Ficin nimi: Ilmastonmuutoksista, toisten katsellessa jouluvaloja
Kirjoittaja: Varjosiirto
Ikäraja: K-11 (Huomauttakaa ihmeessä, jos ei täsmää.)
Tyylilaji: draama, angstahtavakin, tuplaraapale
Hahmot: "Hän", ei sen määritellympää oikeastaan.
Varoitukset: Angstahtavaisuus, muttei mitään varsinaista.
Vastuunvapaus: Minä kirjoitin, minä tekstin omistan, enkä rahaa siltikään saa. :'D
A/N: Finiä on pidemmän aikaa tullut katseltua. Rekisteröidyttyäni nyt varsin äskettäin, en sitten ole vielä tottumuksiltani uskaltautunut postailemaan viestejä laisinkaan, joten aloitanpa suoraan omalla originaalillani, josko sitä sitten vaikka..
Rakentavat ja positiiviset kommentit ovat toivottuja.
Ilmastonmuutoksista, toisten katsellessa jouluvaloja
Sormet viiltävät ilmaa. Hampaat painautuvat yhteen. Silmät välkkyvät – kuin jouluvalot ikkunalaudalla. Hänen sisällään kaikki on kylmempää, kuin aikoihin. Radiossa ihmisäänen omaavat juontajat puhuvat lähes huolestuneina lumettomasta joulusta. Maailma kärsii ilmastonmuutoksesta.
Hän ei koskaan pelännyt tuulta, joka ravistaisi pohjaperustuksia. Kaiken kaatuessa, hän olisi itkenyt ja ollut kiitollinen. Tunne elosta olisi ollut suuri, vaikka epätoivon värittämä. Lumimyrskyssä hän olisi voinut nauraa ja napata lumihiutaleita kielenpäällään, lapsen lailla.
Kesäauringon paisteessa, hän olisi voinut valittaa kuivaa kurkkuaan ja hikipisaroita – kastella kurkkunsa juomapullon lämpimällä vedellä, ja antaa vaniljajäätelön tahrata huulet.
Jääkerros oli alkanut nyt roudata maata. Pohjaperustukset olivat jäätyneet paikoilleen, kuin ne olisivat olleet alun perinkin kiveä.
Enää hän ei huojunut tuulessa. Hänen ei enää tarvinnut yrittää pitää pienen mökkinsä perustuksia pystyssä. Maailma oli kivettänyt ne ikijäältä vaikuttavaan. Todellisuudessa lämpö olisi voinut sulattaa kaiken. Hän olisi voinut jälleen kamppailla tuulta ja tuiverrusta vastaan – koittaa pysyä itsekin pystyssä.
Nyt tuo jää oli alkanut jäädyttää hänen maailmansa ihmisiäkin. Kaupunginkujat olivat tyhjillään. Asunnot oltiin turhaan yritetty pitää lämpiminä. Liekit olivat tukahtuneet ja yksinäiset kipinät olivat jäätyneet surkeasti kiinni tuhkanpuruihin takkojenpohjilla.
Ihmisten kyyneleet olivat jäätyneet kiinni heidän poskilleen. Kansa, joka oli tuskin elossa.
Hän ei tuntenut sitä kylmyyttä. Hän oli turta – kylmyydeltäkin.
Ulospäin näkyivät vain liian nopeasti välkkyvät jouluvalot.