A/N: Wautsi wau, kommentteja uudelle ficille! =] Kiitän päiväni piristämisestä!
The Mind: Totta, tämä fici ei ole kovin urheilukeskeinen, vaan nimenomaan romanttinen komedia. Oliver Wood on minulle uusi löytö hahmona, mutta olen kovasti ihastunut häneen.
räiskeperäinen sisulisko: Kiitos kommentista! Ihanaa, että tartuit nimenomaan tuohon ilmaisuun, koska itsekin tykästyin siihen. Ja sitten parituksen ilmoittamisesta: olen joskus hamassa menneisyydessä kirjoittanut alkuun "paritukset selviävät lukemalla", mutta sain siitä sapiskaa ylläpidolta. Tämän kohdalla voin kuitenkin todeta, että kerrotut paritukset eivät yksinään ole tarinan idea, toivottavasti!
Otaku: Kiitos sinullekin kommentista! Oliver Wood on omassa mielessäni juuri tuollainen huispausfriikki, mutta toivottavasti myös vähän hellyttävä. Ja kyllä, veden lämpötilan vuorottelu perustuu faktatietoon, joka on peräisin hiihtäjäkaveriltani, jonka valmentaja on ohjeistanut siihen... :D
Toivottavasti tämä naurattaa jatkossakin! :)
No niin, ensimmäisen erän aika. Tästä kenties huomaa, että Harry Potter ei ole lempparihahmoni! :D
ERÄ 1/3:
Potter pilaa päivän
Puuskupuhin avulias kapteeniEi ollut lainkaan säntillisen Cedric Diggoryn tapaista osallistua vetoon, jossa pelattiin ihmisten tunteilla. Jos hänen kunnianarvoisa isänsä Amos Diggory olisi saanut tietää poikansa tempauksesta, hän olisi varmaan… No, luultavasti hän ei olisi syyttänyt asiasta suoranaisesti Cedriciä, ei ainakaan julkisesti.
Todennäköisesti Amos osoittaisi syyttävällä sormella herra Weasleytä, jonka kaksospojat olivat useammin kuin kerran jääneet kiinni vastaavanlaisista kolttosista. Olihan Arthur Weasleyn vika, että Fred ja George Weasley olivat ylipäätään olemassa.
Huh, Cedric kuolisi häpeästä, jos isä syytäisi koko sotkun Arthur Weasleyn niskaan vain, koska tämä oli rakastellut vaimonsa kanssa.
Niin, jos Amos Diggorylta kysyttiin, hänen ainoa poikansa oli aina kohtelias ja kuuliainen. Hän oli oikea kunnon puuskupuh; ahkera ja ystävällinen.
Tälläkin hetkellä Cedric oli kirjastossa ystäviensä ympäröimänä. He tekivät yhdessä yrttitiedon ryhmätyötä, joka esiteltäisiin seuraavalla tunnilla muille.
Mutta vastoin tapojaan, Cedric ei antautunut tehtävään täysin siemauksin. Sen sijaan hän ajatteli vetoa, jonka Weasleyn kaksoset olivat kehitelleet. He nimittivät sitä
Tylypahkan valioliigan vedoksi. Ilmeisesti ”Tylypahkan valioliiga” tarkoitti tiettyjä huispaajia.
Voittaja saisi Tulisalaman, jonka kaksoset pihistäisivät Professori McGarmiwan työhuoneesta. Voittaja ei tietenkään voisi käyttää luutaa välittömästi, vaan se pitäisi ottaa käyttöön sopivan ajan kuluttua varkaudesta.
Mutta Tulisalaman saisi vain se jätkä, josta tytöt puhuisivat koulussa oikeana pelimiehenä. Tylypahkan valioliigalla oli kaksi tuomaria: pienen harkinnan jälkeen pojat olivat päättäneet, että vedon voittaisi se, jonka Ginny Weasley ja Matami Huiski tunnustaisivat pelimieheksi.
Weasleyn tyttö saisi luvan kuunnella muiden tyttöjen juoruja. Hän oli pieni, huomaamaton ja utelias, eikä hän suosinut liikaa isoveljiään. Matami Huiski sen sijaan ei tiennyt tuon taivaallista koko vedosta, mutta asiaa kysyttäisiin häneltä joulukuun alussa. Huiski oli valikoitunut tuomariksi, koska hän tunsi huispaajat ja kuuli heistä muulta opettajakunnalta.
Cedric ei varsinaisesti halunnut pelimiehen mainetta. Hän halusi tehdä vaikutuksen Cho Changiin, neljäsluokkalaiseen korpinkynteen, joka oli fiksu ja mukava huispaaja. Mutta ikävä kyllä Chang näytti kiinnostuneen Harry Potterista, joka oli mielenkiintoisempi ja vaarallisempi kuin Cedric. Okei, Potter oli kolme vuotta nuorempi ja paljon lyhyempi kuin Cedric, mutta tytöt – varsinkaan korpinkynnet – eivät välittäneet pelkästä ulkonäöstä. Siksi Cedric piti Chosta vieläkin enemmän: hän ei ollut pinnallinen.
”Sopiiko se sinulle, Cedric?”
”Mm, mikä?” Cedric hätkähti ajatuksistaan. Muut tuijottivat häntä odottavasti.
”Käykö sinulle, että puhut suurimman osan esitelmästä? Osaat sen kaikista parhaiten”, ehdotti Jonathan Baifery.
”Totta kai”, Cedric myöntyi, kuten aina.
He pakkasivat tavaransa ja tekivät lähtöä oleskeluhuoneeseen. Kirjaston ovella heitä vastaan käveli kuitenkin Cho, jolloin Cedric huikkasi muille unohtaneensa yhden tärkeän kirjan hyllyyn, ja hän kääntyi kannoillaan.
”Hei!” Cho tervehti häntä (kun Cedric oli tavoittanut hänet hyllyrivien väliköstä).
”Ai, moi!” Cedric vastasi huolettomasti ja jäi nojailemaan hyllyyn. ”Voinko auttaa sinua löytämään etsimäsi?”
Cho katsoi rivejä, joiden kirjat alkoivat C-kirjaimella.
”Te puuskupuhit olette aina niin avuliaita”, Cho sanoi iloisesti.
Cedric nojasi toisella kädellä hyllyyn, mutta tiputti vahingossa yhden kirjan. Hän nosti sen nolona ja totesi:
”Niin, joo, joskus… Mutta en aina ehdi olla avulias... Etsin tässä itselleni yhtä… kirjaa…”
Cho katsoi häntä hieman oudoksuen ja jatkoi kirjojen seulomista.
”Kas, meidän molempien nimet alkavat C:llä, ja osuimme molemmat tälle samalle osastolle”, Cedric heitti, ”melkoinen sattuma.”
Kun Cho ei vastannut mitään, Cedric tunsi poskiaan kuumottavan ja hän yritti korjata tilanteen:
”Tai ei sittenkään!”
Merlin soikoon, hän ei ollut
ikinä heittänyt mitään noin typerää!
Cedric huomasi, että Cho oli kiinnittänyt koululaukkuunsa Henkipään harpyijoiden pinssin. Huispauksesta puhuminen ei voinut päättyä huonosti, joten Cedric totesi:
”Melkoinen huispauskausi, vai mitä?”
Cho poimi etsimänsä kirjan käteensä ja kääntyi vihdoin katsomaan Cedriciä.
”Joo, no, on Korpinkynnellä vielä toivoa, vaikka Potter rökittikin minut melko pahasti.”
Äh.
”Tarkoitin liigaa”, Cedric täsmensi, ”Henkipään –”
”Hän ei ole koskaan hävinnyt yhtäkään ottelua, tiesitkö sen?” Cho kysyi ja käveli kohti lainaustiskiä. ”Vaikka hän on niin nuori…”
Matami Prilli otti Chon kirjan ja vetäisi taikasauvansa sen yli.
”Sinä lensit hyvin”, Cedric kommentoi kärkkäästi, ”peesasit tosi ovelasti.”
”Niin, yritin hyötyä Potterin tarkkanäköisyydestä”, Cho myönsi ja otti kirjan takaisin.
Tarkkanäköisyydestä... Potterillahan oli teipillä paikatut silmälasit!
He kävelivät yhdessä – tai oikeastaan Cedric ennemminkin seurasi Chota – pois kirjastosta. Cedricin mieliala oli laskenut, kun Cho oli ottanut Potterin puheeksi.
”Teillä on sitten seuraavaksi Rohkelikko vastassanne”, Cho muistutti käytävällä, ”odotan innolla.”
Hän riensi matkoihinsa.
Cedric päätti, että se pahuksen luuta olisi hänen!
Rohkelikon pakkomielteinen kapteeniAluksi Oliver ei edes muistanut koko typerää vetoa, sillä hän piti sitä naurettavana ajanhukkana. Kaksosilla oli tapana kehitellä typeriä ideoita, jotka saattoivat heidät yleensä pulaan ja jälki-istuntoon, jolloin he eivät voineet osallistua huispausharjoituksiin, eikä Rohkelikko sitten voittanut tupamestaruutta, koska lyöjät olivat ruosteessa. Okei, viime vuonna matsi peruttiin, koska koulusta löydettiin salainen kammio, mutta se oli pientä se.
Mutta sitten Oliver kuuli sivusta taikajuomatunnilla, miten eräs erityisen kiltti puuskupuh, Rosalie Kensigton, puhui Marcus Flintistä ystävälleen Amandalle.
”…hän vaikuttaa tosi jöröltä, mutta oikeasti hän on… miten sen nyt sanoisi…
hellä! Hän antoi minulle kimpun ruusuja!”
Tytöt kikattivat.
Oliver tuijotti epäuskoisesti porisevaa kattilaansa. Samalla hän muisteli kaikkia niitä kertoja, kun rujo Flint oli yrittänyt murskata hänen kätensä ennen huispausotteluita. Jos joku yltiöystävällinen puuskupuh sanoi Luihuisten kapteenia helläksi, Oliver oli pahasti jäljessä ”Tylypahkan valioliigasta”. Ne kelvottomat kaksoset olivat vetäneet Marcus Flintin mukaan vetoon vain, koska he kuvittelivat olevansa voittamattomia. Jokainen vetoon osallistunut oli luvannut rikkumattoman valan, eikä kukaan voinut paljastaa Tulisalaman varkautta opettajille. Eli se joka voittaisi vedon, olisi turvassa.
Tulisalama ei missään nimessä saisi päätyä luihuisille!
Oliver hätkähti tästä kammotavasta ajatuksesta takaisin tyrmään, kun Professori Kalkaroksen tympeä ääni silitteli ilmaa:
”Herra Wood, missä vaiheessa ajattelitte lisätä liemeenne pollomuhkun kuoria?”
”Öh, kohta?”
Hänen pöytäseurueensa hihitteli.
”Jos olette pitäjänä yhtä tarkka kuin taikajuomissa, Rohkelikolla taitaa olla aika heikot mahdollisuudet voittaa huispausmestaruus”, Kalkaros nälvi, ”ehkä ensi vuonna sitten, kun sinä olet poissa…”
Kuulosti ihan siltä, kuin Oliver olisi kuolemassa pois. Oliver nieli kiukkunsa, sillä Kalkarokselle ei kannattanut ryppyillä. Sen sijaan hän aikoi saattaa juomansa loppuun ja kysyä jota kuta luokan tytöistä kanssaan treffeille. Eikä välttämättä siinä järjestyksessä.
Ilman treffejä kukaan ei sanoisi Oliveria pelimieheksi. Hänen pitäisi varmaan tapailla mahdollisimman montaa tyttöä. Hittolainen, Oliverhan veisi vaikka Dumbledoren treffeille, jos se oli takeena pelimiehen maineesta!
Oliver antoi katseensa kiertää tyrmää: ihan kuin hän olisi tarkistanut huispauskentän tilannetta. Rosalie oli selvästi liian kiintynyt Flintiin, joten hän oli paitsiossa. Amanda ei ollut laittanut solmiota, joten Oliver asetti hänet mielessään jäähylle. Luihuiset edustivat vastajoukkuetta, eikä vihollisen kanssa kannattanut veljeillä. Rohkelikkotytöt olivat Oliverin kavereita, joten heidän kysymisensä olisi ollut liian kiusallista. Oliver ei halunnut tehdä omaa maalia. Jäljelle jäi siis vain ryhmän ainoa
vapaa korpinkynsi, Brianne Sukunimijotaenmuista, joka istui Penelope Clearwaterin ja Percy Weasleyn kanssa. Oliver päätti yrittää taklata hänet.
Kun kello soi tunnin päättymisen merkiksi, Oliver toivoi, että jotenkin taianomaisesti Brianne jäisi muista jälkeen. Mutta tietysti mitään tällaista taianomaista ei tapahtunut, vaikka Tylypahkan velhokoulussa oltiinkin. Penelope ja Percy odottivat kärsivällisesti, että solakka Brianne sai tavaransa pakattua. Hän oli melko liikunnallisen näköinen, vaikka hän ei huispausta harrastanutkaan. Tosin suurin osa korpinkynsistä harrasti liikuntaa, koska he tiesivät, miten
järkevää oli huolehtia omasta kehosta.
”Anteeksi, Brianne, minulla olisi vähän asiaa”, Oliver aloitti, kun hän oli rohkaissut itsensä tytön luokse.
Brianne heitti laukkunsa olalle ja katsoi Oliveria odottavasti. Myös Percy ja Penelope katsoivat häntä.
”Öh”, Oliver köhisi ja katsoi Briannen silmien sijaan tämän ruskeita hiuksia, jotka olivat tiukalla nutturalla.
Minähän olen pelimies! Tai ainakin sitten, kun Percy Weasley lakkaa tuijottamasta minua typerästi.Yhtäkkiä Oliver ei ollut enää varma, halusiko hän treffeille kenenkään kanssa. Oliverilla ei ollut aikaa tällaiseen. Hänellä oli huispausjoukkue valmennettavana, kapteenikokouksia ja huispauskentän nurmikko huolettavana.
”Kakaise ulos!” puuskahti Professori Kalkaros, joka oli näköjään hänkin jäänyt odottamaan työpöytänsä ääreen.
Oliver punastui.
”Mennään”, hän totesi muille ja marssi käytävään. Häntä nolotti niin, että hän ei pysähtynyt vaan jatkoi matkaa päivälliselle. Suuressa salissa hän muisti, että hänen piti pyytää Briannea ulos, mutta tämä oli jo istunut Korpinkynnen pöytään.
Oliver näki mielessään, miten omahyväisen näköinen Marcus Flint lensi häntä kohti Tulisalamalla.
Sen illan huispausharjoitukset eivät menneet hyvin. Sää oli sateinen ja Oliver huomasi suuttuvansa pelaajien pienimmistäkin mokista.
”Katie, HYÖKKÄÄ!” Oliver huusi maalisaloilta ääni käheänä. ”Angelina, täällä on muitakin vanteita kuin oikeanpuoleinen! Alicia, LOPETA!”
Oliver mulkaisi Georgea, jonka vitsille Alicia Spinnet parhaillaan naureskeli. Sitten hän huomasi etsijän toikkaroivan yläpuolellaan.
”Harry, lopeta se sikssakki ja lennä suoraan!”
Kaato lensi keskivannetta kohti, jolloin Oliver kohotti mailansa ja mäiskäytti pallon vastakkaiseen päätyyn. Kaato lensi vasemmasta vanteesta läpi, mikä sai muut hurraamaan.
”KESKITTYKÄÄ!”
Joukkue marisi.
”OLKAA HILJAA!”
Lopulta Oliver puhalsi harjoitukset päättyneeksi ja komensi joukkueensa pukuhuoneeseen.
”Seuraava ottelu on kahden viikon päästä Luihuista vastaan, eikä me olla lähellekään valmiita”, hän kähisi, ”meillä kaikilla on hiottavaa pelitaktiikassa.”
”Älä muuta sano”, Fred mutisi veljelleen. ”Enkä puhu vain huispauksesta.”
”Tarkoitin myös itseäni”, Oliver huomautti näreissään.
”Jep, sinä laahaat jäljessä”, George huomautti ja vinkkasi silmää.
Ahaa, nuo pässinpäät puhuivat siitä typerästä vedosta. Oliver nielaisi kiukkunsa, koska häntä sattui kurkkuun.
”Oliver, rauhoitu”, Angelina tyynnytteli, ”älä hermoile. Voit luottaa meihin. Me halutaan tämä voitto! Vittu soikoon, me hankitaan huispausmestaruus
sinulle!”
Tuosta tytöstä tulisi vielä oiva kapteeni, Oliver huomasi ajattelevansa. Sitten hän viittoi Katien kapteenien huoneeseen palautekeskusteluun ja päästi muut vaihtamaan vaatteita.
”Sinä olet tällä hetkellä ainoa, joka käyttää tasapuolisesti kaikkia vanteita”, Oliver kehui, kun hän oli lysähtänyt kapteenin tuoliin ja riisunut pelikengät. ”Mutta keskityt edelleen liikaa etukenttään.”
Katie avasi märät ja mustat hiuksensa poninhännältä ja puristi niistä vettä.
”Minä en ole vahvimmillani luihuisia vastaan”, Katie myönsi, ”en pidä niiden rynnivästä tyylistä.”
”Ei meistä kukaan pidä”, Oliver huomautti vinosti hymyillen. ”Mutta muista, että
minä olen pitäjä. Sinun ei tarvitse huolehtia puolustuksesta.”
Katie hymyili.
”En minä voisi unohtaa, että sinä olet pitäjä. Sinua on vaikea olla kuulematta. Hieno maali muuten tänään, kapteeni!”
He nauroivat.
Katien kanssa oli usein tällaista: hauskaa ja huoletonta, ja mikä parasta, yleensä huispauksen kustannuksella. Seuraavaksi he nauroivat kapteenin huoneen ilmoitustaululle, jossa oli Matami Huiskin sekä neljän eri tuvan kapteenien muistiinpanoja ja uhkauksia (”
Roger Davies, opettele lukemaan varaustaulukkoa!”)
Katien seurassa oli helppoa. Hän ei kiistänyt Oliverin havaintoja, kuten Angelina ja Alicia. Joskus Katie jopa pyysi Frediä ja Georgea keskittymään ryhmyihin, kun Oliver ei ehtinyt.
Yhtäkkiä Oliver muisti vedon. Mutta Katie oli… Katie. Hän oli Oliverin ystävä ja joukkuetoveri, eikä kuka tahansa. Mutta… panoksena oli Tulisalama. Kyllä Katie ymmärtäisi myöhemmin.
”Minä voisin antaa sinulle yksilövalmennusta”, Oliver ehdotti. Se ei edes olisi kovin väärin, jos hän pyrkisi edistämään Katien taitoja samalla, kun… Oliver tekisi kaikkensa Tulisalaman eteen.
”Onko sinulla aikaa sellaiseen?” Katie hämmästyi. ”Tämä on sinun S.U.P.E.R-vuotesi.”
Oliver nyökkäsi. Kaikki muut tuntuivat olevan huolissaan päättötutkinnosta.
”Joukkue menee edelle.”
Katie hymyili.
”Sinä todella pidät huispauksesta.”
”Joo, olen vähän niin kuin kasvanut pitämään siitä. Se on yhdistänyt minua ja isää…”
Oliver vaikeni. Ei hänen ollut tarkoitus kertoa suhteestaan vanhempiinsa.
”Oho”, Katie sanoi hiljaa ja tuli lähemmäs, ”useimmat vain toteavat, että se on coolia.”
Hän oikoi Oliverin kosteaa huppua.
”Niin, no, hän oli minun idolini…”
”Huispaaja?”
”Joo.”
Katie näytti kauniilta, jotenkin raikkaalta, kun vesipisarat valuivat poskilta kaulalle. Oliver kohotti kättään ja oli tarttumassa jahtaajansa käteen…
Mutta sitten kapteenin huoneen ovi aukesi, ja Katie perääntyi. Harry Potter pisti sotkuisen päänsä sisään.
”Wood, antaisitko minulle välinevaraston avaimen? Palautan pallot sinne…”
Oikea lyöjä hyökkääKorvanapeista kantautui nopeatempoista tanssimusiikkia. Laulu oli hyväntuulista ja menevää. Kappale kertoi kuuntelijastaan: Fred käytti sellaisia kappaleita juoksulenkeillä ja lyöntiharjoituksissa – niin ja tietysti pussaillessa.
Toinen lumottu korvanappi oli Fredin vasemmassa korvassa, toinen Angelinan oikeassa. He olivat ahtautuneet sylikkäin luutakomeroon, joka oli heidän vakituinen tapaamispaikkansa. Fred istui laatikon päällä ja Angelina istui hänen sylissään, kasvot häntä kohti.
Fred antoi sormiensa liukua jahtaajatytön palmikoihin. Angelina painoi huulensa jälleen kerran häntä vasten.
He olivat suudelleet ensimmäisen kerran syyslukukauden ensimmäisellä viikolla, kun kaksoset olivat järjestäneet huispauskauden avajaiset koulun keittiössä. Kotitontut olivat avuliaasti tarjoilleet vieraille cocktaileja ja pientä purtavaa. Paikalla olivat melkein kaikki Tylypahkan huispaajat, paitsi alle 14-vuotiaat (toisin sanottuna paikalle oli kutsuttu vain valioliiga). Harry oli ollut juuri silloin Ronin ja Hermionen kanssa Hagridilla, joten 13-vuotiaalle etsijälle ei tarvinnut kertoa juhlista – tai keittiöstä.
Joten Fred oli siis yön pikkutunneilla lähestynyt Angelina Johnsonia ja jutellut tämän kanssa tovin kesälomasta. Sitten Angelina oli tarttunut Fredin käteen, kuljettanut tämän tähän samaiseen luutakomeroon ja suudellut. Siitä asti he olivat tavanneet säännöllisesti.
”Eikö me voitaisi tehdä tätä oleskeluhuoneessa?” Fred ehdotti jonkin ajan kuluttua.
Angelina riisui korvanapin ja ojensi sen takaisin.
”Fred, me ei seurustella.”
Hän kuulosti niin päättäväiseltä, että se oli melkein tylyä.
”Tiedän”, Fred sanoi.
Mutta jos kukaan ei näkisi, että hän muhinoi tytön kanssa, kukaan ei sanoisi häntä pelimieheksi. Hän antoi Angelinan suudella kaulaansa, kun hän pohti, miten hän edistäisi mainettaan.
”Hei!” Fredillä välähti. ”Meidän pitäisi järjestää Tylypahkan valioliigalle – siis huispaajille – omat halloweenpidot.”
Juhlissa kaikki näkisivät, kun Fred suutelisi Angelinaa. Ja sitten Fred suutelisi jotain toistakin.
Angelina vetäytyi kauemmas ja sanoi:
”Tällä kertaa kutsut kaikki, myös Harryn.”
Ja Harry toisi Ronin mukanaan. Fred ei voisi toimia lapsellisen pikkuveljensä edessä.
Hiivatin Harry Potter!
Vasen lyöjä hyökkääSuunnitelma oli vedenpitävä. Voitto oli varma. Punaiset hiukset olivat hyvin.
Kello soi päivän viimeisen oppitunnin päättymisen merkiksi. Viidesluokkalaiset rohkelikot – joista suurin osa oli pakannut laukkunsa jo ennen kellon pärinää – rynnivät ulos muodonmuutosluokasta kuin villiintyneet puutarhatontut. Tässä vaiheessa George, joka oli yleensä kiinni ovenkahvassa ensimmäisenä tai toisena, sysäsi tahallaan Alicia Spinnetin laukun maahan. Laukun sisältö levisi lattialle.
”Voi anteeksi, Alicia!” George parahti. ”Olinpa minä huolimaton!”
Hän syöksähti keräämään tavaroita takaisin laukkuun.
Onneksi tytöillä oli aina mukanaan kaikkea pientä turhaa, joka vieri helposti pois laukusta.
”Äh, anna minä”, Alicia huokaisi, otti tamponipakkauksen Georgen kädestä ja sysäsi sen takaisin laukun uumeniin.
Tässä vaiheessa George kohotti katseensa kuin juoksuhaudasta kurkistava sotilas ja viittoi Professori McGarmiwaa poistumaan.
”Me lukitaan ovi kyllä poistuessamme, ei huolta professori!”
Ja kun hyväuskoinen McGarmiwa oli kadonnut, George osoitti nopeasti taikasauvallaan ovea ja lukitsi sen.
Hän ja Alicia olivat nyt kahden muodonmuutosluokassa.
Alicia sai tavaransa pakattua ja heilautti laukun olalleen.
”Mennäänkö?”
Hän yritti avata ovea, mutta se oli tietenkin lukossa. Alicia rynkytti kahvaa.
”Mikä – tätä – vaivaa?”
”Hmm”, George oli pohtivinaan, ”sanoisin, että meidät on lukittu tänne. No mutta Professori McGarmiwa! On siinä kiero nainen.”
Alicia hakkasi ovea.
”Haluatko noin kovasti pois minun seurastani?” George kysyi huvittuneesti.
”Minä – haluan – päivälliselle!” Alicia huusi kiukkuisesti ja potkaisi ovea.
”Sinulla on siis nälkä? Sattuipa sopivasti, minulla on nimittäin – ” George hihkaisi ja kaivoi laukustaan pullon kermakaljaa sekä viinirypäleitä, ”vähän huikopalaa!”
Alicia katsoi pulloa epäluuloisesti.
”Oletko sinä kanniskellut noita mukanasi koko päivän?”
George laski herkut pulpetille ja avasi pullon.
”Hain ne ennen muodonmuutoksia keittiöstä. Minun piti mennä tästä suoraan huispauskentälle Fredin kanssa, tiedäthän, lyöntiharjoituksiin, joten ennakoin välipalan tarpeen.”
Niin varmaan, ihan kuin George jättäisi päivällisen väliin vain, koska Wood käski!
Hän otti huikan kermakaljaa ja ojensi pullon Alicialle.
”Ihan kuin me oltaisiin juuri suudeltu”, George vitsaili, kun Alicia oli maistanut kaljaa.
Alicia virnisti ja otti yhden viinirypäleen. George odotti, että hän halusi toisen, ja asetti sitten myös oman kätensä tertulle. ”Vahingossa” heidän kätensä koskettivat.
”Ops..”
George paljasti veijarihymynsä. Alician tummille poskille ilmestyi heleää punaa. Hän näytti vähän samalta kuin Isabella Connolly, Irlannin maajoukkueen lyöjä.
”Me ei olla kauheasti vietetty aikaa kahden”, Alicia huomautti ja otti taas kermakaljaa.
George ei oikeastaan ollut viettänyt kauheasti aikaa kahden kenenkään muun kuin kaksoisveljensä kanssa. Joskus vuosia sitten Ron oli yrittänyt tunkea kolmanneksi pyöräksi heidän leikkeihinsä, mutta sitten isä oli saanut heidät kiinni rikkumattoman valan kokeilusta.
”Mikä on sinun ja Fredin suurin ero?” Alicia kysyi kiinnostuneesti. ”Jos ei lasketa etunimeä.”
Joskus Georgesta tuntui, että mielenkiintoisinta hänessä oli nimenomaan se, että
hän oli
Fred ja George.
”Freddie toimii ennen kuin ajattelee”, George paljasti. ”Minä olen oikeasti tiimimme aivot.”
Ehkä vähän kärkevästi ilmaistu, mutta lähellä totuutta. Fred oli hitusen impulsiivisempi kuin George. Tätä pientä eroa ei kovin moni huomannut.
”Hmm, olet oikeassa”, Alicia totesi ja otti taas huikan, ”Fred mäiskii ryhmyjä kauhealla voimalla, mutta sinä haet enemmän paikkoja.”
Totta, George haki sopivia hyökkäyspaikkoja. Juuri nyt hän valmistautui hurmaamaan Alician.
”Minulla on vahva tunne, että Oliver ei anna meidän hävitä tänä vuonna mestaruutta”, Alicia virkkoi.
”Hah, jos me häviäisimme, en tiedä, mitä Wood mahtaisi tehdä… Hän varmaan pakottaisi Dumbledoren ottamaan hänet Tylypahkaan ensi vuonna!”
Alicia kikatti.
”Silloin meillä olisi huispaustreenit viikon jokaisena päivänä!”
”Me harjoiteltaisiin huispausta suihkussakin!”
”George!” Alicia nauroi ja läimäytti häntä selkään. ”Kiitos mielikuvasta.”
”Ihan kuin et aikaisemmin olisi kuvitellut koko huispausjoukkuetta suihkussa”, George lohkaisi.
He nauroivat hetken.
George oli juuri siirtymässä taktisesti lähemmäs Aliciaa, kun kuului loksahdus, ja luokan ovi aukesi.
”Oi, sori!” Harry Potter sanoi vilpittömästi ovenkarmista. ”Professori McGarmiwa pyysi minua tarkistamaan, että te muistitte tulla ulos luokasta ja lukita oven.”
