kaikki varoitusmerkit. Gilbert ja Francis eivät olleet aivan yhtä selvillä Lovinon tavoista, mutta hekin osoittivat ainakin sen verran itsesuojeluvaistoa, että seisoivat täysin hiljaa ja kiltisti rivissä.
”No tuota…”, Antonio aloitti takellellen ja pyöritteli takkinsa lievettä sormissaan hermostuneena, ”se on aika hauska juttu.”
”Ja tosi pitkä”, Gilbert lisäsi, ”et varmasti jaksa kuulla sitä kokonaan.”
”Minulla ei ole kiire minnekään”, Lovino vastasi ja vilkaisi miehiä tuimasti. Hän risti käsivartensa rinnalleen ja taputti laivan kantta kevyesti toisella jalallaan. Aallot keinuttivat alusta hieman, mutta purjeet ja siivekkeet olivat kaikki laskosteltu pois, joten tuuli ei saanut laivasta kunnollista otetta viedäkseen sen mukanaan.
”Mutta meillä on, joten jos me tästä vaikka…”, Gilbert yritti pelastautua, mutta ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan taaksepäin, yksinäinen luoti lensi aivan hänen korvansa vierestä ja osui mastoon hänen takanaan. Gilbert ei loppujen lopuksi ollut kovin tyhmä, joten hän pysähtyi ja vilkaisi Lovinoa, joka nyt piti pistoolia kädessään.
”Aha, Tonio ei siis liioitellut, kun sanoi että…”
”Gil, nyt on hyvä hetki olla hiljaa”, Antonio mumisi ja hymyili sitten kokeeksi todella leveästi toivoen että Lovino jostain syystä tällä kertaa leppyisi pelkän hymyn voimalla, ”mi querido, me vain…”
”…Kerrotte nyt selkeästi ja lyhyesti, mitä te olette tehneet ja miksi meillä on perässämme puolen valtakunnan sotajoukot”, Lovino määräsi ja kolmikko vilkuili toisiaan ennen kuin Francis lopulta päätti avata suunsa.
”Kaikki alkoi siis siitä, kun me olimme kaupungilla”, hän aloitti tavalla, joka kertoi heti Lovinolle että hän saisi vielä päänsäryn tästä tarinasta.
”Ja sitten se yksi vartija ihan ilman syytä alkoi väittää meitä varkaiksi”, Gilbert jatkoi.
”Vaikka me olemme merirosvoja”, Antonio lisäsi väliin.
”Me siis olimme ihan vain käymässä siellä. Tällä kertaa”, Gilbert totesi, ”ihan vain turistijuttuja. Museovierailua, matkamuistojen etsimistä ja sellaista.”
”Mutta sitten meitä syytettiin varkaiksi”, Francis sanoi ja painoi kätensä rinnalleen, ”vaikka emme olleet tehneet mitään pahaa.”
”Minusta kyllä näytti aivan siltä, että sinun kätesi
oli sen miehen taskussa, Fra.”
”Mon ami, minä olin vain utelias. En aikonut viedä sitä taskukelloa.”
”Miksi se sitten on vieläkin sinulla?”
”Menkää jo asiaan!” Lovino huusi, kun kolmikko alkoi selvästi eksyä sivupoluille. He hätkähtivät hieman ja Antonion hymy hiipui hiukan, kun hän jo nyt yritti keksiä keinoja joilla lepyttää rakastaan. Jotenkin hänellä oli sellainen olo että tällä kertaa pelkkä tomaattilahjus ei riittäisi.
”No, me tietenkin juoksimme karkuun, vaikka tappeleminen olisi ollut paljon mahtavampaa mutta niillä oli tavallaan ylivoima”, Gilbert totesi.
”Viisitoista vastaan kolme”, Antonio lisäsi.
”Siinä juostessa sitten eksyimme hieman”, Francis jatkoi, ”ja päädyimme jotenkin kylpylään.”
”Naisten puolelle.”
”Se kirkuminen melkein kuuroutti minut!” Gilbert mutisi, ”Eliza ei olisi koskaan kirkunut. Hän olisi vain lyönyt jollain ja se siitä.”
”Kuitenkin”, Francis jatkoi nopeasti huomattuaan, että Lovino alkoi taas käydä kärsimättömäksi, ”muuten kaikki oli vielä täysin hallinnassa, mutta sitten Tonio tipahti altaaseen.”
”Se oli aika hauskaa. Se nainen näytti niin säikähtäneeltä ja Tonio ei voinut muuta kuin hymyillä ja tervehtiä ennen kuin me kiskoimme hänet kuiville”, Gilbert sanoi. Lovino kohotti hieman toista kulmaansa ja loi pitkän katseen Antoniota kohti. Jotenkin hän huomasi, että ei pitänyt ajatuksesta miehestä ja jostain tuntemattomasta naisesta samassa altaassa. Ei edes, vaikka se olisi ollut vahinko.
”Anteeksi, Lovi”, Antonio mutisi arvattuaan, mitä toinen mies ajatteli. Nyt hän joutuisi miettimään lepyttelyä vielä vähän pidempään.
”Tilanne oli kuitenkin vielä hallussa”, Francis totesi ennen kuin Lovino ehti sanoa mitään siitä miten häntä ei kiinnostanut vaikka Antonio olisi ollut tahallaan kylvyssä lukemattomien naisten kanssa, ”mutta ilmeisesti se nainen oli kaupungin lordin tytär tai jotain ja yllytti kaikki loputkin vartijat meidän perään.”
”Joten me juoksimme vielä vähän lisää”, Gilbert sanoi.
”Kunnes Gil törmäsi erään kauppiaan kärryihin”, Francis totesi.
”Jotka oli muuten pysäköity täysin väärin!” Gilbert puolusti itseään ja tuhahti, ”joten se kaatui yhden myyntikojun päälle, joka kaatui toisen päälle ja niin edes päin. Se oli aika mahtava efekti itse asiassa.”
”Ja aiheutti ihan kiva kaaoksen, jonka turvin ehdimme melkein karkuun”, Francis sanoi, ”mutta sitten joku tunnisti meidät ja kohta kaikki olivat ihan paniikissa ja huusivat.”
”Pääsimme kuitenkin pakenemaan”, Antonio totesi tyytyväisenä aivan kuin kyseessä olisi ollut ylpeilyn arvoinen suoritus, ”ja, tuota, loput sinä tiedätkin.” Lovino hieroi ohimojaan toisella kädellään ja sulki silmänsä yrittäen samalla ymmärtää miksi ihmeessä hän oli päätynyt tähän tilanteeseen.
”Eli se on täysin teidän idioottien syy, että me olemme paenneet vartiostoa ja armeijaa jo puolipäivää”, hän sanoi tyytymättömällä ja vihaisella äänellä, ”ja jos uskallamme näyttäytyä edes hetken sivilisaation puolella, meidät kaikki nakataan suorilta vankilaan ja varmasti hirtetään ilman oikeudenkäyntiä.”
”Tuolla tavalla muotoiltuna kyllä”, Antonio vastasi varovasti hetken epäröinnin jälkeen.
”Sanokaa yksikin hyvä syy, miksi minä en laittaisi teitä kävelemään lankulta tässä ja nyt”, Lovino murahti.
”Sinä rakastat minua!”
”Sinä et ole vielä saanut lunnasrahoja minusta.”
”Jälkimmäinen on itse asiassa aika hyvä syy”, Lovino pohti jättäen Antonion huomautuksen täysin huomiotta, ”mutta minusta alkaa tuntua, että ei sinusta kukaan koskaan aiokaan maksaa.” Kolme miestä yrittivät selvästi kaikin voimin keksiä jotain, millä pelastaisivat itsensä uimareissulta, mutta Lovino ei aikonut antaa heille kovin paljoa aikaa miettimiseen. Äkäinen ilme kasvoillaan merirosvo alkoi laskea mielessään sekunteja siihen, että ilmoittaisi miehille heidän olevan sillä hetkellä täysin tuomittuja. Hän ei kuitenkaan aivan ehtinyt kertoa heille siitä, kun Francis viimein huomasi mahdollisen pelastuksen ja tarttui siihen tiukasti kiinni.
Arthur ei oikeastaan pitänyt siitä, että häneen tartuttiin tiukasti kiinni.
”Mon cheri”, Francis sanoi, ”etkö sinä auttaisi minut pois tästä pulasta?”
”Ja meidät myös, kiitos paljon”, Gilbert mutisi ja vilkaisi sitten paheksuvasti Antoniota, ”sinun poikaystäväsi on sekopää.”
”Gil”, Antonio vastasi varoittavalla sävyllä, mutta ei sillä hetkellä ehtinyt selittämään ystävälleen jälleen kerran miksi tämän ei pitäisi kutsua hänen Lovinoaan sekopääksi tai miksikään muuksikaan.
”Miksi ihmeessä auttaisin?” Arthur kysyi vain hieman vähemmän äkäisellä äänellä kuin Lovino.
”Koska minä olen sinun ainoa ja to…”, Francis yritti selittää, mutta Arthur löi kätensä hänen huulilleen estääkseen häntä puhumasta.
”Minä olen vieläkin vihainen sinulle”, hän sanoi, ”siitä, että sinä ja sinun ystäväsi kaappasitte minut!”
”Mutta siitä on jo kaksi viikkoa”, Antonio totesi ja näytti aidosti yllättyneeltä siitä että joku oli vihainen niinkin pienestä asiasta kuin kaapatuksi joutumisesta. Hänen mielestään sellainen olisi ollut vain todella jännittävää. Arthur ei kuitenkaan ollut samaa mieltä ja osoitti sen mulkaisemalla merirosvoja aivan yhtä pahasti kuin Lovino vain hetki sitten.
”Minä tulin vain katsomaan, kun te pääsette uimaan”, Arthur totesi kylmästi ja irrotti itsensä Franciksen otteesta miehen vastalauseista huolimatta.
”Mon cheri…”
”Turpa kiinni”, Arthur mutisi, ”vaikka ei lankulla kävelystä taida edes olla hyötyä. Te kaikki olette tehneet sen varmasti jo kymmeniä kertoja ja silti ette ole oppineet.” Lovino nyökkäsi merkiksi siitä että oli samaa mieltä. Antonio oli kertonut hänelle tarpeeksi tarinoita uraltaan, jotta hän tiesi kolmikon kokeneen jo yhtä sun toista ja silti pysyneen aina yhtä idiootteina hänen mielestään.
”Se on totta”, hän sanoi.
”Ja lankun asettamisessa on niin paljon vaivaakin”, Arthur jatkoi, ”minä en edes vaivautuisi näiden kolmen vuoksi.” Francis yritti sanoa jotain, mutta Arthur vain painoi kätensä lujemmin miehen suulle kunnes ainoa kuuluva ääni oli pelkkää vaimeaa mutinaa.
”Totta sekin”, Lovino myönsi ja mietti hetken ennen kuin työnsi aseensa takaisin reidellään lepäävään koteloon, ”ja Antonio näyttää aina niin surkealta kastuessaan. Teidät on armahdettu.” Lovino ehti tuskin edes kääntää selkäänsä, kun Francis jo kiskaisi Arhurin käden huuliltaan ja suuteli miestä ennen kuin kääntyi vastaamaan Gilbertin virnistykseen. Antonio sen sijaan ei jäänyt juhlimaan ystäviensä seuraan vaan käveli rauhassa komentokannelle kävelevän Lovinon perässä. Lovino tiesi tasan tarkkaan että häntä seurattiin, mutta hän ei osoittanut Antoniolle mitään huomiota ennen kuin seisoi ruorin takana.
”Minä olen silti vihainen sinulle”, hän mutisi, kun Antonio hiljaa kiersi käsivarret hänen ympärilleen ja painoi leukansa hänen olkaansa vasten.
”Anteeksi, Lovi”, Antonio kuiskasi, ”minä yritän olla tekemättä niin enää toiste.”
”Tyhjä lupaus”, Lovino mutisi ja naputteli ruoria sormillaan, ”meidän täytyy nyt keksiä, minne menemme siksi aikaa kunnes tämä häly laantuu. Jonnekin kauas mielellään.”
”Sinä saat päättää”, Antonio lupasi anteliaasti ja Lovino katseli taivaanrantaa hetken. Hänen isoisänsä oli kerran kertonut hänelle, että jos suunta ei joskus ollut varma, kannatti aina mennä itään. Aurinko nousi idästä, joten se suunta tarkoitti jotain uutta.
”Itään”, hän lopulta totesi, ”me menemme itään.”
”Sí”, Antonio vastasi. Hän ei ollutkaan aikoihin käynyt idässä päin, joten voisi olla ihan mukavaa nähdä maisemia sielläkin.
”Ja sinä muuten nukut tänä yönä ruumassa”, Lovino lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen. Antonio mökötti hieman, muttei alkanut väittää vastaan. Ruumassa hänellä olisi ainakin aikaa valita kaikkein parhaimmat tomaatit Lovinon lepyttelylahjaa varten.
******
”Oletko sinä aivan varma suunnasta?” Eliza kysyi vielä kerran ja katseli epäilevän ympärilleen. Hänen hevosena askelsi varmana kivikkoisessa maastossa eikä näyttänyt olevan yhtään niin epäilevä kuin ratsastajansa. Se vain seurasi edellä kulkevaa kauppiaan hevosta ja ajatteli tyytyväisenä hevosten asioita. Tim oli jättänyt Luxin ja vankkurinsa erääseen matkan varrella olevaan kylään ottaen mukaansa vain hevosensa, miekkansa ja pienoisen kokoelman muita ehkä hyödyllisiä tavaroita.
”Kumpi meistä oli se, joka on kulkenut tämän reitin ennenkin?” Tim kysyi vakavalla äänellä eikä edes tehnyt elettäkään kääntyäkseen katsomaan perässään ratsastavaa naista. Eliza kuitenkin tuhahti tarpeeksi äänekkäästi, että Timin ei tarvinnut arvata kahdesti naisen ilmettä.
”Sinä ilmeisesti”, hän totesi.
”Minun pitäisi vaatia sinulta vaativan asiakkaan lisä”, kauppias mutisi.
”Ja minusta sinun pitäisi kertoa minulle jo, että minne me olemme tarkalleen menossa”, Eliza vastasi.
”Minä luulin, että sinä tiesit jo”, Tim vastasi tyynesti, ”me menemme tapaamaan herra Beilschmidtiä, jota sinä niin kovasti kaipaat.”
”Minä en kaipaa häntä”, Eliza vastasi mutristaen huuliaan, ”hän on vain minulle velkaa.”
”Plaa plaa”, Tim mumisi osoittaen kuinka paljon asia kiinnosti häntä todellisuudessa. Miehen asenne ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän naista tai sitten hän ei vain näyttänyt sitä ulospäin.
”Kerrotko edes, minne me olemme matkalla?” Eliza kysyi.
”Itään”, Tim vastasi lyhyesti hetken mietinnän jälkeen. Eliza harkitsi hetken tarkennuksen kysymistä, mutta totesi sen sitten hyödyttömäksi ideaksi.
”Ja Gilbert on siis siellä?” hän sen sijaan kysyi.
”No, ainakin hän tulee olemaan”, Tim totesi ja Eliza tuijotti hänen selkäänsä hetken yrittäen päättää, mitä ihmettä mies oli silläkin lauseella tarkoittanut.
”Oletko sinä aina noin ärsyttävä?” hän lopulta kysyi epäuskoisella äänellä ja yllättävä kyllä sai pienen hymähdyksen vastaukseksi kauppiaalta.
”Kuuluu toimenkuvaan”, mies vastasi tyynesti.
A/N: Pahoitteluni kamalan lyhyistä luvuista ja pitkästä päivitysvälistä...
Nyt siis on merirosvojemme kuviot myös selvillä, yay! Seuraavassa luvussa keskitytään taas enemmän Egyptin ja Kreikan menoon ja jos hyvin käy niin ensimmäiset porukat löytävät toisensa.
Oli muuten hauska keksiä syy sille, miksi Lovino & co. olisi menossa juuri itään. Mie mietin ja mietin ja sitten tajusin että asiahan on oikeastaan todella yksinkertainen... Ja Arthur on tosiaan jo kaapattu (kuten Mereltä päin -fikissä mainittiin) ajattelin ensin kirjoittaa siitä enemmän, mutta jätin FrUK sivujuonen tästä nyt pois koska se näytti ihan kivasti paisuvan omaksi tarinakseen.
