Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 40 lukua + epilogi | VALMIS

[berryblue]

Huhhuh... olen jo muutamassa päivässä ahminut tämän sarjan Itse asiassa kaverini Lasijoutsen suositteli tätä sarjaa ehkä vuosi takaperin. Silloin yritin aloittaa tämän lukemisen, mutta hermostuin jo alussa Sierra/Vivianeen Nyt kuitenkin kun luen taas Harry Pottereita ja halusin hirveästi siihen sivuun lukea joko kelmeistä tai tästä jälkipolvesta. Sitten muistin tämän! Ja täytyy sanoa, että olen täysin koukussa. (Täytyy varmaan lukea nyt myös KKK )

Ihanaa kun Scorpius sai muistinsa takaisin ja palasi Domin kanssa yhteen. Oli melkein koko luvun ajan hymynkare suupielessä. Tuo Rosen raskaus kieltämättä tuli vähän puskista, mutta kyllä sen edes jotenkin aavistin... Niin joo, miten Albuksen ja Camin käy?

Kaikin puolin ihana ficci ja odotan jatkoa innolla!

 ensimmäistä kommenttiansa raapustaessa ja Flintiä inhotessa,
 ~berryblue

[Siunsäe]

Heipä hei, ystävät!

A/N: Just one word. MUUTTO. Uusi koti, uusi työ ja uusi kaupunki ovat vieneet kaiken aikani, mutta onneksi välillä olen ehtinyt viettää pieniä, ihania kirjoitushetkiä teekuppi kourassa pimenevissä syysilloissa. Rose, Scorpius ja Sierra ovat seuraavan luvun valtaa pitävät hahmot, ja dialogi on päivän sana. Mielestäni aika kepeä luku, eikä edes kovinkaan pitkä tällä kertaa. Salailua ja juonittelua... Mitäpä muutakaan!

Vastailen vielä viime luvun kommentteihin.

Lasijoutsen: Juu, loppua kohden vauhti vain kiristyy. Lisää yllätyksiä ja juonenkäänteitä on luvassa, joten paras tottua! Rosen raskautta puidaan tulevassa pätkässä lisää, ja myös Scorpiuksen näyttelijänlahjat pääsevät testiin.
maigaro: Minustakin on mukavaa, että Scorp on jälleen oma itsensä. Samat sanat sinulle; vastauksia pohdintoihisi luvassa jo tässä luvussa.
Saphira: Rose on ollut koko ficin läpi se normaalin elämän omaava, joka on ollut tukipuu muille heidän ongelmissaan. Minusta on tosi kiinnostavaa päästä kirjoittamaan, kuinka hän selviää tästä odottamattomasta, suuren suuresta mullistuksesta, joka laittaa hänen koko idyllisen elämänrytminsä täysin sekaisin. Kuten sanoit, jää nähtäväksi, pystyykö hän pitämään päänsä kasassa vai hajoaako raukka totaalisesti. Tässä luvussa on muuten sinulle aivan spesiaali pieni agenttiviittaus. Saa nähdä, huomaatko...
Emoji: hei, pringles! Kiva, että säilyt mukana vaikka nimimerkki vaihtuikin. Joo, tässä on kyllä tapahtunut paljon kaikenlaista. Tuohon vikaan yliviivaukseen en kommentoi mitään.
berryblue: Heippa! Onpa mukavaa, että liityit iloiseen joukkoomme. Kiitos Lasijoutsenelle suosituksista. Sierra on raivostuttava, ymmärrän kyllä ärsytyksesi. Reaktiosi viime lukuun on sama kuin allekirjoittaneella; itsekin istuin hymy korvissa, kun luin sitä läpi. Scorpius ja Dominique ovat ihania, ei siitä pääse mihinkään. Ehdottomasti sinun tulee lukea myös KKK! Ja mielelläni kuulisin mielipiteesi myös siitä, vaikka se ei ehkä olekaan niin priimaa kamaa kuin voisi olla.

Ihanaa syksyä täältä päin, ja olisin kiitollinen, jos antaisitte jälleen kuulua itsestänne!

~S

P.S. 20 000 lukukertaa rikki! Wooooow, ei sanoja.

_____________________________________________


Kolmaskymmeneskolmas luku
Kettu


Matami Lonelinen kasvoilla näkyi vuosikymmenten kokemuksen kartuttaman ammatillisen naamion alta, ettei hän sillä hetkellä todellakaan ollut varma, kuinka hänen tulisi tilanteeseen suhtautua. Hänen edessään istui Korpinkynnen viimeisen vuosikurssin primus, jonka vaiva oli jotain aivan toista kuin hän olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan odottanut. Siitä huolimatta hänen äänensä oli tyynen asiallinen:

"Kyllä tilanne nyt siltä näyttää, neiti Weasley."

Punatukkainen tyttö istui häntä vastapäätä toimiston pöydän ääressä ja vetäisi pakonomaisesti henkeä. "Oletteko aivan varma?"
Vaaleahiuksinen parantaja nyökkäsi. "Sinä olet raskaana. Arvioiden kolmannella viikolla."

Rose Weasleyn huulet puristuivat yhteen, ja hän tuijotti pöydän puisia koukeroita jännittyneenä. Sitten hän nyökkäsi.

"Selvä."

"Onko lapsi toivottu?" Matami Loneline tiedusteli varovasti.
Rose pudisti päätään heikosti. "Ei... Tai siis - ei ainakaan näin pian."
"Tietääkö isä tästä?"
Jälleen päänpudistus. Tällä kertaa häpeilevämpi sellainen.
"Ymmärräthän, että sinun tulisi kertoa tilanteesta? Tämä on merkittävä asia ja tulee vaikuttamaan teidän molempien elämään suuresti."
Rose inhosi noita massiivia adjektiiveja. "Tiedän sen..." hän mumisi hiljaa.

Ja juuri siksi en voikaan kertoa. Hän ajatteli samalla, kun kulki itsekseen pitkin lumista hiekkatietä kohti Kolmea Luudanvartta.

Oli ylempiluokkalaisten Tylyahon vierailuilta, ja muut olivat jo menneet edeltä. Rose oli vitkutellut lähtöä, koska hänellä oli ollut tapaaminen parantajan kanssa. Totta puhuen hän ei olisi enää millään jaksanut lähteä kylille, muttei halunnut vaikuttaa oudolta muiden silmissä. Dominique oli painostanut häntä puhumaan Willille. Hän ei pystynyt. Hän oli onnistunut välttelemään poikaa, mutta tänään hän joutuisi kohtaamaan tämän ja yrittämään esittää normaalia koko illan. Edessä olevat tunnit tuntuivat sillä hetkellä maailman raskaimmille. Hänellä ei ollut voimaa enää yhtään mihinkään. Hän oli itkenyt sängyn pohjalla siitä illasta lähtien, kun oli saanut tietää.

Matami Loneline oli tiedustellut hänen henkistä vointiaan ja kysynyt hänen halukkuuttaan keskeyttää raskaus. Jälkimmäiselle Rose oli pudistanut kiivaasti päätään. Hänen kantansa ei ollut muuttunut. Hän ei voisi tehdä sitä, ei voisi tappaa omaa lastaan. Vastauksen saatuaan matami oli tiedustellut hänen suunnitelmiaan tulevaisuudelle. Se oli saanut Rosen olon entistä onnettomammaksi. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat murskana. Loneline oli tarjonnut tukeaan ja sanonut, että Rose olisi tervetullut juttelemaan milloin vain. Sitten oli puhuttu raskauden alkuvaiheen normeista ja siitä, mitä olisi edessä kevään aikana. Rose oli kuunnellut tunnottomana.

Nyt nuo asiat pyörivät hänen mielessään. Hän olisi vain halunnut vetäistä pään täyteen tuliviskiä turruttaakseen ahdistavat ajatuksensa. Mutta hän ei voinut tehdä sitäkään.

Ennen Kolmen Luudanvarren ovea hän hengitti muutaman kerran syvään sisään ja ulos.

"Moi! Tulithan sinä viimein", Will tervehti hymyillen, kun Rose asteli heidän pöytänsä luo.
"Me tilattiin sinullekin fish and chipsit. Pitäisi tulla kohta", Sierra sanoi. Pyöreä pöytä oli täynnä ruokaa, kermakaljaa ja drinkkilaseja.
"Kiitos", Rose hymyili hämillään. Hän ei voisi kieltäytyä, vaikka pelkkä ajatus syömisestä oksetti.
"Haenko sinullekin viskiä?" Will kysyi.

Rose kohtasi pojan ruskeiden silmien katseen, eikä ollut enää varma, miten selviäisi illasta. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. "Mmmm..." hän vilkaisi tahtomattaan Scorpiuksen vieressä istuvaa Dominiqueta, joka katsoi häntä merkitsevästi. Sitten hän pakotti katseensa takaisin Williin. "Öö, ei kiitos. Ei minulla tee mieli."
"Okei", poika vastasi ja taputti vieressään olevaa paikkaa.
Rose istahti alas. Will kiiruhti kohteliaana hivuttamaan takin hänen hartioiltaan ja laskemaan sen heidän väliinsä penkin selkänojalle. Roselle tuli syyllinen olo.
"Missäs sinä olet ollut, kun ei ole näkynyt? Willillä on ollut jo ikävä", Scorpius tiedusteli.
"Ettei vain olisi itselläsi ollut samaten...?"
"Dominique sanoi, että olit vähän flunssassa."
Rose vilkaisi blondia hämmentyneenä. "Ai... Joo. Niin minä vähän olin. Nyt olen parempi jo", hän vastasi ja rakensi kasvoilleen pienen hymyn.
Mutta Willin kulmat kurtistuivat heti. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi ja kiersi kätensä tytön hartioiden ympärille.
Rosen oli pakko puristaa hampaansa yhteen, etteivät kyyneleet olisi alkaneet jälleen valua. "On", hän vastasi hiljaa ja yritti hymyillä mahdollisimman vakuuttavasti. "Olen vain vähän uupunut."
"Sano vain, jos et jaksa olla täällä. Voidaan lähteä nukkumaan."
"Ei. Kyllä minä pärjään", hän vakuutti.
Poika katsoi häntä oudosti mutta nyökkäsi sitten. "Okei. Kiva kuitenkin nähdä sinua. Siinä Scorp oli ihan oikeassa, että minulla on ollut ikävä."
Rose hymähti väsyneesti. "Niin minullakin sinua."
Will painoi suudelman hänen otsalleen, ja Rose sulki silmänsä. Ei ollut mitään hätää. Nyt piti rauhoittua.

"Missäs Albus on?" hän kysyi huomattuaan pojan poissaolon.
"Animaliassa", Scorpius puuskahti.
"Täh?"
Will hymyili. "Yrittää näyttää coolilta meihin verrattuna."

Rose tähysi ympärilleen ja huomasi vasta nyt kiiltävän punaturkkisen kettupojan, joka istui ikkunan vieressä tuolilla niin, että ainoastaan sen korvat ja pitkät viiksikarvat näkyivät pöydän yli. Nyt se kohottautui hiukan ylemmäs niin, että muut näkivät sen maireaan virnistykseen vetäytyneen suun.

"Vitsikästä, Al", tyttö pudisteli päätään.
"Joo. Varmaan ainakin hänen mielestään", Scorpius sanoi.
Sierra katsoi platinapäistä poikaa epäilevästi. "Oletko sinä kateellinen Albuksen erityistaidosta?"
Puhutellun vieressä istuva Will nyökytteli tietäväisenä päätään.
"En!" platinapää väitti.

Silloin kettu muuntautui silmänräpäyksessä tummatukkaiseksi nuorukaiseksi, joka istuskeli nyt rennosti hymyillen puisella penkillä selkänojaan nojaten. "Etkö?"

Scorpius mutristi suutaan. "No, hitto... Kai se nyt vähän kismittää, kun toinen voi päsmäröidä tuolla tavalla!"
"Minussa tuo herättää lähinnä ihailua", Sierra huokaisi.
"Tätäpä minäkin juuri tarkoitan", Scorpius totesi.

Hetken päästä Rosen ruoka saapui, ja tarjoilija laski pöydälle myös ison tuopillisen kermakaljaa. Rose tuijotti juoman pinnalla vellovaa valkoista vaahtoa ilmeettömänä. Sitten hänen katseensa lipui ranskalaisiin ja friteerattuihin kalapaloihin, eikä hän yhtäkkiä tiennyt, kuinka selviäisi tilanteesta. Hän ei ollut varma, johtuiko ruokahaluttomuus ja äkillinen vatsakipu raskaudesta vai sen aiheuttamasta stressistä, mutta selvää oli, ettei hän tulisi saamaan alas suupalaakaan. Dominique katsoi häntä huolestuneena.

Rose pakotti kasvoilleen huolettoman, vain hivenen kärsivän hymyn. Hän työnsi puista kaljatuoppia keskemmälle pöytää nyrpistäen nenäänsä. "Sori, mutta minulla ei tee yhtään mieli nyt."
Dominique riensi oitis pelastamaan tilanteen. Tyttö tarttui ahnaan näköisenä tuoppiin kaksin käsin ja kohotti sen huulilleen. "Ei haittaa. Minulle maistuu!"
"Hei! Minä ostin sen. Ja sinulla on vielä omakin juomatta", Will protestoi.
Blondi näytti kieltään. Hänen nenänsä alapuolelle oli tarttunut valkoiset vaahtoviikset. "Sori, nopeat syövät hitaat."

Will näytti pettyneeltä, muttei jaksanut alkaa inttää. Sen sijaan hän kiinnitti jälleen huomionsa Roseen, joka ei ollut tehnyt elettäkään koskeakseen ruokaansa.

"Eikö sinulla ole nälkä?"
Rose pudisti päätään. "Ei oikein."
"Oletko syönyt mitään koko päivänä? Syömättömyys voi saada aikaan väsymyksen."
"Olen minä syönyt..."
"Oletko sinä hänen äitinsä, Willma?" Scorpius kysyi, "Kai nyt iso tyttö osaa itse syödä kun nälättää."
Se oli yksi harvoista hetkistä, jolloin Rose tunsi kiitollisuutta Scorpius Malfoyta kohtaan. Hän tarttui pojan tarjoamaan pelastusrenkaaseen aikailematta. "Niinpä. Söpöä, että jaksat huolehtia, mutta ei oikeasti tarvitse. Syön kohta, jos tulee nälkä. Ja jääpä enemmän sinulle", hän sanoi ja silitti poikaystävänsä poskea.
Mutta Will ei luovuttanut aivan niin helposti. Nyt hän näytti vain entistä huolestuneemmalta. "Oletko varma, että olet OK?"
Rose nyökytti päätään melkein turhankin innokkaasti. "Juu juu! Millä minä oikein saan sinut uskomaan?"
"No, jos vaikka osoittaisit kunnioitusta sille, että olen tilannut sinulle ruokaa?" poika ehdotti.

Punapää pyöräytti silmiään ja tarttui sitten yhteen lohkoperunaan yrittäen peittää vastentahtoisuutensa. Peruna upposi hänen kurkustaan alas, ja hetkeä myöhemmin hänen teki mieli juosta vessaan.

"Will, hakisitko minulle vettä?" hän pyysi.
"Tietysti", poika vastasi ja nousi oitis pöydästä.
Sierra katsoi pojan perään ja hänen kasvoillaan näkyi ihailua. "Voi, miten ihanaa."
"Ai mikä?" Scorpius kysyi.
"No tuo", tyttö vastasi ja huiskautti kädellään suuntaan, jonne Will oli kadonnut. "Hän tosiaan tekee mitä vain. Rose, en ole mikään vannoutunut romantikko, mutta te sulatatte minunkin sydämeni."
Rose punastui ja tunsi olonsa vain entistä pahemmaksi. "Mmmm.... Ai jaa..."
"Tarkoitan sitä! Olen oikeasti niin kateellinen, kuinka hyvin teillä kahdella pyyhkii. Sinä olet oikea onnentyttö. Joku päivä haluan olla sinun tilanteessasi", ranskatar jatkoi.
Etkä halua. Rosen pisamien peittämälle nenänpäälle nousi hikikarpaloita.

"Hei! Miten olisi Riimurokki tänä vuonna koko jengillä?" Dominique ehdotti yllättäen.
Albus naurahti ja kääntyi tytön puoleen. "Mistä tuo nyt tuli?"
"En minä tiedä. Ajattelin vain, kun ei olla koskaan oltu siellä täydellä vahvistuksella, niin miten olisi jos kaikki yritettäisiin järjestää tänä kesänä vapaata silloin?"
"Minä en ole koskaan ollut siellä", Will sanoi.
"Olisiko siis jo aika?"
"No sano muuta! Viime vuonnakin mieluummin mätänit jossain tappotylsällä työpaikalla kuin ryystit tuliviskiä Noitasiskojen rinnuksilta seksihelteessä kolme kultaista päivää vailla huolen häivää", Scorpius maalaili silmät kiiluen.
Willin kulmat kurtistuivat. "Miten sinä muistat, että olin töissä?"
"Miksi en muistaisi?" platinapää kysyi ihmeissään.
Silloin Dominique selvitti kurkkuaan ja tökkäsi poikaa kylkeen huomaamattomasti.
Scorpiuksen kasvot kirkastuivat hetkessä. "Ai, joo! Tosiaan. En muistakaan... tai siis - en tietäisikään muuten, mutta olihan meillä siitä puhetta jo aiemmin! Ettekö muka muista?"
"Milloin muka?" Albus kysyi.
Scorpius naurahti. "Kohta en ole enää varma, kenellä meistä se muisti oikein pätkikään. Sanooko viime Tornisreissun aloittelut mitään? Tosin te kaksi olitte kyllä jo silloin niin hiprakassa, etten yhtään ihmettele, ellei kyseinen keskustelunpätkä soita kelloja", hän sanoi osoittaen kummastuneen näköistä poikaduoa etusormillaan.
"Jaa. No niin kai sitten..." Viimeksi mainitut näyttivät hyväksyvän selityksen.

Dominique pudisti päätään hiljaa itsekseen ja kohotti kermakaljatuopin huulilleen siemaisten oikein pitkän  kulauksen.

Pimeä laskeutui seitsemän aikaan kuin säkki Tylyahon ylle. Kotimatkalla Scorpius jättäytyi Sierran kanssa jälkeen muista. He tallustelivat ohuen lumikerroksen peittämää tietä pitkin ylämäkeen hiljaisuuden vallitessa. Ilmassa leijui jännittynyt tunnelma. He olivat ensi kertaa kahdestaan kohtalokkaan suudelman jälkeen.

Scorpius selvitti kurkkuaan. "Kuule, olen pahoillani siitä, mitä viimeksi tapahtui."
"Miten niin? Minähän se tahdittomasti toimin." Sierran vastaus oli viileä.
"Niin mutta olin epäkohtelias, kun pötkin pakoon."
"Ei se mitään", Sierra totesi näennäisen kevyeen sävyyn. "Saitko Dominiquen kiinni?"
Scorpius hieraisi niskaansa vaivaantuneena. "Öööh.... En oikeastaan."
"Oikeastaan?
"Niin... Tai siis, en oikeastaan edes lähtenyt hänen peräänsä."
Nyt brunette näytti yllättyneeltä. "Ai etkö?"
"En..." Scorpius sanoi punniten sanojaan tarkkaan. "Minun piti vähän... ajatella itsekseni."
"Okei. No, selvittikö se asioita?"
Poika ei voinut pidätellä hymähdystä. "Paljonkin."
"Hyvä on. Mihin päädyit?"
"Ai minkä suhteen?"
"No... Kaiken. Kai sinulla jotain tunteita on Dominiqueta kohtaan, kun kerran reagoit sillä tavalla."
"Äh, eikä ole."
"Eikö?"
Nyt Scorpius pysähtyi ja katsoi suoraan syvälle Sierran silmiin. "Ei."
Sierran poskilla läikähti puna. "Okei... Entä jotakuta muuta kohtaan?"
Scorpius hymyili vinosti. "Ehkä..."
"...Mutta?"
"Mutta sen tyypin haluaisin oppia tuntemaan vähän paremmin."
"Mitä haluaisit tietää hänestä? Ehkä voin auttaa." Nyt tytön huulille oli noussut toiveikas, kujeileva virne.

He jatkoivat kävelyä verkkaiseen tahtiin. Tunnelma oli keventynyt aiemmasta.

"Onko sinulla paljon sukulaisia?" Scorpius kysyi yllättäen.
"Jonkin verran. Meillä on vanha ja puhdas velhosuku, niin kuin sinullakin."
"Ja kaikki asuvat Ranskassa?"
"Suurimmaksi osaksi."
"Onko kukaan sinun ikäisesi?"
"Ai, selviänkö yleensä tylsistä sukukokouksista pakenemalla serkkutytön kanssa yläkertaan leikkimään nukeilla?"
Scorpius kohautti olkiaan. "No, jotain sellaista."
Sierra hymyili. "On pari. Sitten on muutama vähän vanhempi, joiden kanssa tulen myös hyvin toimeen."
"Oletteko läheisiä?"
"No... Kyllä, tavallaan. Mutta en hengaa heidän kanssaan vapaa-ajalla. Perhe on pahin, tiedäthän."

He väistivät vastaan tulevaa lumottua vaunua tien reunaan. Ne liikkuivat itsestään, eivätkä he nähneet sisälle, mutta vauhdista päätellen matkustajalla tuntui olevan kiire.

"Entä sinä? Mukavia sukulaisia?" tyttö kysäisi.
Scorpius hymähti surkuhupaisasti. "Minun sukulaiseni ovat aika pitkälti olleet kuolonsyöjiä, joten heitä ei ole paljon jäljellä, enkä ole niin varma siitä mukavuudestakaan. Äidin puolelta on isovanhemmat, ja sitten on tietysti Narcissa-mummo. Mutta ei serkkuja tai siskoja.  Minulla on kunnia olla sukumme nuorin."
"Ja samalla ainoa jatkaja", Sierra huomautti.
"Totta. Aikamoiset paineet", poika virnisteli.
"Onko oikeasti?" tyttö kysyi kiinnostuneena.
Scorpius puisteli rennosti päätään. "Ei sitten tippaakaan. Tällä hetkellä aion keskittyä kiikkumaan luudanvarrella korkeuksissa vaipanvaihdon sijaan. Äiti ja isä saavat riutua lapsenlapsettomuudessaan ihan rauhassa. Tämä on minun elämäni, enkä aio elää sitä kenenkään toiveiden mukaan", hän julisti.
"Huh. Meinasitko pysytellä ihan kokonaan poikamiehenä?"
Vaaleatukkainen virnisti ja iski tytölle silmää. "Kyllähän nyt pyykinpesijä ja ruuanlaittaja aina tarvitaan."
Tyttö läpsäytti häntä olkapäälle. "Ja kuka on väittänyt, ettei ole vanhoillinen??"

Sitten alkoi lyhyt tytön ja pojan välinen väittely siitä, mikä oli naisen paikka maailmassa, ja kuinka paljon miehen tuli tehdä kotitöitä. Keskustelun kaari oli niin perinteinen, että sitä on turha alkaa avaamaan sen enempää. Lopputuloskaan ei paljoa eronnut alkutilanteesta, kuten arvata saattoi, kun kyseessä oli kaksi yhtä jääräpäätä.

Linna lähestyi vääjäämättä, ja oli alkanut sataa lunta. Kovat, viileät pakkashiutaleet laskeutuivat heidän päälleen tarrautuen hiuksiin ja vaatteisiin. Scorpius vilkaisi pipopäistä tyttöä, jonka kasvoilla hehkui edelleen kiivaan sananvaihdon nostattama puna. Hän päätti kokeilla kepillä jäätä.

"Minkä takia sinä oikeasti olet täällä?"
Sierra katsahti häntä oudosti. "Miten niin? Sinähän tiedät jo. Haluan nähdä maailmaa ja sain stipendin."
"Joo joo, mutta mikä sinut todella sai lähtemään tänne?"
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä vain, että oletko kenties karkumatkalla?"
"Karkumatkalla?"
"Minusta vähän tuntuu, että sinulla on siellä etelän päässä selvittämättömiä asioita. Erosit kuitenkin jokin aika ennen lähtöäsi. Tämä saari on oikein oiva pakopaikka."
"Onko meidän pakko puhua tästä?"
"Ei. Mutta muistaakseni joku lupasi äsken valottaa vähän lisää itsestään."
Brunette huokaisi. "No okei, niin erosin. Marco petti minua, ja satutin itseni. Siinä se. Mutta ei, tämä ei ole mikään pakoreissu."
"Mikä sitten?"
Tytön ilme oli salaperäinen. "Paremminkin jonkinlainen... uusi alku."
"Ai? Harkitsetko Dominiquen äidin lailla aamupatongin vaihtamista kello viiden teehen?"
"Miten sinä onnistut saamaan kaiken kuulostamaan kaksimieliseltä?" Sierra tyrskähti.
"En minä mahda mitään sille, jos vastaanottajan mieli on parantumattomasti likaantunut."
"Niinpä niin... Mutta vastauksena kysymykseesi; ehkäpä. Jos asiat etenevät suotuisalla tavalla..."
"No nyt minä kiinnostuin."
"Hyvä. Oli jo aikakin", tyttö härnäsi ja pukkasi poikaa kylkeen.

"Miten luulet, että kotonasi suhtauduttaisiin maan vaihdokseen?"
"Itse asiassa minulla on sellainen tunne, että se olisi vanhempieni mielestä oikein positiivinen käänne."
"Siis äitisi mielestä?"
"Varmasti äidinkin."
"Mutta eikö isäsi ole kuollut? Vai onko äidilläsi uusi mies?"
Hetkeksi Sierra jähmettyi paikoilleen. "Aivan. Isä on kuollut. Ja ei. Ei äidillä ole ketään uutta. Olet oikeassa. Mitä minä oikein höpisen..."
"Hei, minun piti olla se muistisairas", Scorpius heitti, vaikkakaan ei aivan niin kevyeen sävyyn.
"Anteeksi. Olen nukkunut vähän huonosti, ja ajatukset ovat ihan sekaisin... Täysikuuyöt ovat valvottaneet." Tyttö puisteli päätään.
"Ai, olet siis ihmissusi kaiken muun lisäksi?"
"He he. Tosiaan. Siksi olenkin vähän pihalla välillä."

"Saanko kysyä, oletko ollut tähän herrasmieheltä kuulostavaan Marcoon edelleen yhteydessä?" poika tiedusteli kokeilevaan sävyyn. He astelivat Tylypahkan etuoven portaille, ja hän avasi oven tytölle kohteliaasti.
Sierra katsahti häneen, ja leikkisä hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan. "Miksi meidän pitää jauhaa tästä? En ole ollut. Enkä tule olemaan. Se ihminen ei kuulu elämääni enää."
"Mutta silti haikailet hänen peräänsä?"
"Anteeksi kuinka??" tyttö kivahti.
"Älä viitsi, Sierra. Kai minä nyt jo tässä vaiheessa tunnen sinua sen verran hyvin, että tiedän, miten asiat oikeasti ovat", Scorpius sanoi ja yritti välittää toiselle mahdollisimman merkitsevän katseen.

Hetken ajan tummaverikkö näytti kadottaneen keskustelun punaisen langan. Sitten hänen kasvonsa kivettyivät silmänräpäyksessä. Hänen äänensävynsä oli hyytävä, kun hän tuhahti: "Älä puutu asioihin, joista et ymmärrä mitään. Jos tämä tenttaaminen ei lopu, osaan kyllä reitin Rohkelikkotorniin ihan itsekin."
"Pyydän anteeksi syntistä uteliaisuuttani", platinapää pahoitteli suopeasti ja vetäisi sitten tytön kainaloonsa tämän vastusteluista huolimatta. "Haluan vain oppia tuntemaan sinut ja kieroutuneen ranskalaisen ajatuksenjuoksusi vielä entistä paremmin."
"Onko siinä jotain kieroa, etten halua puhua eksistäni?" Tyttö oli edelleen loukkaantunut, muttei rimpuillut pois pojan otteesta.
"Parempi, etten vastaa tuohon. Saanen kuitenkin tiedustella, mikä olisi sellainen käänne, joka saisi neidin jäämään tänne kylmään ja sateiseen pohjoiseen?"
Sierra katsahti poikaan kulmiensa alta, ja nyt hänen ilmeensä oli paljon pehmeämpi. "Ehkä joku oikea ihminen."
"Tuo on kyllä hankalaa. Me kun olemme kaikki manaliuksia täällä Englannissa."
Tyttö purskahti kuplivaan nauruun. "Tehtäväni ei siis ole helppo ja vaaraton.”
"Onneksi olet Ranskan taikaministeriön pitkän linjan luottoagentti.
Sierra iski silmää. "Onneksi."
Scorpius pysähtyi ja katsoi tyttöä viekkaasti. "Viviane Sierra Dior. Olette erittäin mielenkiintoinen persoona, ja alan olla sitä mieltä, että haluan oppia teistä kaiken."
Puhuteltu vastasi hänen katseeseensa rohkeasti. "Voin luvata, että se tulee olemaan pitkäaikainen projekti."
Poika hymyili tyytyväisenä. "Haaste vastaanotettu."

Kumpikaan heistä ei huomannut vähän matkan päässä tyrmien sisäänkäynnin oviaukossa kuikuilevaa tyttöä, joka yhtäkkiä perääntyi takaisin hämärän suojiin vetäen hiirenhiljaa oven kiinni perässään.

[Saphira]

Tässä luvussa on muuten sinulle aivan spesiaali pieni agenttiviittaus.

Voi että pidin viittauksesta ^^ rupesi hymyilyttämään, kun luin sen. Se oli niin hyvään kohtaan kirjoitettu, kun Scorpius itse tavallaan agenttina yrittää saada selville lisää asioita Sierrasta! Kiitos tästä hauskasta kohdasta!

Tässä luvussa minun kävi vielä enemmän sääliksi Rosea, kun huomasi miten vaikea hänen oli esittää normaalia. Ja kuitenkin pitää periaatteistaan kiinni. Will on ihanan huomaavainen koko ajan Rosea kohtaan, hän olisi upea isä. Toivottavasti Rose kertoo Willille pian eikä raskauden salaaminen aiheuta riitaa heidän välilleen.

Loppu oli aika mysteerinen, kuka oli se henkilö, joka tiiraili Sierraa ja Scorpiusta... Oliko kyseessä oikea Sierra, joku Sierran äidin porukoista tai joku muu Ranskasta? Uskon että hän liittyy kumminkin Sierraan. Joku oikea agentti siellä Sierraa vakoilemassa 

En malta odottaa, että Sierrasta paljastuu lisää asioita ja mitä hän oikeasti tekee Tylypahkassa.
Kiitos taas ihanasta luvusta!

[Lasijoutsen]

Uusi lukuuu!!!! \o/

Olen yhä sitä mieltä, että Rosen pitäisi kertoa Willille raskaudestaan, sillä eihän se ole reilua Williä kohtaan, jos hän ei saa tietää.
Scorpius meinasi jo paljastua, mutta onneksi ei. Nyt jos siitä Vivianesta paljastuisi vielä hieman enemmän. Kukakohan se tyyppi oli, joka katseli Vivianea ja Scorpia.. Ekana tuli mieleen Dominique, mutta tuskin se hän oli.

Scorpius pysähtyi ja katsoi tyttöä viekkaasti. "Viviane Sierra Dior. Olette erittäin mielenkiintoinen persoona, ja alan olla sitä mieltä, että haluan oppia teistä kaiken."

Muistanko nyt väärin, mutta muistelin että Sierran oikeaa nimeä (eli Viviane) ei Sierra ainakaan itse ollut muille paljastanut, joten oliko tämä virhe vai tarinaan tahallaan laitettu Scorpin lipsahdus?

Rosen pisamien peittämälle nänänpäälle nousi hikikarpaloita.

Olisiko nenänpäälle?

Ja tietenkin näin hyvää ficciä pitää muillekin mainostaa!


Hyvää syksyä sinne!

Lasijoutsen

[Emoji]

Oiiiii<3 jatkoa:D

Scorp on hyvä agentti rakastan tota Albuksen kettupelleilyä<3

Iik, jännittää miten Roselle käy:( kertoohan se Willille pian? Ja voisko Camilla ilmestyä kohta takasin kuvioihin? Muuten hei oliko se lopun stalkkeri CamillaO.O

Kiva idea toi Riimurokki

Ja kohta sitä jatkoa lisää?

[Siunsäe]

Moi Lasijoutsen!

Kiitos kommentista. Ihan piti alkaa vastailemaan (hyviin!) kysymyksiisi, etteivät herätä turhaa kummastusta. Luvussa 23 Kelmien kartta näyttää Albukselle, että Sierran etunimi onkin Viviane. Seuraavassa luvussa Albus kummastelee asiaa ruokapöydässä, ja Sierra vastaa (nyttemmin tiedossa; valehtelee), että hänen oikea nimensä on Viviane Sierra Dior, mutta häntä on pienestä pitäen kutsuttu Sierraksi.

Arvasin, että tuo kohta voi aiheuttaa sekaannusta. Juonikuvio alkaa olla jo niin kiemurainen, ettei se ole ihmekään.

Kiitoksia kysymyksestä - tämä oli hyvä selventää. Laitelkaas vain lisää, jos jokin ihmetyttää!

P.S. Nänänpää korjattu.

[Lasijoutsen]

Juu tuo yksi kohta minulta on ilmeisesti päässyt unohtumaan, mutta kiitos paljon selvennyksestä!

Lasijoutsen

[berryblue]

Ihana luku!

Scorp on kyllä aika hyvä näyttelijä, jos ei huomioi sitä yhtä lipsahdusta Vaikka ymmärrän sen, miksi Rose ei kerro Willille raskaudestaan, niin se salailu kyllä vähän nyppii. Tai siis, olisi se hyvä kertoa, ennen kuin Will saa selville joltain muulta (tässä kohdassa aivoissani syttyi jokin ja mietin sitä mahdolliduutta, että jos Viviane saa tietää Rosen raskaudesta, niin hän jotenkin kavalasti paljastaa sen Willille). Ja toivottavasti ensi luku olisi pidempi Ja toivoisin myös selvennystä uuten salaperäiseen hahmoon.

"He he. Tosiaan. Siksi olenkin vähän pihalla välillä."

Tuosta jäi omaa mieltä vaivaamaan viimeisen kolmen sanan järjestys. Saattaa tosin olla, että se tosiaan jäi vaivaamaan vain minua.

Kaikin puolin hyvä luku jälleen eikä se lainaamani kohta niin hirveästi haittaa

Innolla uutta lukua odottamassa,

berryblue

Ps. Luin KKK:n ja tykkäsin todella paljon!

[Siunsäe]

Heipä hei! Kiitoksia muruset palautteista.

Saphira: Minulla käy myös sääliksi Rosea, mutta tässä luvussa jätetään hetkeksi raskaus-gate sivuun ja keskitytään enemmänkin varsinaiseen ranskis-gateen. Varjoissa lymyilevä tyyppi tosin taitaa edelleen jäädä identiteetittä, mutta eteenpäin mennään askel askeleelta...
berryblue: Scorp on hyvä näyttelijä, mutta toivotaan, ettei hän usko liikaa omiin kykyihinsä. Aika hurjaa spekulointia! Mehukkaita ideoita teillä kyllä, pakko myöntää. Toiveesi toteutuu, ja tämä luku onkin paria sivua mittavampi edellistä. Kiitos kehuista KKK:lle, olen kovin iloinen.
Emoji: Riimurokki on kyllä kova festari, veikkaanpa että vähintäänkin velhomaailman kovin. XD Kylläpäs stalkkeri nyt puhuttaa! En kommentoi.

A/N: Työt ja ohut syysmasennus - siinä tämänkertaiset tekosyyni, joiden keksimisessä alan olla jo mestari. Tämä luku oli myös vaikea kirjoittaa, sillä tätä en ollut suunnitellut valmiiksi sen suuremmin, joten aika tabula rasalta sai aloittaa. Halusin tästä luettavan, joten käytin tekstiin paljon aikaa. Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Tarina etenee, ja olen enemmän kuin innoissani kuulemaan spekulointia, jota seuraavat tapahtumat saattavat teissä herättää. Antakaa minulle jälleen anteeksi hiljaiseloni tai jättäkää edes pikku haukkumakommentti. X)
~S

P.S. 22 000 lukukertaa, woop woop!

_____________________________________________________


Kolmaskymmenesneljäs luku
Puolifeikki ranskatar


Puoli vuotta aiemmin

Jos pettymys oli koskaan tuntunut niin karvaalta, ei se ollut tapahtunut ainakaan tässä elämässä. Siitä hän oli täysin varma tyhjentäessään matkalaukkua omassa huoneessaan. Hän oli juuri keskustellut äitinsä kanssa alakerrassa. Ja keskustelun aihe oli ollut kaikkea muuta kuin mieluinen. Hän laski Beauxbatonssin sinisamettisen koulupuvun siististi viikattuna takaisin hyllylle ja niiskaisi. Vaikka hän yritti purra huultaan, määrätietoinen kyynel pirskahti silti pakoon silmäkulmasta vierien pitkin poskea lämpimän suolaisena. Hänet oli petetty. Hänen selkänsä takana oltiin juonittu. Hänelle kaikista läheisimmät olivat pettäneet hänet.

Tyttö sulki päivän uutislähetystä tuuttaavan velhoradionsa ja nakkasi sitten käteensä huomaamatta puuttuneen sulkakynäsäiliön päin seinää vihaisesti ärjäisten. Kynät levisivät iloisesti kilisten pitkin lattiaa.

Hän tuijotti hetken lakonisesti lattialla sikin sokin loikoilevia strutsinsulkia. Sitten hän vetäisi esiin puhtaan pergamentin ja tarttui yhteen sulkakynään. Hän istahti alas puisen työpöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa jonkinlaisen raivokkaan manian vallassa. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs.

Hyvät Herra ja Rouva Malfoy

Toivottavasti saavutatte haluamanne.
Muistakaa kuitenkin, että on olemassa asioita, joihin edes te omassa poikkeuksellisessa ylhäisyydessänne ette kykene vaikuttamaan.

Terveisin S. E. Dior

Muste oli katkeran tummansinistä. Hänen nimikirjoituksensa oli hutera, sillä käsi oli alkanut täristä holtittomasti loppua kohden. Hän vähät välitti. Hän lähettäisi kirjeen, vaikka ymmärsikin, ettei se hyödyttäisi enää yhtään mitään.

Nykyhetki

Pimeyden voimilta suojautumisen luokassa vallitsi jännittynyt tunnelma. Professori Weasley puikkelehti vaalea nuttura päänsä päällä iloisesti heiluen pulpettien lomassa sulavasti kuin joutsen kaislikossa ja jakoi sylissään kantamasta pinosta oppilailleen pergamentteja kevyt hymy suupielillään karehtien.

"Bailey... Bennetton... Burton... Näin, olepa hyvä. Hyvä suoritus. Ja muistakaahan vielä, että nämä ovat vain suuntaa antavia tuloksia, ja että kyse oli vasta ensimmäisestä harjoituksesta! Meillä on vielä paljon aikaa."

Professorin sanoista huolimatta  Willin vihdoin saadessa pergamentin käteensä hän kohotti sen lukuetäisyydelle heikosti vapisevin käsin. Hetken ajan poika tutki tuloksiaan ilmeettömänä. Sitten hän huokaisi syvään, ilmeisen pettyneeseen sävyyn. Albus, joka edelleen odotti omaa lappustaan, kuikuili pojan olkapään yli kiinnostuneena.

"No niin, Willukka! Niin sitä pitää. Läpi meni että läpsähti", hän sanoi ja taputti ystävänsä olkapäätä kannustavasti.
Mutta Will vain huokaisi toistamiseen. "No joo, mutta ei tästä kyllä tule yhtään mitään."
Albus tyrskähti. "Jätkä vetää PVS-supereiden harjoituskokeesta kettu Kelvollisen, eikä ole tyytyväinen."
"Mutta pystyisin parempaankin..."
"No tietysti pystyt! Ensi kerralla sitten. Kuulit, mitä Victoire sanoi; me vasta treenataan. Ja sinulle sattui se vaikeampi simulaattori sitä paitsi."
"Te kuitenkin saatte jotkut Upeat heti kättelyssä..."
"Höh. Eikä saada! Minulla ei välttämättä mennyt edes läpi."

Silloin heidän tärykalvojaan halkoi riemastunut huudahdus. Seuraavassa hetkessä platinapäinen poika hyppelehti heidän luokseen silminnähden ilahtuneena, pergamenttia kädessään heiluttaen kuin voiton merkkiä.

"Helvetti! Helvetin helvetti, tätä ette pojat kyllä usko! U:ta pukkaa! Maahisten töppöset sentään, UPEAA!" Scorpius ilakoi ja röyhisteli rintaansa innoissaan, eikä keneltäkään luokassa olleelta varmasti jäänyt kuulematta pojan ylitsevuotava hehkutus.

Willin hartiat lysähtivät kasaan, ja hän voihkaisi epätoivoisena: "No niin. Mitä minä sanoin? Onnea vaan, Scorp..."
"Kiitos, kuoma! Hitto. Taitaa olla sittenkin olemassa jokin kouluaine, jossa meikäpoika oikeasti pärjää!"
Professori Weasley kulki heidän ohitseen ja hymyili pojalle säkenöivään tapaansa: "Se oli oikein hieno suoritus, Scorpius. Jatka samaan malliin!"
"Kiitoksia, professori, mutta suurin kiitos kuuluu kyllä teille", puhuteltu vastasi maireasti vailla rahtustakaan häveellisyyden häivää.
"Minusta on ainoastaan miellyttävää opettaa näin lahjakasta ryhmää", professori vastasi hymyillen. Sitten hän kääntyi Albuksen puoleen ja ojensi tälle pergamentin. "Ja tässä sinulle, Albus. Hienoa työtä niin ikään."
Albus tarttui pergamenttiin innokkaasti ja silmäsi tuloksiaan pikaisesti. "Odotukset ylittävä!" hän ilmoitti ja nosti katseensa tyytyväisenä suoritukseensa.

Will yritti edelleen nieleskellä pettymystään ja samaan aikaan kehua ystäviään. Hänelle oli vaikeaa jäädä kakkoseksi koulunkäynnissä, sillä normaalisti hän oli poikkeuksetta kaikessa muita parempi. Pimeyden voimilta suojautuminen vain sattui olemaan hänen kipupisteensä, joka tuotti hänelle vuodesta toiseen mahdotonta päänvaivaa. Hän ei ymmärtänyt, kuinka aine oli kaikille muille niin helppoa.

"Ei huono, Al. Ja vielä Ruttukuonon parina!" Scorpius kehaisi.
"Anteeksi, miksi sinä oikein kutsuit Flintiä?" Albus kysyi puoliksi uskomatta korviaan.
Hetken ajan Scorpius näytti häkeltyneeltä, mutta korjasi sitten äkkiä: "Eeeikun sanoinpahan vain... Tarttui varmaan sinulta, kun nyt jostain syystä satut inhoamaan häntä. Sinulla ei siis ole ollut helppo pari tosiaankaan."
Albus kohotti kulmiaan. "Jaa. No siinä olet kyllä oikeassa."
"Jep. Eli hieno suoritus, kuten arvon professori mainitsikin!"

Dominique, Rose ja Sierra hivuttautuivat paikalle uteliaan näköisinä niin ikään pergamentit käsissään.

"...Noooh? Miten meni?" Sierra kysyi.
Albus heilautti paperiaan. "O tuli. Ei huolta huomisesta siis."
Scorpius ehti juuri avata suunsa, kun Dominique puhui tämän päälle: "Ja sinun mestarisuorituksesi kaikki kuulivatkin jo. Eikä kukaan varmaankaan tarvitse encorea, joten ole hiljaa, hitsin onnenpekka."
"Scorpius oli kuitenkin pihistänyt jostain felix felicistä."
"No en yhtään ihmettelisi."
"Hei! Se johtui kuule puhtaasti taidosta sekä sinun siskosi poikkeuksellisen hellästä luotsaamiskyvystä. Sitä paitsi olin kylläkin tiedustelemassa kuinka arvon partnerini suoriutui."
Dominique mutristi suutaan pojan kommentille hänen siskoonsa liittyen, mutta vastasi kuitenkin: "Ihan hyvin. Sama kuin Alilla."
"No niin. Kannatti siis olla minun parini."
"Ai ja sinun loistava numerosiko ei yhtään ollut riippuvainen minun avustani??"
"Sikäli korkeintaan, että pääsin loistamaan pelastaessani sinua ritarillisesti kerta toisensa jälkeen."
"Haista haamu! Kumpikohan meistä keksi sen viime kerran hirvihaukan karkotusseerumin ja kumpikohan olisi jäänyt niiden nokittavaksi?? Jos tarvitset muistinvirkistystä, niin kysytäänpä vaikka ihanalta Victoireltasi, niin saadaan tosiasioita pöytään."
"No, tosiasia lukee minun mielestäni selkeästi näissä liuskoissa, ja ne sanovat, että minä olen onnistunut sinua paremmin. Uskon, että professori Weasley seisoisi takanani tässä asiassa - eikä ainoastaan siksi, että takapuoleni näyttää erittäin hyvältä."
"Inhoan sinua", Dominique puuskahti.

Will seurasi kaksikkoa mielenkiinnolla. "Missä vaiheessa te kaksi olette alkaneet käyttäytyä tuolla tavalla?"
"Ai millä tavalla??" mainittu kaksikko älähti yhteen ääneen.
Will katsoi heitä häkeltyneenä. "No, tuolla tavalla... Voisiko sanoa, että entiseen malliin."
"Ei todellakaan olla", Dominique tuhahti ohuesti hämmentyneenä. "Idiootti vain on idiootti vaikka manaliusten seassa uittaisi."
"Ei kiinnosta, kyyhkyläiset. Entä Sierra ja Rose?" Albus kysäisi kiinnostuneena.
Sierra vilkaisi Dominiqueta viileästi, mutta oli selkeästi ilahtunut puheenaiheen vaihdoksesta. "Läpi meni. Kelvollinen, mutta olen tyytyväinen."
"Ja minä sain sen kirotun Peikon. Keskeytin silloin sen merenväkitehtävän", Rose sanoi apeaan sävyyn.
"Ai niin! Hitto. Se oli kyllä harmi."
"Peikko on aliarvostettu arvosana", Scorpius jaksoi muistuttaa.
Rose kohautti hartioitaan kuin asia ei merkitsisi hänelle mitään. "Ei voi mitään. Ensi kerralla sitten. Vielä kuitenkin pari harjoituskoetta jäljellä."
"Ja seuraava tehdään yksin! Aika jännää", Sierra sanoi.

Tunnin loputtua he olivat juuri poistuneet luokkahuoneesta, kun Scorpius kosketti Albuksen olkapäätä. He jättäytyivät kävelemään kahdestaan väkijoukon hännille.

Scorpius ryki kurkkuaan. "Hitto. Meinaan ehkä tulla kipeäksi."
"Ai, onko kurkku kipeä?"
"Vähän joo..."
"Sitä on liikkeellä. Puoli Tylypahkaa kuumeessa."
"Niin tuntuu olevan. Ainoa hyvä puoli on se, että Lipetit perui kaikki loppuviikon tunnit."
"Jep. Tosin ne kolme esseetä eivät kyllä paljon lämmittäneet..."

Small talk sikseen. Scorpius ajatteli ja kysyi suoraan: "Mitenkäs Camilla? Vieläkö tapellaan?"

Albus näytti heti lannistuneelta. Tyttö ei ollut vilkaissutkaan häneen koko Weasleyn tunnin aikana ja oli poistunut heti tunnin päätyttyä Flintin vanavedessä. Nuo kaksi olivat viihtyneet todella tiiviisti yhdessä viime aikoina. Nykyisin Camillaa ei edes näkynyt missään, mutta silloin kun tyttö näköpiiriin ilmaantui, hän oli aina luihuispojan seurassa. Oli jo tarpeeksi hirveää olla riidoissa, mutta että hän vielä lisäksi joutui olemaan sivustaseuraajana tässä pelleilyssä. Sisintä raastoi.

Hän nyökkäsi huokaisten syvään. "Ei muutosta."
"Jaa, vai että jääprinsessa on edelleen sulkeutunut visusti linnaansa."
Albus irvisti. "Sinne linnaan tosin tuntuu olevan käyntikortti kaikilla muilla paitsi minulla."
Scorpius taputti ystävänsä olkapäätä myötätuntoisesti. "Omapa on mokansa - parempaa ei varmasti tule löytämään."
"Ei me olla erottu", ruskeatukkainen kivahti.
"Ette tietenkään. Kunhan vain sanoin..."
"Mmm..."

"Mitäs sanot? Olisiko tänään Tornikseen kaksille?" Scorpius ehdotti vähän ajan päästä.
"En tiedä. Ei oikein huvita sattuneesta syystä."
"Älä nyt viitsi jauhaa! Parasta lääkettä sydänsuruihin tarjolla. Ja ihan herraseurassa vielä. Ei kerta kaikkiaan voi epäonnistua", Scorpius puhui kuin paraskin myyntimies konsanaan.
"Ei minulla ole edes rahaa."
"Tuota ei usko kukaan."
"...No, katsotaan."

Scorpius hymyili tietäväisesti. Hän ei tiennyt tarkalleen, mikä kaksikon väliin oli mennyt, mutta sen hän kyllä tiesi varmasti, kuinka piristää parasta ystäväänsä. Varsinkin nyt, kun hänen muistinsa oli vihdoin palannut. Hänen vain tulisi pitää asia edelleen salassa, vaikka hän olisikin kuollakseen halunnut paljastaa totuuden. Illan riennoissa täytyisi kuitenkin pitää pää kylmänä ja kieli kurissa, mikä huolestutti häntä hiukan.

Albus jatkoi kohti numerologian luokkaa, ja Scorpius suuntasi hyppytunnille mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli lähipäivinä tajunnut potevansa hänelle täysin tuntematonta tunnetilaa, stressiä, eikä ollut varma kuinka suhtautua asiaan. Samassa hän kuitenkin havahtui ajatuksistaan tuntiessaan kiskaisun käsivarressaan. Seuraavassa hetkessä hän tajusikin jo päätyneensä läheiseen salakäytävään nenät vastakkain vaaleahiuksisen tytön kanssa, jonka kiharapilvi hulmusi valtoimenaan suuntaan jos toiseen, ja jonka silmät tuijottivat häntä leiskuvan totisina.

"Huh. Mistä nyt kiikastaa, Tulisielu?"
"Sinusta. Mistäpä muustakaan?"
"Olen imarreltu ja nautin kyllä tällaisista yllättävistä käänteistä, mutta oletko nyt aivan varma, että haluat harjoittaa kanssani irvokasta huvittelua kymmenen minuutin päästä alkavan herra Lipevän kurssin kustannuksella? Voin tosin yrittää olla nopea..."
"Shh!" Dominique sihahti ja vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen varmistaen, ettei kukaan kuullut ennen kuin jatkoi: "Tajuatko, miten vaakalaudalla suunnitelmamme on sinun pelleilyjesi takia??"
"Minunko? Anteeksi vain, mutta kyllä se taisi olla neiti itse, joka alkoi jälleen haastaa riitaa muiden edessä. Minä vain lähdin leikkiin mukaan."
Dominique tuijotti häntä silmät palaen. "Ei tässä ole kyse mistään pikku pelistä, Scorpius! Will ihan varmasti tajusi jotain. Hän on fiksu - toisin kuin eräät! Meidän pitäisi selvittää, mitä Sierra-Viviane aikoo, eikä suinkaan paljastaa muille koko suunnitelman ydintä jonkun tyhmän väittelyn takia."
"Älä raivoa. Minulla on kyllä homma hallinnassa. Tyttö puhuu ennemmin kuin arvaatkaan."
"Ja mistä muka niin päättelet??"
Scorpius venytteli leveä hymy kasvoillaan ja vastasi: "Me saatiin eilen kotimatkalla sovittua se pikku sotku. Sierra aukoo sanaista arkkuaan minulle entiseen malliin, ehkä jopa entistäkin auliimmin..."
"Ai minkä takia?"
Poika iski silmää. "Charmini puree, kulta. Tiedän kyllä, mistä naruista vetää teidän ranskalaisten kohdalla."
Tytön kasvoille ilmestyi varjo. "Älä viitsi yleistää minua samaan kastiin sen kieron ämmän kanssa."
"Sori. Mutta tarkoitin vain, että homma etenee."
"Hmmm..." Dominique veti kätensä puuskaan. "No, mutta sehän on hyvä sitten."
"Eikö olekin? Huomenna menemme Tarvehuoneeseen juttelemaan ja aion esittää hänelle suoraan muutaman kysymyksen, joihin olisi hyvä saada selvyys."

Dominique ei näyttänyt hyppivän riemusta, mutta vastasi kuitenkin: "Niin, no mitä nopeammin tämä on ohi, sen parempi."
"Jep." Scorpius katsoi tyttöä tutkivasti. "...Et kai sinä vain ole mustasukkainen meikäläisestä?"
Dominique tuhahti kuin poika olisi heittänyt huonon puujalkavitsin. "En todellakaan! Minä en vain luota siihen tyttöön."
"Etkä minuun?" toinen kysyi tietäväisesti.

Siihen Dominique ei vastannut mitään. Vältellen pojan katsetta hän vilkaisi salakäytävän suuaukolle, jossa ei edelleenkään näkynyt liikettä.

Scorpiuksen kasvoille nousi pieni hymynpoikanen, ja hän tarttui kevyesti tyttöä leuasta. "Jäit kiinni."
Dominique läimäisi käden pois kasvoiltaan. "Älä viitsi!
"...Vähän taitaa ärsyttää?"
Tyttö nakkeli niskojaan."Ei edes vähääkään. Minulle on ihan sama, mitä sinä teet. En välitä, vaikka köyrisit menemään sen puolifeikin ranskattaren kanssa sielusi kyllyydestä - kunhan vain saat selville, mitä se tyttö oikein aikoo."
Scorpius hymähti. "Vai niin."

Sitten hän pyöräytti murjottavan tytön ympäri ja niittasi tämän seinää vasten paunautuen kiinni häneen ja sulkien mahdolliset pakoreitit. Vaaleaverikkö yritti työntää häntä pois mutta Scorpius tarttui tytön ranteisiin ja nosti tämän kädet korkealle heidän yläpuolelleen. Sitten hän suuteli tyttöä vahvasti, välittämättä toisen rimpuilusta.

"Mmmmh... me... meidät voidaan nähdä!" Dominique kiemurteli pojan otteessa tuloksetta.
Scorpius pysähtyi huohottaen katsoen syvälle toisen sinisiin silmiin. "Sitähän sinä toivoisit."
"Ai millä perusteella? Tietääkseni raahasin meidät sa-la-käytävään jostain syystä."
"Kyllä. Ja juuri mainitut olosuhteet huomioon ottaen otan mieluusti ilon irti tästä nimenomaisesta hetkestä."
"Me ei voida vielä paljastua, ymmärrätkö?" Dominique voihkaisi samalla, kun pojan huulet kulkivat hänen kaulallaan kiusoitellen.
"...Niin, koska välität kostostasi enemmän kuin minusta."
"Et voi sanoa noin."
Scorpius nosti katseensa häneen. "En voikaan. Olen onnellinen, että kostat Sierralle etkä minulle. Mutta minusta tämä salamyhkäisyys on jännittävää..."
"Olisi pitänyt arvata, että sinä nautit tästä."
"Enemmän kuin arvaatkaan."
"Mih... Ai! Mitä sinä oikein teet??"
"Heh hee...."
"Jätä korvaparkani rauhaan! Scorpius..." tyttö vaikeroi, muttei voinut pitää pientä nautinnon särähdystä poissa äänestään.

Scorpius myhäili tyytyväisenä, eikä hänellä ollut aikomustakaan lopettaa. Hän puristi tytön ranteita edelleen tiukasti vasten salakäytävän seinää, eikä ottanut kuuleviin korviinsa tämän alati heikkeneviä vastalauseen yrityksiä.

Hetken kuluttua Dominiquen ääni oli jo huomattavasti pehmeämpää sorttia, kun hän sanoi: "Ku-kuule... meidän pitää kirjoittaa Sierralle taas uusi kirje."
Scorpius henkäisi syvään. "Niin pitää."

Suudelma.

"Tänään", Dominique huohotti.
"Ehdottomasti", Scorpius vahvisti.

Entistä pidempi suudelma.

"Entäs se Slipper?"
"Oikeasti. Miten voit edes ajatella sitä nyt??"

Ja niin vähän myöhemmin samana päivänä Tylypahkan Pöllölästä lähti pitkälle matkalleen suuri, vahvarakenteinen koulun omistama tornipöllö Gerard. Sen koivessa roikkui kultaisella nauhalla kiinni sidottu pergamenttikäärö, jonka sisältö kuului vastaanottajansa sitä lukiessa näin:

Hei jälleen Sierra Dior!

Haluamme tehdä selväksi, ettei meillä ole aikomustakaan luovuttaa, vaikka ilmeisesti pidätkin mykkäkoulua. Me saamme vielä vastauksemme - tavalla tai toisella. Siksi olisimmekin kovin kiitollisia, jos vihdoin vastaisit meille ja kertoisit, mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Täällä on tapahtunut kummia asioita kuluneen vuoden aikana, ja alamme oikeasti huolestua. Sanoit, että Scorpius on vaarassa. Miksi?? Entä mitä muihin tulee? Onko Viviane jollain tapaa vaarallinen? Meidän PITÄÄ saada kuulla, mitä täällä oikein tapahtuu. Tiedämme kyllä, että tässä on jotain mätää. Ei kai nyt ole ihan normaalia, että Viviane esiintyy täällä sinuna ja uhkailee ihmisiä miten sattuu.

Olet ainoa, joka voi auttaa. Kerro, mitä meidän pitää tehdä. Pyydämme, että ottaisit meihin yhteyttä jollakin keinolla. Voisimme ehkä käyttää hormipulveria, ellet uskalla vastata kirjeitse.

Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin.

Terveisin,
Dominique Weasley & Scorpius Malfoy

Albus ei käsittänyt, miten oli jälleen kerran ajautunut tähän tilanteeseen. Kuinka hän oli antanut Scorpiuksen raahata itsensä Tanssivaan Tornipöllöön keskellä kouluviikkoa? Ja vielä suuremmin hän ihmetteli sitä, kuinka poika oli onnistunut suostuttelemaan hänet perumaan illan huispaustreenit ja muitta mutkitta valehtelemaan joukkueelleen, että oli sairastunut oksennustautiin. Eikä hän viimeisimmilläänkään pystynyt ymmärtämään sitä, kuinka oli vain nyökytellyt hyväksyvästi, kun Loula oli auliisti varakapteenin virassaan lupautunut pitämään harjoitukset hänen puolestaan. Kaiken lisäksi hän oli antanut periksi, kun Scorpius oli ilmoittanut erittäin itsevarmasti jättävänsä myöskin harjoitukset väliin sairastuttuaan niin ikään samaiseen, ärhäkkään vatsatautiin.

Nyt hänen platinapäinen ystävänsä hyppelehti innokkaasti pöytää kohti kädessään tarjotin, jossa oli ainakin kymmenen shottilasia täynnä erivärisiä nesteitä.

"Katsokaapa! Otin oikein värisuoran", hän ilmoitti ja läväytti tarjottimen pöydälle ylpeänä.
"Eikö se ollut puhetta 'yksistä'?" kysyi Will, joka oli myös kalastettu mukaan kirjaston uumenista.

Scorpius heilautti vähättelevästi kättään ja jakoi heille ensimmäisen kierroksen. Albukselle sattui lasi, joka sisälsi turkoosia nestettä.

"Mitä tämä oikein on?"
"Bertie Bott on vihdoin laajentanut shotteihin. Nämä ovat vähän samalla tyylillä kuin rakeet - Jokamaun shotteja! Koskaan ei voi tietää, mitä tulee eteen tai kuinka tiukkaa tavaraa. Mielestäni Bott voisi kokeilla samaa taktiikkaa myös sokkotreffipalveluun. Saattaisi tulla uusi hitti."
"Sepä kiehtovaa", Albus huokaisi ja tarttui lasiinsa.

Will tuijotti omaa vihreää shottiaan epäilevästi ja nappasi lopulta kiinni nenästään ennen kuin kumosi nesteen kurkkuunsa. Kaksi muuta ottivat mallia. Shottien jälkeen seurasi lyhyt hetki, jolloin ei tuumattu mitään ääneen, vaan toivottiin parasta. Sitten totuus valkeni, ja Will ja Scorpius alkoivat köhiä kuin viimeistä päivää. Albus sen sijaan nuolaisi huuliaan todettuaan, että hänen tujauksensa oli mukavan makeaa, ehkä aavistuksen sitruunaista aromia sisältävää tuntematonta alkoholijuomaa.

"Hyi helvetti!" Will haukkoi henkeään ja hapuili pöydältä vesilasia.
"Köh köh!" Scorpius yski. "Aika tujua tavaraa!"
Vettä saatuaan Will kykeni jo vähän puhumaan: "Siis tuo oli varmasti jotain myrkkyä. Tuliviski potenssiin tuhat."
"Minulla maistui lähinnä puhtaalta alkoholilta. Veikkaan, että saattaa iskeä aika napakasti kupoliin."
"Mitä sinulla oli, Al?"
"Mansikkaa ja sitruunaa, ei huono."
"Törkeää."
"No, eikös juuri meikäläistä tänne tultu piristämään? Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin..."
"Minun shottini olisi kyllä piristänyt enemmän. Se oli aitoa tavaraa", Scorpius vakuutti.
"Sitä en epäile", Albus hymyili, "mutta pidin kyllä omastani enemmän."
"Hei! Tänään on kuitenkin Tainnutu-Torstai eli kaikki shotit puoleen hintaan. Ei tule jäämään viimeiseksemme siis, joten saat sinäkin kokea vielä jotain eksoottista."
"Eksoottista tulee olemaan se, kuinka selitämme joukkueelle, ettemme olleetkaan kipeänä..."
"Ääh. Ne tietävät jo. Sitä paitsi Loula vetää kovat treenit. Ihan hyvä vaan, että ollaan pois. Ei kuitenkaan pysyttäisi mukana."
Albus kohautti olkiaan. "Saattaa kai se olla noinkin. Loula on kyllä kova likka."
"Te olette olleet aina tosi hyviä kavereita", Will kommentoi.
"No joo. Me tullaan hyvin juttuun. Loula on taitava jahtaaja ja muutenkin hyvä tyyppi."
"Jep. Olette treeneissä kuin Voldemort ja ensimmäinen kuolonsyöjä", Scorpius vahvisti.
"Olipa hienotunteinen luonnehdinta."
Will nojautui eteenpäin kiinnostuneena. "Olisiko sitten mitään ajatusta yrittää syventää suhdetta?"
"Täh?" Albus älähti.
"No tosiaan olisi. Käy kimppuun vaan!" Scorpius innostui välittämättä toisen järkyttyneestä eleestä.
"Niin, miksei? Tehän olisitte ihan hyvä pari", Will jatkoi.

Albus tuijotti ystäviään hämmentyneenä. "Mitä te nyt sekoilette? Me ollaan kavereita - oltu kohta jo seitsemän vuotta. Enkä ole edes vielä selvittänyt välejäni Camillan kanssa”, hän puuskahti. ”Ja jos ette ole sattuneet huomaamaan, Loula kiehnää Hugon kanssa minkä ehtii."
"Hugo Weasley ei ole mitään verrattuna Potterin poikaan, sano minun sanoneen."
"Turpa kiinni, Scorp."
Will katsoi ystäväänsä rauhallisesti. "Älä nyt suutu, Al. Kunhan vain tuli mieleen. Tietysti sinun pitää puhua asiat selviksi Camillan kanssa, mutta ajattelin vain, että jos sinulla sattuisi olemaan ajatusta myös johonkin muuhun suuntaan. Ei siinä olisi mitään väärää."
"Puhu nyt sen luihuistytön kanssa ja vähän äkkiä! Ärsyttää katsoa vierestä tuota vetkuttelua”, Scorpius tokaisi.
"Puhuisin kai minä, jos sitä tyttöä näkisi jossain joskus yksinään."
"No, hitto. Ei kai se nyt niin vaikeaa ole."
"Tartu vain rohkeasti lohikäärmettä suomuista, Al. Asiat ratkeavat, kun ne selvittää", Will sanoi.
"Juurikin näin. Shottia!" Scorpius huudahti ja nosti vihreän lasin huulilleen.

Toiset kaksi tekivät työtä käskettyä hivenen vähemmän innokkuutta osoittaen. Tämä kierros ei ollut onneksi aivan yhtä paha - paitsi Scorpiuksen kohdalla.

"Hyh hyh. Sain varmasti pissanmakuisen", platinapää totesi ja roikotti kieltään suun ulkopuolella kuin koira.
Will mutristi suutaan. "Yäk. Minulla oli onneksi vain jotain terästettyä kurpitsamehua, ehkä. Ei olisi kyllä itseasiassa yhtään pahempi drinkki. Lähtisi päivä paremmin käyntiin terästetyllä aamiaisella."

Silloin puolityhjän baarin ulko-ovi kävi äkkiarvaamatta. Sisään paukkasi nuori poika, jolla näytti olevan tuli hännän alla. Hän huohotti kuin pitkänmatkan juoksija, ja hänen poskensa loistivat kirkuvan punaisina. Pöydän ääressä istuskelevat ystävykset kääntyivät katsomaan oven suuntaan.

"Hugo. Mitä hemmettiä?" Scorpius älähti tunnistaessaan tulijan.

Albus valpastui, ja hänen otsansa painui ryppyyn. Jokin oli nyt hullusti. Miksi lyöjä oli täällä tähän aikaan? Treenien pitäisi vielä jatkua. Ja mistä hän oli ylipäänsä tiennyt etsiä heitä Tylyahosta?

Huomattuaan poikakolmikon treenivaatteisiin sonnustautunut Hugo Weasley harppoi heidän luokseen niin nopeasti kuin suinkin kykeni. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja niillä loisti hätä.

"Al!" hän huudahti tullessaan. "Sinun täytyy lähteä nyt heti!"
"Miksi?" poika huolestui.
"Onko jotain sattunut?" Will kysyi.
"Tippuiko joku?"
Hugo pudisti päätään, muttei näyttänyt yhtään levollisemmalta. Hänen otsalleen oli noussut hikikarpaloita. "Ei. Se on Lily."
"Mitä minun pikkusiskostani?" Albus ähkäisi ja oli hetkessä jalkeilla. Shotit pyörivät hänen päässään, mutta sillä hetkellä hänellä ei ollut pienintäkään ongelmaa kohdistaa katsettaan Hugoon. Jälkeenpäin tämä oli ainoa hetki, jonka hän muisti kristallinkirkkaasti.
Poika tuijotti häntä haudanvakavana vastatessaan: "Lily oli katsomassa meidän treenejä ja sai ilmeisesti sydänkohtauksen. Sinun pitää lähteä heti minun mukaani. Louis on jo siellä..."

Silloin Albuksen maailma jysähti. Hugon suu liikkui vielä, mutta hän ei kuullut enää sanoja. Seuraavat hetket kuluivat kuin sumussa, kun hän kahmaisi takkinsa penkiltä ja ryntäsi ulos Tanssivasta Tornipöllöstä hyiseen talvi-iltaan nopeammin kuin muut ehtivät edes tajuta, mitä oli tapahtunut.

[Puoliverinen prinsessa]

Täällä sitä taas ajan jälkeen kommentoimassa. Pahoittelut pitkästä tauosta, aina olen kyllä lukenut mutta kommenttia en ole aikaiseksi saanut.

En viitsi kaikkia aiempia lukuja erikseen ruveta puimaan, mutta ttydyn toteamaan kaikkien olevan aivan ihania. Ranskalainen kaunotar ja KKK ovat olleet pitkään suosikkilistallani ja siellä pysyvät. (:

Ja tämä uusin luku. Sä osaat kirjottaa älyttömän taitavasti ja hahmojen tunteisiin pääsee hyvin sisälle. Hahmot on luontevia, oli ne sitten canonia tai sun omia. Sierra/Viviane on mun vähiten-lemppari enkä Ruttukuonostakaan tykkää ollenkaan, mutta Albus, Scorp sekä Domie ovat sulattaneet sydämeni. Rose ja muut Weasleyn poppoon jäsenet toki myös ovat ihania, mutta yllä mainitut ovat aivan lemppareitani.

Juonenkäänteet ovat taidokkaasti suunniteltuja ja luonnollisia, ei ole älyttömästi sellaisia ultimaattisia käänteitä (vaikka ovathan nekin välillä kivoja). Hihkuin ilosta kun Scorp ja Domie pääsivät hieman läheisimpiin tunnelmiin, heistä on muodostunut yksi lempiparituksistani. Jään odottamaan mitä Lilylle tapahtuu, hän on sivuhahmona kiinnostava ja loppu oli varsin dramaattinen.

Seuraavaa osaa innolla odottaen, Puoliverinen prinsessa kiittää ja kumartaa.

[Örkkineitinen]

Ei, eieiei, eii!!

Noniin siis.
Aivan, eli Lilylle ei saa tapahtua mitään!
Ja törkeetä jättää tollaseen kohtaan.
Tää luku oli tosi hieno, ja mua jäi mietityttään se puoli vuotta aiemmin kohta, mitähän tästä oikeen vielä kehiittyykään.
En oo muistanu lukee enkä kommentoida muutamaan kuukauteen, joten nyt kun luin olin järkyttyny Rosen raskaudesta,
että miten siinä on oikein silleen käyny!
Mutta niin, jatkoo tulemaan vaan!

Örkkineitinen

[Emoji]

Afgasbapvdnapdwböabqvldvsvksöqbaöåsåsbaääöbsvuxjvenfnxobäääää

Jatkoa tuli!

Siis mitä, nähtiinkö tossa oikean Sierra Diorin ajatuksia!?!
WoooooooooW

Scorpius ja Dominque on vaan jotain niin ihanaa<3

Hei muuten, Bertie Bottin joka maun sokkotreffit olis kyllä aikamoinen ajatus:

Ja onhanLilykunnossaonhanLilykunnossaONHANLILYKUNNOSSA!

Eipä muuta, iso kiitos flunssalääkkeestä uudesta luvusta:)

[Saphira]

Hmm hmm... Eli Sierran äiti on siis kai joissain yhteyksissä Malfoyiden kanssa. En tiiä miks mutta tuli vaan mieleen, että jos Sierra on puhdasverinen (en muista tätä *facepalm*), niin ehkä kyseessä on järjestetty avioliitto? xD En kuitenkaan oikein usko siihen, enemmänkin mielessä on ne salaliittoteoriat. Malfoyt on varmaan suututtaneet joitain velhoja ja Sierran äiti (+ mahdolliset rikoskumppanit) ottaa Scorpiuksen tähtäimeensä koston vuoksi.

Albus tyrskähti. "Jätkä vetää PVS-supereiden harjoituskokeesta kettu Kelvollisen, eikä ole tyytyväinen."

Tämä oli hyvä kohta varsinkin kun ottaa huomioon Albuksen animaagimuodon

Bertie Bottin jokamaun shotit oli aika mahtava idea xD On tullut niitä rakeita jonkin verran maisteltua, mutta juomaversiona ne kamalat maut olisivat ihan varmasti vieläkin ällöttävämpiä.

Ja enpä olis taaskaan arvannut loppua. Mutta onkohan Lilyn sairauskohtaus ihan viaton sydänkohtaus? Vaikuttaa nimittäin aika omituiselta jos näin on.
Jos kuitenkin kyseessä on jonkun kirous yms. niin enpä olisi odottanut että kohteeksi joutuu joku nuoremmista Potter/Weasley sukujen jäsenistä. Toivottavasti Lily paranee pian ja pystyy kertomaan, mitä oikein tapahtui.

Ja ennen kaikkea toivottavasti oikea Sierra Dior vastaa, Scorpius edistyy tutkinnoissaan ja vale-Sierrasta paljastuu lisää!

[Lasijoutsen]

Ihana luku taas kerran!

Alku oli tosi kiinnostava, koska päästiin Vivianen(?) ajatuksiin vähän tarkemmin. Vielä on kyllä hänen suunnitelmansa hieman hämärän peitossa.

Nuo juomat kuulostivat aika järkyttävältä. Rakeetkin nimittäin ovat jo tarpeeksi pahoja.

Alin ja Camin pitäisi kyllä saada jo ne välit selvitettyä. Ja Albusta ja Loulaa en shippaa, koska Al ja Cam=<3

Ja mitä Lilylle oikein tapahtuu??

Anteeksi sekavasta kommentista ja uutta lukua odottelen

Lasijoutsen

[Cirilla]

Siis mitä ihmettä täällä on tapahtunut?

Erinäisistä syistä olen ollut kadoksissa täältä finimaailmasta, ja kuinka sitten on käynyt? Lily saa sydärin! Rose on raskaana! Domie ja Scorp on taas yhessä! Ööööö mitääää?! no etpä oo juonikuvioissa pidätellyt ittees. Mikä on sinänsä ihan hauskaa.

Alkaakohan tämä aukenemaan missään vaiheessa? Koko ajan tulee vain lisää ja lisää tavaraa ja kiemuroita

Hyvää tarinaa ei siinä. Tykkään. Ja harvinaisen hyvin muistan tapahtumat, vaikka en ole varmaan puoleen vuoteen finissä käynyt.

Kiiiiiitoooooos!

Cirilla

[Siunsäe]

Hyvää jouluista kuuta. Tässä minun 14. päivän kalenteriyllätykseni. Ja kiitoksia kommenteista,  olette absoluuttisesti parhaita!

Puoliverinen prinsessa: Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa! Voi, kiitos kehuista. En tiedä, uskallanko allekirjoittaa kaikkea tuota, mutta olen ainakin kovin kiitollinen. Minäkään en tykkää Ruttukuonosta. SierraVivianesta taas olen oppinut tykkäämään tarinan edetessä, mutta ymmärrän kyllä täysin, jos joku on eri mieltä. Hän on kyllä kovin kiero hahmo, mutta hänelläkin on omat heikot kohtansa... Viime luvun Scorp/Domie kohtaus oli jo pitkään hyppelehtinyt kässärissä nimellä "salapussailuaaa!" - kertoo siis varmaan omasta innostuksen tasostani kohtaa kirjoittaessani.
Örkkineitinen: Hehe. Tykkään jättää cliffhangereita. Oikeastaan ehkä se on oma pieni paha tapani (lue epätoivoinen yritykseni pitää kiinnostusta yllä). Onneksi tällä kertaa jatkoa seuraa edes jokseenkin järkevän ajan sisällä. Rosen raskaus on puhuttanut viime aikoina paljon, mutta seuraavassa luvussa sitä ei käsitellä. Muuta kiinnostavaa sen sijaan on luvassa!
Emoji: No jes, niin tuli! Taidat olla hyvinkin oikeassa siinä, että alussa esiintyi pilkahduksenomaisesti oikea Sierra Dior. Aika jännittävää... Minua kiinnostaisi myös Bertie Bottin Jokamaun sokkotreffit - saattaisin jopa itse osallistua. Toivottavasti flunssa parani, inhottavaa olla kipeänä!
Saphira: Jep, Sierra on puhdasverinen. Erittäin viihdyttäviä pohdintoja jälleen kerran. Alan itsekin pikkuhiljaa kallistua salaliittoteorioiden puoleen, olet myynyt niitä niin hyvin viimeisen parinkymmenen luvun ajan. :'D Saapa nähdä, mitä tästä vielä tulee... Yhtä kaikki; Scorpius on tosiaan jonkinlaisessa vaarassa, tämän tiedämme varmasti, kaikki muu jää edelleen arvailun tasolle. Minusta on suorastaan outoa, ettei BB:n jokamaun shotteja ole vielä lanseerattu, olisi hittiainesta ihan tänne jästienkin maailmaan! Seuraava luku kertoo Lilystä, joten häneen liittyviin kysymyksiin saadaan varmasti vastauksia.
Lasijoutsen: Kiitos kehuista! Loistavaa, että luku maistui. Nyt kannattaa kyllä lukea seuraava luku, sillä jotain saattaa mahdollisesti olla luvassa Albukseen ja Camillaan liittyen! En spoilaa, vaikka haluaisin. Loula on ihan hyvä tyyppi, mutta hänen ja Albuksen sopimisesta yhteen voi toki olla montaa mieltä.
Cirilla: Se on monesti niin, että kun jättää monta lukua noteeraamatta, niin saattaa missata jokusen juonenkäänteen... Mukavaa, että olet täällä taas. Paljon on tosiaan tapahtunut ja juonikuvio alkaa olla jo aika sotkuinen. Nyt voin kuitenkin luvata, että jäljellä alkaa olla enää purkamisvaihe, joten kovin paljon suurempaa solmua emme enää saa aikaan. Joten jos olet pysynyt mukana tähän saakka - onnittelut! (tulen kyllä vielä vetämään maton jalkojesi alta pariinkin otteeseen, mutta säästetään se tuonnemmaksi...) Nyt selvitetään ainakin yksi suhdekuvio, joten suosittelen lukaisemaan.

A/N: Tulevassa luvussa hypätään hetkeksi Tylypahkan seinien ulkopuolelle. Tapaamme Potterien perheen sekä vielä yhden uuden, KKK:sta tutun hahmon, jota ollaan vain kevyesti sivuttu tässä ficissä. Tämä luku on minulle tärkeä, koska Potterit esiintyvät nyt mahdollisesti viimeistä kertaa, mikä on tietysti myös vähän haikeaa, kun heistä on aina niin mutkatonta kirjoittaa. Isoja tunteita luvassa ja yllättäviäkin tapahtumia jälleen, vaikkakaan luku ei ole tällä kertaa niin pitkä. Tämän luvun viesti on, että ollaan onnellisia joka ikisestä terveestä päivästä täällä maan päällä - se ei todellakaan ole itsestäänselvyys.
Ihanaa joulunodotusta kaikille! Kertokaa mielipiteenne tästä, se todella piristää pimeitä päiviä.
~S

______________________________________________


Kolmaskymmenesviides luku
Kiitos, että tulit takaisin


Albuksen mielestä Pyhä Mungo oli kolkko paikka. Eikä hänen oma rakas pikkusiskonsa näyttänyt vähääkään kuuluvan niille kalmanvaaleille lakanoille, joilla hän nyt lepäsi hohtavan punaiset hiussuortuvat tyynyliinalla aaltoillen. Hiukset olivatkin tytössä ainoa asia, joka sillä hetkellä tuntui hohtavan. Lily näytti hauraammalta kuin koskaan ennen. Hänen kasvonsa olivat värittömät, ilme oli levollinen, mutta syvän unenkin läpi voipunut. Rinnan kohoilu oli niin heiveröistä, että vailla parempaa tietoa hänen olisi voinut luulla lakanneen hengittämästä kokonaan. Albus ei pitänyt tästä. Ahdistuneena hän nojautui lähemmäs sänkyä vaikka tiesi, että tyttö tuskin avaisi silmiään.

Hän vilkaisi seinällä olevaa kelloa ymmärtämättä, mitä viisareiden suunta tarkoitti. Aika kului niin loputtoman hitaasti. Sairaalahuoneessa oli hämärää. Ainokaisen ikkunaruudun takana näkyi pelkkää mustaa. Albus ei ollut enää varma, kuinka pitkään oli istunut sängyn vierellä painostavan hiljaisuuden ympäröimänä, odottaen. Tuntui, että poikien kanssa tehty reissu Tylyahoon olisi monen päivän takainen. Hän ei myöskään tiennyt, kuinka kauan oli kulunut siitä, kun rehtori McGarmiwa oli taluttanut hänet kansliaansa, iskenyt hormipulveria hänen nyrkkiinsä ja töytäissyt takkaan. Tuokin tuntui vain kaukaiselta muistolta. Hän muisti ainoastaan sen, kuinka vihreiden liekkien nuollessa vaatteitaan ja ihoaan hän oli kyennyt ajattelemaan vain yhtä asiaa.

Lily.

Albus huokaisi tuskastuneena. Hän ei voisi enää istua tekemättä mitään.

Juuri silloin huoneen ovi avautui. Sisään astuivat ne ihmiset, joiden saapumista Albus oli odottanut kuin kuuta nousevaa. Tutut kasvot saivat helpotuksen aallon pyyhkäisemään hänen lävitseen.

"Äiti. Isä."

Huolestunut Potterien perhe saapui peräkanaa sisään oviaukosta. Albus yllättyi nähdessään, että vanhempiensa lisäksi heidän vanavedessään saapuivat myös hänen isoveljensä sekä hänen kyljessään vaaleahiuksinen nuori nainen.

"Voi, Albus", Ginny huokaisi ja heittäytyi ensi töikseen poikansa kaulaan. Albus puristi äitiään vahvasti, vahvemmin kuin sillä hetkellä oli luullut kykenevänsä. Tuttu, lohduttava syli tuntui hyvältä.

Seuraavassa hetkessä Ginny jo laskeutui Lilyn vuoteen vierelle ja painoi kätensä tämän kasvoille, toisen otsalle ja toisen poskelle, suojaten niitä kuin lintuemo poikastaan. Naisen kasvot olivat huolen värittämät. Hänen punaiset hiuksensa sekoittuivat tyttärensä tismalleen samansävyisiin.

"Oi, rakas... Voi sinua pikku-kultaa..."

Harry tuli seisomaan vaimonsa taakse ja asetti kätensä rauhoittelevasti Ginnyn selälle. Toisella hän puristi Albuksen olkapäätä kevyesti. Hän tiirasi tytärtään otsa syvässä rypyssä ja käänsi sitten katseensa nuorempaan poikaansa.

"Hyvä nähdä sinua, Al."
Albus pudisti päätään. "Ei täällä."
"Olet oikeassa. Jokin muu paikka olisi toiminut paremmin. Mutta onneksi sinä olet kunnossa."
Albus tuijotti elottomana makaavaa siskoaan ilmeettömänä. "Kunpa minä olisin Lilyn paikalla. Sietäisin olla."
"Mitä sinä nyt oikein puhut?"
"Se on minun syytäni."
Ginny kääntyi hänen puoleensa. "Mikä? Ei todellakaan ole."
"Onpas. Minä lupasin vahtia häntä." Nyt Albus niiskaisi ja hieraisi kädellä kasvojaan. "Minä lupasin pitää hänestä huolta."

Harry katsoi häntä vakavasti ja kyykistyi sitten alas hänen tasolleen. Hän pakotti pojan kohtaamaan katseensa. "Ei. Kuuntele minua. Tämä ei ole kenenkään syytä."
Albus ei puhunut mitään. Hän tunsi kehonsa alkaneen väristä. Äkkiä oli tullut hyytävän kylmä.

Nyt taempana seisova pitkä, hoikka ja niin ikään tummatukkainen poika selvitti kurkkuaan ja taputti hänkin Albusta olkapäälle hymyillen. Pojan hymy, joskin nyt huolen sävyttämä, oli veitikkamaisen kujeileva, ja siinä oli paljon samaa kuin nuoremmassa versiossaan.

"Älä nyt hulluja puhu, pikkuveli. Ei sinulle mitään lapsenvahtikeikkaa ole missään vaiheessa uskottu."
"Ole hiljaa, James", Albus murahti katsomatta veljeensä.
"Et sinä voinut sille yhtään mitään, että pikkusiskon sydän päätti ottaa lomaa. Ei kukaan voinut”, James totesi.
"Mutta minun olisi pitänyt olla hänen kanssaan!" Albus kivahti. Huoli alkoi purkautua ulos kiukkuna.
"Mitä sinä nyt olisit osannut siinä tilanteessa tehdä, sellaista mitä ne muut eivät tehneet?"
”James..." Vaaleahiuksinen tyttö Jamesin vieressä puuttui pojan puheisiin ja asetti kätensä tyynnytellen tämän käsivarrelle.

Ginny ei irrottanut otetta tyttärestään mutta kääntyi katsomaan Albusta totisena. "Albus. Älä hetkeäkään ajattele, että olisit jollain lailla syypää siihen, mitä tapahtui. Sinä olet tehnyt kaiken täysin oikein. Olet auttanut sisaresi parhaaseen mahdolliseen hoitoon ja ollut hänen tukenaan täällä, kun me emme heti päässeet paikalle. Kaikki on hyvin, kulta. Usko pois."

Albus tuijotti vuodetta synkeänä. Huoli ja epätoivo hänen mielessään oli kasvanut niin suureksi möykyksi, että hänen olisi tehnyt mieli vain väittää vastaan, mutta samalla tuntui, etteivät hänen voimansa riittäisi edes siihen. Hän oli niin lopen uupuneen väsynyt. Mutta nukkuminen siinä tilanteessa ei tullut kuuloonkaan.

"Me tulimme niin pian kuin pääsimme. Onni onnettomuudessa, etten vielä ehtinyt lähteä Saksan matkalle. Ilmoitin heti töihin, etten ole lähdössä sinne huomenna", Harry sanoi.
"Isä lähetti pikalennokin meille. Me oltiin juuri lähdössä Lindan kanssa kauppaan, kun se saapui", James kertoi.
"Ja minäkin halusin lähteä mukaan katsomaan, mikä Lilyn vointi on", Linda sanoi ja hymyili. "Mukava nähdä sinuakin, Al."
"Samoin", Albus töksäytti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut kykenevä mihinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaikka olikin totta, ettei hän ollut nähnyt blondia tyttöä aikoihin.

Linda Hafton oli Jamesin tyttöystävä. He olivat seurustelleen Tylypahkan viimeiseltä vuodelta lähtien, ja pariskunta asui nykyään pienessä asunnossa Lontoon keskustassa. Albus tunsi Lindan jo aiemmalti, sillä tyttö oli paitsi entinen rohkelikko myös Scorpiuksen ensimmäinen oikea tyttöystävä, ja pariskunta oli aikoinaan seurustellut pitkään. Scorpiuksella olikin mennyt syvästi tunteisiin, kun tyttö oli lopulta jättänyt hänet ja päätynyt pian tämän jälkeen yhteen Albuksen isoveljen kanssa. Poikien välit olivat edelleen viileät kyseisen tapausketjun johdosta. Linda ja Scorpius puolestaan olivat hädin tuskin enää puheväleissä. Tilanne ei siis ollut paras mahdollinen, mutta James ja Linda tuntuivat rakastuneen toden teolla, joten tyttö pysyisi ainakin näillä näkymin mukana kuvioissa. Albuksella ei ollut mitään Lindaa vastaan. Hänen mielestään tyttö sopi oikein hyvin isoveljensä paremmaksi puoliskoksi ja sitä kautta heidän perheeseensä. Linda oli mukavan rento mutta myös järkevä ja määrätietoinen. Jamesissa hän oli saanut aikaan oikein positiiviseen muutoksen. Hän oli onnistunut hiomaan pojan karkeimmat reunat siedettäviksi, mutta ei kuitenkaan kahlinnut toista tai säädellyt tämän valintoja millään lailla. Samanlaisen kumppanin kanssa Albus toivoi jakavansa elämänsä jonakin päivänä.

"Miten Lily voi?" Linda kysyi ja katsoi Albusta.
Poika pudisti päätään."En tiedä. Minusta hän näyttää huonolta. Mutta parantaja sanoi, että tila on vakaa ja että hänen pitäisi nyt vain levätä.
Harry nyökkäsi. "Selvisimme onneksi säikähdyksellä tällä kertaa."
"Juttelimme jo tulomatkalla Lunan kanssa. Hän sanoi, että selvää syytä kohtaukselle ei ole", Ginny sanoi. "Onneksi meillä on luotettava parantaja täälläkin päässä."
Albus nielaisi. "Louis sanoi, että hän oli vaikuttanut ihan normaalilta, istunut katsomossa ja kannustanut. Ja sitten vain yhtäkkiä kaatunut kyljelleen penkille."
Ginny katsoi Harrya tietäväisesti. "Liika stressi... Ja innostuminen."
Harry näytti tuskastuneelta. "Hänen olisi pitänyt ottaa rauhallisesti!"
"Kulta, me teimme valintamme ja päästimme hänet kouluun. Tiesimme kyllä riskit", Ginny sanoi ja silitti miehen käsivartta rauhoittelevasti.

Silloin oveen koputettiin.

"Se on varmaankin Luna", Ginny sanoi hymyillen. "Sisään vain!"

Mutta kun ovi avautui, sen takana ei seisonutkaan lumenvaalea parantajanoita, vaan mustatukkainen tyttö, joka tiirasi sisään huoneeseen hiukan aran oloisena. Hän näytti kuin ei itsekään aivan tietäisi, miksi oli saapunut paikalle. Potterit tuijottivat tulijaa hämmästyneinä. Albus jähmettyi kauhuissaan paikoilleen.

"Ööh... Hei..." tyttö tervehti hiljaa. "Anteeksi, että keskeytän, mutta..."

Silloin Ginnyn kasvot sulivat hymyyn, ja hän tervehti tyttöä lämpimästi: "Camilla, kultaseni! Onpa ihana nähdä sinua."
"Samoin, rouva Potter", Camilla hymyili kiitollisena. "Toivottavasti ette pahastu. Halusin tulla katsomaan, kuinka Lily voi."
"Ei haittaa lainkaan. Ei ollenkaan. Se on oikein huomaavaisesti tehty”, Ginny höpötti yllättyneenä. ”Tosin juuri nyt emme voi tehdä paljoakaan muuta kuin odottaa."

Albus ei edelleenkään kyennyt kuin tuijottamaan ovella seisovaa tyttöä lamaantuneena. Häneltä puuttui täysin kyky kommunikoida.

"Mitä sinulle kuuluu?" James kysyi.
"Kiitos kysymästä, ihan hyvää. Koulussa on kiirettä... Muuten kaikki on oikein hyvin", tyttö vastasi vilkaisemattakaan Albukseen.

Albus ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse. Hän ei voinut käsittää, miksi ja miten Camilla oli päätynyt Mungoon. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan viikkoon. Ja nyt tyttö tupsahti paikalle aivan kuin tyhjästä ja esitti hänen vanhemmilleen, että kaikki oli täysin normaalisti. Tilanteelle ei tuntunut olevan mitään rationaalista selitystä.

"Käy toki peremmälle", Harry sanoi ja veti tuolin vierelleen.
"Kiitos", Camilla nyökkäsi ja puikkelehti sulavasti huoneen lävitse. Hän istuutui tuolille Harryn ja asteen verran jäätyneen Albuksen väliin.

James rekisteröi pikkuveljensä oudon käytöksen. "Noh, velipoika. Mikäs sinua vaivaa ? Tyttöystävä tupsahtaa paikalle ja näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen."
Linda tuuppasi poikaystäväänsä ja kurtisti kulmiaan. "James! Älä viitsi."
Albus ravisti päätään kuin horroksesta heränneenä. "Joo, niin... Ei tässä mitään. Yllätyin vain vähän", hän sanoi ja vilkaisi Camillaa kaikkea muuta kuin ilahtunut ilme kasvoillaan. Tyttö vastasi hänen katseeseensa ärsyttävän tyynen rauhallisesti.

"Miksi sinä tulit?" Albus kysyi yrittäen pitää äänensä peruslukemilla. Nyt ei ollut oikea hetki kertoa muille heidän välirikostaan.
"Kuten sanoin; kuulin mitä Lilylle tapahtui ja halusin olla tukenasi. Teidän kaikkien tukena", Camilla vastasi ja antoi katseensa kiertää läpi Potterien perheen.
"Vai niin", Albus totesi hölmistyneenä. Hän ei ymmärtänyt enää yhtään mitään.

Harry selvitti kurkkuaan ja katsoi tyttöä. "Miten isäsi voi?"

Ja sitten Camilla selvitti isänsä ja muidenkin perheenjäsentensä kuulumiset lyhyesti. Hän puhui rennosti ja sujuvasti. Mistään hänen olemuksestaan ei olisi voinut päätellä, että jokin oli vialla. Hän oli täysin luonteva ja tilanteen tasalla. Albuksen olisi ollut jopa pakko hiukan ihailla toisen vakuuttavia näyttelijänlahjoja, ellei olisi ollut sillä hetkellä niin katkeroitunut.

Näytös kuitenkin keskeytyi, kun Lily alkoi yhtäkkiä vääntelehtiä sängyssään sen oloisena, että olisi tulossa tajuihinsa. Kaikki huoneessa olijat hiljenivät kuin napista painamalla ja kumartuivat sängyn ylle. Punahiuksinen tyttö mumisi ensin jonkin aikaa jotain, mistä ei saanut mitään selvää. Ginny puristi tyttärensä kättä ja tuijotti herkeämättä tämän kasvoja odottaen.

Sitten Lily viimein avasi silmänsä hitaasti. Hän joutui ensiksi siristelemään jonkin aikaa kirkkaiden kattovalojen loisteessa ennen kuin kykeni katsomaan ympärilleen.

"Mi-missä minä olen?"

"Sinä olet sairaalassa, kulta", Ginny sanoi pehmeällä äänellä, josta paistoi läpi helpottunut ilo.
Hetken päästä Lily tunnisti huoneessa olijat. "Äiti... Isä... Mitä te täällä teette?"
"Tulimme katsomaan sinua. Sinä menetit tajuntasi huispauskentällä, muistatko?" Harry kysyi ja istuutui alas sängyn laidalle myöskin huojentuneen näköisenä.
Lilyn otsa kurtistui. "Hämärästi... Muistan, että olin Louiksen kanssa katsomassa Hugon harjoituksia."
Harry nyökkäsi. "Ja jossain kohtaa pyörryit."
"Oliko sinulla huono olo ennen sitä, kulta? Muistatko yhtään?" Ginny kysyi.
Lily puisteli heikosti päätään. "Ei oikeastaan. Ehkä olin vähän väsynyt, mutta meillä on ollut aika paljon kokeita lähiaikoina..."
"Rakas, sinun ei pitäisi pingottaa liikaa."
"Säikäytit meidät aika huolella, pikkusisko", James sanoi. Hän seisoi isänsä takana kädet puuskassa.
"James, Linda..." Nyt Lily hoksasi muiden läsnäolon. Hänen katseensa siirtyi vanhemmasta isoveljestään nuorempaan, ja hän näytti aidosti hämmästyneeltä. "...Al ja Camilla... Te olette kaikki täällä... Miksi? Minähän vain pyörryin. Matami Loneline päästää minut varmasti jo pian pois."
"Emme me ole enää Tylypahkassa, Lily", Albus sanoi.
"Täh? Missä sitten?"
"Mungossa."

Väri pakeni Lilyn kasvoilta, kun veljen sanat hiipivät hänen tajuntaansa. "Ei..."
"Sinun sydämesi käy ylikierroksilla", Ginny puhui rauhallisesti ja silitti tytön tulipunaisia hiuksia.
Lily näytti hätääntyneeltä. "Mutta... pääsenhän minä pian takaisin kouluun, pääsenhän??"
Ginny vilkaisi aviomiestään, ja he vaihtoivat huolestuneen katseen. "Kuule, kulta... Sinun sydämesi ei ole oikein siinä kunnossa, että voisit nyt rehkiä. Sinun pitäisi levätä vähän aikaa."
"Ei! En tule kotiin kesken vuoden!" Lily voihkaisi, eikä tarvittu enää muuta, kun hän jo purskahti kyyneliin.
"Voi, rakas. Olen pahoillani", Ginny huokaisi ja yritti halata tyttöä, mutta tämä töytäisi hänet pois.
"Etkä ole! Te ette voi tehdä minulle näin. Ette voi pakottaa minua pois. Meillä on huomenna Victoiren esitelmä, jota ollaan valmisteltu koko kevät!"

Albus kurtisti kulmiaan ja vilkaisi Camillaa. Tyttö näytti aidosti surulliselta katsoessaan sängyssään itkua tuhertavaa Lilyä. Albus huokaisi hiljaa. Hän pystyi vain kuvittelemaan, kuinka pahalle pikkusiskosta tuntui. Hän oli jo joutunut jäämään niin paljosta paitsi terveytensä takia, päällimmäisenä vetelehtimään kotona koko neljännen vuoden samalla, kun muut kaverit kävivät koulua ja lähettelivät iloisia kortteja Tylyahon reissuilta. Ulkopuolinen ei voinut kuvitellakaan, kuinka hirveää se kaikki oli nuorelle tytölle.

"Lily, sinun täytyy nyt rauhoittua", Harry sanoi. "Me haluamme vain sinun parastasi, ja sinä tiedät sen."
"Minulle parasta on, että saan käydä koulua! Olen ollut niin onnellinen koko vuoden. Tulen hulluksi kotona. Ettekö ymmärrä?"
"Ymmärrämme me. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää oma tilanteesi. Kukaan ei tee tätä sinulle ilkeyttään."
"Me lupaamme tulla usein käymään. Ja nyt, kun mekään ei olla enää koulussa, voimme tehdä kaikkea kivaa yhdessä", Linda yritti piristää.
Mutta Lily vain sortui uudelleen lohduttomaan itkuun. Hän tiesi, ettei vastaan taisteleminen auttaisi, muuta tulevaisuus näytti sillä hetkellä niin synkältä. "Olisin mieluummin vaikka kuollut..." hän mumisi käsiensä lomasta.
"Älä ikinä sano noin", Ginny henkäisi.
"Mutta se on totta."
"Älä viitsi, Lily. Terveydellä ei voi leikkiä", Albus sanoi totiseen sävyyn.
"Kuulit veljeäsi. Olemme kiitollisia, että olet nyt siinä."
"Sinä olet taistelija, sisko. Ei sinua yksi reistaileva sydän nujerra.” Albus yritti rohkaista. ”Käyt vain vähän latailemassa siihen lisää sykettä kotipuolessa ja tulet sitten takaisin.”
Mutta Lilyn ilme oli synkeä, kun hän totesi: "Tiedät itsekin, ettei siihen enää paljon lisäsykettä latailla."

Albuksen vatsassa muljahti ikävästi, eikä hän sanonut enää mitään. Muiden huoneessa olijoiden ilmeet synkkenivät tytön sanojen myötä. Ginny näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä, mutta pidätteli urheasti ja kääntyi äänettömästi paijaamaan tyttärensä arvokkaita kutreja. Harry asetti kätensä vaimonsa olkapäälle.

Sitten Camilla aivan yllättäen kääntyi Albuksen puoleen ja katsoi häntä syvälle silmiin.
"Albus, voitaisiinko me vähän jutella?"
Albus hätkähti. Hän oli lähes unohtanut tytön läsnäolon. "To-toki."
 
Camilla soi hänelle pienen hymyn ja vinkkasi kohti huoneen ovea. Sitten tyttö nousi ja käveli edeltä ovelle. Hän mutisi hiljaiset pahoittelunsa muille huoneessa olijoille ennen kuin vetäytyi ulos käytävään. Albuksen ei auttanut kuin seurata perässä.

"Emme viivy kauaa", hän lupasi perheelleen.

Sitten ovi jo kolahti kiinni hänen selkänsä takana, ja hän tajusi seisovansa sairaalan valkealla käytävällä aivan kahdestaan mustahiuksisen tytön kanssa, joka tuijotti häntä omaan, ahdistavan intensiiviseen tapaansa.

Mutta enää ei onneksi tarvinnut näytellä.

"Mitä hittoa sinä täällä teet??" Albus sihahti ensi töikseen ja kohtasi tytön katseen. "Jos et sattunut huomaamaan, niin Lily on tosi sairas!"
Mutta Camillan tyyneys ei vieläkään järkkynyt. "Juuri siksi. En halunnut, että joudut olemaan yksin."
"En minä ole yksin. Siellä on koko meidän perhe."
"Hyvä on. Anteeksi..." Tyttö vilkaisi kenkiään ennen kuin jatkoi: "...Korjaan. Minä itse halusin tulla tukemaan sinua."
"Miksi muka??"

Nyt Camilla värähti ja piti pienen tauon, ennen kuin vastasi:
"Koska olin huolestunut sinusta."
"Olit vai?" Albus kysyi yllättyneenä.
Tyttö nyökkäsi. "Olin."
"Viime aikoina  et ole kyllä tuntunut paljon välittävän minun ajatuksistani."
"Ehkä siksi, että olen ollut vihainen."
Nyt pojan äänessä oli aitoa kiukkua: "No, jos kerran vihaat minua, niin minusta on vähän kummallista, että tulit tänne. Lily makaa tuolla, eikä ole tietoa, mitä hänelle tapahtuu. Minun pitäisi olla siellä hänen tukenaan, eikä seistä täällä riitelemässä sinun kanssasi."
"En minä halua riidellä, Albus."
"No mitä sitten?? Pyydän, että sanot sanottavasi äkkiä, että pääsen takaisin tuonne", Albus tiuskaisi ja oli jo puoliksi kääntymässä, kun tytön seuraavat sanat pysäyttivät hänet niille sijoilleen.

"Minulla on ikävä sinua", Camilla henkäisi puoliääneen, kuitenkin niin kovaa, että poika kuuli.
Albus kääntyi hitaasti tytön puoleen. "Mitä?"
Camilla tuijotti lattiaa ja puhui hiljaa: "Kuulit kyllä."
"Mutta... entä se riita?"
"Silti..."
Albus kurtisti kulmiaan ja tiputti kätensä ovenkahvalta, johon oli jo ehtinyt tarttua. "Mitä sinä yrität sanoa?"
Tyttö kohtasi pojan katseen. "Olin niin vihainen, ja olen edelleenkin. Sinä teit väärin, Albus. Todella väärin. Oli väärin käydä Artemiksen kimppuun, ja oli väärin, että valehtelit siitä minulle. Tarvitsin todellakin aikalisän, pitkän aikalisän. En halunnut olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

Albus nielaisi. Ei kuulostanut kovin hyvältä.

"...Mutta en voi sille mitään, että minulla on ikävä sinua. Inhoan riidellä kanssasi. Inhoan nähdä sinut surullisena”, Camilla henkäisi ja katsoi Albusta syvälle silmiin.
"Olet kyllä tuntunut viihtyvän ihan hyvin Flintin kanssa..."
Camilla näytti nolostuneelta. "Tietysti halusin tehdä sinut vähän mustasukkaiseksi."
"Halusit tehdä minut vähän mustasukkaiseksi? Oletko tosissasi??"
"Tiedän, että se oli ihan lapsellista... Ja Flint alkoi lopussa käydä aika ahdistavaksi."
"Ai millä tavalla??" Albuksen suonissa kuohahti, kun hän edes ajatteli kieroa luihuispoikaa viettelemässä Camillaa.
"Hän ehkä tavallaan ymmärsi vähän väärin.... Mutta en voi kyllä väittää, etten olisi ollut osasyyllinen siihen."
Nyt poika nosti äkkiä kätensä ilmaan. "Okei. Älä kerro. En halua kuulla."
Tyttö hymyili pienesti. "Flint on oikeasti välillä aika tyhmä."
"No, tuon kyllä halusin kuulla."
"Niin minä arvelinkin..."

Vitsi ei kuitenkaan naurattanut. He seisoivat hetken hiljaa ja tuijottivat toisiaan. Sitten Albus levitti käsiään.

"No? Mitäs nyt?"
Camilla veti syvään henkeä. "En tiedä. Mutta... en ainakaan halua enää riidellä."
"En minäkään", Albus totesi.
"Siksi minä tulin. Halusin sopia. En halunnut, että kannat liian suurta taakkaa yksinäsi."
"Tässä siunaantuikin aika paljon taakkaa kerrakseen..." Albus totesi synkkänä ja vilkaisi sairaalahuoneen ovea. Viime tuntien tapahtumat tuntuivat edelleen vain painajaisunelta.

"Voi Albus..."  Camilla huokaisi, ja yhtäkkiä hänen silmäkulmansa kostuivat. "Sinun siskosi. Lily."
"Tiedän."
"Minä... säikähdin, niin paljon."
Albus nyökkäsi kääntäen katseensa pois. Hän ei osannut sanoa enää mitään. Pelko pahimmasta, mitä hän oli yrittänyt kaikin voimin puskea mielestään, nousi nyt pintaan. Itku teki tuloaan.

Sitten äkkiarvaamatta hän veti värisevän tytön lähelleen ja puristi hänet tiukasti rintaansa vasten. Eikä Camilla vastustellut, vaan jäi siihen. Lämpö virtasi hitaasti pojan joka soluun samalla, kun hän veti tytön tuoksua sisäänsä.

"Voi, Albus..." Camilla toisti ja kiersi kätensä pojan kaulan ympärille ja painoi päänsä tämän olkapäätä vasten.
Albus niiskaisi. Hän silitti tytön sileitä hiuksia ja sulki silmänsä. "Eipä tälle mitään voi... Ja oli tämä ihan odotettavissakin. Kukaan ei vain suostunut uskomaan ennen kuin se sitten lopulta tapahtui."
"Olen niin pahoillani..."
"Niin minäkin."
"Paraneeko Lily?"

Hetken Albus joutui keräämään voimaa sanoihinsa ennen kuin kykeni sanomaan ne ääneen ensimmäistä kertaa:
"Ei. Hän tarvitsee uuden sydämen."

Siihen Camilla ei osannut vastata mitään. Hän vain puristi itseään tiukemmin poikaa vasten. He vajosivat syvälle loputtoman tuntuiseen hiljaisuuteen.

"Kiitos."
"Mistä?"
"Että tulit takaisin."

Albus ei osannut kertoa sanoin, kuinka paljon sillä hetkellä sai voimaa siitä, että tyttö oli siinä hänen sylissään. Hetkeksi suunnaton painolasti hartioilla tuntui kevenevän, kun lähellä oli joku, joka auttoi sitä kantamaan.

[Örkkineitinen]

Oohhhh!
Ne sopii, ne sopii!
Ihana luku!
Paitsi tietenki se, että Lily on tollasessa kunnossa!
En oikeen tiedä mitä pitäs kommentoida, mutta jään odottamaan jatkoa!

Örkkineitinen

[Örkkineitinen]

Joo, meinas tulla tuplakommentti, sama asia molemmissa, laietaanpa tää toinen pelkkää liipalaapaa.

Örkkineitinen

[Lasijoutsen]

Ihanaaihanaaihanaa!! Al ja Cam<333 Vihdoinkin he sopivat! Onneksi Camkin tajusi, että Flint on ääliö. Oli Camilta kilttiä tulla tapaamaan Lilyä. Ja voi ei, eihän Lily joudu jäämään koulusta pois?? Koska minä kyllä säälin häntä, jos joutuu. Tästä tuli nyt kyllä aika sekava ihkustuskommentti. Kiitos tästä luvusta!

Lasijoutsen

[maigaro]

Huh, toivottavasti Lily paranee. Ja toivottavasti hän pääsee takaisin Tylypahkaankin Kiva että Albus ja Camilla vihdoin sopivat riitansa.