Ficin nimi: Eräs yö Barcelonassa
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: Draama, lievä jännitys. One-shot
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Espanja, Preussi, Ranska, Italia, Romano, Puola, Liettua, Unkari, Itävalta, Suomi, Islanti, Hollanti ehkäunohdinjonkun. Lieviä ja/tai tulkinnanvaraisia parituksia myös.
A/N: Hei!
On ollut hieman kiire, mutta sen verran hyvään saumaan sain vapaata, että ehdin tämän rustata. Tämä on siis halloween-fikki, jee. Inspiraationa oli
tämä kappale, mutta ei tästä näköjään sitten tullutkaan songfikkiä vaikka piti... ja ei edes niin jännittävää kuin piti. On se kumma, kun ei saa tehtyä sellaista kun itse ajattelee, mutta oikeastaan tämä on nyt parempi kuin aluksi ajattelin. Eikä tällä muuten ole oikeasti edes mitään tekemistä Barcelonan kanssa. Kunhan vain tempaisin hatusta jonkun kaupungin, mikä tuntu kivalta. Enivei, olkaa hyvä~
Toledo 30.10. klo. 22:00
”Sanotaan, että hänen henkensä kummittelee yhä”, Espanja sanoi matalalla äänellä ja yllättävä kyllä hymyilemättä lainkaan, ”kaiken sen vääryyden vuoksi, mitä hän koki, hän kulkee nyt ympäri maata etsien ihmisiä jotka ovat onnellisia.”
”Miksi hän niin tekee?” Veneziano kysyi ääni hieman täristen. Hän ei pitänyt kauhutarinoista ja yleensä poistui mahdollisimman nopeasti paikalta, jos joku aikoi kertoa sellaisen, mutta Espanja oli aloittanut tarinansa niin aurinkoisesti että italialainen oli aivan liian myöhään tajunnut sen olevan kauhutarina. Koska tarina oli ehtinyt jo edetä, hän ei voinut enää poistua ennen kuin olisi kuullut siitä kaiken.
”Koska hän vihaa onnellisia ihmisiä”, Espanja sanoi ja vilkaisi ympärilleen ennen kuin jatkoi kuiskaten, ”hän kosti ystävälleen petturuuden vuoksi, joten jos hän koskaan näkee kaksi onnellista ihmistä yhdessä…”
”Mitä?” Veneziano kysyi kauhistuneena. Hänen silmänsä olivat laajentuneet ja hän puristi käsiään rintaansa vasten.
”Hän tuhoaa toisen heistä!” Veneziano päästi tukahtuneen kiljaisun ja melkein tipahti sohvalta, mutta Romano vain tuhahti äänekkäästi eikä näyttänyt kovin vakuuttuneelta. Hän oli kuunnellut Espanjan tarinaa vain puolella korvalla keskittyen lähinnä johonkin aivan muuhun.
”Mitä potaskaa”, hän sanoi mielipiteensä suoraan ja naputteli sormillaan kärsimättömästi sohvan käsinojaa. He olivat itse asiassa Espanjan talossa sillä hetkellä ja jostain Romanolle täysin tuntemattomasta syystä Veneziano oli tuppautunut mukaan. Tai ei syy aivan niin tuntematon ollut, heillä oli senkertainen maailmankokous Barcelonassa ja tietenkin Romano oli täysin omatoimisesti päättänyt jälleen säästää hotellikuluissa ja vain luuhata Espanjan nurkissa kokouksen ajan. Ilmeisesti Veneziano halusi pitää hänelle seuraa, mutta Romano ei voinut ymmärtää miksi hänen veljensä ei painunut jo takaisin hotellille muiden valtioiden luo ja antanut Romanon ja Espanjan olla keskenään.
Niin, se oli Romanon ongelma. Hän ei tietenkään voinut vain sanoa haluavansa olla Espanjan kanssa kahden! Espanjalaisen ilosta ei tulisi loppua ja Veneziano vihjailisi hänelle vielä seuraavallakin vuosituhannella. Kaikki aina sanoivat, että Romano oli italialaisista ärtyisin, mutta se oli oikeasti Veneziano jota heidän pitäisi pelätä.
”Oh, Lovi”, Espanja sanoi hymyillen ja vääntäen italialaisen nimen aivan kuten tahtoi, ”se oli vain pieni tarina, jonka Gil kertoi minulle eilen. Minusta se oli hyvä.”
”Se oli pelottava!” Veneziano huudahti samalla, kun Romano mutisi siitä että oli arvannutkin näin typerällä tarinalla olevan saksalainen alkuperä.
”Ehkä vähän”, Espanja vastasi ja vilkaisi sitten hieman yllättyneenä kelloaan, ”oho, nyt on aika myöhä jo ja meidän pitäisi herätä huomenna aikaisin.” Veneziano näytti samoin hämmästyneeltä huomatessaan, että aurinko oli jo laskenut suurten ikkunoiden takana.
”Sinä ja fratello haluatte varmaan olla jo kahden”, italialainen totesi ja vilkaisi veljeään tavalla, joka sai Romanon epäilemään heti pahinta. Veneziano ei kuitenkaan jatkanut aiheesta sen pitempään vaan täysin tyytyväisenä soitti pikaisen puhelun Saksalle. Se puhelu sisälsi nopeasti kerrottuna kaiken, mitä Espanjan kauhutarinassa oli ollut ja sen jälkeen paljon anelua että saksalainen kävisi hakemassa hänet koska hän ei uskaltaisi varmasti kävellä pimeässä yksin. Ilmeisesti Saksa suostui sillä italialainen päätti puhelun iloisesti hymyillen ja puolituntia myöhemmin ryntäsi ovesta ulos kohti odottavaa autoa.
Espanja venytteli raukeasti sohvalla ennen kuin nousi ylös hiuksiaan haroen ja hymyili Romanolle tutun lämpimällä tavallaan.
”Nukkumaanmeno aika, Lovi”, hän totesi ja naurahti, kun Romano loi häneen kyllästyneen katseen. Espanjalainen nousi ylös mennäkseen huoneeseensa. Espanjan talo oli aika iso, Romanon mielestä järjettömän iso, ja oikeastaan lähempänä kartanoa kaikkineen huoneineen. Nykyään suurin osa tiloista oli tyhjänä eikä Espanjalla enää ollut palvelusväkeä niin kuin hänellä oli vanhoina aikoina ollut. Talosta hän ei kuitenkaan halunnut luopua, joten hän siis asui yksin kaikkien hylättyjen huoneiden keskellä. Tai melkein yksin, Romano vietti enemmän sen verran paljon aikaa hänen luonaan, että italialainen ei edes ollut täysin varma, missä kunnossa hänen oma kotinsa oli.
Ääneti Romano seurasi espanjalaisen perässä ja Espanja teeskenteli, ettei muka huomannut. Vasta päästyään perille, hän vilkaisi toista miestä hymyillen olkansa ylitse.
”Lovi, oliko tarina sittenkin liian pelottava?” hän kysyi äänellä, jossa oli mukana hiven naurua, ”haluatko nukkua minun kanssani tämän yön?” Romano katsoi häntä pitkään ja pyöräytti sitten silmiään. Hän nukkui aina Espanjan huoneessa.
”Idiootti”, hän mutisi ja livahti lämpimän peiton alle ennen kuin espanjalainen ehti, ”unohdit kuitenkin laittaa vierashuoneen lämmityksen päälle tai jotain. Tule nyt, minun varpaitani paleltaa ja aion lämmitellä ne sinun kylkeäsi vasten.” Espanja nauroi totellessaan ja painoi hyvän yön suukon hänen huulilleen ennen kuin nukahti.
Barcelona 31.10. klo. 14:34
”Siis se nainen todellakin tuli niin vihaiseksi, että kosti omalle ystävälleen kauhealla tavalla!” Puola selitti muutamalle muulle valtiolle. Romano, joka odotteli lähistöllä kokouksen jatkumista, kuunteli heitä ja ihmetteli mielessään, miten ihmeessä Espanjan kauhutarina oli levinnyt niin nopeasti. Nyt oli kokouksen toinen päivä ja tähän mennessä Romano oli kuullut ainakin viiden eri valtion puhuvan ja kertovan sitä samaa tarinaa.
Tarina itsessään ei ollut italialaisen mielestä kovin erikoinen. Sen päähenkilö oli nainen, joka jakoi salaisuutensa ystävänsä kanssa vannoen että tämä veisi sen mukanaan hautaan. Ystävä kuitenkin lipsautti salaisuuden muiden kuultavaksi ja niin nainen kosti hänelle.
”Minä kuulin, että häneltä puuttuu toinen jalka kokonaan ja sen tilalla on metallinen tekojalka”, Unkari totesi. Hän piti kauhutarinoista ja oli nopeasti ottanut tämänkin omakseen, ”joten aina kun hänen kävelee, se kuulostaa tältä, ’klik, klonk, klik, klonk’.”
”Älä pelottele”, Latvia mutisi ja katsoi toiseen suuntaan kun Puola ja Unkari kumpikin matkivat hullun naisen ilmettä.
”Klik, klonk, klik, klonk.”
”Älä!”
”Heh, anteeksi”, unkarilainen pahoitteli, mutta hymy kaareili kuitenkin hänen huulillaan, ”minusta se on hieno tarina.” Muutamat muista nyökkäilivät, mutta joukossa oli myös niitäkin jotka näyttivät siltä että olisivat nauttineet elämästään paljon enemmän jos eivät olisi koskaan kuulleetkaan kyseisestä tarinasta.
”Tänään on myös merkittävä päivä”, Ranska sanoi ilmestyen melkein kuin tyhjästä muiden joukkoon, ”kolmaskymmenesensimmäinen lokakuuta, sama päivämäärä kuin silloin kun kaikki tapahtui.”
”Siis eikä!” Puola huudahti ja tarttui kiinni vierestä seisovan Liettuan hihasta, ”meidän on niinku oikeasti pakko lähteä aavejahtiin tänä yönä, Liet!”
”Miksi ihmeessä?” Liettua kysyi, mutta hänen kysymyksensä hukkui nopeasti muiden äänien alle. Latvia vannoi, ettei enää puhuisi kenenkään kanssa, jos he eivät lopettaisi pelottelua, ja Viro yritti selittää hänelle miksi kummituksia ei voinut ainakaan tieteen mukaan olla olemassa. Unkari tivasi Ranskaa kertomaan lisää ja ranskalainen tuntui nauttivan huomiosta kaikessa rauhassa ennen kuin lopulta vastasi.
”Vanha tarina ei kerro paljoa”, hän sanoi käyttäen parasta dramaattista ääntä, minkä vain osasi, ”mutta tänä yönä, jos liikutte kahdestaan… Älkää näyttäkö liian onnellisilta!” Valtioiden ilmeet vaihtelivat innostuneista järkyttyneisiin, mutta Romanon kasvoilta pystyi lukemaan vain täydellistä kyllästymistä. Hän oli kuullut saman tarinan jo liian monta kertaa.
”Täyttä valhetta”, hän totesi tarpeeksi kovalla äänellä, jotta kaikki lähellä olijat kuulivat. Hän saikin heti huomiota osakseen.
”Roma, Roma, Roma”, Ranska sanoi naksauttaen kieltään, ”uskosi on kovin hutera.”
”Sitä ei koskaan ollutkaan”, italialainen tokaisi takaisin, ”kummituksia ei ole ja kaikki tarinat ovat vain ihan typeriä.”
”Minusta kuolemattoman valtionpuolikkaan on aika paha mennä sanomaan, mikä on totta ja mikä ei”, ranskalainen totesi ja Romano mulkaisi häntä vihaisesti. Italialainen ei pitänyt siitä, kun häntä nimitettiin puolikkaaksi valtioksi. Ei, vaikka se oli oikeastaan tottakin.
”Entä sitten”, hän murahti ja kaikkien onneksi Espanja saapui paikalle juuri sillä hetkellä ilmoittamaan, että kokous jatkuisi taas. Romano käveli nopeasti sisään saliin ja istahti tutulle paikalleen veljensä ja Espanjan väliin edes katsomatta muita enää sen pidempään.
Barcelona 31.10. klo. 18:45
”Siis vihdoinkin!” Puola huudahti ja nosti kätensä taivasta kohti merkiksi siitä, miten iloinen hän oli vapauduttuaan kokouksesta viimein. Ulkona oli jo pimeää, mutta Espanjan syys oli lämmin jopa öisin, joten kahta Baltian valtiota ei haitannut kävellä pienen puiston poikki hotellilleen.
”Me olisimme päässeet nopeammin, jos sinä et olisi vaatinut kaikkia myöntymään huomiseen pukukisaan”, Liettua muistutti kärsivällisesti. Kuten aina, tämäkään maailmankokous ei voinut sujua ilman yhtä sun toista sattumusta. Koska nyt kuitenkin oli Halloween, mistä Amerikka oli äänekkäästi huomauttanut, valtiot olivat päättäneet järjestää perinteisen pukukisan maailmankokouksen yhteyteen. Tai ainakin osa oli päättänyt. Valta osa sen päivän kokouksesta oli mennyt siihen, että jo asian päättänyt puoli oli taivutellut vastahakoisen puolen mukaan.
”Miksi me niinku pukeudumme tänä vuonna?” Puola mietti ääneen, ”eiku, älä vastaa. Minä keksin jotain todella upeaa.”
”Aivan kuten haluat, Pol”, Liettua vastasi. Kevyt tuuli vilvoitti hänen kasvojaan ja heilutti hänen hiuksiaan hieman poskia vasten. Puolalainen vilkaisi häntä ja huokaisi hieman turhaantuneena.
”Siis miksi sinun pitää kutsua minua Poliksi?” hän kysyi ja Liettua hymähti.
”Sinä kutsut minua Lietiksi”, hän muistutti, ”olisiko Lenkija sitten parempi nimi sinulle?” Puola mutristi huuliaan ja mietti hetken ennen kuin vastasi.
”On se ainakin niiku tosi paljon hotimpi”, hän totesi hyväksyvällä sävyllä ja tarrasi kiinni toisen miehen käsivarteen. Hetken hänen askeleensa haparoivat, mutta pian hän löysi oikean rytmin jolla pystyi kulkemaan aivan liettualaisen kyljessä kiinni.
”Arvaanko oikein, että sinun ideasi sisältää hameen ja korkokengät sinulle?” Liettua kysyi ja Puola nauroi nyökätessään. Hän alkoi innoissaan selittää toiselle valtiolle, millaisen puvun hän oli suunnitellut ja miten se olisi aivan upea. Puhuessaan hän heilutti toista kättään yrittäen havainnollistaa asian vieläkin paremmin ja Liettua hymyili nyökkäillessään oikeissa kohdissa.
Klik, klonk.Liettua nosti katsettaan hieman ja vilkaisi ympärilleen hiljenneessä puistossa. Katuvalot toivat hieman valoa pimeyteen, mutta jättivät myös paljon varjoja katseen laidalle. Onneksi heillä ei ollut pitkä matka, koska vaikka Liettua kuinka oli oppinut pitkän elämänsä aikana, ettei pimeää tarvinnut pelätä, aikaisempi kauhutarina alkoi kummasti nousta hänen mieleensä.
Klik, klonk.”Lenkija”, Liettua sanoi keskeyttäen Puolan puheensorinan, ”tuntuuko sinusta, että joku seuraa meitä?” Puola kurtisti kulmiaan ja katsoi hänkin pimeyttä ympärillä, muttei nähnyt mitään erikoista. Polun hiekka rahisi hieman heidän askeltensa alla ja tuuli havisutti puiden oksia.
”Ehkä se on vain orava”, Puola mutisi puoliääneen ja kiristi aavistuksen otettaan liettualaisen käsivarresta.
”Ei kai sinua pelota?” Liettua kysyi, vaikka itsekin vilkuili levottomana ympärilleen, ”me olemme valtioita, emme me voi kuolla.”
”Minä todellakin tiedän”, Puola vastasi ja loi mieheen pitkän katseen, ”minä olen niinku tavallaan herännyt kuolleista muutaman kerran jo. Mutta siis, ehkä me voisimme kävellä ihan hieman nopeammin?”
”Hyvä idea”, Liettua mutisi kiristäen tahtiaan.
Klik, klonk, klik, klonk.”Kuulitko sinä tuon?” Puola sanoi ja seisahtui äkisti.
”Kyllä”, Liettua vastasi ja kääntyi sitten hieman, että näkisi mikä heidän takanaan piti niin outoa ääntä. Hän oli olettanut näkevänsä jonkun kulkukoirista tai ehkä kotiin matkaavan ihmisen, mutta sen sijaan hänen katseensa osui valkoiseen pukeutuneeseen hahmoon, joka seisoi keskellä polkua katse alas painettuna. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja ne roikkuivat likaisina hänen kasvoillaan. Valkoiset vaatteet näyttivät nuhjuisilta ja niissä oli tummia tahroja aivan kuin jotain oli roiskunut hänen päälleen.
”Hän… Lupasi pitää… Salaisuuden”, hahmo sanoi käheällä ja tuskaisen kuuloisella äänellä ennen kuin kumpikaan valtioista ehti kysyä, mitä hän halusi.
”Kuka sinä…”,
”Salaisuus! Hän kertoi sen”, hahmo kirkaisi ja otti askeleen eteenpäin. Hän käveli ontuen aivan kuin hänen jalkansa eivät olisi aivan samaa paria ja nyt he tiesivät, mistä outo ääni oli kuulunut, ”hänen oli kärsittävä!”
”Se on se kummitus!” Puola huudahti, kun hahmo nosti katseensa ja irvisti heille uhkaavasti. Hänen silmänsä olivat hohtavan punaiset. Liettua oli myös järkyttynyt, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Puola lähti juoksemaan poispäin ja kiskoi hänet mukaansa. He pysähtyivät vasta päästyään turvaan hotellihuoneeseensa ja meni pitkään ennen kuin he alkoivat rauhoittua.
****
Barcelona 31.10. klo. 19:30
”Anteeksi, Is”, Suomi totesi pahoitellen jo viidennen kerran.
”Minä tiedän, Fin, ei se mitään”, islantilainen vastasi hieman kyllästyneenä, ”Svi ehti lähteä jo ja sinä unohdit pyytää minua allekirjoittamaan sen paperin. Sellaista tapahtuu koko ajan.” He olivat juuri kävelemässä takaisin toimistolta, jonne Suomi oli paperinsa unohtanut. Muuten unohtamisessa ei ollut mitään vikaa, mutta hän tarvitsi Islannin allekirjoituksen siihen, joten hän oli pyytänyt nuorempaa miestä vielä illalla mukaansa saadakseen asian hoidettua. Islanti, jolla ei ollut ollut sen parempaa tekemistä kuin seurata kuinka Tanska teki jälleen parhaansa hurmatakseen Norjan, oli suostunut nopeasti. Tanskan ja Norjan suhde ei oikeastaan kiinnostanut häntä niin paljoa.
”Silti, minusta tuntuu pahalta että sinun piti lähteä ulos vain tämän takia”, Suomi totesi.
”Et uskokaan kuinka monta kertaa Tanska unohtaa jotain ja pyytää minua tekemään sen myöhemmin eikä hän tunne mitään pahaa siitä”, Islanti totesi ja Suomi naurahti muistaen itsekin ne monet kerrat kun Tanska oli unohtanut jonkun asian ja aiheuttanut kaaosta sen takia, ”sitä paitsi, olisin varmaan muutenkin lähtenyt pian ulos. Minusta alkoi näyttää siltä, että Tanska oli onnistumassa soidintanssissaan tälle illalle.” Nyt Suomi nauroi jo kunnolla ja häneltä meni hetki rauhoittua.
”Ai niin tosiaan”, hän lopulta onnistui sopertamaan silti hekotellen, ”no, siinä tapauksessa, haluatko kierrellä ulkona vielä hetken tai tulla minun ja Ruotsin luo?”
”Sinä ja Svi samassa paikassa tarkoittaa vain lisää huokailua ja kaipaavia katseita”, islantilainen totesi hieman virnistäen.
”En minä huokaille!” Suomi vastusti.
”Minä puhuinkin ruotsalaisesta!” Islanti vastasi ja suomalainen katsoi häntä hetken ennen kuin purskahti taas nauruun. Islanti pyöräytti silmiään ja katseli heidän ympäristöään puolihuolimattomasti. He olivat päättäneet välttää vilkkaampia teitä saadakseen asian hoidettua nopeammin, mutta tämä pieni kuja oli silti ehkä jopa hieman liian hiljainen. Islanti ei ollut nähnyt ketään enää hetkeen ja kaikkien rakennusten ikkunat olivat mustana aivan kuin kukaan ei joko asuisi siellä tai sitten kaikki vain pitivät pimeässä istumisesta. Katuvaloja oli harvassa ja Islanti näki oman kuvajaisena kulkevan rinnallaan pimeiden ikkunoiden pinnalla. Hän tunsi itsensä hieman hermostuneeksi, vaikka hän pystyi yhä haistamaan suolaisen meri-ilman, joka yleensä rauhoitti häntä.
”Hieman hermostuttava paikka”, Suomi totesi aivan kuin olisi arvannut toisen valtion ajatukset, ”hei, pysähdy hetkeksi, minun täytyy katsoa kartasta, missä me olemme.” Islanti seisahtui tottelevaisesti yksinäisen katulampun alle ja odotti, että suomalainen ehti katsoa karttaansa.
”Se hermostuttaa vain siksi, että kaikki kertoivat koko päivän sitä tarinaa siitä naisesta, joka murhasi ystävänsä sen takia että hän ei voinut pitää salaisuutta ja valehteli”, Islanti totesi.
”Niin”, Suomi myönsi, ”se oli aika surullinen tarina.”
”Vain sinä voit sanoa kauhutarinaa surulliseksi”, Islanti mutisi ja katseli taas kuvajaistaan yhdestä pimeästä ikkunasta. Hän oli pukeutunut kevyesti, sillä hänen omaan maahansa verrattuna Espanja ei koskaan ollut hänen mielestään kylmä, ja hänen hopeiset hiuksensa hohtivat hieman pimeässä, kuten ne aina näyttivät tekevän. Islanti ei juuri ajatellut asiaa sen enempää, joten kun toiset kasvot ilmestyivät peilikuvaan hänen vierelleen, hän säikähti aika paljon.
Hätkähtäen hän käännähti olettaen näkevänsä hahmon jossain takanaan, mutta hän ei nähnyt ketään muita kuin Suomen, joka oli silti keskittynyt karttaan. Hitaasti islantilainen käänsi katseensa taas ikkunaan. Punasilmäinen hahmo irvisti vihaisesti ja ojensi teräväkyntistä kättään häntä kohti.
”Fin”, Islanti sanoi ja perääntyi pari askelta.
”Mitä nyt?” suomalainen kysyi hämmentyneenä ja ymmärsi vasta, kun tajusi vilkaista toisen valtion osoittamaan suuntaan. Hänkin näki oudon hahmon selvästi, mutta vain hetken. Se nimittäin katosi yhtäkkiä aivan kuin tyhjään ilmaan jättämättä mitään jälkeensä. Siinä vaiheessa kummankin pohjoisen valtion kasvot olivat valahtaneet valkeiksi ja he tuijottivat pimeää ikkunaa varuillaan.
Klik, klonk.”Tuohon suuntaan”, Suomi sanoi ja osoitti vasemmalle. Islanti ei vastustanut ideaa ollenkaan vaan he lähtivät juoksemaan nopeasti kohti valoja ja ihmisvilinää.
*****
Barcelona 31.10. klo. 20:15
Unkari piti kättään kevyesti Itävallan käsivarrella, kun he kävelivät konserttisalin kulman ympäri. Ilta oli vielä nuori, mutta konsertti oli juuri loppunut eivätkä monetkaan ihmiset parveilleet tässä osassa kaupunkia, joten ympäristö oli hyvin rauhallinen.
”Kiitos, että liityit seuraani tänä iltana”, Itävalta totesi ja Unkari hymyili hänelle.
”Milloin vain”, hän vastasi, koska konserteissa käyminen yhdessä oli ollut heidän kahden tapansa jo vaikka kuinka kauan, ”viulisti oli erittäin taitava.”
”Samaa mieltä”, Itävalta myönsi, ”hän ei ole vielä tehnyt nimeä itselleen, mutta on todella lahjakas. Arvelin, että voisit arvostaa esitystä sillä sinähän pidät viulumusiikista.”
”Niin pidänkin”, Unkari vastasi tyytyväisenä siihen, että mies silti muisti hänen makunsa. Unkarilainen oli aina nauttinut musiikista, mutta viululla oli aivan erityinen paikka hänen sydämessään.
”Haluaisitko mahdollisesti liittyä seuraani myös illalliselle?” Itävalta kysyi ja Unkari nyökkäsi heti. He usein nauttivat vielä illallisenkin konserton jälkeen, joten nainen oli osannut odottaa hänen tarjoustaan. Itävalta selitti hänelle ravintolasta, jonka oli kuullut olevan aivan erinomainen ja Unkari nyökkäili sekä hymähti muutaman kerran arvaten jo, että kyseessä oli luultavasti jokin hienostunut, mutta silti kohtuuhintainen ravintola jossain kaupungin syrjemmässä osassa.
Klik, klonk, klik, klonkUnkari rypisti kulmiaan ja kuunteli hetken tarkasti ympäristöä. Hänen ilmeensä oli keskittynyt ja hieman jopa ärtynyt sillä hän ei oikeastaan kaivannut mitään hämminkiä sille illalle.
”Hetki”, hän sanoi ja hymyili itävaltalaiselle pysähtyessään. Itävalta vaikeni ja katsoi häntä kysyvästi, mutta Unkari vain napsautti täysin tyynesti käsilaukkunsa auki ja kaivoi esiin pienen paistinpannun. Sen koko ei ollut kovin vaikuttavat, mutta se oli valurautaa ja aivan tarpeeksi uhkaava Unkarin käyttämänä. Nainen otti sen kahvasta tottuneen otteen ja pyörähti ympäri äkäinen ilme kasvoillaan.
”Kuka sitten ikinä siellä onkaan”, hän sanoi vakaalla, mutta myös uhkaavalla äänellä kohti pimeää, ”sinun on paras häipyä. Nyt. Heti.” Hetken Unkari seisoi paikoillaan paistinpannu valmiina, mutta sitten hän hymyili hieman ja sujautti aseensa takaisin käsilaukkuunsa.
”Viisas päätös”, hän sanoi hyväksyvästi ja laski kätensä taas Itävallan tarjoamalle käsivarrelle, ”niin, siitä ravintolasta. Sanoitko, että siellä on elävää musiikkia?”
*****
Barcelona 31.10. klo. 20:54
”Hei, fratello!” Veneziano huudahti innostuneena ja osoitti jonnekin päin, ”katso!”
”Joo, oikein hieno”, Romano vastasi edes katsomatta.
”Sinä et katsonut”, Veneziano sanoi pettyneenä, mutta se ei Romano hetkauttanut.
”Terävä huomio”, hän kehaisi ja hänen veljensä murjotti hetken asian vuoksi, ”miksi sinä et ole sen pahuksen saksalaisen kanssa tai jotain?”
”Saksa sanoi, että hänen on löydettävä Preussi”, Veneziano vastasi, ”Preussi on ilmeisesti unohtanut tehdä jotain, mutta en tiedä mitä. Sillä asialla on todella pitkä ja vaikea nimi saksaksi.”
”Säästä hermojani äläkä edes yritä sanoa sitä”, Romano totesi ja risti käsivartensa rinnalleen. He olivat itse asiassa hieman kaupungin ulkopuolella ja seisoivat tasanteelta josta näki hyvin sekä alla avautuvan kaupungin valot että loputtomalta näyttävän meren. Se oli itse asiassa yksi Romanon lempipaikkoja, vaikka ei hän olisi koskaan myöntänyt ääneen, että hänellä olikaan mitään lempipaikkaa Espanjan alueella.
”Mikset sinä ole Espanjan kanssa, fratello?” Veneziano kysyi ja Romano tuhahti äkäisesti ennen kuin vastasi.
”Siksi että joku pelästyi typeriä tarinoita niin paljon, että ei uskalla olla yksin”, italialainen vastasi ja katsoi veljeään merkitsevästi, ”sitä paitsi se pahuksen espanjalainen on kiireinen tänään ja… Miksi minun edes pitäisi olla hänen kanssaan. Ei minulla ole mitään kiinnostusta sen miehen seuraan.”
”Oi, sinä rakastat Espanjaa niin paljon!”
”Enkä rakasta!”
”Minä olen sinun veljesi”, Veneziano totesi, ”minä tiedän, että sinä valehtelet.”
”Sinä olet ärsyttävä”, Romano sanoi ja käänsi katseensa äkäisesti kohti tummaa merta. Kuu oli noussut jo ja sen heijastus näkyi veden pinnassa. Aidan metallikaide tuntui hieman kylmältä Romanon kylkeä vasten, mutta hän ei välittänyt siitä. Ympärillä oli täysin hiljaista ja vain etäinen liikenteen humu ja kaupungin valot kertoivat, etteivät he olleet ainoat ihmiset maailmassa. Hetki oli oikeastaan todella rauhallinen ja kumpikin italialainen hiljeni hetkeksi.
Klik, klonk, klik, klonk.”Mitä tuo oli?” Veneziano kysyi hätkähtäen ja katsoi ympärilleen.
”Ei luultavasti mitään”, Romano vastasi tyynesti ja hieman ärtyneenä siitä, että hänen veljensä oli keskeyttänyt hyvän hetken.
Klik, klonk, klik, klonkÄäni kuului uudestaan nyt paljon lähempää, mutta ketään ei kuitenkaan näkynyt. Romano ei edes välittänyt, mutta Veneziano ei selvästi pitänyt tilanteesta juurikaan.
”Se on se kummitusnainen!” hän huudahti ja otti sitten jalat alleen ennen kuin Romano ehti edes väittää vastaan, ”Saksa! Auta minua!”
”Veni!” Romano huusi hänen peräänsä, kirosi hieman ja lähti sitten itsekin juoksemaan ihan vain siksi, että tässä tilassa hänen veljensä voisi saada aikaan ihan mitä vain. He juoksivat vauhdikkaasti kaupunkiin asti ja Veneziano pysähtyi vasta kun oli sen oudon kuudennen aistinsa avulla onnistunut paikallistamaan Saksan. Saksalaismies ehti juuri ja juuri varautua ennen kuin juokseva italialainen loikkasi suoraan hänen syliinsä melkein kaataen hänet ja kietoi käsivartensa ja jalkansa tiukasti hänen ympärilleen. Saksalta meni heti saada selville, mitä mies selitti hänelle nopeasti ja eri kielten sekasotkulla.
”Feli, ei täällä ole mitään pelättävää”, hän lopulta sanoi rauhoittavasti saatuaan tapahtumat jotenkuten selville, ”kummituksia ei ole olemassa.” Veneziano lopetti hysteerisen käytöksensä heti ja katsoi Saksaa hakien varmistusta sanoille hänen ilmeestään.
”Oletko aivan varma?” hän kysyi vaimeammalla äänellä.
”Aivan varma”, Saksa vastasi, ”ainoa kummitusta lähelläkään oleva olisi minun veljeni, joten meillä ei ole mitään hätää.” Venezianon kasvoille levisi hymy ja hän näytti jo heti paljon rauhallisemmalta. Saksa oli nostanut kätensä hänen ympärilleen pystyäkseen kannattelemaan häntä paremmin.
”Ai, no siinä tapauksessa”, italialainen sanoi iloisena ja painoi lyhyen suukon miehen huulille, ”kiitos Saksa, että suojelet minua!”
”Ole hyvä”, Saksa vastasi ja hymähti hieman.
Romano oli pysähtynyt vähän matkan päähän ja pysyi poissa kahden valtion läheltä, koska hän ei siltikään erityisesti pitänyt Saksasta ja hänen veljensä osasi käyttäytyä niin ällöttävän hempeilevästi saksalaisen lähellä. Joillakin ei ollut sitten mitään kunniantuntoa, Romano ajatteli katsellessaan kuinka Veneziano lähestulkoon roikkui toisessa valtiossa. Kuitenkin jokin Saksan sanoissa sai Romanon miettimään ja epäilemään kunnes hänen ajatuksensa olivat päätyneet lyhyeen lopputulokseen.
1. Espanja oli kiireinen, vaikka Romano oli lähellä. Yleensä espanjalainen oli tiukasti hänen vieressään aina, kun Romano vain oli jossain lähietäisyydellä.
2. Preussi näytti edelleen olevan hukassa
3. Kukaan ei tiennyt Ranskankaan olinpaikkaa. Eikä Romano kyllä halunnutkaan tietää.
4. Preussi kadonnut + Espanja kadonnut + Ranska kadonnut = kolmikon oli pakko olla samassa paikassa.
5. Kaikki kolme samassa paikassa = ei hyvä juttu.
6. Preussi, Espanja ja Ranska olivat niitä, jotka olivat aloittaneet koko kauhutarinajutun alun perin.
Romano puri alahuultaan mietteliäänä ja katosi sitten kaupungin varjoihin.
*****
Barcelona 31.10. klo. 21:46
Hollanti veti vielä viimeiset henkoset piipustaan ennen kuin kopautti sen tyhjäksi metallista roska-astiaa vasten. Hän ei aina polttanut, mutta sinä iltana hänestä oli tuntunut hyvältä ajatukselta käydä vielä kerran ulkona ennen nukkumaanmenoa ja hänen piippunsa oli ollut sopivasti hänen mukanaan. Hollanti oli käytännöllinen ihminen eikä häntä kiinnostanut pyöriä iltamyöhään asti kaupungilla. Sitä paitsi kaikki olivat olleet niin kiinnostuneita siitä kauhutarinasta, että Hollanti epäili puolen maailman olevan silläkin hetkellä kummitusjahdissa. Hollantia itseään ei voinut kiinnostaa sitten yhtään, joten hän ei edes hätkähtänyt, kun veriroiskeiden kirjomaan valkoiseen pukeutunut hahmo ilmestyi hänen vierelleen aivan kuin tyhjästä ja täysin ääneti.
”Pelotteluvero”, Hollanti totesi tiukasti ja ojensi kätensä ennen kuin kummitus ehti sanoa mitään. ”no, anna tulla. Minulla ei ole koko päivää aikaa. Pelotteluvero on… Odotas, nyt on myöhäinen ilta ja perjantai eli se on 24, 45 euroa. Eikun, anteeksi, siihen laitetaan vielä juhlapyhälisä eli kokonaissumma on siis 38,50 euroa. Käteisenä kiitos, kortinlukija jäi sisälle.”
”M…mitä?” hahmo kysyi hämmentyneenä, mutta Hollanti vain huokaisi kyllästyneellä sävyllä.
”Eikö kukaan täällä ota selvää asioista ennen kuin alkaa toimia?” hän kysyi ääneen, ”pelottelusta tulee suorittaa vero, jonka summa määräytyy ajankohdan mukaan. Tämä on lakiin ja kirjoihin painettu.”
”Mutta…”
”Älä edes yritä väittää, että meidän pitäisi mennä Espanjan lakien mukaan vain siksi, että olemme hänen alueellaan”, Hollanti tokaisi ennen kuin hahmo ehti edes saada yhtä sanaa kunnolla sanottua, ”jos asia koskee minua, minähän sovellan omia lakejani aivan missä lystää. Aiotko siis maksaa vai häivytkö jo? Voin myös laskuttaa jälkikäteen, jos sinulla ei ole käteistä, mutta siitä tulee sitten viiden euron laskutuslisä.” Hahmo katsoi valtiota hetken hämmentyneenä, mutta sitten se ilmeisesti totesi tilanteen aivan liian oudoksi ja häipyi paikalta vähin äänin.
Klik, klonk, klik, klonk.”Amatöörit”, Hollanti mutisi ja asteli takaisin sisälle.
*****
Barcelona 31.10. klo. 23:55
”Se oli mahtavaa!” Preussi julisti kiskoessaan tahraisia vaatteita päältään. Hänen rikostoverinsa olivat aivan yhtä tyytyväisiä päivän suoritukseen ja onnittelivat toisiaan loistavasta Halloween-pilasta. Espanja hymyili leveästi ja laski videokameran hetkeksi puistonpenkille ojentaakseen preussilaiselle normaalit vaatteet. Heidän kummitusasunsa veritahrat olivat itse asiassa kuivunutta tomaattimurskaa, pitkät hiukset peruukki ja oikean äänen he olivat saaneet aikaan metalliputkilla sekä huolellisilla nauhoitteilla, jotka Ranska oli tehnyt juuri tätä iltaa varten. Tietenkin he olivat myös kuvanneet kaiken.
”Heh, Gil pelkäsi Unkaria silti”, Espanja totesi ja preussilainen esitti, että ei ollut oikeasti lähtenyt pakoon siinä vaiheessa, kun nainen oli vetänyt minipaistinpannun laukustaan.
”Itse mökötit puolituntia sen jälkeen, kun olimme pelästyttäneet Italiat”, hän totesi ja Espanjan ilmeessä vilahti silti pieni katumus.
”Minä olisin halunnut mennä lohduttamaan Lovia”, hän sanoi, ”mutta te ette antaneet.”
”Minusta tuntuu, että hän ei ollut kovin pelästynyt”, Ranska totesi, ”sinä olisit vain paljastanut meidät.”
”Eikä se olisi ollut mahtavaa”, Preussi jatkoi sujuvasti ja haroi auki peruukin tasoittamia hiuksiaan saadakseen ne omasta mielestään täydellisen sekaiseksi, ”emme olisi saaneet peloteltua kaikkia, jos sinä olisit paljastanut meidät silloin.”
”Niin”, Espanja myönsi ja hymyili taas, ”Hollannin pelottelu ei tosin oikein onnistunut.”
”No, hän on aina ollut hieman outo”, Ranska vastasi olkiaan kohauttaen, ”ajatellaan kuitenkin niitä kertoja kuin onnistuimme! Eikö se ikkunatemppu ollutkin aivan upea?”
”Mahtava!” Preussi myönsi, ”ja se kuinka kaikki kirkuivat juostessaan, ksekseksee. Tämä oli mahtava idea.”
”Joskus on hyvä tuoda jännitystä elämään”, Ranska totesi, ”mutta ystävänpäivänä sitten teemme jotain enemmän… l’amour.”
”Sinä sanot noin joka vuosi”, Espanja totesi ja laski sitten kätensä ystäviensä harteille, ”haluatteko lähteä juhlimaan vielä vai voinko nyt mennä takaisin tomaattini luokse?”
”Anna Romanon odottaa vielä hetki”, Ranska neuvoi, ”odottaminen tekee kaikesta herkullisempaa.” Miehet nauroivat ja juttelivat vielä hetken onnistumisestaan. He kertasivat mielestään kaikkein parhaimpia reaktioita ja nauttivat hetkestä.
Klik, klonk.”Fra, ei sinun enää tarvitse tehdä tuota ääntä”, Preussi sanoi naureskellen, mutta ranskalainen vain vilkaisi häntä hämmentyneenä.
”En minä tee mitään”, hän vastasi.
Klik, klonk.
”Espanja?”
”En se minä ole”, espanjalainen vannoi.
Klik, klonk, klik, klonk.”Ja se et ole myöskään sinä, Gil?”
”En.”
”Sinä… Lupasit….”, käheä ääni sanoi aivan läheltä ja kaikki kolme miestä pyörähtivät ympäri. Hahmo seisoi vain muutaman metrin päässä heistä. Sen vaatteet olivat roiskeiden tahrimat ja se piteli toisessa kädessään vääntynyttä metalliputkea, joka oli samoin epäilyttävän tumma tietystä kohti.
”Okei, kumpi teistä keksi tämän? Todella hauskaa”, Preussi sanoi, mutta kalpeni sitten kun Ranska ja Espanja kumpikin pudistivat päätään.
”Salaisuus… Täytyy pitää!” hahmo kiljaisi nostaen kasvojaan sen verran että miehet näkivät suupielestä valuvan verivanan ja siinä vaiheessa kolmikko päätti ottaa jalat alleen. Pelottelu ja kummitukset olivat kivaa niin kauan kuin oikeat eivät ilmestyneet paikalle. Kiireessään he jättivät kaiken jälkeensä ja hahmo katsoi heidän peräänsä hetken ennen kuin tuhahti. Nopealla liikkeellä hän kiskaisi peruukin pois hiuksiltaan ja pyyhkäisi tekoveren pois kasvoiltaan. Hänen ruskeat hiuksensa eivät juurikaan erottuneet pimeästä ja se yksi aina itsepäinen hiussortuva kiertyi heti omalle paikalleen oltuaan hetken lytyssä peruukin alla. Hän nakkasi kantamansa metalliputken pois ja se päästi vaimean ”klonk” ääneen osuessaan katukiveykseen.
”Minä arvasin”, Romano totesi tyytyväisellä sävyllä ja nappasi sitten kolmikon hylkäämän videokameran käsiinsä, ”kappas, todistusaineistoa.” Hän näppäili laitetta hetken ja katsoi pätkän videota pieneltä ruudulta ennen kuin sulki laitteen taas ja työnsi sen huolella taskuunsa. Nyt hänellä oli hallussaan jotain millä kiristää eräitä valtioita, joten hänen osaltaan ilta oli täysin onnistunut. Itsekseen virnistäen hän veti valkoisen kaavun päältään ja tunki sen lähimpään roska-astiaan lähtiessään kohti Espanjan taloa. Hän oli aivan varma, että yökin olisi hyvä ja ainakaan Espanja ei uskaltaisi nyt enää jättää häntä yksin.
*****
Barcelona 1.11. klo. 00:45
”Miten viehättävä tarina”, Englanti sanoi kohteliaasti vierellään kävelevälle hahmolle, ”tietenkin olen pahoillani kaikesta, mutta sellaista tapahtuu.” Hänen puhetoverinsa oli pukeutunut tahraantuneeseen asuun ja oli hieman läpinäkyvä. Oikeastaan Englanti oli ainoa, joka edes näki hänet ja heillä oli ollut todella hyvä ilta. Englanti ei ollut edes osannut arvata, että espanjalaiset kummitukset olivat niin kohteliaita ja kiinnostuneita englantilaisten kummitusten tekemisistä. Tietenkin Englanti oli jo kutsunut hänet käymään kylässä.
”Siitä on jo aikaa”, kummitus totesi, ”ja se oli täysin vahinko! Hän antoi jo anteeksikin.”
”Aivan”, Englanti vastasi ja olisi taputtanut lohduttavasti kummituksen olkapäätä, jos hänen kätensä ei olisi mennyt suoraan hahmon välitse. Valtio oli kuitenkin jo tottunut kommunikoimaan kummitusten ja muiden erikoisten tyyppien kanssa, joten hän ei edes yrittänyt, ”yö on todella kaunis tänään.”
”Niin onkin”, kummitus myönsi, ”sinun varmaan pitäisi mennä nukkumaan jo. Oli todella mukava jutella kanssasi. Aion tulla kyläilemään heti, kun saan mahdollisuuden siihen. Haluaisin kovasti tutustua siihen Harmaaseen rouvaan josta puhuit.”
”Olet aina tervetullut”, Englanti lupasi, ”ja minustakin oli hauskaa jutella. Toivottavasti saat se ikävän riidan sen naapuritalon kummituksen kanssa sovittua.”
”Ajattelin mennä hänen puheilleen heti huomenna”, kummitus totesi ja käveli valtion vierellä vielä vähän matkaa. Klik, klonk, klik, klonk, hänen askeleensa sanoivat, mutta ääni oli niin vaimea että sitä tuskin kuuli. Englanti oli hienotunteisesti jättänyt kysymättä, mistä ja miten kummitus oli aikoinaan metallijalkansa saanut. Sellaiset asiat olivat usein herkkä kohta.
”Hienoa, sellaiset asiat on syytä selvittää heti”, Englanti totesi, ”ihmettelen kyllä, että kuka täällä on aiheuttanut kaiken hälyn tänä iltana? Jokainen vastaan tullut valtio on puhunut aivan käsittämättömiä jostain kummituksesta, mutta minä en ole tavannut vielä yhtäkään joka olisi halunnut mitään pahaa.”
”En tiedä”, kummitus totesi ihmetellen asiaa itsekin, ”mutta tämä on iso kaupunki. Ehkä se oli joku jota en tunne?”
”Varmaankin niin”, Englanti vastasi, ”mutta, kiitos sinulle seurasta! Minä menen tästä nyt hotellille.”
”Aivan, kiitos itsellesi”, kummitus sanoi ja nyökkäsi ennen kuin lähti kulkemaan toiseen suuntaan. Englanti vilkutti hänen peräänsä, mutta meni sitten itsekin nopeasti sisälle.
Klik, klonk, klik, klonk. A/N: BFT sai ihan ansionsa mukaan.
Lenkija on Puola liettuaksi ja minusta on muutenkin niin mukava käyttää lempinimiä, joten vähän kaikilla on sellainen (Svi tarkoitti muuten Ruotsia. Se on lyhyelmä Ruotsin islanninkielisestä nimestä).
Toivottavasti tykkäsitte tästä pikkujutusta!
