VP, jee, thanks <3 Ei tähän hätään irtoa mitään suurempaa vastausta, mutta aina ilahduttaa tietää että tätä jaksaa lukea uudestaankin.
Olin jo valmistautunut netittömään jouluun, mutta toisin kävi. Nyt siis kakkoslukua kehiin, missä päästäänkin pelkän sivustaseurailun sijaan asian äärelle. Tää on ehdottomasti pisin luku ja yritin jakaa sitä osiin, mutta se taas jotenkin sössi täydellisesti seuraavien osien flown. Eli ehkä tää on sitten vain tällainen (varsin angstinen) jouluspesiaali. Severus myös quotaa yhdessä vaiheessa Teen Wolfin Stilesia, joten ekstrapisteitä niille, jotka kyseisen lainauksen tunnistavat.
II.
Nyt kun he olivat kaksin, Remuksella ei enää ollut varaa teeskennellä, että käsillä oleva tilanne oli jotakin mikä tapahtui ilman että häneltä vaadittiin osallisuutta siihen. Harryn lähtöä seuranneena viikkona hän teki tietoisen päätöksen alkaa puhutella Severusta tämän etunimellä; nimiin sisältyi tiettyä voimaa, niin hyvässä kuin pahassa, ja mikäli he tosiaan tulisivat viettämään seuraavat kuukaudet saman katon alla, vähin mitä hän saattoi tehdä oli päästää irti turhista muodollisuuksista. Hän saattoi vain toivoa että hänen osoittamansa esimerkki rohkaisi aikanaan myös Severusta tekemään samoin.
Hän oli kuvitellut että Severukselle olisi tuottanut vaikeuksia sopeutua muuttuneeseen arkeen, tämän elettyä niin pitkään tietynlaista elämää, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan Severus solahti osaksi hänen verkkaista rytmiään kuin varkain, niin että Remukselle vasta paljon myöhemmin tuli mieleen kyseenalaistaa kuinka helposti kaikki oli todella käynyt. Jälkeenpäin oli havaittavissa enää pieniä merkkejä eletystä elämästä; tapa, jolla Severus aina korjasi näkymättömiltä oppilailta turvaan mahdolliset henkilökohtaiset muistiinpanonsa, tai kuinka tämä joskus ruokapöydässä aloitti ojentamaan suolaa sivulle sen sijaan että olisi tarjonnut sitä pöydän yli, lihasmuistin toimiessa edelleen Tylypahkan opettajanpöydän mukaisesti. Remus ei voinut olla ajattelematta että siitä onnistuneena vakoojana olossa olikin kyse – mukautumisesta, aina siihen pisteeseen asti, että oman elämän ääriviivat hämärtyivät ja sekoittuivat toisiin. Lukuun ottamatta yhtä lyhyttä kuukautta Remus oli nähnyt sotaa vain yhdeltä puolelta ja siltikin hänestä tuntui että hänen oli onnistunut peruuttamattomalla tavalla hävittää jotakin itsestään. Ehkä Severus huijasi heitä molempia turhaan, yrittämättä sopeutua liikkeisiin, jotka eivät varsinaisesti enää kuuluneet kenellekään.
Kun Remus ei ollut kiireinen näkemään varistenvärittämiä uniaan, hän väistämättä mietti, miksi kaikista mahdollisista ihmisistä he Severuksen kanssa olivat edelleen täällä. Tieto Peterin kuolemasta oli ollut jotakin minkä hän oli aluksi ohittanut tyytyväisyydellä silatulla välinpitämättömyydellä, hänelle kun tämä oli ollut poissa jo kauan sitten. Vasta viikkojen päästä hän oli käsittänyt olevansa Kelmeistä ainoana hengissä ja painuessaan vihdoin hänen tajuntaansa tieto oli ollut lamauttava; ainokaisuuden sisältämä vastuu ja merkitys oli yksinkertaisesti liikaa. Hän oli vaeltanut pitkin kesäöitä ja kysellyt kyselemästä päästyään - miksi minä? Mitä tarkoitusta hänen jatkunut olemassaolonsa palveli? Jamesilla ja Lilyllä oli ollut perhe, Siriuksella vihdoin mahdollisuus sellaiseen. Sen sijaan Remus oli tuhlannut vuotensa vaalien eristyneisyyttä, joka nyt kantoi yksinäisyyden odotettua hedelmää. Nyt hän oli jäänyt yksin osaksi maailmaa, jossa kukaan ei enää muistanut kuten hän, eikä ollut kokenut samoja asioita, niin hyvässä kuin pahassa.
Niin hän oli ajatellut, aina siihen kertaan asti, kunnes oli ottanut osaa Severuksen ensimmäiseen oikeudenkäyntiin.
Kesän mittaan, hänen istuessaan mykkänä tarkkailijana aitiossa kuulustelusta toiseen, häntä vaivannut kysymys oli muuttanut muotoaan. Nyt, niinä hetkinä kun hänen ja Severuksen katseet kohtasivat halki Kalmanhanaukion kapeankorkeiden huoneiden, Remus kysyi itseltään - miksi juuri me? Miksi tämä mahdollisuus?
Väistämättäkin tilanteen sula absurdius oli omiaan heijastumaan hänen käytökseensä. Remus teki parhaansa pitääkseen kiinni kohteliaan korrektiuden ilmapiiristä, mutta huomasi toistuvasti lipsahtelevansa itse asettamastaan rajasta. Kalmanhanaukiolla aika tuntui seisovan, milloin se ei liikkunut äkillisissä sykähdyksissä, ja toisinaan hänen oli hankala pysyä perässä siinä, mikä vuorokaudenaika, saati kuukausi, sen seinien ulkopuolella olikaan menossa.
Kaksi viikkoa sen jälkeen kun Severus oli muuttanut taloon, Remus oli alhaalla keittiössä lukemassa lehteä. Vaikka oli varhainen aamu, hän oli ollut hereillä jo tunteja, hyläten lopulta ajatukset unien jatkamisesta ja nousten vuoteesta. Hän oli avannut lehden summanmutikassa keskeltä ja selaillut sitä näkemästään mitään rekisteröimättä, kun portaista kantautuvat askeleet viestittivät jonkun olevan tulemassa niitä alas. Remus vilkaisi portaikkoon, näki niitä laskeutuvan pitkän hahmon ja tämän mustat hiukset, ja jähmettyi.
Severus seisahtui oviaukkoon tuijottamaan häntä. ”Mitä nyt?”
Remus ei äkisti ollut enää varma, saiko hän kunnolla henkeä. Hetkeksi hänen oli onnistunut unohtaa, ettei nyt enää ollutkaan hänen ensimmäinen syksynsä täällä, ja hän oli kuvitellut että se oli Sirius, ei Severus, joka oli saapumassa portaita alas. Hän oli jopa ollut vähällä kommentoida jotakin lehdessä ollutta uutista – Sirius, katsos tätä, et kyllä ikinä arvaa kuka on nimitetty... – mutta nyt sanat muuttuivat tuhkaksi hänen suussaan. Huoneen öljylamput piirsivät esiin Severuksen kasvot ja paljastivat ryhdin joka oli liian hallittu kuuluakseen Siriukselle, jonka hän muisti viimeisinä kuukausina lonkutelleen pitkin halleja kuin tuskastuneen piskin.
Remus räpäytti silmiään ja haamut kaikkosivat. Hänen kurkustaan karkasi matala naurahdus. ”Ei mitään”, hän totesi. ”Tämä hiton talo vain.”
Severus kohotti ensin kulmiaan, mutta mutisi lopulta jotakin joka saattoi yhtä hyvin olla ”niin olen kuullut” tai ”olet luultavasti hullu”. Joko kyseessä oli ensimmäinen vaihtoehto tai sitten tämä koki jo täysin arkipäiväiseksi lounastaa mielipuolten kanssa, sillä otettuaan hellalla olevasta kattilasta keittoa, tämä tuli istumaan toiselle puolelle pöytää.
Samalla kun itsekin söi, Remus yritti jatkaa lehden lukemista, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen ajatuksensa harhailivat äskeisen jäljiltä ja hän huomasi miettivänsä että tämä oli ensimmäinen kerta sitten heidän yhteisen opetusvuotensa kun he söivät saman pöydän ääressä. Silmäkulmastaan hän seurasi kuinka Severus särppi keittoaan haluttomasti, kunnes lopulta työnsi vielä puolillaan olevan kulhon pois luotaan.
Remus sommitteli kasvoilleen etäisestä kiinnostuksesta kielivän ilmeen. ”Eikö maistu?”
”Kaikki maistuu tätä nykyä pilaantuneelta.” Severus nyökkäsi kohti lehteä. ”Oletko jo lukenut sen?”
Remus luovutti, niin lehden kuin uteluidensa suhteen. Samalla kun Severus puolestaan syventyi lukemiseen, hän keräsi astiat ja – koska Oljo ei putkahtanut mistään taistelemaan niitä hänen käsistään – tiskasi ne. Askareeseen liittyvän rutiinin onnistui jälleen osaltaan palauttaa häntä todellisuuteen.
Laitettuaan teeveden kiehumaan hän sattui kuitenkin näkemään Severuksen olan yli vilauksella yhden uutisotsikoista. ”Ne aikovat myöntää postuumisti Rymistyirille Merlinin ritarikunnan kunniamerkin”, hän kuuli toteavansa ääneen.
Severus kääntyi vilkaisemaan häntä ärtyneesti. ”Minähän juuri kysyin olitko sinä –”
”Merlinin ritarikunnan ensimmäisen luokan”, Remus jatkoi keskeytyksestä välittämättä. Äkkiä hänen suussaan maistui eltaantuneelta; vatsanpohjassa keitto poltteli kuin ylöspääsyä hakien. Kun Severus edelleenkin vain tuijotti häntä harmistuneen ymmärtämättömyyden vallassa, hän selvensi, äänellä jota ei varsinaisesti tunnistanut omakseen, ”Tonks sai vain toisen.”
Soppakattila seisoi edelleen hellalla ja Remus tunsi äkisti lapsellista halua paiskata sen kaaressa halki keittiön. Hän halusi repiä hyllyillä hautakivirivistöjen lailla seisovat mykät posliinit alat ja polkea ne niin pieniksi paloiksi, että ne katoaisivat tomuna irvistävien lattialautojen nieluun.
Severuksen ääni repi hänet takaisin nykyhetkeen. ”Ne myönsivät saman sinullekin”, tämä huomautti värittömästi.
Se oli totta; Remuksen oma ansiomerkki oli tällä hetkellä luultavasti edelleen sullottuna sinne vaatekaapin perukoille, jonne hän oli sen heti vaatimattomasta juhlatilaisuudesta kotiuduttuaan kätkenyt. ’Korvaamattomasta palveluksesta ja urhoollisuudesta Britannian velhomaailman puolesta’ siinä luki. Hänen mielestä oli melko paksua väittää korvaamattomaksi jotakin sellaista, joka hänelle edelleen oli ja Tonksilla ei.
Pöydän ääressä Severus oli puolittain kääntynyt häntä kohti. ”Lupin?”
Remus tiedosti hyvin, että todellisuudessa hänen äkillisessä vihassaan ei ollut mitään järkeä; Tonks ei ollut koskaan välittänyt minkään sortin palkinnoista ja olisi todennäköisesti nytkin nauranut hänelle päin näköä, mikäli olisi nähnyt millaiseen itseoikeutettuun raivoon hän oli saanut itsensä asian tiimoilta lietsottua.
”Lupin”, Severus toisti painokkaammin.
Remus antoi sormiensa hellittää siitä tuolinkarmista, jonka ympärille ne olivat kouristuksenomaisesti kiertyneet. ”Se on vain niin… helvetin epäreilua, tiedätkö?”
Severuksen kulmat kohosivat, mutta liike tapahtui liian mekaanisesti että Remus olisi täysin uskonut tämän ymmärtämättömyyden olevan aitoa. Hän ei kuitenkaan jaksanut kyseenalaistaa sitä, vaan huokasi raskaasti ja meni sitten huolehtimaan teekannusta, joka oli jo hetken viheltänyt liedellä. Täyttäessään kuppeja hän tunsi Severuksen tuijotuksen niskassaan, mutta hiljaisuus huoneessa oli ja pysyi, raskaana kuin kaiken päällä lepäävä hurme.
Niinä hetkinä kun Remus kykeni olemaan täysin rehellinen itselleen, hän saattoi myöntää että omaa hengissäselviämistään enemmän häntä painoi toisenlainen syyllisyys. Päivinä, jotka hän oli viettänyt sairaalassa hoidettavana, hän oli mielessään yrittänyt hahmottaa sen avautuneen tyhjän tilan uomia ja repaleisia reunoja jotka Tonks oli jättänyt jälkeensä. Hän oli muistellut kaikkia niitä kuulemiaan tarinoita pariskunnista, jotka toisen osapuolen kuoleman myötä kaipasivat toista kuin menetettyä raajaa, mutta vaikka hän kuinka oli yrittänyt, hänestä ei tuntunut siltä; oli pikemminkin kuin hän olisi kaivannut Tonksia samalla lailla kuin paatunut rikollinen rikospaikkaa, sekoituksella kiintymystä ja silkkaa kauhua. Se oli kuvottanut häntä. Jos Remus olisi ollut kyllin typerä ilmaistakseen ajatuksensa ääneen, joku olisi varmasti vakuuttanut hänelle ettei häneltä enää odotettukaan lesken tuskaan verrannollista surua, näin melkein vuosi siitä kun Tonks oli varovasti ottanut puheeksi häät ja he olivat pian sen jälkeen eronneet, enemmän tai vähemmän Remuksen aloitteesta. Silti hänen oma kyvyttömyytensä karmaisi häntä vielä tässäkin vaiheessa. Tonks oli ansainnut parempaa – jo ollessaan elossa, ja siksi Remus oli – siksi hän olikin –
Ajatus käpristyi kokoon ja katkesi, ja hän havahtui siihen että Severus kurkotti hänen ohitseen ottamaan toisen tiskipöydällä olevista kupeista. Kohottaessaan katseensa Remus tuli tietoiseksi siitä, että tämä tarkkaili häntä pää kallellaan.
Otettuaan ensimmäisen siemauksen teestä tämä äkisti sanoi, ”Otan osaa.” Kun Remus vain rypisti kulmiaan, Severus selvensi, ”Nymfadorasta.”
Remus tunsi uuden ärtymyksen aallon läikähtävän lävitseen – sama lapsellinen raivo, mutta jälleen eri syy. ”Ei sinun tarvitse –”
”Ei kenenkään meistä enää tarvitse tehdä mitään”, Severus keskeytti kylmästi. Tämä irvisti teelle ja kurotti sitten kohti pöydällä olevaa sokerikkoa, annostellen runsaan lusikallisen. ”Ei se silti tarkoita etteikö joskus voisi.”
*
Seuraavien päivien aikana he vakiinnuttivat rytmin, joka hiljalleen asettui pysyväksi. Päivisin Severus keskittyi liemipisteeseen jonka oli asettanut keittiön takan ääreen ja Remus kirjahyllyjen sisällön inventoimiseen, milloin hän ei poistunut muutamiksi tunneiksi jonnekin häätämään satunnaista mörköä tai taikatuholaisia perheiden ullakoilta. Toisinaan ihmiset tunnistivat hänen nimensä ja yrittivät saada häntä jäämään päivälliselle, mutta hän kieltäytyi kutsuista järjestelmällisesti ja palasi sitten takaisin Kalmanhanaukion pysähtyneeseen hiljaisuuteen, jossa mikään ei pyrkinyt muistuttamaan häntä sen seinien ulkopuolella jäävästä maailmasta, joka jatkoi kaikesta huolimatta sinnikkäästi eteenpäin.
Vähintään kerran päivässä he söivät keittiössä, koska kumpikaan ei jaksanut enää vaivautua kantamaan astioita ylös ruokasaliin tai salonkiin; silloin kun Oljo ei ollut paikalla, ateriat koostuivat siitä mitä jompikumpi heistä keksi raapia kasaan valmiista antimista. Remukselta kesti naurettavan kauan ymmärtää, että jopa Harryn lähdön jälkeen ruokakaappi jatkoi täyttymistä itsekseen ja näin ollen sen täytyi olla Oljo, ei Harry, joka toi elintarvikkeita aina mukanaan. Vaikutti siltä että Tylypahka edelleen ruokki heidät molemmat - Remus harkitsi mainitsevansa asiasta Severuksella, mutta jätti lopulta tekemättä niin, tultuaan ajatelleeksi ettei tämä välttämättä pitäisi ajatusta yhtä huvittavana kuin hän.
Talon seiniän ulkopuolella alkaneen lokakuun kyltymättömät sateet huuhtelivat katuja. Siinä missä Päivän Profeetta yritti toistuvasti veitsellä ontuvia rinnastuksia veden puhistavaan vaikutukseen, Remuksesta alkoi hiljalleen tuntua siltä kuin koko Britannia olisi vähitellen mutta varmasti vajoamassa mereen. Kalmanhanaukion ammottava hiljaisuus muuttui natinan ja narskeen kuoroksi, kun syysmyrskyt tuuppivat sitä raivotessaan läpi Lontoon. Viima pyrki luikertelemaan ikkunanpielistä sisään ja sai talon keinumaan viereistensä väliin ankkuroituna kuin satamaan köytetyn laivan.
Pahinta oli kuitenkin kaikkialla tunteva kosteus. Se näkyi seinissä joista tapetit kiertyivät irti kuin liuskamaisesti luotu nahka, ja tuntui kämmenen alla pehmeäksi muuttuneissa porraskaiteissa ja kiinni turpoavissa ovissa; nahkeissa lakanoissa, jotka lukemattomista pesukerroista huolimatta löyhkäsivät kuin uitetut ruumiit. Niinä öinä kun hän ei saanut unta, Remus yritti pitää huomionsa poissa hajusta kuuntelemalla talon tasaista ääntä, sen kaikua hänen korvissaan kuin rahisevaa hengitystä; mutta sitäkin enemmän hän kuunteli yläpuoleltaan kuuluvia askeleita, jotka yö toisensa jälkeen kiersivät kehää satimeen jääneen eläimen hupenevalla vimmalla.
Erään vastaavan yön jälkeen Remus odotti että Severus oli saanut raahauduttua keittiöön ja ottanut kahvia, kunnes kysyi, ”Ihan mielenkiinnosta: onko unettomuus sinulle jotakin uutta vai onko sitä jatkunut jo pidemmän aikaa?”
Severus mulkaisi häntä kahvikuppinsa yli, mutta väsymys vei katseesta pahimman terän. ”Ihan kuin et muka jo tietäisi.”
Remus kohautti laiskasti olkapäitään; oli totta että he olivat Tylypahkassa opettaessaan törmäilleet toistamiseen toisiinsa välillä niinäkin öinä, kun virallinen käytävien vahtivuoro oli jonkun kolmannen opettajan vastuulla. Kerran tai pari he olivat jopa passittaneet aamutakkiin verhoutuneen ja jatkuvasti haukotelleen Minervan takaisin nukkumaan ja partioineet loppuyön kaksin, jaetun unettomuuden luoman oudon solidaarisuuden palauttaessa heidän keskinäisen kuittailunsa vain harmittoman nälvimisen tasolle. Remus ei voinut olla miettimättä että heidän rinnakkaiselossaan nyt oli jotakin samaa kuin silloin, ikään kuin he alitajuisesti tietäisivät että heidän oli pidettävä yhtä mikäli he halusivat selviytyä näillä käytävillä siihen sateettomaan aamuun, joka antoi aina vain odottaa itseään.
Severus kieltäytyi paahtoleivästä jota Remus yritti tarjota, keskittyi sen sijaan hämmentämään lusikkaa kahvissaan. Kun metalli oli kolmesti kolahtanut posliinia vasten, tämä sanoi äkisti, ”Välillä tuntuu, etten ole nukkunut kokonaiseen vuoteen lainkaan.”
Remus kohotti yllättyneenä katseensa aamiaisestaan. Siinä vaiheessa Severus näytti jo siltä, ettei itsekään käsittänyt miksi oli mennyt avaamaan suunsa ja toivoi nyt selkeästi voivansa ottaa sanat takaisin.
Hetken pohdinnan jälkeen hän päätti palkita rehellisyyden hienotunteisuudella. ”En ihmettele. Viime aikoina moni muukin on menettänyt yöunensa ja vieläpä paljon vähemmästä.” Remus rummutti sormiaan pöytään ja muisti sitten jotakin. ”Luin joskus jostakin, että niillä jotka ovat erittäin perehtyneitä okklumeukseen, on suurempi taipumus kärsiä univaikeuksista. Sillä on jotakin tekemistä sen kanssa ettei mieli osaa rauhoittua edes yön ajaksi lepoon.”
Severuksen uupumuksen kasaan painaneet hartiat kiristyivät taas näkyvästi, samalla kun kahvikupin ympärille kiertyneet rystyset muuttuivat valkoisiksi. ”Kiitos tästä valaisevasta yksityiskohdasta. Olipa hyvä etten tässä alaa harjoittaessani viimeisen, hmm, kahdenkymmenen vuoden aikana ole ikinä tullut huomanneeksi moista.”
”Entä sisältyikö mihinkään niistä vuosista jatkuva tarve valehdella päin Voldemortin näköä?” Remus heitti takaisin.
Nimi ei varsinaisesti saanut kumpaakaan heistä enää sävähtämään, mutta oli silti kuin ilmassa olisi läikähtänyt havaittava varjo. Severus tuijotti häntä kaventunein silmin, samalla kun kurotti hieromaan epämukavasti kaulaansa. ”Sinulla ei ole mitään käsitystä –”
”Kenellekään ei ole mitään käsitystä, Severus”, Remus pisti kylmästi väliin. ”Lähinnä koska me molemmat tiedämme ettet sinä koskaan tule puhumaan viime vuodesta kenellekään oikeussalin ulkopuolella, ja toiseksi koska Albus piti visusti huolen, että sinun asemasi oli ainutkertainen.”
”’Ainutkertainen’…” Severus tuntui maistelevan sanaa, kunnes hymyili vinosti. ”Hyvässä vai pahassa?”
”No mitäs luulet?”
”Minä luulen että sinä yritit pari vuotta sitten tarjoutua kaksoisagentiksi Harmaaselän laumaan, mutta Albus veti sinut takaisin ennen kuin varsinaista vahinkoa ehti tapahtua.”
”Sinä tiesit siitä?” Remus takelteli yllättyneesti.
Severus hymähti lakonisesti. ”Tietenkin minä tiesin. Kenen sinä oikein kuvittelit antaneen varoituksen kun Harmaaselkä alkoi käydä epäluuloiseksi?”
”Sinä et uskonut että minusta olisi siihen.”
Remus oli esittänyt kommenttinsa enemmänkin toteamuksena kuin kysymyksenä, mutta Severus pudisti äkisti päätään. Rumansorttinen hymy palasi tämän kasvoille. ”Päinvastoin – se oli Albus joka teki päätöksen siitä että sinun pitäisi jättää leikki kesken. Minä tiedän varsin hyvin ettei sinulle tuota mitään ongelmia veljeillä uskottavasti murhaajien ja eläinten kanssa.”
Yksi askel eteen ja kaksi taaksepäin – näin se oli heidän välillään aina mennyt. Liian myöhään Remus muisti ettei Severus ollut ainut jonka kärsivällisyyden väsymys oli muuttanut ohueksi ja siinä vaiheessa ei ollut enää mitään tehtävissä; hänen ei tarvinnut edes yrittää, kun hänen mielensä jo tarjoili vuosien kokemuksella valmiin vastauksen. ”Kuten esimerkiksi nyt.”
Severus otti kahvinsa mukaan ja paineli takaisin yläkertaan.
*
Keskustelua seuranneina päivinä Remus sai sen käsityksen että he kumpikin katuivat sanomisiaan, tai ainakin hän halusi ajatella niin. Mitään varsinaisia anteeksipyyntöjä ei tietenkään esitetty – eivät he olleet koskaan sellaisia harrastaneet, joten miksi aloittaa nyt – mutta tavassa jolla he antoivat toisilleen tilaa oli jotakin armahtavaa, silkan kylmän olkapään sijaan.
Remus omisti aikansa käymällä läpi ensimmäisen kerroksen salongin kirjastoa, jotakin mitä häneltä oli jäänyt aikanaan kesken ensimmäisenä talvena ja johon hän ei ollut saanut sittemmin palattua. Samaan aikaan kerrosta ylempänä Severus muutti talon huonokuntoisinta kylpyhuonetta jonkinlaiseksi kasvihuoneen ja laboratorion yhdistelmäksi; illalla mennessään viereiseen huoneeseen nukkumaan Remus kurkisti ovesta ja löysi kaiken toteutettuna sellaisella kekseliäisyydellä, johon kykeni ainoastaan joku sellainen, joka oli joskus joutunut olosuhteiden pakosta turvautumaan vastaaviin resursseihin. Kylpyammeessa näytti olevan jonkinasteinen sieniviljelmä ja lattia oli täynnä moninaisia ruukkuja kukkuroillaan multaa. Lavuaarin yläpuolisen peilikaapin hyllyt pursuilivat lasisia puteleita ja mitta-astioita. Ainoan valaistuksen pieneen huoneeseen toivat ilmassa leijuvissa lasipurkeissa leimuavat siniset liekit, kuin suon yllä kajastavat virvatulet joita Remus oli joskus nähnyt matkoillaan. Vielä sängyssä levätessään hänestä tuntui että seinän takaa tunki hänen nenäänsä maan selkeä katku, joka seurasi häntä aina levottomiin uniin asti.
Vasta pari päivää myöhemmin Remus tajusi miettiä, mistä Severus oikein oli saanut istutuksiin vaadittavat siemenet ja taimet. Kalmanhanaukio oli loputon aarreaitta mitä tuli esineiden luovaan uudelleenkäyttöön, mutta miksikään eläväksi se ei silti kyennyt muuttumaan, ellei piironginlaatikoissa pesiviä hämähäkkejä otettu lukuun. Nykytilanteen valossa hän ei kuitenkaan kokenut omaavansa oikeutta uteluun, joten se, että hän sattui olemaan juuri tulossa ilmoittamaan Severukselle teestä silloin kun oli, oli luonteeltaan puhdas vahinko.
Hän seisoi kolmannen kerroksen tasanteella tämän oven takana, käsi jo kohotettuna koputukseen, kun huoneesta kantautuva keskustelu ajelehti hänen korviinsa. Hetken ajan Remus oli muiden vaihtoehtojen puutteessa vakuuttunut että Severus puhui Oljon kanssa – mutta kun tälle vastaava ääni kuului kiistatta naiselle, hän ei enää voinut vastustaa, vaan kumartui tirkistämään sisään isosta avaimenreiästä.
Pieni makuuhuone oli malliltaan tismalleen samanlainen kuin Remuksen oma kerrosta alempana: huoneen keskelle oli sijoitettu valtava sänky ja sen takana seinällä oli ikkuna, jonka edessä Severuksen tumma siluetti piirtyi vasten ulkoa näkyvää koleaa valoa. Tämä oli kiistatta huoneessa yksin.
”Oletan että kaikki tuli perille kuten pitikin”, Severus sanoi.
Sängyn jalkopäästä muutaman askeleen päässä oli takka, ja vasta kun Narcissa Malfoyn ääni vastasi, Remus havaitsi tämän tulessa irrallisena kelluvat kasvot. ”Kyllä. Muutamat kyselivät jo valmiiksi lisää, joten sitten kun sinulle sopii, minulla on lista nimistä ylhäällä.”
Severus nyökkäsi miettivästi. ”Jotakin pystyy valmistamaan jo nyt, mutta toisilla aineksilla kestää vielä itää ainakin yksi kuunkierto ja sitten siihen vielä varsinaisen keittämisprosessin viemä aika…” Tämä rykäisi ja jatkoi sitten, epävarma alaväre äänestään kuuluen, ”Ymmärrän että tämänkertainen hankintalista oli melko mittava. Seuraavilla kerroilla tuskin vaivaan –”
Narcissa nytkäytti päätään tavalla, jonka Remus uskoi kielivän vähättelevästä kädenheilautuksesta. ”Severus, mehän puhuimme jo tästä – minä hoidan resurssit ja jakelun, sinä vastaat varsinaisista tuotteista. Rahaa jäi jo nyt myynnistä yli sen mitä raaka-aineisiin vaadittiin. Jatkossa varmasti vielä enemmänkin.”
Severus nyökkäsi uudestaan, tällä kertaa painokkaammin ja selkeästi helpottuneena. Hetkeen kumpikaan ei puhunut ja Remus näki kuinka Severuksen käsi eksyi kaavunkauluksesta sisään, tämän raapiessa hajamielisesti ihoa solisluun tienoilta. ”Toivon että sinä ja Draco voitte hyvin”, tämä lopulta totesi.
”Niin hyvin kuin olettaa saattaa.” Narcissan ääni oli väritön. ”Draco lähettää joka tapauksessa terveisiä.”
Severus hymähti. ”No, jos jotakin yllättäviä ongelmia ilmenee, niin muista että olen edelleen valmis antamaan todistajalausunnon teidän puolestanne – Potter luultavasti myös.”
”Tiedän, ja kiitos sinulle vielä siitä. En vain tiedä onko Ministeriö se jonka toimista meidän tulisi olla eniten huolissamme.” Narcissa tarkasteli Severusta pää kallellaan, harmittomansinisten liekkien lipoessa kalpeita poskia. ”Kauppojen yhteydessä Zabini sattui kertomaan minulle Kehrääjänkujasta. Sinä et maininnut siitä mitään aiemmin kun me puhuimme.”
Severus sävähti näkyvästi, mutta sai pian taas ilmeensä hallintaan. ”Miksi olisin? Ei sillä ole mitään merkitystä bisneksen kannalta.”
”Entä sinun kannaltasi?”
”Vielä vähemmän.”
Narcissa huokaisi, mutta ei selkeästi aikonut enää palata aiheeseen. ”No, minun lienee parasta mennä katsomaan ettei Lucius ole onnistunut taas sammumaan suihkulähteeseen kuten viime viikolla. Lähetä Oljo taas tänne kun kykenet. Ja Severus…”
Severus kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Niin?”
”Ole kiltti ja pidä itsestäsi huolta.”
Mitä tahansa Severus oli odottanutkin, Narcissan pyyntö ei ollut sitä. Hetken aikaa tämän ilme oli paljas, tummat silmänaluset kuin valtavat varjot verettömillä kasvoilla. Sitten tämä tuntui taas muistavan itsensä ja kaikki palasi entiselleen. ”Ei minulla ole mitään hätää.”
”Minulla on poika joka herää joka yö omaan huutoonsa ja väittää silti aamiaispöydässä että kaikki on hyvin”, Narcissa totesi kuivasti. ”Minä en kaipaa enempää valehtelijoita elämääni, olivat nämä siinä sitten kuinka hyviä tahansa.”
Sen jälkeen takka sammui sihahtaen, jättäen huoneen paljonpuhuvan hiljaisuuden valtaan.
Remus oli juuri aikeissa suoristautua ja poistua vähin äänin paikalta, kun Severus kohotti katseensa ja tuijotti häntä silmiin avaimenreiän läpi. Äänellä, joka oli varmasti kylvänyt kauhua lukemattomiin verekseltään kiinni jääneisiin tylypahkalaisiin, tämä totesi, ”Sinun luulisi jo ajat sitten oppineen, että salakuuntelu on epäkohteliasta.”
Remus ojentautui hitaasti. Pakottaen häpeän taka-alalle, hän avasi oven ja astui sisään. ”Minä vain unohdin tekeväni sitä kiistattoman mestarin seurassa.”
Hänen oli ollut tarkoitus sanomisellaan viitata lähinnä heidän yhteisiin kouluaikoihinsa, jolloin hän muisti Severuksen tienneen yhtä ja toista sellaista hänen ja muiden Kelmien asioista, joka kieli lukemattomista salakuunteluista; mutta vasta puhuttuaan hän muisti kesän ensimmäisen oikeudenkäynnin, jolloin Severus oli alkanut järjestelmällisesti tehdä selkoa palveluksestaan niin Voldemortin kuin Albuksenkin alaisuudessa, aloittaen Tylyahossa ohikuulemastaan Sibyllan ennustuksesta.
Selkeästi Severus ajatteli samaa, sillä tämän ilme synkkeni hetkessä. Remus kuitenkin kiirehti eteenpäin, nojaten ovenkarmiin ja huomauttaen kuivasti, ”Anteeksi nyt vain jos tämä vaikuttaa sinusta pelkältä vainoharhalta, mutta viimeksi kun samainen kotitonttu vieraili tästä taloudesta Narcissan luona, joku pääsi hengestään.”
Heti sen sanottuaan hän ei voinut käsittää, miksei ollut liittänyt mukaan Siriuksen nimeä. Severus kaikesta huolimatta kuuli sen selkeästi.
”Eli jälleen kerran Mustan kuolema on minun syytäni, niinkö?” tämä kysyi pilkallisesti.
”Me molemmat tiedämme, ettei se ollut”, hän heitti takaisin. Severuksen kohotti kulmiaan yllättyneenä, mutta Remus jatkoi sanomalla, ”Äläkä yritä vaihtaa puheenaihetta. Mitä te oikein myytte - laittomia liemiä ja myrkkyjäkö? Kuvittelisin että ne tekevät edelleen kauppansa pimeillä markkinoilla ja Malfoylla jos kenellä on kaikesta huolimatta vielä tarpeeksi kontakteja siihen suuntaan.”
Severus tuijotti häntä hetken tyrmistyneenä, kunnes häijy, kyllästyneenoloinen virne alkoi kohota tämän kasvoille. Tämä asteli huoneen ikkunanpuoleiselle sivulle, kaivoi sitten lattianrajasta laatikon ja nosti sen sängylle, joka jakoi tilaa heidän välissään.
”Myrkkyjä, niinkö? Hyvä on, kas tässä –” Severus kaivoi laatikosta pienen purnukan ja heitti sen sängylle - ”suorastaan hengenvaarallista ryppyvoidetta, ja tässä taas yhtä tappavaa kasvorasvaa, tässä samaa tavaraa käsille ja tässä jaloille, ja tässä taas…”
Litania jatkui ja erikokoisia puteleita sateli päiväpeitolle, kunnes se peittyi lasisen kinoksen alle. Lopulta niiden virta kuitenkin ehtyi ja Severus risti kätensä, selkeästi hänen vastaustaan odottaen.
”Sinä ja Narcissa myytte… kosmetiikkaa?” Remus ähkäisi epäuskoisesti.
Severus löi käsiään muutaman kerran laiskasti yhteen; ääni kalahteli kolkkona huoneessa kunnes imeytyi tapetteihin. ”Bravo, Lupin. Mikään yksityiskohta ei selkeästikään karkaa tuolta ihmissuden uskottomalta havainnointikyvyltä.”
Remus jätti kommentin omaan arvoonsa ja kurotti ottamaan yhden sängyllä lojuvista purkeista. Hän kiersi sen auki ja haistoi sen haaleanvihreää sisältöä, vetäen sitten kasvojaan vaistonvaraisesti takaisinpäin kun häntä vasten löi kitkerä tuoksu joka tuntui olevan selkeässä ristiriidassa höttöisen tuotteen kanssa. ”Anna kun arvaan”, hän veikkasi, ”koe-erä?”
Severus vaikutti menneen hämilleen siitä, että lupaavasti alkanut kiista oli niin äkisti tyrehtynyt; hetken päästä tämä kuitenkin nyökkäsi ja kertoi, että yleensä haastavinta olikin löytää keino häivyttää eri ainesosien tuottamat, epämiellyttävät tuoksut.
”Ja nämä oikeasti tekevät kauppansa?”
”Sota on ohi”, Severus totesi yksioikoisesti. ”Ihmisillä on taas varaa ajatella muutakin.”
Remus käänteli purkkeja haltioituneena vielä tovin, kysellen tarkennuksia niiden sisällöstä sitä mukaan kun ne hänen mieleensä juolahtivat. Lopulta hän kuitenkin pakottautui lopettamaan ja lähti huoneesta, jättäen Severuksen rauhassa huolehtimaan siivouksesta.
Vasta muutamaa kerrosta alempana Remuksen mieleen muistui hänen alkuperäinen syynsä ylipäänsä mennä yläkertaan, ja tee, joka epäilemättä seisoi nyt jäähtyneenä pannussa.
*
Jälleen yhtenä sanattoman anteeksipyynnön eleenä Remus näki vaivaa valmistaakseen kunnollisen illallisen, joka koostui perunoista ja haudutetusta lihapadasta. Komeron ylähyllyltä hän löysi myös melko harmittoman oloisen pullon viiniä, joka todennäköisesti oli Siriuksen omia varastoja eikä mikään pullotettu potentiaalinen turmio. Hän kattoi tottumuksesta keittiöön, ja vastusti äkillistä halua sytyttää kynttelikössä lepäävät kynttilät.
Vaivautuessaan viimein paikalla Severus silmäili ruokaa tavanomaisen haluttomuuden vallassa, mutta tämän silmissä kävi kiitollisuuden pilkahdus kun Remus ojensi toista melko anteliaista viinilaseista.
Kun he olivat käyneet pöytään, kesti hetki ennen kuin Severus tiedusteli, ”Oletan tämän tarkoittavan sitä, ettet sinä ole heti huomenissa lähettämässä Ministeriöön pöllöä jossa ilmiannat minut laittomasta liemikaupasta.”
”Ai samalla kun raportoin siitä, kuinka itsekin teen toisinaan keikkaa ilman virallista kirouksenpurkajan lisenssiä?” Remus pudisti päätään. ”Tosin suosittelen että mainitset asiasta Harrylle ennen kuin tämä kuulee siitä esimerkiksi Oljolta. Kuten sanoin, ikäviä muistoja ja niin edelleen.”
Severus viittasi kädellään ymmärryksen merkiksi, mutta jokin tämän ilmeessä kieli kuitenkin epävarmuudesta. Remus päätti tällä kertaa odottaa rauhassa ja ennen pitkään hänen kärsivällisyytensä palkittiin.
”Joku voisi sanoa että se olisi vain reilua.” Severus piti tiukasti katseensa perunassa jota oli juuri leikkaamassa kahtia. "Minä olin kuitenkin se joka järjesti sinut erotetuksi opettajantoimesta.”
Jokin sävähti Remuksen sisällä, tylsä kipu kuin aina kylmällä nikotteleva polvi tai nivel. Yhä useammin hänestä tuntui että heidän välisensä historia navigointi vaati yhtä suurta taitoa kuin laholla lattialla käveleminen – yksi väärä kommentti, kuin vikaan mennyt askel, ja jalka syöksyi syöpyneen puun läpi ansaan. Toisinaan sama oli tapahtunut myös Siriuksen kanssa, silloin kun muistelmat yhteisistä hauskoista hetkistä olivat käyneet vähiin ja yhä useammin hänen katseeseensa oli vastannut pelkkä tyhjyys. Ensimmäisenä asuinvuotenaan Remus oli löytänyt itsensä muutamia kertoja seisomasta ulkona kadulla lumessa, haluttomana menemään sisään; hän tiesi että talo oli asuttu, mutta silti sen ikkunat pysyivät pimeinä ja valottomina, ja siltä hänestä oli usein tuntunut Siriuksenkin kanssa – että vaikka keho oli vielä paikalla, ei kukaan ollut enää kotona.
Nyt hän jäljitteli Severuksen vähättelevää elettä hetkeä aiemmin. ”Me molemmat tiedämme etten minä olisi muutenkaan voinut jäädä. En tiedä oletko sattunut kuulemaan, mutta ilmeisesti koko virka oli kirottukin niin.”
Se oli ontuva yritys huumoriksi, ja hetken aikaa vaikutti siltä, että myös Severus tuntui ajattelevan niin. Mutta sitten tämä hymähti, haarukka jähmettyneenä aprikoivaan kulmaan kesken matkan. ”Kokemuksesta voin sanoa, että virkanimikkeestä toiseen vaihtamisella voi ostaa itselleen hieman armonaikaa.”
”En tosiaan usko että alkuperäinen idea oli syöstä opettaja virasta, vain jotta tämä voisi mennä ja edetä rehtoriksi.” Remus kurotti ottamaan viinilasinsa ja kohotti sitä kuin skoolaten. ”Miehelle, jonka onnistui huijata vuosisadan taitavinta pimeyden velhoa – kaksin verroin.”
Juotuaan kulauksen Remus palautti lasin pöytään, vain huomatakseen että Severus tuijotti häntä edelleen haarukka ilmassa ja mykän tyrmistyksen vallassa. Hän ehti jälleen kuulla mielessään pettäviä lattialankkuja muistuttavan äänen, kun Severus antoi aterimiensa viimein kalahtaa vastan lautasta ja nojautui sitten ärtyneesti eteenpäin, tiuskaisten, ”Minä en ole mikään – mikään sankari, en kuten Potter, tai sinä –”
”Minä?” Remus irvisti. ”Minulle lätkäistiin käteen säälittävä mitali, jotta koko taikamaailma voi hyvällä omalla tunnolla jatkaa teeskentelyä ettei minua tai ketään minunkaltaistani ole olemassakaan. Sinä olit valmis pitämään viimeiseen asti kiinni siitä mielikuvasta että olet petturi ja jäämään historiaan Albus Dumbledoren murhaajana, kunhan se tarkoitti sitä, että Lilyn poika selviäisi saamastaan tehtävästä – ja tässä sinä nyt olet, syytettynä ja mätänemässä samassa sellissä nimellisen sotasankarin kanssa, jonka ei kaikesta huolimatta onnistu saada edes vakituisia töitä!”
Samalla kun hänen omien sanojensa kaiku vielä kiersi hänen korvissaan, alle puolillaan oleva viinipullo tuntui tuijottavan häntä syyttävästi. Siinä missä Severus oli kalvennut entisestään, Remus tunsi omien poskiensa helottavan kuin pari jouluomenia, eikä kaikki se mennyt pelkän ärtymyksen piikkiin. Hän ynähti ja puristi silmänsä kiinni, tuntien suurta halua vaipua läpi lattiasta, tällä kertaa aivan konkreettisesti.
Hänet toi takaisin viinipullon avaamisesta kielivä ääni; kun hän raotti silmiään, Severus oli parhaillaan täyttämässä omaa lasiaan kevyesti vapisevin käsin. ”Kerro minulle”, tämä pyysi matalasti, ”olitko sinä Potterin lailla paikalla kaikissa minun kuulusteluissani?”
Remus ei varsinaisesti luottanut vielä ääneensä, joten hän tyytyi vain nyökkäämään.
”Miksi?”
”Koska Harry pyysi sitä minulta.” Se oli loppupeleissä totuus. ”Luultavasti siihen oli monia syitä, mutta painavimmat niistä olivat se, että minä tunsin sekä Albuksen että jollakin tasolla myös sinut tarpeeksi hyvin ottaakseni kantaa, jos siis siihen olisi tullut aihetta.”
Severus pyöritteli viinilasia pitkissä sormissaan, kasvojensa lihakset nykien. ”Ah. Olisi pitänyt muistaa että rohkelikkojen ollessa kyseessä motiivit ovat aina jalommat kuin pelkkä tirkistelynhalu.”
”Mitä sinä sitten pelkäsit minulle paljastuvan?” Remus tiedusteli tasaisesti. ”Että ollessasi nuori sinä teit typeriä päätöksiä kuten jokainen meistä, ja sait maksaa siitä pahimman mahdollisen hinnan? Että sinä olet viimeiset seitsemän vuotta tehnyt parhaasi suojellaksesi sitä samaa poikaa, josta kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt kantaa vastuu, ja siinä samalla myös kokonaista koulua? Että –”
”Lopeta!”
Severus oli äkisti noussut seisomaan ja nojasi nyt molemmin käsin pöytään, hengittäen raskaasti. Tämän hartioiden takana huoneen ääriviivat huojuivat hieman Remuksen silmissä, mutta hänen katseensa keskiössä Severuksen läsnäolo oli vakaa ja kiistaton.
”Kaikista maailman ihmisistä, kuka antoi juuri sinulle oikeuden ajatella noin?! Sinä ja Potter, te harjoitatte jonkin sortin hyväntekeväisyyttä voidaksenne nukkua yönne rauhassa, voidaksenne olla varmoja että te olette jotenkin hyveellisempiä ja armollisempia kuin joku minun kaltaiseni!” Tämä nojautui yhä edemmäksi, kämmenet liukuen pitkin pöydän pintaa, ja koska kyseessä ei ollut maailman levein huonekalu ja koska Remuksen omat kädet olivat jossakin vaiheessa laskeutuneet myös sille, liike toi heidän sormenpäänsä vasten toisiaan; väristykset säteilivät pitkin hänen kehoaan kuin lihaksissa matkaavat elosalamat. ”Onko tässä kyse siitä että te molemmat koette olevanne minulle jotakin velkaa? Että minä olen teidän yhteinen projektinne – jokin helvetin sovitustyö? Koska jos on, niin salli minun antaa ystävällinen vinkki, näin sellitoverilta toiselle; Antakaa. Olla.”
Viimeiset sanat lipuivat ilmoille silkkisellä äänellä, joka oli Remukselle tämän tapauksessa paljon tutumpi vihan ilmentymä kuin se hätääntynyt epätoivo, josta tilanne oli saanut alkunsa. Hän tiesi tasan tarkkaan mitä tarkoitusta varten se nuotti oli kehittynyt, että se oli sulaa uhkailua hiottuna teräväksi kuin veitsi – mutta kaiken sen keskellä Severus tuntui unohtaneen että he kaksi olivat tunteneet toisensa jo silloin kun siitä ei vielä ollut tietoakaan, äänenmurroksen ja nuoruuden nolouksien rajamaastossa, ja täten hän näki siitä läpi, samalla tavalla kuin vuosista, aina siihen yksitoistavuotiaaseen poikaan saakka.
Ehkä se johtui humalasta, tai sitten jostakin aivan muusta, mutta kun Severus alkoi vetäytyä taaksepäin, Remus kiersi oikean kätensä tämän ranteen ympäri ja pysäytti liikkeen.
Ohikiitävän hetken ajan Severus todisti heidän linkittyneitä käsiään ilmeettömin kasvoin, kunnes ne jälleen vääristyivät pelonsekaisesta vihasta. ”Päästä irti”, tämä sihahti hiljaa.
Remus ei vastannut, muttei myöskään hellittänyt otettaan.
”Sanoin; irti.”
Tällä kertaa Severus nykäisi kättään voimalla ja lähes kompuroi taaksepäin, kun Remus äkisti totteli. He tuijottivat tosiaan haukkoen happea kuin olisivat juuri juosseet pitkänkin matkan, Severuksen pidellessä takaisinvoitettua kättään vasten rintaansa. Kaiken keskellä toinen viinilaseista oli kaatunut ja sen sisältö juoksi nyt pitkin pöytää kuulaana kuin punainen joki, erottaen heidät sen molemmin puolin.
Severus kokosi itsensä ensimmäisenä. Kalsealla äänellä tämä totesi, ”Kiitos päivällisestä, se oli erittäin… muistettava. Oletan, että sinä kykenet yksinäsi huolehtimaan siivouksesta.”
Vastausta odottamatta tämä lähti takaisin yläkertaan.
Samaisena yönä Remus makasi sängyssään, viinin jyllätessä edelleen hänen kehossaan ja saaden hänen ajatuksensa vauhkoiksi. Hän löysi itsensä miettimästä sitä toukokuista iltaa kaksi vuotta sitten, kun Severus oli kutsuttu Kalmanhanaukiolle keskustelemaan Harryn okklumeustuntien jatkumisesta. Sirius oli hänen pyynnöstään huolimatta vaatinut olla paikalla ja tilanne oli ajautunut huudoksi heti ensimmäisten minuuttien aikana. Jossakin vaiheessa Remus oli kyllästynyt tulemaan raahatuksi mukaan milloin uhrin, milloin uhkan muodossa, ja jättänyt kaksikon keskenään mennäkseen keittiöön korkkaamaan Siriukselta piilottamansa tuliviskin. Hän oli ollut jo hyvän matkaa pullon keskivälin tienoilla, kun portaista oli äkkiä kantautunut askeleita; Siriuksen piinatun olemuksen sijaan sisään oli kuitenkin marssinut Severus, joka tuntui edelleen hehkuvan turhautunutta raivoa kuin takasta poimittu kekäle.
Sanomatta hänelle sanaakaan Severus oli tarttunut tuliviskipullon kaulaan ja ottanut suoraan pullonsuusta pitkän kulauksen. Toimituksen täysi epäluonteenomaisuus oli pakottanut käheän tyrskähdyksen ulos Remuksen kurkusta, mutta Severus jätti sen omaan arvoonsa laskiessaan pullon takaisin pöydälle. Tämä oli nojannut kämmeniään pöytään, samaan tapaan kuin nyt vuosia myöhemmin, ja kurkottaessaan noutamaan pullon takaisin Remus oli saanut itsensä kiinni tuijottamasta tämän käsiä. Hänellä oli ollut edessään lasi, mutta hetken mielijohteesta hänkin joi seuraavan kulauksen pullonsuusta; hänen huulensa olivat jo koskettaneet kylmää pintaa kun heidän katseensa olivat kohdanneet, ja siinä samassa Remuksen huulet tavoittivat lasista vieraan maun haamun.
Sitten kerrosta ylempää oli alkanut kantautua vihaisten askelten töminää, Siriuksen saapuessa vuosien myötä harjoitetun vainun turvin pelastamaan häntä tilanteesta. Severuksen katse kiersi huonetta kuin ulospääsyä etsien, ja äkkiä tilanne oli Remuksen silmissä paradoksaalisella tavalla vääristynyt, heidän kahden ollessa halukkaasti jumissa jossakin ja Siriuksen ollessa se uhkaava ulkopuolinen; sitten Severus oli havainnut huoneen perällä olevan, pienelle takapihalle vievän oven ja kävellyt niineen hyvineen siitä ulos, kaikkoontuen heti kun kykeni.
Ovi oli narahtanut tämän perässä kiinni, sulkien Remuksen jälleen Kalmanhanaukion syleilyyn, ja hetkeä myöhemmin Sirius oli kolistellut portaita alas kirosanoja suoltaen ja saaden hänet jälleen muistamaan kuinka hengityksen oli tarkoitus sujua.
Remus palasi takaisin muistosta huoneen huutavaan hiljaisuuteen. Sinä yönä hänen huoneensa yläpuolelta ei kuulunut askeleita, eikä muutakaan ääntä; talo piti kiinni heidän salaisuuksistaan, samalla kun ikkunoiden takana sade takoi vetisin nyrkein vasten ruutuja, saaden ne helisemään karmeissaan. Remus makasi liikkumatta sängyssään, vaikka huoneeseen edelleen tunkeva kasvihuoneen tuoksu sai sen tuntumaan siltä kuin hän olisi hiljalleen ollut lahoamassa paikalleen kuin kaatunut kelo. Se toi hänen mieleensä sadun jonka hän oli kuullut pienenä, tarinan jossa toinen sisaruksista muutettiin puuksi noidan toimesta – ainut keino sisarelle saada veljensä takaisin oli tunnistaa tämä lukemattomien samanlaisten joukosta metsästä, ja jollakin tavalla tämän olikin onnistunut tehdä niin, ikään kuin pelkkä rakkaus olisi auttanut tätä näkemään kuoren takaa tutut kasvot.
”Mutta minä en välitä, en välitä”, Tonksin epätoivoinen ääni huutaa, niin että koko sairaalasiipi kaikuu, ”olen sanonut sinulle miljoona kertaa…”
Mutta siinäpä se; Remus oli välittänyt. Hän muisti katsoneensa Tonksin silloin tutunruskeita hiuksia, ajatelleensa tämän muuttunutta suojeliusta, ja tajunneensa lamaannuttavan kauhun vallassa, ettei hänen enää tarvitsisi edes vahingossa purra tätä tehdäkseen tästä itsensä kaltaista. Tonks oli jo kovaa vauhtia sulautumassa häneen, ikään kuin pelkkä hänen läsnäolonsa olisi onnistunut pistämään jonkinlaisen valtauksen alulle. Tuttu kauhutarina toisti taas itseään, ja ainut keino jonka Remus oli nähnyt pelastaa tämä itseltään, oli repäistä itsensä irti nopeasti ja väkivaltaisesti, ja kadota sitten parhaansa mukaan alkaneen sodan jylyyn. Pakeneminen oli ennenkin ollut hänen omaleimainen tapansa suojella hänelle läheisiä.
Hailean aamuauringon jo paistaessa ikkunasta sisään Remus vihdoin nukahti. Viimeisenä ajatuksenaan ennen unen saapumista hänellä se, että nyt kun Tonks oli poissa, häntä helpotti tieto siitä että päätös taistella oli lopulta ollut tämän oma, eikä hänestä lähtöisin.
