TSH: Suunnitelma (Aragorn/Legolas, K11)

[Lithuines]

Title: Suunnitelma
Author: Lithuines
Rating: PG11
Pairing: Aragorn/Legolas
Genre: Romance, angst
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille.
Summary: Gimlillä on suunnitelmia ystäviensä varalle.
A/N: Tämä sijoittuu kolmannen leffan alkuun, eli Gimlillä ja Legolasilla on pikku kisa, ja mitäs sen jälkeen tapahtuikaan... On myös luettavissa täällä: http://lotrff.nwps.ws/viewtopic.php?f=41&t=6402

Gimli, Gloinin poika piti itseään melko älykkäänä kääpiönä.

Maailmassa oli paljon asioita, joita hänen tarkat silmänsä eivät havainneet, totta. Mutta kääpiönä hän oli tottunut näkemään asioita, jotka saattoivat muiden katseilta jäädä piiloon, tai erottamaan pieniä hienouksia, joille toisilla ei ollut silmiä. Hän oli tottunut käsittelemään jalokiviä, jalometalleja ja kaikkea niiden välissä. Hän tiesi, mikä oli aitoa, mikä väärennettyä.

Hän pystyi sanomaan, että hänelle oli pitkien elinvuosiensa aikana kehittynyt jonkinlainen vaisto myös sen suhteen, miten ihmismieli toimii. Eikä se ollut hänestä leuhkimista.

Niinpä, kun hän asetti itsensä mukavasti puisen pöydän taakse ja tuoli narahti vastustelevasti, hän haravoi terävillä silmillään juhlivaa väkijoukkoa ja erotti kymmeniä tunteita. Olihan se niinkin, että Markin miehet olivat selviytyneet taistelusta voittajina, mutta monen kasvot olivat painuneet ja Gimli näki pienten kyynelten kimmeltävän matkalla enemmän tai vähemmän vahvoja leukapieliä alas. Ikävä menetettyjä läheisiä ja menetettyjä mahdollisuuksia kohtaan oli vielä raskas, mutta ne, jotka nauroivat, huusivat ja näyttivät uljailta kuin soturit kunniansa kentällä, kieltäytyivät vaipumasta heikkouteen, nostivat maljoja ja vannoivat voittoa kuninkaan nimeen. Niin sen piti ollakin.

Sitten siellä oli mies, jolle voiton olisi pitänyt olla mitä suurin asia ja jonka huulten olisi pitänyt vihdoin vääntyä siihen hymyyn, jota Gimli oli odottanut kohtuuttoman kauan. Hän saisi pettyä jälleen kerran, ellei tekisi asialle jotakin.

Aragorn, Arathornin poika oli itsepäisin Gimlin tuntema ihminen. Itsepäisin ja typerin.

Hän oli nimittäin seurannut ihmistä, pannut merkille hänen jokaisen liikkeensä ja harhailevat katseensa. Ja hän väitti tietävänsä varsin hyvin ilmeen, joka iski ihmisen silmiin aina kun hän asetti ne tiettyyn haltiaan. Ja Gimli katsoi puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä, kun miehen kädet puristuivat nyrkkiin, leukapielet kiristyivät ja hampaat jauhoivat kuin pedon, joka valmistautui hyökkäämään. Gimli oli odottanut sitä päivää, jolloin Aragorn todella tekisi niin, mutta hän oli alkanut ymmärtämään, ettei niin koskaan tapahtuisi ilman pientä... tuuppausta.

Tai kenties kunnon potkua persauksille.

Aragorn nojaili yhteen Meduseldin hienosti kaiverretuista pylväistä ja oli ristinyt kädet rinnalleen. Hänen synkkä katseensa oli kiinnittynyt huoneen toisella puolella olevaan haltiaan ja se synkistyi yhä enemmän ja enemmän kunnes hänen ilmeensä oli lähinnä pelottava. Gimli huokaisi partaansa ja käänsi itsekin katseensa vaaleaan haltiaan, jonka näki seisovan Rohanin miesten keskellä ilmeettömänä kuten aina.

Vaikka Gimli tunsi ihmismielen monimutkaiset reitit, hänen oli myönnettävä, että haltian tyynen maskin taakse hän ei ollut juuri koskaan pystynyt näkemään. Legolas oli aina rauhallinen, aina kohtelias, aina hiljainen eikä hän koskaan kyseenalaistanut johtajan käskyjä, olipa se sitten Aragorn, Gandalf, Théoden tai joku muu. Gimli oli kuullut, että Legolas oli prinssi omassa maassan, mutta sitä hänen käytöksensä ei vastannut. Legolas ei tehnyt itsestään suurta numeroa, hän taisteli soturin lailla ja Gimli tiesi miten tappava hän oli (vaikkakin, hän ei voinut olla mainitsematta, hän oli peitonnut Legolasin heidän pienessä mittelössään taistelun aikana), mutta kaiken aikaa Legolas oli kuitenkin kylmä kuin kivi. Häntä turhautti huomata se, sillä häntä pelotti, ettei haltia kenties ollut nähnyt tai ymmärtänyt Aragornin polttavia katseita tai, vielä pahempaa, oli päättänyt jättää huomioimatta ne.

No, se ei käynyt. Gimli oli katsonut tätä peliä tarpeeksi kauan ja hän alkoi käydä kärsimättömäksi. Jos Legolas ei tajunnut, jos edes Aragorn ei tajunnut sitä, mikä oli kääpiölle ilmiselvää, niin oli vain hänen oikeutettu velvollisuutensa vähän raottaa paksua verhoa heidän typerien silmiensä edessä. Tässä oli kyse älystä, ei tunteista.

Hän toivoi syvästi, että Aragornilla oli tarpeeksi älyä toimia niin kuin hänen tunteensa edellyttivät.

Gimli hieroi nenäänsä ja kehitteli päässään suunnitelmaa, joka toi hitaasti hymyn hänen huulilleen. Hänen silmänsä kirkastuivat ja hän onnitteli itseään omasta nerokkuudestaan. Kättään heilauttaen hän kutsui ohi kiitävän palvelijan luokseen ja lausui toiveensa hänen korvaansa. Nuori tyttö loi häneen kummeksuvan katseen, mutta riensi toteuttamaan hänen pyyntönsä. Èomer ilmestyi hänen rinnalleen tuoppi kädessään ja kysyi kulmiaan kohottaen: ”Mistä tuossa oli kyse?”

Gimli hieroi käsiään yhteen. ”Suunnitelmasta, ystävä kallis, suunnitelmasta.”

Ja hän katsoi, kun Gandalf siirtyi puhumaan vanhan samoojan vierelle ja Aragorn laski kätensä hänen olkapäälleen. Vielä viimeinen musertava katse haltiaan, ja sitten mies ja velho kävelivät syvemmälle väkijoukkoon epäilemättä keskustelemaan hyvinkin tärkeistä asioista, stradegioista ja semmoisista.

Mutta ei se merkinnyt mitään. Gimlin eteen laskettiin kohta tarjottimellinen harmaita tuoppeja, herkullisesti täynnä vaahtoavaa juomaa. Èomerin silmät suurenivat, ja Gimli nauroi. ”Mitä sanot, Markin kapteeni, eikö pieni kisa voisi nostattaa tunnelmaa?”

”Se riippuu”, vastasi Èomer epäluuloisena.

Gimli kohottautui suorempaan istuimellaan, venytti kaulansa mahdollisimman pitkäksi ja karjaisi: ”Legolas!”

***

Ehkä huone vähän keinui.

Eikä hän ollut ennen kuullut Legolasin kaksoisveljestäkään.

Mutta hän oli sentään kääpiö, ja niinpä hänenkään silmänsä eivät hämärtyneet tarpeeksi, jottei hän olisi voinut nähdä tiettyjä asioita tapahtuvat.

Kymmenennen tuopillisen jälkeen Legolasin kylmä maski alkoi sulaa ja hän heitti useammin päätään taaksepäin nauraessaan ja paljastaen kalpean pitkän kaulan. Haltia pyyhki pitkiä hiuksia kasvoiltaan ja Gimli pani merkille hänen silmänsä, jotka loistivat iloisempina kuin koskaan. Gimli ei voinut estää itseään vilkuilemasta levottomana ympärilleen, sillä hän toivoi Aragornin liittyvän pian heidän seuraansa. Mutta mies näytti olevan kadonnut täysin.

Kääpiölläkin oli ylpeytensä, mutta hän tiesi, että sinä iltana hän joutuisi antamaan sille periksi. Hänen suunnitelmansa vaatisi sitä. Vaikka sitten hän joutuisi kestämään Éomerin pilkan siitä, että haltia oli peitonnut kääpiön juomisessa.

Toden totta, Legolas ei pientä hilpeyttä lukuun ottamatta näyttänyt olevan millänsäkään. Hän seisoi horjumatta, nosti tuopin toisensa perään huulilleen ja irvisti yhtä paljon jokaiselle. Gimli alkoi epäillä, ettei haltia voinut humaltua ollenkaan.

Täydelliset haltiat, Gimli tuhahti juomaansa.

Nauru vain yltyi heidän ympärillään, kun Gimli veti viidettätoista tuoppiaan ja olutta valui pitkin hänen partaansa. Moni hukutti surunsa tuoppiinsa tänä iltana, mutta Gimli ei kuulunut heihin. Hänestä voitto oli juhlimista varten, juhliminen voittoa varten. Ei hänen sydämensä ollut jäätä, mutta surun aika tulisi myöhemmin, kun kaikki olisi ohi. Yksi asia kerrallaan.

Tämä ilta oli Legolasin ja Aragornin.

Jos se älykääpiö kuninkaaksi vain ilmestyisi paikalle. Gimli alkoi epäillä, että hän oli livistänyt. Aragorn oli loppujen lopuksi pelkuri.

Ei hän syyttänyt miestä pelkuuruudesta taistelukentällä, sillä siellä mies epäilemättä oli yksi niistä suurista johtajista, jotka jäivät legendoina elämään ikuisesti.

Mutta Aragorn oli pelkuri omien tunteidensa kanssa. Joskus Gimli näki hänen puristavan kaulassaan roikkuvaa Iltatähteä niin, että kämmeneen jäivät punaiset jäljet. Jälkeen päin hän tuijottaisi haalevenia jälkiä ilmeettömänä ja kohottaisi sitten katseensa vartiossa seisovaan Legolasiin. Sitten hän kääntyisi kyljelleen ja sulkisi silmänsä.

Gimli olisi voinut halveksua häntä sen takia. Mutta hän antoi anteeksi.

Maailma keikahti vaarallisesti, ja Gimli tunsi käsiparin tarttuvan häntä kainaloiden alta ja tukevan häntä. Hän pudisti ne pois. Jos hänen oli hävittävä, hän häviäisi ainakin kunnialla!

”Kippis!” hän hörähti, ja kulautti vielä kerran makeaa juomaa suuhunsa. Sitten hän näki sivusilmällään vilahduksen tummasta päästä ja teki nopean päätöksen. Hän mumisi jotain sekavaa, ja Legolas hänen edessään rypisti kulmiaan. Sitten hän antoi tuolinsa kallistua taaksepäin ja kellahti itse sen mukana lattialle. Hän satutti kyynärpäänsä ja puri huultaan pysyäkseen hiljaa; hän oli tajuton nyt.

Lattialla oli viileämpää kuin ylhäällä, mutta kaikki tuoksut leijuivat silti yhä ikävästi hänen nenäänsä. Miehet nauroivat ja Legolas kommentoi jotain voitostaan, ja Gimli kirosi mielessään haltian aina-niin-tyyntä ääntä. Häneen ei ilmeisesti tehnyt mikään vaikutusta.

Hän tunnisti Aragornin hitaat askeleet ja raotti hiukan silmiään, kun mies pysähtyi heidän pöytänsä viereen. Aragornin katse pysähtyi hetkeksi Gimliin ja kääntyi sitten haltiaan.

”Juhlat?” Aragorn kysyi.

”Siksi me olemme täällä”, Legolas vastasi, ja Gimli pani tyytyväisenä merkille kevyen sävyn haltian äänessä. Oli tyydyttävää huomata, että ne lähes kaksikymmentä tuoppia olutta vaikuttivat jotenkin. Hän pystyi kuvittelemaan Aragornin kohottovan kulmiaan.

”Oletko sinä juonut tätä, Legolas?” mies kysyi, ja Gimli kuuli hänen nostavan yhtä tuoppia. Se kolahti pyödän pintaa vasten.

”Se oli kääpiön ajatus”, Legolas sanoi, ja ripsiensä läpi Gimli näki haltian heittävän häneen huvittuneen katseen. ”Taisin voittaa hänet.”

”Näen.” Gimli tunsi ilman tiivistyvän ja jännittyvän. Hän oli iloinen, että suurin osa Markin miehistä oli menettänyt kiinnostuksensa heihin Gimlin hävittyä ja kaikonnut pöydän ympäriltä. Aragorn siirtyi lähemmäs. ”Joten, oletko sinä humalassa?”

Legolas tuhahti. ”En, Aragorn, haltiat eivät voi mennä... humalaan.”

Minä tiesin! Gimli ajatteli. Legolas oli tehnyt halpamaisesti, kun oli suostunut hänen haasteeseensa. No, hän saisi maksaa siitä.

”Mutta nämä ovat asioita, jotka olisin luullut sinun tietävän, Dúnadan. Loppujen lopuksi, haltiat kasvattivat sinut.”

Aragorn kohautti olkapäitään eikä vastannut.

Gimli vaistosi levottomuuden ja epämukavuuden, joka häälyi raskaana haltian ja miehen ympärillä. Hän oli vaistonnut sen siitä lähtien, kun Saattue oli lähtenyt Rivendellistä, ja pitkään hän oli ihmetellyt sen luonnetta. Sitten hän oli alkanut kiinnittää huomiota hetkiin, jolloin samoojan katse lepäsi rävähtämättä haltiassa, kun taas Legolas vältteli miehen katsetta kuin kirottua. Oli iltoja, jolloin Aragorn seisoi varjoissa, huppu vedettynä pään yli, huulet tiukasti yhdessä ja silmät puoliksi suljettuina. Aluksi Gimli oli olettanut hänen kaipaavan kaunista Iltatähteä, joka jäi hänen taakseen haltioiden luo, ja hän oli antanut tämän olla rauhassa. Mutta eräänä yönä, kun Aragorn oli ollut vahdissa ja muut Saattueen jäsenet nukkuivat hiipuvan nuotion ympärillä, Gimli oli pysynyt valveilla, tuijotellut tähtiä ja ajatellut haikeana kotiaan, jossa kattona ei suinkaan ollut taivas. Silloin hän oli nähnyt liikettä edessään ja kohottaessaan päänsä hän oli nähnyt Aragornin seisovan vain muutamia tuumia erossa nukkuvasta Legolasista ja tuijottavan häntä. Mies oli ollut aivan hiljaa ja hänen kätensä oli ollut hänen kaulallaan kietoutuneena hopeisen korun ylle. Hänen kasvonsa olivat olleet vahamaisen ilmeettömät, mutta Gimli oli vaistonnut sen.

Ja nyt hän tiesi paremmin.

Hän kuuli Aragornin liikkuvan, eikä hän voinut vastustaa kiusausta avata silmiään hiukan lisää. Mies kiersi pyödän, joka erotti hänet haltiasta, ja pysähtyi aivan pitkän hahmon eteen. ”Tiesin kyllä, että sinun maasi haltioilla on parempi maku viinin suhteen kuin niillä, jotka tulevat Imladrisista, mutta tätä en olisi sinulta odottanut.”

”Miksi?” Legolas kysyi hiljaa. ”Ajatteletko, ettei minulla ole paikkaa näiden miesten joukossa, koska olen haltia?”

Aragorn pudisti päätään. ”En.”

”Joten mitä sinä ajattelet?”

”Koskaan ennen en ole nähnyt kaltaisesi viehättyvän ihmisten oluesta, se on minun ajatukseni. Pelkään, että surusi on ajanut sinut tähän.”

”Sitä sinun ei tarvitse pelätä, sillä minun suruni ei ohjaile minua.”

”Ja kuitenkin, täällä sinä olet.”

”Kyllä.” Hiljaisuus, ennen kun Legolas jatkoi: ”Mutta en ole täällä hukuttamassa suruani, jos minulla sellaista on. Älä pidä minun sydäntäni niin heikkona, Aragorn, sillä olen soturi ja taistelin sinun rinnallasi meidän tiemme tänne saakka. Nämä ovat juhlat, ja hän on minun ystäväni. Luulen, että täällä me emme ole haltia, kääpiö ja ihminen, vaan kolme soturia, voittajaa, ja niin lähellä samaa rotua kuin voisimme koskaan olla.”

Gimli oli tyytyväinen haltian vastaukseen, ja häntä miellytti myös kuulla Legolasin kutsuvan häntä ystäväkseen. Se oli sana, jota haltia ei viljellyt turhan usein.

Aragorn oli kuitenkin vaiti, ja Gimli arvasi hänen pohdiskelevan haltian sanoja. Kaikessa viisaudessaankin ne eivät ehkä tuntuneet oikealta ihmisen varjoisaan mieleen, ja siksi hän ei myöntänyt tai kieltänyt niitä. Kääpiö makasi lattialla niin liikkumatta kuin pystyi, ja vain hänen silmänsä seurasivat Aragornin käden liikettä, kun tämä nosti sen kaulalleen ja hipaisi Iltatähteä, kuin muistuttaakseen itseään jostakin.

Gimli tunsi vastustamatonta halua ponkaista ylös ja repiä koru irti miehen kaulasta, heittää se jonnekin, mistä ihminen ei enää tavottaisi sitä.

”Sinä olet yhä haltia ja minä ihminen, Legolas”, Aragorn sanoi lopulta, ja hänen äänensä oli terävä ja kylmä. ”Se ei tule koskaan muuttumaan eikä sen pitäisikään. Haltiat ja ihmiset”, hänen äänensä kohosi, ”ovat kauempana toisistaan kuin voit kuvitellakaan.”

Legolas värähti, ja Gimli tunsi vihan liikahtavan sydämessään. Typerä, itsepäinen ihminen, hän ajatteli.

”Sinun sanasi puhuvat halveksunnasta, ja ihmettelen, mistä se tulee”, Legolas sanoi viileästi. ”Tähän asti olen luullut sinun olevan ihmisistä lähinnä haltioita ja pitävän monia heistä ystävinäsi. Jopa - ”, haltian katse välähti koruun miehen kaulalla, ” - pitävän yhden sydäntä omanasi.”

Aragornin silmät tummenivat. ”Jotkin sanat eivät ole tarkoitettu puhuttaviksi.”

Gimli näki Legolasin punastuvan, mutta hänen ilmeensä oli loukkaantunut ja vihainen. ”Ja minä en tiedä, mitä tarkoitit omilla sanoillasi ja miksi puhuit niitä minulle. Emmekö me ole ystäviä?”

”En tarkoittanut sanojani loukkauksena, ja pyydän anteeksi, jos käsitit ne siten”, mies vastasi. ”Olen pitänyt haltioita mitä suurimmassa arvossa koko ikäni, ja pidän edelleen, sillä mikään ei voi sammuttaa kiitollisuuttani heitä kohtaan. Moni uhrasi henkensä tässä taistelussa ihmisten vuoksi.”

”Luuletko, että he tekivät sen ihmisten vuoksi?” Legolas kysyi. ”Olen elänyt tuhansia vuosia, Aragorn, olen nähnyt vuorten kohoavan ja merten kuivuvan. En muista jokaista kevättä tai jokaista sadetta, ja niin en muista jokaista taistelua ja sotaa, jonka olen käynyt. Mutta koskaan en ole käynyt niitä ihmisten, kääpiöiden tai edes oman kansani vuoksi, vaan tämän maan.”

Gimli tiesi haltioiden taipumuksen hienoihin ja juhlallisiin puheisiin, ja vaikka sellainen oli kääpiöiden keskuudessa turhuutta ja tarpeetonta, niin hänen oli myönnettävä, että tällä haltialla oli sana hallussa. Legolas seisoi pitkänä ja ylpeänä ja se pieni vaikutus, joka alkoholilla oli ollut hänen aivoihinsa, oli näyttänyt kuluvan pois. Hän näytti aivan yhtä ilmeettömältä kuin ennenkin.

Gimli olisi halunnut voihkaista turhautuneena, sillä hänen jäsenensä alkoivat puutua epämukavasta asennosta: tuoli oli litistynyt jotenkuten hänen alaselkänsä alle ja hänen käsivartensa retkotti omituisesti sivulle. Hän kuitenkin hillitsi halunsa liikkua, sillä Aragorn teki silloin jotain, joka sai toivon värisemään hänen rinnassaan. Mies nosti hitaasti kätensä, mutta sen sijaan, että olisi asettanut sen omalle kaulalleen, kuten Gimli oli olettanut, hän vei sen haltian leualle ja liu'utti sormiaan pitkin Legolasin kurkkua.

”Olemmeko me ystäviä, Legolas?” mies toisti hiljaa kysymyksen, jonka haltia oli aiemmin esittänyt. Legolas jähmettyi, hänen silmänsä suurenivat ja hän tarttui Aragornin ranteeseen.

”Aragorn...”

”Olemmeko me?” Aragorn vaati kovemmalla äänellä. ”Mitä sinä ajattelet, kun katsot minua?”

Gimlin silmät olivat nyt selällään, ja hän katseli yläpuolellaan avautuvaa näkyvää innokkaasti. Legolas oli painautunut vasten pylvästä ja Aragorn tuijotti häntä harmaat silmät kovina ja käsi nyt kokonaan haltian kalpealla kurkulla.

”Merkitsenkö minä sinulle mitään?” mies mumisi, ja Gimli olisi voinut vannoa, että Legolas tärisi. Aragorn näytti olevan eksynyt muihin maailmoihinsa eikä huomioinut haltian kättä, joka oli puristunut hänen ranteensa ympärille rystyset valkoisina. ”Voisitko sinä taistella minun vuokseni?”

Huone, joka oli ollut aiemmin täynnä miehiä, oli nyt autiompi kuin Gimli oli koskaan nähnyt sen olevan. Kuningas Théodenin valtaistuin salin toisella puolella näytti korkealta ja uhkaavalta, mutta ei niin uhkaavalta kuin tumma samooja, jonka kasvot olivat henkäyksen päässä haltiasta. Jossakin oli valtaistuin odottamassa myös Aragornia, Gimli ajatteli. Kaukana, kaukana jossain.

Hänestä tulisi hyvä kuningas.

Sitten miehen silmät laajenivat, kun haltian toinen käsi liukui varovasti hänen rinnalleen. ”Sinä”, Legolas kuiskasi niin, että Gimlin oli pinnisteltävä kuullakseen, ”merkitset minulle enemmän kuin... he. Sinä olet minun kuninkaani.” Gimli tunsi itsensä punastuvan, kun hän näki Aragornin tarttuvan vapaalla kädellään haltian paidan kankaaseen. Hänen henkäisynsä hukkui haltian henkäisyyn ja hän sulki häpeissään silmänsä.

Hyvä on, Gimli mietti, tämä oli menossa paljon parempaan suuntaan kuin hän oli toivonutkaan. Hän avasi silmänsä ja näki miehen ja haltian tuijottavan tiiviisti toisiaan, ja tällä kertaa haltiakaan ei kääntänyt katsettaan pois.

”Luulen, että olen jo taistellut sinun vuoksesi”, Legolas sanoi, ja nyt Gimli kuuli selkeästi joka sanan. Haltian rinta kohosi tavallista nopeampaan tahtiin ja hänen kasvonsa olivat jännittyneet, ja hänen kätensä oli vain tuuman päässä Iltatähdestä. ”Kuten niin moni...” haltia mutisi, katse laskeutuen Aragornin silmistä valkeaan koruun.

Sitten Aragorn siirtyi niin, ettei Gimli enää nähnyt hänen tai Legolasin kasvoja vaan jäi tuijottamaan silmiään räpyttäen Aragornin tummaa takaraivoa. Hän tajusi yhtäkkiä, että hänen kaksi ystäväänsä olivat painautuneet hyvin lähelle, ja kun Legolasin käsi siirtyi Aragornin selkään, hän tiesi täsmälleen mitä tapahtui.

Eikä hän ollut vielä tullut kuuroksikaan. Ensin kuului Legolasin hätääntynyt henkäys, sitten matalaa murinaa, joka oli lähtöisin miehen kurkusta, ja sitten Gimli toivoikin, että olisi voinut peittää korvansa. Hän tunsi riemua, kyllä, ja sillä hetkellä hän oli onnellinen ystäviensä puolesta. Vihdoinkin, hän ajatteli helpottuneena, kun mies ja haltia upposivat yhä syvemmälle ensimmäiseen (mutta epäilemättä ei viimeiseen) suudelmaansa.

Kun Aragorn kiepautti heidät taas ympäri, Gimli näki, että he (ilmiselvästi) olivat lukkiutuneet yhteen huulistaan ja vieläpä sangen kiihkeästi. Hän arveli, että Aragornin kieli oli syvällä haltian kurkussa, ja aiemmin niin hiljainen ja kylmä Legolas ei tehnyt mitään estääkseen häntä. Päinvastoin, itse asiassa. Haltian kädet olivat ihmisen hiuksissa, kasvoilla, kaulalla ja lanteilla, ja jos samooja oli joskus näyttänyt epävakaalta, niin se ei ollut mitään tähän verrattuna. Gimli pelkäsi, että Aragorn menettäisi vielä järkensä, tai pahempaa, menettäisi viimeiset itsehillintänsä tässä hänen edessään ja veisi suudelman vähän pidemmälle kuin tuo.

Mutta Legolas oli se, joka riuhtaisi itsensä vapaaksi ja perääntyi askeleen verran. He molemmat huohottivat ja yrittivät tasata hengitystään, ja Gimli hymyili partansa takaa. Legolasin katse vaelsi huoneessa ja pysähtyi lopulta häneen, ja hän puristi silmänsä nopeasti kiinni.

”Älä... Dúnadan”, hän kuuli haltian sanovan. ”Ei täällä.”

Aragorn ei vastannut, ja Gimli tiesi hänen taas suutelevan haltiaa. Se oli nopea suudelma ja tuskin suudelma ollenkaan, sillä Legolas perääntyi taas. Gimli kuunteli hänen askeleitaan ja sitten ääntä, jonka hän ajatteli syntyvän, kun haltia tarttuu miestä ranteista.

”Mitä sinä haluat, haltia?” Aragorn kysyi, hänen äänensä oli karhea ja pelottavan matala.

Tiheä hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin Legolas vastasi: ”Samaa kuin sinäkin, Aragorn.”

”Tiedätkö sinä, mitä minä haluan?”

”...Tiedätkö sinä?”

Hiljaisuus, ja jompikumpi otti yhden epäröivän askeleen. ”Olen kasvanut haltioiden joukossa”, Aragornin syvä ääni puhui, ”olen tutustunut heidän tapoihinsa... Olen syönyt heidän ruokaansa ja juonut heidän juomaansa. Olen kutsunut heitä ystäviksi ja rakkaiksi. Mutta koskaan en ole tavannut sellaista kuin sinä.”

Gimlin sydäntä lämmitti Aragornin sanat, jotka olivat yhtäkkiä lausuttu sellaisella tukahdetulla tunteella, ettei vanha, maailmaa nähnyt kääpiö olisi uskonut sellaista kuulevansa synkän samoojan suusta.

”Sinä olet... erityinen. Sinä olet kylmä ja torjuva, mutta silti ystävä niille, jotka sitä tarvitsevat. Sinä olet soturi.” Tauko, jonka aikana Aragorn naurahti. ”Parempi kuin kukaan, jonka olen nähnyt. Sinä olet kaunis”, hänen äänensä vaimeni hetkeksi, raottaessaan silmiään Gimli näki heidät asennossa, jossa oli olettanutkin heidän olevan: Aragorn käsivarrenmitan päässä haltiasta, kun haltia piteli häntä tiukasti ranteista.

Haltian silmät olivat suuret ja ne poukkoilivat levottomina pitkin Aragornin kasvoja. Gimli ei ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena.

Ja Aragorn näytti surulliselta.

”Minä haluan sinut”, mies kuiskasi, ja silloin jotakin murtui Legolasin huolellisen maskin alla.

Haltia irrotti otteensa, mutta jos Gimli oli odottanut hänen hyppäävän Aragornin syliin, hän joutui pettymään. Legolas otti taaksepäin useita askeleita ja kompuroi hyvin epähaltiamaisesti lattialla lojuviin tuoliin ja kolpakkoihin.

”Legolas...”

”Ei, Aragorn!” haltia älähti terävästi. ”Sinä...” Hän ei näyttänyt tietävän, mitä sanoa. ”Arwen.”

Niinpä. Arwen, ajatteli myös Gimli. Aragornin oli aika tehdä valinta.

Ehkä hän myös teki.

”Arwen on kaukana täältä, Imladrisissa”, Aragorn sanoi kylmyyttä äänessään. ”Turvassa. Hän ei ole täällä minun kanssani.”

”Mutta hän on sinun sydämessäsi.”

Haltian sanojen jälkeen Aragornin silmät synkkenivät ja Gimli hetken näki niissä silkkaa surua ja katumusta. Hän tiesi vastauksen ennen kuin Aragorn antoi sen, ja niin tiesi Legolaskin.

”Ei”, Aragorn kuiskasi, ”ei minun sydämessäni. Ei enää.”

He katsoivat toisiaan ajan, joka tuntui useilta minuuteilta, ennen kuin Legolasin käsi nytkähti, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja sitten hän oli Aragornin edessä, sylissä, suudellen häntä ja mumisten Gimlille käsittämättömiä sanoja haltiakielellä.

Kun Aragorn syleili häntä, Gimli tiesi, että se oli oikein. Mies ja haltia poistuivat huoneesta nopeasti, ja eivät tulisi lähtemään toistensa seurasta koko yönä. Tulevaisuus oli heidän käsissään.

Tulevaisuus ei ollut vakaa, ei kenellekään heistä. Sauronin uhka, Sormuksen uhka, makasi raskaana jokaisen päällä, eikä takeita selviytymisestä ollut. Toivoa ei ollut paljon, mutta he ripustautuivat siihen vähään, mitä heillä oli. Luottamus, uskomus, toivo, lojaalius ja kaikki siltä väliltä.

Mitä oli Legolasilla ja Aragornilla, sitä Gimli ei tiennyt. Kun hän vihdoin nousi ylös lattialta ja asetti tuolinsa paikalleen, hänen kasvoillaan oli tyytyväinen hymy, mutta samalla hän tunsi itsensä surulliseksi. Surulliseksi kahden ystävänsä puolesta.

Vaikka sota voitettaisiin ja paha tuhottaisiin, maailma ei pohjimmiltaan muuttuisi. Aragorn palaisi kaupunkiinsa ja hän saisi vihdoin ansaitsemansa kruunun ja kansan. Kansan, joka ei ollut valmis antamaan kuninkaalleen sitä, mitä hänen sydämensä todella kaipaisi.

Kuninkaana Aragornilla oli velvollisuus perillisiin, ja sitä myöten vaimoon, kuningattareen. Arwen oli odottomassa, hän odotti sydämensä valitun paluuta ja luotti siihen.

Kitkerä oli tie, joka Legolasin ja Aragornin oli kuljettava, sillä ei kukaan hyväksyisi liittoa, joka heidän kahden välillä vallitsi. Se oli liian ainutlaatuinen, erikoinen ja halveksuttava niiden silmissä, jotka eivät nähneet sen kauneutta.

Heillä oli edessään sen kaltaista tuskaa, jota edes sota ei voinut tuottaa, sillä kävi miten kävi, joskus heidän tiensä tulisivat eroamaan. Ja Gimli olisi siellä silloin, ottaisi haltiaa käsivarresta ja tukisi sen puolesta, joka ei voinut olla häntä tukemassa. Hän kävelisi pois yhdessä haltian kanssa ja kestäisi vuotamattomat kyyneleet ja peitetyn kivun, joka jokaisen päivän jälkeen kävisi suuremmaksi.

Siitä huolimatta, tämän hän oli halunnut heille antaa.

Hän oli halunnut heidän olevan yhdessä ja onnellisia, vaikka edes hetken verran.

Ja se oli hetki, jota he eivät koskaan unohtaisi.