Siivet Lumessa / Joulukalenteri Herran Vuonna 2014 / k-11 / 24/24

[Lollipop Thief]

Tarinan nimi: Siivet Lumessa - Joulukalenteri Herran Vuonna 2014
Kirjoittaja: Lollipop Thief
Ikäraja: k-11
Tyylilaji/Genre: Sellainen sekametelisoppa kaikenlaista, mainittavia ovat kai draama, angst ja fluffy
Paritus/Hahmot: OMC ja OFC, ei parituksia
Varoitukset: Ajoittainen masentavuus

A/N: Nonnii, joulukalenteria pukkaa, toivottavasti tämän kanssa kävisi hieman paremmin kuin muiden jatkotarinakirjoitusteni kanssa jotka kaikki ovat hautomossa odottamassa parempaa inspistä. Tässä kuitenkin vielä eräänlainen trailerin tapainen tulevaan kalenteriin:

Siivet Lumessa - Joulukalenteri Herran Vuonna 2014

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie
hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy
vaan ihana enkeli vierellä käy.

Lapsen silmissä oli kyyneliä jotka hän hellin, vaikkakin kylmin sormin pyyhkäisi pois ja painoi lapsen paremmin syliinsä.
Pienokainen oli jo väsynyt ja niin oli hänkin, siipiselkäinen.

On pimeä korpi ja kivinen tie
ja usein se käytävä liukaskin lie.
Oi pian taas lapsonen langeta vois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Jos tämä oli maan korpi, niin katkeran kaunis ja tyhjä, niin vaarallinen, ilman valoa, ei hän haulunnut laskea lasta
suojelematta matkaan. Hän ei ennen ollut tuntenut suojelunhalua, mutta nyt hänen sydäntään kivisti katsoa
pahvilaatikosta taitellun suojan päällä nukkuvaa pientä ihmettä.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie
hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Oi laps' ethän milloinkaan ottaa sä vois
sun kättäsi enkelin kädestä pois.

[Lollipop Thief]

A/N: Tästä se nyt lähtee ja luukut tulevat kyllä pitenemään tulevaisuudessa, ainakin toivottavasti

Luukku 1

On lunta tulvillaan koko maisema, sen hän huomasi sillä hetkellä kun hän leijui alas pilvistä. Taitaisi pian tulla joulu.
Hän ei ollut ennen nähnyt maata näin valkoisena ja puhtaana, niin viattoman näköisenä. Hän henkäisi syvään varpaidensa koskettaessa valkoista maata,
se oli kylmä. Hän kohotti katseensa ylöspäin ja huomasi reitin jo sulkeutuneen. Tästä hetkestä loppuun asti hänen täytyisi selvitä maailmassa.
Hän keräsi valkopukunsa helmoja käsiinsä ja aloitti matkaa. Ensimmäiset askeleet eivät olleet helppoja, niitä painoi painovoima alaspäin ja
 hänellä oli vaikeuksia nostaa jalkojaan tarpeeksi ylös.
Hänen mielessään ei ollut ollutkaan että pelkkä liikkuminen olisi kuin kahlaamista virtaa vastaan, virtaa joka tahtoo suistaa pois oikealta tieltä.
 Hänellä oli kokemusta tästä, hänet virta oli onnistunut suistamaan radaltaan ja täällä hän nyt oli. Aloittamassa vaellustaan kuusien ympäröimänä,
illan alkaessa hämärtyä. Hän nosteli jalkojaan, käveli itsepäisesti eteenpäin, vaikkei tiennyt missä suunnassa hänen määränpäänsä olisi.

[Lollipop Thief]

Luukku 2

Lumisateen kastellessa hiukset ja kylmettäessä yhdessä pakkasen kanssa ne piikeiksi jotka sulaisivat kunnolla vasta pitkän ajan kuluttua, hän käveli paljain jaloin lumihangessa, yllään puhtaanvalkoinen vaate. Hänen pienet jalanjälkensä kulkivat pientä mutkaista polkua kohti horisontissa siintäviä valopalloja jotka tanssivat jouluisten sävelien kaikuessa taustalla. Hän hengitti ilmaan pieniä huurrepilviä ja katseli kun ne katosivat ilmaan. Hänen jalkojaan alkoi paleltaa ja hänen mieleensä nousi pieni epäilys. Onnistuisiko hän? Karistettuaan huolensa hetkeksi hän tunsi selässään nykäisyn ja käännyttyään hän huomasi pienen lapsen, joka nyki hänen sulkapeitteistä siipeään.
 ”Onko sinulla kylmä?” hän kysyi lapselta joka nyökkäsi ja rutisti melko kivuliaasti hänen siipeään. Hän irrotti helläsi lapsen kädet siivestään ja antoi hänelle kaulaliinansa, taivaan pilvilangasta kudotun. Lapsen silmät olivat täynnä valoa kun hän kieputti liinan lapsen ympärille. Lapsi painautui hänen syliinsä ja hän nosti lapsen ylös. Kantaen nyt lasta käsivarsillaan hän jatkoi matkaa kohti valomerta joka horisontissa loisti.

[Mariaxoxo]

Bongasin tämän tuolta Joulukalenteri-haasteesta, kun etsin itselleni joulukalentereita luettavaksi. En nyt osaa ainakaan vielä kovin hyvin kommentoida tätä, mutta yritän nyt jättää edes jonkinlaisen kommentin.

En pääse yli tuosta trailerista. Ihan uskomattoman kaunis ja upea ja herkkä ja vaikka mitä muuta. Ja nuo laulunsanat sopii niin täydellisesti tuohon!

Ensimmäisestä ja toisesta luukusta taas en osaakkaan oikein kommentoida mitään, haha. Tykkäsin kyllä molemmista. Tämä on täysin erilainen ficci kuin ne, mitä yleensä luen, mutta ehkä ihan hyvä niin. Välillä pitää lukea jotain erilaista.

Juu, jään siis seuraavia luukkuja odottamaan!

[Lollipop Thief]

Luukku 3

Lapsen hengitys lämmitti rintakehää hänen astellessa lumessa, jättäen jalanjälkiä mennessään. Kantapää, jalkapöytä, päkiä ja varpaat, kylmettyneet kävelystä ja lumesta.
Satunnaisesti hän oli liukastua jo jäätyneiden lätäköiden päällä, saaden kuitenkin tasapainon pidettyä.
Lapsi oli aikaisemmin kysynyt häneltä, että miksei hän lennä, onhan hänelle annettu siivet. Hän oli pudistanut heikosti päätään,
hän ei jaksanut enää lentää. Kylmä oli hiipinyt ihon alle aivan huomaamatta. Hän halusi ajaa pois pimeän ja kylmän,
hän halusi ajaa pois kaiken sen jään ja lumen joka peitti metsäpolkua jota hän käveli, lapsi sylissään.
Mutta hänen sisäinen tulensa oli otettu pois.
Hänen enkelinliekkinsä oli otettu talteen ja annettaisiin takaisin vasta matkan jälkeen. Jos hän selviäisi, sehän siinä oli ongelmana.

Valomeri oli kaunis, muttei se ollut se valomeri jota hän etsi. Nämä valot hehkuivat tunnottomasti, ilman ihmissielun tunnetta ja rakkautta. Hän ei ymmärtänyt niitä valoja,
mutta lapsi pyrki alas hänen sylistään ja hänen oli laskettava lapsi alas. Saman tien kun pienokainen ei enää ollut hänen rintaansa vasten,
hänen sydämeensä iski viima ja huoli, jotka lapsi karkotti pois tarttumalla häntä kädestä.
He lähtivät kävelemään kaksin kohti jotain, hän vain seurasi lasta joka tuntui tietävän minne pitää mennä. He olivat mielenkiintoinen pari,
mutta sivustakatsojat kiireineen eivät jääneet katsomaan pitkän vaalean enkelin ja pienen tumman lapsen kulkua.


Mariaxoxo, kiitoksia kommentista  Vaihtelu kyllä virkistää ja mukavaa että pidät n_n

[Lollipop Thief]

Luukku 4

Hän siirsi itseään niin lähelle palavaa sanomalehtikasaa kuin oli mahdollista ilman että poltti itseään. Lapsi katsoi häneen hymyillen ja näytti lapasia
jotka hänelle oli antanut punapartainen mies, sama mies joka oli sytyttänyt tulen. Lämmön houkuttelemana paikalle kerääntyi useampi ihminen, naisia, miehiä sekä lapsia.
Heitä kaikkia yhdisti tietynlainen yhteishenki, he tiesivät että olivat pohjimmiltaan samanlaisia ja auttoivat tarvittaessa toisiaan.
Punapartainen mies vaikutti hyvin johtajamaiselta, eikä hän pitänyt kaikista niistä kysymyksistä joita punaparta hänelle esitti. Lapsi istui hänen sylissään
ja hän pyöritteli lempeästi lapsen kiharaisia hiuksia sormiensa ympärille. Liike rauhoitti sekä häntä, että lasta, joka alkoi pian nuokkua. Punaparta oli antanut lapselle ruokaa ja oli yrittänyt tarjota sitä hänellekin,
mutta hän kieltäytyi syömästä ja antoi sen naiselle joka oli viimeisillään raskaana. Mielessään hän siunasi äitiä ja lasta ja toivoi, etteivät he joutuisi elämään yksin.
Lapsi nukahti ja hän otti lapsen paremmin syliinsä, voidakseen katsella pienokaista tarkemmin. Lapsen kasvot olivat hänelle jo nyt tutummat kuin hänen omansa.
Punapartainen mies huokaisi hänen puhumattomuudellensa ja totesi että lapsi ja hän saisivat olla heidän luonaan niin kauan kuin hän sen tuntisi tarpeelliseksi. Hän hämmentyi hieman, mutta nyökkäsi. Hän ojensi siipeään ja irrotti erään vanhan höyhenen jossa oli vielä ripaus taivaallista kimallusta.
"Siunausta teille", sanoi enkeli ja punaparran silmät levisivät hänen huomatessaan ensi kertaa hänen oikean hahmonsa. Punaparta otti höyhenen vastaan varovaisesti ja antoi jokaisen paikalla olijan koskettaa sitä. Höyhen välkähteli ja piti kaunista ääntä, jonka hän tunnisti sisariensa ja veljiensä etäiseksi lauluksi.

[Lollipop Thief]

Luukku 5

Lapsi halusi kotiin, hän kuuli sen lapsen äänestä ja tunsi sen sielussaan kun lapsi nukkui, nähden unta kodistaan. Hänen sydämeensä pisti hieman, hän ei tiennyt voisiko saattaa lapsen kotiin, mutta hän ei myöskään halunnut antaa lasta kenenkään muun huolenpitoon. Punaparta oli antanut hänelle huovan, repaileisen sellaisen, mutta huovan kuitenkin ja hän oli kietonut sen lapsen ympärille. Lapsi nukkui melkein koko ajan ja kun lapsi nukkui, hän vartioi lapsen unta. Hänen ei tarvinnut nukkua yhtä paljon kuin ihmisten täytyi, mutta pikkuhiljaa alkoi väsymys painaa hänenkin silmiään. Mutta miten hän voisi nukahtaa, kun lapsi nukkui suojattomana hänen vierellään? Särkevien silmiensä ja väsyneiden ajatustensa vastalauseista huolimatta hän pysytteli hereillä, katsellen kuinka lapsen kiharat liikahtelivat hengityksen aiheuttaman ilmavirran tahtiin. Huopa kohoili kun lapsi veti ilmaa sisään ja päästi sen ulos. Hän haukotteli hiljaisesti ja kiinnitti katseensa lapsen silmäripsiin.

Lapsi heräsi ja hän iloitsi kauniista silmistä jotka lapsoselle oli suotu, ne hohtivat kauniimmin kuin jäätyneestä lammesta heijastuva kuu. Pikkuinen suu kääntyi hymyyn ja hän katseli lasta kuin olisi ensi kerran nähnyt kuinka ihmeellinen maailma oli. Tuohon lapsoseen tiivistyi sillä hetkella kaikki kaunis ja tavoittelemisen arvoinen maailmassa ja hän näki ne kaikki. Sillä hetkellä hän päätti, että hänen täytyisi viedä lapsi kotiin. Lapsi ei tiennyt missä hänen kotinsa oli, eikä sitä, että olisiko sitä enää edes olemassa.

Punapartainen mies antoi heille matkaevästä ja he hyvästelivät nuotiopiirissä istuneet. Häneltä kysyttiin monta kertaa, että mihin hän oli lasta viemässä, mutta vastaus oli aina sama ja he sanoivat sen yhteen ääneen. He olivat menossa kotiin.

[Lollipop Thief]

Luukku 6

Suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan suurien sotakoneiden ohitsekulkua, mutta hän peitti lapsen silmät ja kantoi lapsen pois. Hän ei halunnut lapsen huomaavan noita vihan välikappaleita, aseita joiden tarkoitus oli puhtaasti tappaa ja aiheuttaa pelkkää vahinkoa muille ihmisille. Hän pelkäsi niitä ja pelkäsi niiden mukanaan tuomaa mielialaa.

He saapuivat kaupungin laidalle, paikkaan jossa ei näkynyt ketään. Hän keräsi roskiksesta muutamia taitettuja pahvilaatikoita ja laittoi ne huovasta improvisoimaansa kantoliinaan. Lapsesta se oli hupaisan näköinen ja lapsonen kikatteli sille hyvän tovin. Hän hymyili pikkuisen ilolle, se oli ihanaa katsottavaa. Lapsi pysähtyi, tarttui häntä kädestä ja he astuivat pois kaupungista.

Suurten kuusten lomassa oli rauhallista. Heidän askeleidensa narskunta ja nukkuvan metsän äänet olivat ainoina rikkomassa hiljaisuutta joka kietoutui heidänkin ympärilleen. Pikkuinen ja hän astelivat vaitonaisina eteenpäin polulla jossa oli ennen heitä kulkenut ihmisiä ja eläimiä, jättäen vain jalanjäljet taakseen. Lapsi veti henkeä ja hänen suustaan purkautui pieni, hämmästelevä kysymys: "Jääkö meistä vain jalanjäljet kun me lähdemme?" Hän kääntyi katsomaan pikkuista joka katsoi polulla risteileviä jälkiä.
"Meistä jää paljon enemmän, me jätämme sydämemme tänne", hän lausui ja lapsi puuskahti hänelle. "Ei sydäntä voi jättää minnekään, se kulkee aina mukana täällä näin!" Lapsi taputti rintaansa ja kuiskasi: "Niin äiti aina sanoi".

[Lollipop Thief]

A/N: Olen pahoillani että en ehtinut kirjoittaa eilen mitään, minulla oli muita menoja jotka valitettavasti ajoivat tämän ylitse. Tässä on nyt kuitenkin jatkoa~

Luukut 7 & 8

Lapsi ja hän pysähtyivät. Lapsi halusi ehdottomasti tehdä lumienkeleitä ja lapsen mielestä se oli erityisen hyvä idea ottaen huomioon, että hänellä oli rinnallaan ihan aito enkeli. Hän ei voinut sanoa pikkuiselle ei, joten pian kaksikko makasi selällään lumihangessa tuijotellen talvipäivän taivasta. Hän liikutteli muodon vuoksi käsiään, vaikka hänen siipensä kyllä olivat aivan tapeeksi selvät ilman käsillä tapahtuvaa veivaamista. Lapsonen sen sijaan viuhtoi käsillään sekä jaloillaan niin innokkaasti että lunta roiskahteli hänenkin naamalleen, ja lapsi vain kikatti aivan onnellisena. Hän tunsi hymyn leviävän kasvoilleen kuin tuore veripisara leviää puhtaanvalkoiselle vatteelle.
Lapsi sai tarpeekseen lumienkeleistä ja hakeutui oman enkelinsä syliin. Hän tarjosi lapselle hieman ruokaa ja he söivät hiljaisuudessa. Hän huomasi lapsen vilkuilevan erästä erituisen suurta lumikinosta ja jotenkin hän tiesi, että taas sitä mentiin.
Valo alkoi kääntyä pimeäksi kun lapsi ja hän vihdoin saivat lumiluolansa valmiiksi. Lumilinnan teossa olisi kestänyt ikuisuuden, mutta kyllä aikansa tuo lumiluolan rakennuskin oli vienyt. Hän otti esiin huopapussistaan pahvilaatikot ja löytämiään kynttilännysiä. Pahvilaatikot hän taitteli makuualustaksi lapselle ja kynttilät hän sytytti roskapöntöstä haalimillaan tulitikuilla.
Kaikenlaista täysin käyttökelpoista tavaraa ihmiset heittävät pois, hän ajatteli ja oli ylpeä lapsesta, jonka ajatus roskapönttöjen tarkastaminen alunperin oli. Kynttilät olivat samasta paikasta löytyneet, kyllä nimittäin ne roskakatokset olivat käteviä. Kaikki mahdolliset pöntöt saman katon alla.

Kynttilät kolme ja viisi olivat palaneet loppuun silloin kun lapsi heräsi. Hän oli tuijottanut kynttilän kaksi liekkiä ja tajusi, ettei muistanut olleensa valveilla koko yötä. Hänen muistissaan oli aukkoja, pelkkää mustaa ja välillä oli muistikuvia liekin tanssista pienen, mustuneen sydämen ympärillä.
Lapsella oli nälkä, enemmän nälkä kuin oli vähään aikaan ollut ja hän antoi pikkuiselle omankin aamiaisensa, sillä heille oli annettu kahden henkilön eväät. Säästeliäästi syömällä niistä riittäisi vielä pitkälle, pidemmällekin jos hän olisi täysin ilman. Mutta jos hän ei söisi ollenkaan, hän pelkäsi alkavansa elää maailman elinvoimasta, eikä omastaan ja häntä hirvitti ajatuskin edes yhden minuutin riistämistä maailmalle suodusta ajasta.

[Lollipop Thief]

A/N: Taas kävi sillä tavalla etten ehtinyt kirjoittaa mitään eilen, joten tästä tuli taas tuplaluukku ~ Kaksinumeroisissa luvuissa ollaan jo, jouluhan on ihan nurkan takana!

Luukut 9 & 10

Navakka tuuli yllätti hänet täysin eikä hän ehtinyt taittaa siipiään tiukemmin selkäänsä vasten kun tuuli jo repäisi ne kipeästi täysin avoimiksi. Hänen siipensä olivat kolme kertaa niin pitkät kuin hän oli ja ne olivat yhtä paksut kuin viimeisillään raskaana olevan naisen ympärys. Ehkä tuo ei ollut kaikkein kaunein tapa sanoa asiaa, mutta se oli kieltämättä kaikkein tehokkain. Kipu raastoi hänen olkapäitään kun hän yritti saada siipensä hallintaansa, mutta tuuli sen kun yltyi. Hän pelkäsi siipiensä irtoavan tätä menoa, siipien ja lapojen liitoskohtaan koski aivan liikaa. Hän ei meinannut pysyä enää jaloillaan, hänen siipensä kiskoivat hänet ilmaan ja repäisivät häntä taaksepäin. Osuessaan puuhun hän ei ollut koskaan ollut niin kiitollinen siitä että osui johonkin ja sitäkin hän ehti olla vain hetken ennenkuin iski päänsä tuulenpuuskan takia uudelleen puuhun ja pyörtyi.
Hän tunsi läjäyksen poskellaan ja hypähti istumaan. Hän oli samssa paikassa kuin missä oli pyörtynyt, puun alla lumihangessa, siivet aivan vinkuralla ja itsekin erittäin sekavana. Hänellä oli vaikeuksia kohdistaa katsettaan, mutta kun hän vihdoin näki kunnolla, häntä tuijotti kyyneleitä täynnä oleva silmäpari.
"Olet elossa!" lapsi huudahti ja halasi häntä niin lujaa kuin kuusivuotias lapsi ylipäätään voi. Hän kiersi kätensä pikkuisen ympärille ja kuiskutti helliä ja rauhoittavia sanoja pienokaisen korvaan. Hän tunsi uuden kosteuden tihkuvan vasemman olkapään peittävästä kankaasta, muttei jaksanut välittää. Hän nosti lasta sen verran että pystyi kunnolla katsomaan tämän kasvoja. Lapsen silmissä oli kyyneliä jotka hän hellin, vaikkakin kylmin sormin pyyhkäisi pois ja painoi lapsen paremmin syliinsä. Pienokainen oli jo väsynyt ja niin oli hänkin, siipiselkäinen.

He eivät edenneet pitkälle tuona päivänä, eivätkä seuraavanakaan. He ottivat rauhallisesi. Metsä alkoi tuntua melkoisen kodikkaalta ja hän tunsi rauhoittuvansa ja rentoutuvansa pitkästä aikaa. Päivät maan päällä olivat olleet raskaita, mutta suurten kuusipuiden ja petäjien seassa hän saattoi antaa mielensä vaellella, joskus arvaamattomiakin polkuja. Mutta jotenkin lapsi, joka käveli hänen rinnallaan, pikkuinen käsi hänen kädessään, löysi aina tiensä hänen ajatuksiinsa. Lapsi oli täysin valloittanut hänet, sen hän myönsi, ainakin itselleen ja Luojalle.
Hän ei ennen ollut kohdannut lapsia, hän oli hoitanut velvollisuuksiaan arkkienkeileiden ja serafien alaisuudessa, eikä hänellä ollut ollut aikaa kurkistella pilvipeitteen raoista Luojan maailmaa jota Hänen kuvansa asuttivat. Siitä hän oli nyt pahoillaan. Hän oli kaupungin hulinassa tajunnut, että ihmiset usein sulkivat omat tunteensa taka-alalle muiden ihmisten kanssa. Vihaa tai surua ei uskallettu näyttää, peläten miltä se muiden silmissä näyttäisi. Hän oli myös tajunnut sen, että ihmiset osasivat myös avata sydämensä ja päästää kaiken kauniin, ihanan ja piilevän rakkauden ulos, jos he niin toivoivat. Hän huokaisi ja katsoi vieressään tepsuttelevaa pienokaista, varmana siitä että tämä lapsi oli yksi Luojan kauneimmista ajatuksista.

[Lollipop Thief]

Luukku 11

He tapasivat metsässä naisen. Naisella oli ruutupaita, kumisaapaat, kirves ja ihastuttava pieni mökki aukella paikalla. Nainen oli ollut hakkaamassa halkoja kun lapsi ja hän olivat tavanneet naisen. Tämä oli riuskoin ottein hakannut jäjellä olevat puunkappaleet haloiksi ja sen jälkeen esitellyt itsensä Leeaksi. Lapsi oli katsellut naista ihmeissään, naisella oli hyvin lihaksikkaat kädet ja nainen oli kaunis.
Leea kokkasi heille ruokaa ja kun hän yritti kysyä miten he voisivat korvata sen naiselle, Leea vain nauroi ja laittoi sen joulun piikkiin. Leean mukaan  joulun alla saattoi tehdä hyviä tekoja ilman että kukaan piti sitä tekopyhänä tai pröystäilynä. Hän ymmärsi ja kiitti Leeaa ystävällisyydestä. Nainen vain nauroi enemmän ja semaisi kahvia joka vielä höyrysi kupissa.
Lapsi nukkui taas ja hän mietti kuinka paljon pikkuinen käytti energiaansa. Lapsi käveli hänen kanssaan pitkiä matkoja ja oli aikaisemmin päivällä kieltäytynyt kun hän oli halunnut kantaa lasta. Lapsi oli vain tiukentanut otettaan hänen kädestään. Hän huokaisi ja pani merkille huokailevansa paljon kun hänen ajatuksensa kääntyivät lapseen. Hän katseli pientä, nukkuvaa nyyttiä joka oli käpertynyt sohvan nurkkaan ja pudisti päätään. Kenties jopa lasten oli osittain liukasteltava oma osansa, muttei se tarkoittanut sitä etteikö heitä voisi välillä kantaakin. Varsinkin jos oli näinkin pitkällä matkalla jossa varmasti riittäisi liukasteltavaa ja kompuroitavaa.

[Lollipop Thief]

A/N: Olen hyperpahoillani, en vain ole löytänyt kirjoitusväliä ja tiedän että sanotaan ettei ole olemassa esteitä kirjoittamiselle, mutta tällä kerralla oli. Anteeksi vielä ja toivottavasti jaksoitte odottaa, nyt tulee pitkästä aikaa päivitys. Puolenvälin krouvi on meneillään~

Luukut 12, 13 ja 14

Hän heräsi transsin kaltaisesta tilasta johon hän joskus vaipui kerätäkseen voimiaan. Hän oli vielä Leean mökissä, istumassa sohvalla, mutta hän oli yksin. Hän nousi seisomaan nopeasti ja kurkisti ikkunasta kuulessaan ulkoa ääniä. Lapsi oli siellä Leean kanssa, he kokosivat lumiukkoa. Hän jäi katsomaan heitä ikkunasta, sillä ei halunnut rikkoa tuota illuusiota normaaliudesta. Oli normaalia että lapsi leikki joulukuisena aamuna naisen kanssa, mutta ei ollut normaalia että vieras kuljetti lasta ympäri metsiä, oikeastaan vailla määränpäätä, sillä kumpikaan heistä, ei hän eikä lapsi, tiennyt missä lapsen koti olisi ja minne hänen täytyisi mennä päästäkseen takaisin Taivaaseen. Hän pudisti päätään hiljaa ja kääntyi pois ikkunasta taistellen kyyneliä vastaan. Hän oli ollut hirveän vastuuton ottaessaan lapsen mukaansa tälle matkalle vain siksi että syvällä sisimmässään hän oli ollut yksinäinen. Käveltyään muutaman päivän aivan yksin metsässä hän oli ymmärtänyt kuinka hirveää oli olla yksin. Sitten hän oli tavannut lapsen ja hänen sydämensä oli laulanut kun hänellä oli ollut joku josta pitää huolta, joku jonka sydämenlyöntejä kuunnella, joku jota katsella yön pimeinä tunteina. Joku jota pitää tärkeänä ja rakastaa.
Niin, hän oli hyvin kiintynyt lapseen, hän halusi lapselle kaikkea hyvää, hän rakasti lasta kuin vanhempi sisarus nuorempiaan. Hän oli aina ollut pienin kaikista, ei yhtä voimakas kuin muut enkelit, eikä ollenkaan soveltuva Taivaallisiin sotajoukkoihin.

Lapsi ja Leea tulivat sisälle ja löysivät hänet sohvalta miettimästä. Lapsi ryntäsi innoissaan kertomaan kaikesta mitä he olivat Leean kanssa tehneet ja hän yritti kaikin voimin hymyillä ja kuunnella lapsen ääntä josta kuulsi onnellisuus. Leea kävi hakemassa lapselle välipalaa ja toi mukanaan myös valokuvan. Valokuvassa oli pikkuinen tyttölapsi, hyvin samannäköinen kuin lapsi joka istui pöydän ääressä syömässä.
"Tässä on minun pikkutyttöni, Minttu", Leea kertoi ja hymyili ilon kuitenkaan tarttumatta silmiin. "Minttu vietiin minulta juuri kun hän täytti neljä", nainen jatkoi ja katsoi häntä. "Kun ensi kerran näin teidät, luulin että enkeli oli tuomassa kadonnutta lastani takaisin", Leea sanoi ja naurahti. Lapsi katsoi Leeaa ja totesi: "Minun nimeni on Minttu, tai oli. Ehkä tai siis luulen.". Sitten lapsi kurtisti kulmiaan ja sulki silmänsä sanoen: "En muista enää".

Seuraavana aamuna hän lähti matkaan yksin, ennenkuin lapsi tai Leea heräisivät. Tai siis Minttu ja Leea, hän muistutti itseään, hänen täytyisi muistaa lapsen nimi, mutta hän oli jo kauan pitänyt lasta nimettömänä, ettei enää osannut yhdistää häneen mitään nimeä.  Edellisiltana tuossa mökissä jossa Leea ja nyt Minttu asuivat puhuttiin asioita, vuodatettiin kyyneliä ja väiteltiin kiivaasti. Lapsi, siis Minttu, oli halunnut jatkaa matkaa hänen kanssaan, vaikka he olivat löytäneet Mintun kodin. Minttu halusi auttaa häntä löytämään omansa, mutta hän ei voinut raahata tyttöä mukaansa, ei nyt kun Mintulla oli lämmin koti ja äiti. Leea oli tarjoutunut myös lähtemään mukaan ja hän oli varma ettei Leea enää päästäisi Minttua harhailemaan kenenkään kanssa jos voisi sen estää ja hän ymmärsi Leeaa hyvin. Hän ei halunnut että Mintulle tapahtuisi mitään pahaa, ei enää.

Miksi sitten hänen sydäntään särki kun hän hiipi hiljaa läpi äänettömän mökin?

Miksi sitten hänen sielunsa huusi ikävästä jo kun hän ajatteli jättävänsä Mintun taakseen?

Miksi?

Hän ei halunnut vastata itselleen ja kun hän lopulta vastasi hiljaa kuiskaten, hän piti itseään itsekkäimpänä olentona maan päällä.

"En halua olla yksin".

[Lollipop Thief]

Luukku 15

Tuo rintaa puristava tunne ei hellittänyt, ei vaikka hän kuinka käveli ja käveli eikä hellittänyt silloinkaan kun hän juoksi. Hän ei juossut kovin nopeasti, sillä suurine siipineen hän ei ollut kovinkaan aerodynaaminen maan päällä tapahtuvaan liikehdintään. Hänestä tuntui ettei hän halkonut tuulta, vaan että tuuli halkoi häntä.
Hän ei ollut uskoa silmiään kun hengästyneenä pysähtyi metsäaukion reunalle. Paikka oli sama kuin mistä hän oli lähtenyt, siinä se seisoi, pieni mökki jossa lapsi, siis Minttu, ja Leea nukkuivat vielä. Hän lyyhistyi kuusen juurelle ja tunsi kyynelien palavan silmissään. Hän oli vain yrittänyt lähteä ja oli epäonnistunut siinäkin.

Leea ja Minttu löysivät hänet hieman kylmettyneenä ulkoa. Pakkasta oli ehtinyt kerääntyä yli viisitoista astetta ja Leea pudisti päätään hänelle. "Mitä sinunkin päässäsi liikkuu, menet ulos vaikkei sinulla ole edes kunnollisia talvivaatteita?" Hän ei kyennyt vastamaan ja pikkuinen, Minttu, katsoi häntä kyynelsilmin. "Yrititkö sinä mennä pois?" Minttu kysyi häneltä, eikä hän loukannut lasta valehtelemalla. Hän myönsi sen ja hytisi kylmästä. Hänen siipiinsä jäätyneet pisarat pitivät helkkyvää ääntä aina kun hän liikahti.

Saatuaan Leealta vaihtovaatetta kuluneelle, ei enää kunnolla valkoiselle ja repaleiselle kaavulleen, hän istui lattialla takkatulen edessä ja kuunteli kuinka siivistä tippuva vesi pisaroi vaimeasti lattian suojaksi asetettuihin pyyhkeisiin. Tuli rätisi kun Leea asetti hieman kostuneita puita sisään ja sulki sitten takan luukun. Hän katsoi tummuneiden lasien läpi liekkien liikeitä ja kuunteli kuinka pienet jalat tassuttelivat hiljaa hänen viereensä.

"Älä mene pois", Minttu kuiskasi ja istui hänen viereensä takkatulen lämpöön.

[Lollipop Thief]

Luukku 16

Minttu ei enää muistanut minkälaista oli juhlia joulua ja se sai Leean päättämään, että tuleva joulu olisi paras joulu mikä oli koskaan tuossa mökissä vietetty. Leean mukaan siihen ei tarvittu suuria ponnistuksia, sillä mökin Leea oli ostanut kuluvan vuoden kesällä ja asunut siellä vasta siitä lähtien.
Hänet ja Minttu rekrytoitiin saman tien siivousavustajiksi ja yhdessä he alkoivat jynssätä metsämökkiä uuteen loistoon. Leean mukaan suursiivous kuului aina jouluun, ja mitä aikaisemmin sen joulukuussa teki, sitä vähemmän tarvitsi siitä enää stressata. Pian koko mökki tuoksui Tolulta ja sitruunalta, mukavasti sekaisin. Hän pyyhki Mintun kanssa pölyjä makuuhuoneen ovesta ja tunsi itsensä hyödylliseksi pitkästä aikaa.
Minttua nauratti kun he katselivat ikkunasta kuinka Leea hakkasi polttopuita palasiksi. Leea oli kertonut olevansa metsuri, mutta ei ollut vielä aloittanut töissä. Hän katsoi ihaillen sitä puhdasta voimaa jolla Leea puolitti halkoja uudelleen ja uudelleen. Hänellä oli kerran ollut samanlaiset voimat, joskaan hän ei niitä ollut paljoa käyttänyt, eikä voimaa ollut hänen ulkomuodostaan huomannut.

Illalla kaikki kolme istuivat sohvalla takan äärellä ja kuuntelivat radiota. Ihan vielä ei soitettu pelkkiä joululauluja, aina välillä soitettiin jotakuta Sillanpäätä ja välillä naista nimeltä Kaija. Hänestä kumpikin kuulosti hyvältä ja joululaulut soivat siellä välissä yhtä tuttuina kuin jokaisena jouluna ennen tätä. Näin sydämeeni joulun teen ja Varpunen jouluaamuna olivat klassikoita ja hän huomasi laulavansa mukana Maa on niin kaunis-virressä. Leea silmäili häntä hymyillen ja Minttu kuunteli silmät kiinni. Kun laulu oli loppunut, Minttu avasi silmänsä ja hymyili suloisesti hänelle, sulattaen jälleen kerran hänen sydämensä.
"Sinulla on tosi kaunis ääni", Minttu sanoi ja Leea oli samantien samaa mieltä Mintun kanssa. Hän hymyili kaksikolle ja pian kaikki kolme olivat yhtä hymyilevää ja höperön onnellista halauskasaa.

[Lollipop Thief]

Luukku 17

Hän kuuli tai oli kuulevinaan koko päivän pehmeää kilinää. Kilinä ei ollut kellojen tai kulkusien kilinää, se oli jotain aivan muuta. Ja se tuntui tulevan aina sieltä missä Leea ja Minttu touhusivat yhdessä. He olivat uppoutuneet jonkun ääreen kun hän oli aamulla tullut postilaatikolta ja kun hänet oli huomattu, jotain piilotettiin heti tyynyn tai jonkun muun käsillä olevan tavaran alle tai taakse. Hänestä se oli huvittavaa alkuksi, mutta nyt se alkoi tuntua melkoisen rasittavalta. Ei hän imbesilli ollut, totta kai hän tajusi että joululahjaa tässä oltiin tekemässä!

Illan kuhjeessa kaikki kolme kerääntyivät eteiseen kuin yhteisestä johdatuksesta. Lunta ja vettä oli satanut sekaisin sen verran että ulkona oli täydellinen räntäkeli, oivallinen suorastaan lumiukon rakentamiseen. Niinpä kolmikko suuntasi pelottomana iltahämärälle pihalle, aikeenaan rakentaa paras mahdollinen lumiukko joka milloinkaan oli nähty.

Minttu kääri kaulaliinan, sen saman jonka hän oli antanut noin ikuisuus sitten, lumiukon ympäri. Lumiukko näytti siltä miltä lumiukon pitääkin, kolmesta osasta rakennettu, hattu päässä ja porkkana nenänä. Kaulaliina oli ylimääräistä, mutta Minttu halusi antaa sen ukolle joka näytti varsin tyytyväiseltä osaansa. Hän katseli pää kallellaan lumiukkoa ja kysyi sitten, matalalla äänellään: "Eikö hänellä kuuluisi olla silmät ja suu?" Leea ja Minttu vilkaisivat lumiukkoa ja alkoivat samantien raaputtaa maasta lumi- ja jääkerrosta pois.
"Kivistä tulee hyvä naama", Minttu sanoi ja hymyili leveästi.

[Lollipop Thief]

Luukut 18 ja 19

"Voi RUTTO!!! Sähköt meni", Leea kiljaisi, kun iltapäivällä kaikki valot pimenivät ja uunin valo sammui. Minttu tarrautui välittömästi häneen ja hän nosti tytön syliinsä, varoen samalla tyrkkäämästä siipeään mihinkään. Minttu kuiskasi pienellä äänellä joka yhtäkkisessä hiljaisuudessa tuntui hyvin suurelta: "Minua pelottaa, en tykkää yhtään pimeästä".
"En minäkään siitä pahemmin välitä, mutta pimeässä pienet valot loistavat näkyvämmin", hän vastasi ja samalla Leea ilmestyi pimeydestä kynttilän valaisemana. Leea hymyili rauhoittavasti ja alkoi sytytellä tuikkuja laitettavaksi tuikkukippoihin takan reunalla.

Takkatuli räiskähti mukavasti kun siihen tipahti hiukan rasvaa makkaroista joita hän oli laittanut paistumaan Leean jostain repimien makkaratikkujen päihin. Koska uunia ei voinut käyttää, oli ruoaksi kaavailtu makaroonilaatikko hylättävä. Minttu ja Leea olivat tekemässä jotain mahuuhuoneessa ja hänet oli jätetty makkaravahdiksi, mikä Leean mukaan oli `jalo ja perinteinen kunniatehtävä, joka suotiin vain kaikkein kunniallisimmalle ja jaloimmalle henkilölle`. Hän ei ollut voinut olla tuhahtamatta hyväntahtoisesti, mutta oli kuitenkin suostunut. Ja tottahan se oli, yleensä ruoka-asiat hoiti joku luotettava, ettei myrkytyksen vaaraa ollut.

Ketsuppia, eikä muuta. Hän nyrpisti nenäänsä Leean makkaralle, johon nainen oli laittanut sinappia ja ketsuppia sekaisin. Hän ei ollenkaan pitänyt sinapin mausta, eikä tuoksusta. Leea virnisteli hänelle nauraen ja hän puolestaan söi makkaraansa mahdollisimman nopeasti, haluten vielä jotenkuten kuuman makkaran lämmittävän hänen sisuskalujaan, jotka olivat jo kauan tuntuneet umpeen jäätyneiltä.

Iltapuulle mennessään hän tuijotti kattoon, vaikkei nähnyt siellä mitään. Sähköt eivät olleet palanneet, mutta kuka tarvitsi sähköjä yöllä? Yöllä nukuttiin, eikä haahuiltu täysvalaistuissa tiloissa. Hän sulki silmänsä ja pian, hän alkoi nähdä unta.

"Jalkasi ovat tahriutuneet maan multaan. Kuinka nouset ihmiselämän paino siivilläsi ilmaan?"

Hän kuuli äänen, niin tutun, mutta se kuului kaukaa, niin kaukaa.

"Muista ettei eilistä voi elää uudestaan, mutta ei sinun tarvitse, lapseni."

Ääni tuli lähempää ja kietoi hänet lämpimään turvallisuuden tunteeseen.

"Rakkaus on vahva voima, Raviv."

[Lollipop Thief]

Luukku 20

Hän heräsi henkeään haukkoen ja joutui odottamaan että maailma lakkaisi pyörimästä ennenkuin kohottautui istuma-asentoon. Hänellä oli taas nimi. Hänen nimensä oli pyyhitty pois kun hänet oli laskettu alas Taivaasta ja nyt hän oli saanut sen takaisin. Hänen nimensä oli Raviv ja hän jäisi tänne. Ihmisten maailmaan. Hänen sydämeltään vierähti pois se jäälohkare joka sinne oli kylmien päivien saatossa pesiytynyt ja hän tunsi päätöksensä olevan oikea. Jäljelle jäisi enää Leealle ja Mintulle kertominen.

"Raviv? No, ei pöljempi nimi, vaikkakin erikoinen. Ei sitten yhtään suomalainen", Leea totesi aamupalalla, Ravivin kerrottua unestaan ja nimestään. "Ja vai että entinen enkeli, tuota ei kyllä voi cv:hen laittaa", nainen jatkoi hymy ja kahvikuppi huulillaan. Raviv tuhahti lempeästi ja Minttu halasi häntä onnellisena. Minttu ei oikein ymmärtänyt puhetta mystisitä ilmoituksista ja sellaisesta, mutta se hän ymmärsi että hänen suojelusenkelinsä Raviv jäisi hänen luokseen ja oli siitä enemmän kuin iloinen.

Mökissä vietettiin iltaa hyvin normaalisti siihen katsoen että siellä asusti entinen enkeli. Raviv ei itsekään tiennyt mikä oli nyt, kun hän oleskeli maan pinnalla mutta ajatteli tarvittaessa luokittelevansa itsensä joko suojelusenkeliksi, tai entiseksi enkeliksi. Ihmisutelijoille vastausta ei vielä ollut, mutta Raviv oli varma että kolmestaan he pystyisivät kehittämään jonkinlaisen ratkaisun. He istuivat sillä sohvalla joka toimitti myös Ravivin sängyn virkaa ja tekivät kukin omiaan. Raviv kuunteli silmät kiinni jouluradiota, kanavaa joka soitti vain joulumusiikkia, Minttu piirsi värikynillä ja Leea neuloi.

Kaikki oli rauhallista.

[Lollipop Thief]

A/N: En selvästikään osaa sisäistää tätä kerran päivässä luukku ulos systeemiä olen pahoillani epäsäännöllisistä päivityksistä, mutta hei, loppu häämöttää niin julmetun lähellä!

Luukut 21, 22 ja 23

Joulukuusen koristelu on stressaavaa ja samalla mukavaa puuhaa. Itse joulukuusi oli helppo hankkia, se oli kuulemma jo kesäkuusta asti ollut Leealla varattuna  ja hän oli käynyt sen hakemassa samaan aikaan, kun Raviv ja Minttu olivat kaivaneet varastosta koristelulaatikkoa. Minttu oli halunnut aloittaa heti ja samantien, mutta kuusen oli täytynyt ensin sulaa. Kuusi oli viety saunaan kuivumaan ja koko muu talo oli koristeltu joulunauhoilla ja yleisesti punaisen ja tummanvihreän sävyillä.

Kuusi pääsi ulos saunasta yön yli siellä oltuaan. Sen neulaista ei enää tippunut vettä, mutta nyt itse neulaset tipahtelivat aina silloin tällöin. Raviv ja Leea raahasivat kuusen saunasta ja pohdintatuokion jälkeen päättivät laittaa sen sohvan viereen, josta se näkyisi melkein kaikkialle mökissä. Ja sitten, koristelu alkoi.

Koristenauhat, ne sellaiset pörröiset, olivat vaikeita laittaa kuuseen, ainakin jos on lyhyt. Raviv sai ne laitettua jotenkin, Minttu ei ollenkaan ja se harmitti häntä. Minttu saikin sitten erikoisoikeuden valita mihin laitettiin minkä väriset nauhat. Minttua nauratti kun Raviv yritti kurotella ja heitellä nauhoja hänen haluamiinsa paikkoihin ja aivan liian pian kaikki nauhat olikin laitettu.

Oli pallojen vuoro ja niitä kolmikko laitteli kuuseen innosta puhkuen, erityisesti Minttu. Hän olikin melkoinen kapteeni, komentaen jos samanvärisiä palloja oli useampi liian lähekkäin tai jos palloja oli liikaa liian lähekkäin. Kaiken kaikkiaan se iltapäivä joka kulutettiin kuusen kanssa hyöriessä jätti Raviville päänsäryn, neulasia hiuksiin ja hyvän mielen.

Illalla, kun kuusen valot sytytettiin, se loisti kuin Betlehemin tähti ensimmäisenä jouluna, ja Raviv paistatteli sen valossa. Hän istui niin lähellä kuusta kuin mahdollista ja katsoi sitä silmät ammollaan. Hänen siipensä levisivät auki kuin itsestään ja hetken ajan, hän oli niin rento kuin voi olla. Hän uskoi ja tiesi ja toivoi syvästi, että hänen paikkansa olisi juuri siinä. Eikä hän kaivannut muuta.

Yöllä, kun kuu loisti taivaalla, Raviv heräsi hyvin epämääräiseen tunteeseen siitä, ettei kaikki ollut ihan hyvin. Hän nousi sohvalta jossa oli hetki sitten nähnyt unia ja otti takanreunukselta kynttilän. Hän sytytti sen nopeasti ja yhtä nopeasti hän kävi kurkistamassa huoneeseen jossa Minttu ja Leea nukkuivat. Kumpikin vaikutti nukkuvan rauhallisesti ja Raviv perääntyi huoneesta sulkien oven. Siellä kaikki oli hyvin, mutta miksi sitten hänen vatsassaan velloi yhä voimakkaammin? Hän oli varma siitä että jotain oli hullusti.

Kynttilä kädessään hän avasi ulko-oven ja löysi syyn epämukavuuteensa. Pihalla seisoi kolme enkeliä, kaikki Taivaallisesta Sotajoukosta, kaikkilla tuimat ilmeet kasvoillaan. Yksi heistä astui eteenpäin ja Raviv tuli hyvin tietoiseksi itsestään suorastaan tuntien toisen enkelin katseen ihollaan. Enkeli avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, kun jostain kuului jymisevä ääni: "Miksi kiusaat lastani, sinä kurja?"

[Lollipop Thief]

A/N: HYVÄÄ JOULUA~ Kiitos niille jotka ovat lukeneet ja hyvät uudenvuodet vielä päälle~

Luukku 24

Raviv henkäisi yrittäen pysyä rauhallisena. Sen sijaan hänen edessään seisovat "enkelit", alkoivat etsiä katseillaan äänen lähdettä.
"Voi teitä, jotka ovat pahan sanan uskoneet", sanoi ääni ja alkoi kiertää vale-enkeleiden ympärillä. He painautuivat tiukkaan kasaan, aseet esillä. Kukaan ei puhunut mitään ja hetken aikaa kaikki oli hiljaista.

Pelottavan hiljaista.

Sitten Raviv ei enää pystynyt pidättämään hengitystään ja päästi ulos väräjävän henkäyksen. Vale-enkelien päät kääntyivät samantien Ravivin suuntaan ja hyökkäsivät aseet tanassa. Raviv ei yrittänyt paeta, hän tiesi sen turhaksi. Sen sijaan hän vajosi polvilleen ja nosti siipensä niin ylös kuin sai ja levitti ne. Hänen onnistui yllättää hyökkääjät jotka pysähtyivät, ihmetellen mitä heidän pieni kohteensa aikoi tehdä. Raviv nosti katseensa tähtiä kohti, keräsi kaikki sisällään vielä piilevät Taivaan valon hiput ja vapautti ne suoraan vale-enkeleiden silmille. Taivaan valo on kylmää, hohtavan sinistä valoa joka paljastaa kaiken, eikä jätä taakseen varjoa.

Tuskanhuudoilta ei vältytty ja Raviv irvisti kuvitellessaan kuinka Leea ja Minttu olisivat varmasti heränneet tällaiseen meteliin. He olisivat varmasti tulossa katsomaan mitä ihmettä tapahtui. Niinpä Raviv alkoi nopeasti laulaa pahojen henkien karkoitusta. Vale-enkelit huusivat vielä hetken ja hajosivat sitten kuin hiiltynyt puu, tuhkaksi.

Raviv lysähti maahan ja kuuli lempeän kuiskauksen: "Olen sinusta ylpeä", ennenkuin pyörtyi.

Hän heräsi tavalliselta nukkumapaikaltaan ja näki heti kaksi päätä jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Huomatessaan Ravivin heränneen, Minttu takertui tämän käsivarteen kiinni ja Leea ojensi hänelle vesilasia. Hän otti lasin vastaan ja yritti juoda sitä läikyttämättä ainkaan liikoja yli. Minttu teki toimituksen hieman hankalaksi, mutta silti Ravivin onnistui juoda lasi tyhjäksi.

"Olet sinä aika veijari", Leea sanoi ja Raviv kohotti kulmiaan. Vastaukseksi hän sai naurahduksia ja Leean sormen joka osoitti joulukuusen alle. Siellä oli kasa lahjoja, käärittynä valkeisiin, hopeisiin ja kultaisiin papereihin ja naruihin. Ravivin silmät levisivät ja hän nauroi ensimmäistä kertaa aikoihin.