Moikka moi!
Otaku: Kiitos kovin taas. Joo, ei tästä kliseistä tuu, sen voin luvata.
Älä menetä toivoasi Scorpiuksen suhteen, vaikka itsekin kyllä myönnän, että hän on aika mäntti...
Minimiant: Voi ei!!! Et käsitä, miten iloiseksi tulin nähdessäni, että olet taas täällä!
Kiitos kovin vaivautumisestasi, ja olen pahoillani, että oon tällaista syntiä mennyt tekemään Scorpin ja Domien suhteen D: sun ei auta muu kuin jäädä seuraamaan tapahtumia!
A/N: Tämä luku paikkaakin sitten viimekertaisen ainakin pituudellaan. Ehkä tämä on myös joku hyvittely-yritys, koska kirjoitukset alkaa nyt painaa niin napakasti päälle, että en osaa yhtään luvata, milloin seuraavan kerran saadaan jatkoa.
Vuorossa huispauspeli, joka on oma kestosuosikkini kirjoittaa, koska hahmojen tunteita on niin helppo kuvailla. Ja spoileria vähän, mutta tämän luvun lopussa tulee sellainen paljastus, jonka olen itse tiennyt syvällä sisimmässäni jo KKK:ta kirjoittaessani, mutta silloin se ei vain olisi sopinut kuvioon, joten totuus tulee ilmi vasta nyt....
P.S. Tuhat lukijaa rikki! Äää, kuolen onnesta!!
__________________________________________________
Yhdestoista lukuKäärmeet ja leijonatRohkelikon pukuhuoneessa vallitsi jännittynyt ilmapiiri, kun uudesta kokoonpanosta koostuva joukkue valmistautui ensimmäiseen huispausotteluunsa. Albus oli tyytyväinen pelaajiinsa, jotka olivat treenanneet tiukasti koko viikon. Kokeneemmat olivat tsempanneet uusia tulokkaita, jotka olivat harjoituksissa antaneet kaikkensa. Jokaisesta selvästi puhkui yhteinen tavoite voittaa kauden avauspeli ja lyödä luihuiset luudilta. Albus oli vähän yllättynyt siitä, kuinka kevyesti Scorpius tuntui ottavan matsin. Periaatteessa kyseessä oli kuitenkin pojan ensimmäinen peli, mutta hän ei silti tuntunut liiemmin jännittävän. Ainakaan päätellen hänen käytöksestään, sillä nytkin poika seisoskeli rennosti peilin edessä ja asetteli hiuksiaan aivan kuin sillä olisi jotain merkitystä.
Saatuaan kengät jalkaansa Albus nousi seisomaan ja rykäisi kiinnittääkseen joukkueensa huomion. Luutiaan kiillottavat punakaapuiset kääntyivät kaikki katsomaan häntä.
"Nyt se olisi sitten totuuden hetki käsillä. Me ollaan treenattu niin hyvin, että siitä ei pitäisi ainakaan olla kiinni", hän aloitti ja hymyili rohkaisevasti kokemattomille.
"Eka peli jännittää aina, ja se on ihan normaalia. Tärkeää olisi kuitenkin, ettette anna jännityksen hallita itseänne. Käykää rohkeasti palloon kiinni ja uskaltakaa hyökätä kohti vastustajaa! Siinä samalla myös opitte, eikä virheitä tarvitse pelätä. Parempi, että yritätte kuin jätätte kokeilematta. Ja muistakaa kommunikoida. Ollaan reiluja omalle joukkueelle, eikä hätiköidä. Antakaa käärmeiden tehdä ensimmäinen siirto ja hyökätkää sitten. Pidetään niitä vähän hämillään, eikö niin?"
Penkeillä istuskelevat pelaajat nyökkäilivät kapteeninsa sanoille hyväksyvästi. Jopa Scorpius oli syventynyt kuuntelemaan häntä. Sitten Albus päätti antaa kaikille vielä yksityiskohtaiset ohjeet niin kuin Jameskin oli aina tehnyt ennen matsia. Ensiksi hän kääntyi jahtaajiensa, Loula Tahitin ja uuden pojan Tom Waterhousen puoleen.
"Me tehdään niin kuin sovittiin. Tom pysyy vastustajan puolella, Loula pelaa keskikenttää ja minä hyökkään. Muista, Tom, ettet liian herkästi ajaudu meidän puolelle, ettei puolustus jää tyhjäksi. Me kyllä Loulan kanssa hoidetaan oma kenttämme."
"Homma selvä", Tom sanoi ja nosti peukalonsa pystyyn. Myös päivettynyt Loula virnisti itsevarmasti.
Sitten Albus kääntyi puhuttelemaan lyöjiään. Treenien ensimmäisestä päivästä lähtien Hugo oli käytännössä varastanut häneltä uuden lyöjän, Mark Douglasin, suojelukseensa ja koulinut pojasta omatoimisesti hyvin varteenotettavan lyöjänalun lyhyessä ajassa. Tästä syystä Albuksen luotto poikien tiiimityöhön oli vankka.
"Te tiedätte, mitä tehdä. Tärkeintä on, ettei kukaan pääse iskemään Gerdaa tai Scorpia. Meistä ei niinkään väliä", hän vitsaili ja heilautti kättään vähättelevästi.
"Joo, ilman etsijää on vähän hankala voittaa", Hugo naurahti. "Me hoidetaan!" hän vannoi, ja pojat läiskäisivät kätensä yhteen.
"Hyvä. Ja Gerda, sinun ainoa hommasi on pitää salot tyhjinä. Ei yhtäkään kaatoa sisään, ihan niin kuin treeneissä", hän tsemppasi kakkosluokkaista tyttöä, joka tärisi penkillä kuin haavanlehti.
"Kyllä sinä pystyt siihen, pikku G. Eka peli on aina eka, mutta kun se alkaa, niin et voi enää lopettaa", Loula kannusti ja katsoi pientä tyttöä isosiskomaisesti. Nuo kaksi olivat lähentyneet paljon harjoituksissa, ja Loula oli pyrkinyt auttamaan Gerdaa parhaansa mukaan.
Gerda vilkaisi Albusta pelokkaana ja vastasi ääni väristen. "O-okei..."
Albus katsoi tyttöä hivenen huolestuneena, mutta päätti olla kiusaamatta häntä enempää. Hän muisti kyllä oman ensimmäisen pelinsä, eikä jännitys todellakaan ollut hälvennyt ennen kuin Scorpius oli lopulta onnistunut nappaamaan ensimmäisen sieppinsä.
"Scorp, mitä mietit?" Albus kysyi platinahiuksiselta pojalta, joka istui penkillä mietteisiinsä vaipuneena.
Scorpius hätkähti ja kohensi ryhtiään. "Sitä, että pitäisi kai se sieppi ottaa kohta kiinni."
Albus virnisti. "Se kai se olisi vähän tarkoitus."
"Joo, ei siinä mitään. Kunhan vain sanot, että milloin. Eikös siihen ollut joku aikaraja?"
"No, huispauspokaalia ajatellen pitäisi tietenkin kerätä mahdollisimman paljon pisteitä, että jos nyt vaikka annat meidän ensin muutaman maalin tehdä. Ylipäätään kuitenkin tärkeintä olisi, että se sieppi olisi lopulta sinun eikä Flintin käsissä."
"Pyh. Ei huolta!" Scorpius tuhahti lähes loukkaantuneena.
Albus ja muut rohkelikot nauroivat. Scorpiuksen loputon itsevarmuus oli aina tuonut heidän peleihinsä tervetullutta rentoutta.
"No niin! Käydäänpä sitten rökittämässä ne käärmeet, jotta päästään päivälliselle!" Albus ilmoitti ja tarttui kiillotettuun Kaatoguru 13:nsa.
"ROHKELIKKO!" muut huudahtivat kuorossa ja nousivat ylös seuraten Albuksen esimerkkiä. Sitten he astelivat kapteeninsa johdolla ulos pukuhuoneesta ja kohtasivat mylvivän oppilasmeren, joka reunusti suurta, viheriöivää huispauskenttää.
"Ja sieltä saapuu Rohkelikon lyömätön joukkue!" puuskupuhpoika Felix Gringotter kiljui kovaäänisiin. "Tänä vuonna uuden kapteenin, legendaarisen Albus Potterin, johtama tiimi on kokenut mullistuksia syksyn aikana, kun entiseen kokoonpanoon Tahiti, Weasley, Malfoy on nyt liitetty uusi, voimakas jahtaaja Tom Waterhouse, härkäpäinen lyöjä Mark Douglas sekä nuori ja nopea pitäjä Gerda Icetower! Kuinka Potterin valinnat mätsäävät ja kuinka hänen tänään käy, kun vastassa on kuka muukaan kuin niin ikään uunituoren kapteenin, Artemis Flintin, luotsaama Luihuisen joukkue? Se nähdään aivan näillä näppäimillä, kun kiihkeä avauspeli vihelletään käyntiin!"
Albus asteli kentän keskelle ja kätteli Flintiä juro ilme kasvoillaan. Kumpikaan ei sanonut toisilleen mitään, mutta kahden teinipojan kasvoilta oli luettavissa, että tämä peli tulisi ratkaisemaan muutakin kuin ainoastaan kauden ensimmäisten alkueräpisteiden kohtalon.
Albus palasi takaisin joukkueensa luo ja taputti Scorpiusta toverillisesti olkapäälle. Häntä kiehtoi ajatus, että kaikesta lähipäivinä tapahtuneesta huolimatta tänään kaikki heidän välillään oli aivan kuten ennenkin — ja Flint oli heidän yhteinen vihollisensa.
"Jännittääkö?" Albus kysyi.
Mutta yksikin vilkaisu Scorpiuksen innosta kimaltaviin silmiin hänen puristaessaan omaa Tarkkuuslentäjäänsä käsissään valmiina hetkenä minä hyvänsä singahtamaan taivaalle kertoi vastauksen jo ennen kuin poika ehti edes avata suutaan.
"Vitsailetko? Tästä tulee
legendaarista!" etsijä henkäisi katsellessaan lumoutuneena täysinä pursuavia katsomoita.
Albus virnisti. Scorpiuksen puhdas innostus tuntui hälventävän hänen omaa hermostuneisuuttaan, joka oli viimeistään tässä vaiheessa nostanut päätään. Hän kumartui blondin puoleen ja osoitti virnistäen kohti henkilökunnan aitiota.
"Katsopas, keitä tuolla on."
Scorpius tähysi kulmat kurtussa Albuksen osoittamaan suuntaan. Kun hän lopulta äkkäsi, keitä Albus tarkoitti, hänen silmänsä suurenivat.
"Täh! Mitä hittoa?"
Henkilökunnan katsomotornissa, opettajien seassa, istuskeli joitakin tuntemattomia aikuisia noitia ja velhoja. Heidän joukossaan näkyivät myös hopeahiuksinen Draco Malfoy sekä pitkä Harry Potter (jotka kylläkin istuivat vastakkaisilla puolilla katsomoa varoen visusti ottamasta katsekontaktia toisiinsa). Poikansa hölmistyneen tuijotuksen huomattuaan Malfoy vanhempi nosti asiallisesti kättään tervehdykseksi ja nyökkäsi kannustavasti.
"Porukat saavat tulla katsomaan kauden avauspeliä", Albus selitti ja huiskutti kättään omalle isälleen, joka kohotti vastaukseksi peukalonsa ilmaan ja hymyili leveästi. Draco vilkaisi miehen touhua halveksivasti.
"Meidän isät ovat yleensä aina tulleet katsomaan", Albus jatkoi.
"Ahaa..." Scorpius sanoi silmin nähden ilahtuneena. "No, nyt minulla on ainakin tilaisuus näyttää isälle, että osaan jotain."
Albus hymyili. "Huvittavaa on se, että olet sanonut tuon joka syksy, eikä isäsi kyllä ole koskaan joutunut pettymään."
Scorpius röyhisti rintaansa ylpeänä.
"No miten on, Sieppi-Scorpius? Oletko valmis lentämään?" Albus kysyi ja asetti luutansa jalkojensa väliin, kun huispausopettaja matami Bell vihelsi pilliin.
Scorpiuksen silmissä leimahti. "Kysytkin vielä!" hän huudahti ja heitti innoissaan luutansa korkealle ilmaan. Sitten hän ponnisti ja hyppäsi napaten luudan kiinni ilmasta ja singahti suureleisesti lentoon ennen kuin ehti osua maahan.
Pojan kiitäessä kohti taivaankantta hänen huomiota kalasteleva sisääntulonsa aiheutti yleisössä melkoista hullaannusta. Eikä aikaakaan, kun Rohkelikkokatsomon suunnalta jo alkoikin kantautua tuttu kannustuslaulu, johon oli uudesta sanoituksesta päätellen tehty tarvittavia muutoksia.
Tää on Rohkelikon joukkue
Sen taidot vailla vertaa
Tuo kapteenimme jahtaaja
Se huiput kehnoista perkaa
Hän Kaatopotter tietenkin
Se kaikki syötöt nappaa
Ja parhain Sieppi-Scorpius
Ain luihuisetkin tappaa!"Laulavatko ne
meille?" Scorpius huusi häkeltyneenä ja heitteli samalla lentosuukkoja katsomon ihastuneelle tyttöparvelle.
Albus nauroi. "Kenelle muullekaan?"
Sitten hän kääntyi vilkaisemaan kohti Luihuisen katsomoa, jossa istui ainoa ihminen, jolle hän halusi lähettää lentosuukon. Kun Camilla huomasi hänet, hän huiskautti kättään ja suikisti huuliaan huomaamattomasti. Ei kuitenkaan niin huomaamattomasti, että ele olis jäänyt heidän kahden väliseksi, ja pian katsomon halki kiiri vihjaileva "
Uuu..." -huuto. Osa rohkelikoista heristi vitsaillen nyrkkiään luihuistytön suuntaan tai esitti kiroavansa hänet sauvallaan. Vielä vuosi sitten Albus olisi pelännyt tytön pakenevan paikalta, mutta nyt hän seurasi rennosti, kuinka Camilla nauroi ja näytteli kateellisille rohkelikoille keskisormeaan.
Jälleen kuului matami Bellin kimeä pillinvihellys, joka oli merkki siitä, että heidän oli asetuttava aloitusasemiinsa.
"Nyt sitä mennään!" Albus karjaisi joukkueelleen tuulen tuiverruksen ja oppilaiden melun yli. "Ja muistakaa: ei hätiköintiä!"
Loula ja Hugo sekä Tom Waterhouse ja Mark Douglas nyökkäsivät päättäväisesti. Gerda Icetower oli puolestaan valkoinen kuin lakana, eikä ilmeisesti saanut edes sanaa suustaan. Sillä hetkellä Albus toivoi enemmän kuin koko sydämestään, että tyttö kestäisi paineen alla. Huolimatta jännityksestään Albus päätti yrittää nauttia joka hetkestä. Hän sulki silmänsä ja imi itseensä ilmassa leijuvaa räjähdysherkkää voimaa. Ei ollut mitään parempaa kuin kauden avauspeli. Hän vilkaisi vielä kerran katsomossa istuvaa isäänsä hakien tältä kannustusta ennen kuin vaipui tuttuun transsitilaan, joka valtasi hänet aina, kun kaato viimein vapautettiin pelialueelle.
"JA SIITÄ SE LÄHTEE!” Felix Gringotter selosti, kun peli saatiin vihdoin käyntiin. ”Kaatoon kiinni hyökkää kukas muukaan kuin Potter, joka on selvästi tulessa näin avauspelin kunniaksi. Uskallanpa ennustaa, että on tulossa jännittävä, jännittävä ottelu! Nyt kaato Tahitilla, Rohkelikko hallitsee. Ryhmyt tuntuvat olevan entistä ärhäkempiä tänään, Luihuisella on täysi työ niiden kanssa..."
Kaato oli Loulalla, ja Albus koetti parhaansa mukaan pysyä tytön rinnalla, kun tämä kiisi määrätietoisesti kohti Luihuisen maalisalkoja. Sitten häntä häntä kohti yllättäen lennähti vastapuolen isokokoinen jahtaaja, joka tyrkkäsi tyttöä vihamielisesti kylkeen, minkä seurauksena Loula menetti kaadon hänelle. Albus oli kuitenkin ehtinyt aavistaa tilanteen ja oli salamannopeasti kääntynyt ympäri puolustamaan Rohkelikon kenttää. Hän tiesi, että Tom oli vähän matkan päässä odottamassa siltä varalta, jos hän sattuisi päästämään kaadon läpi. Mutta sellainen ei ollut Albuksella suunnitelmissa. Iso oli aina myös hidas, ja pian sukkela rohkelikkopoika oli jo tehnyt taitavan harhautusliikkeen ja napannut suojattomalta jättiläisluihuiselta kaadon itselleen.
Nahkainen, hieman nihkeä pallo tuntui kuin muovatulta hänen kainalonsa kuoppaan, kun hän kaartoi kentän halki ja suuntasi jälleen vastapuolen kolmea korkeaa maalisalkoa päin. Matkaa ei ollut enää paljoa, kun Albus tajusi, että pitäjä suojasi häneltä ainoat kaksi salkoa, joihin hänen olisi siitä kulmasta mahdollista upottaa. Samalla hän äkkäsi, että Loula oli lyöjän härnäämisestä huolimatta siirtynyt oivalliseen kohtaan juuri siten, että hänellä oli suora yhteys kolmanteen maalisalkoon. Pieni harmistuksen pistos vihlaisi Albusta, kun hän syötti kaadon Loulalle, sillä hän olisi halunnut itse tehdä kauden avausmaalin. Pitäjäparalla ei ollut mitään jakoja, kun Loula nappasi kaadon ja latasi sen salamannopeasti kohti vartioimatonta salkoa. Kuului tuttu kongin kumahdus, jonka myötä koko rohkelikkokatsomo räjähti villeihin suosionosoituksiin.
"Uskomatonta!!! Kun peliä on kulunut VAIN minuutti ja 36 sekuntia, LOULA TAHITI iskee Potterin hienosta syötöstä kaadon Luihuisen salkoon! Tilanne on kymmenen-nolla Rohkelikon hyväksi."
Albus liisi läiskäyttämään kätensä yhteen Loulan kanssa. "Niin sitä pitää!"
Peli jatkui, ja muutaman kuumottavan tilanteen jälkeen Albus oli onnistunut hoitamaan Rohkelikolle vielä kaksi maalia lisää. Luihuisen pakka tuntui olevan hiukan sekaisin, eivätkä uudet pelaajakiinnitykset oikein toimineet ongelmitta. Toisin kuin Rohkelikolla, jonka tuore lyöjäkaksikko pelasi kirkkaasti yhteen hiileen, vaikka he lensivät lähes alati vastakkasilla puolilla kenttää. Ilokseen Albus oli myös pistänyt merkille, että Gerdan jännitys oli heti alkumetreillä sekoittunut pelin huumaan, ja tyttö oli torjunut kaikki Luihuisen viisi hyökkäysyritystä ilmiömäisellä tarkkuudella. Tyttö tuntui olevan suorastaan tulessa, eikä Gringotter lakannut ylistämästä häpeilemättä tätä uutta lahjakkuutta. Scorpius puolestaan otti rennosti kentän yläosassa ja seuraili virne huulillaan vuoroin pelitilannetta, vuoroin kenttää etsivän näköisenä kiertelevää Flintiä.
"KÄÄRMEILLE KYYTIÄ!" rohkelikkokatsomo kiljui hurmioituneena. Luihuiset buuasivat, minkä kerkesivät, ja heittelivät roskia rohkelikkojen päälle.
Sitten vakaalta näyttänyt tilanne kääntyi hetkessä päälaelleen. Gerda oli napannut kaadon hyppysiinsä jälleen yhden ponnettoman upotusyrityksen jälkeen. Hän ehti juuri heittää pallon Tomille, joka lähti kuljettamaan sitä pois puolustusalueelta, kun Luihuisen lyöjät toisessa päädyssä kiinnittivät huomionsa tyttöön. Lyöjät olivat jollain lailla onnistuneet saamaan molemmat ryhmyt haltuunsa, ja nyt he laukaisivat ne kohti Rohkelikon puolta. Gerda näki, kuinka toinen ryhmy suuntautui kohti Hugoa, ja toinen tuli suoraan häntä kohti.
"MARK!" Gerda ehti kiljaista, mutta parinkymmenen jalan päässä oleva lyöjä ei ehtinyt apuun.
Gerda tuijotti pommin lailla sinkoavaa ryhmyä pakokauhun vallassa, eikä tajunnut väistää. Ryhmy paiskautui suoraan päin hänen kylkeään, ja tyttö suistui luudaltaan kuin nukke. Yleisö kohahti järkyttyneenä, kun tytön hervoton ruumis tömähti maahan ja luuta hänen perässään. Matami Bell vihelsi pelin poikki, ja huolestuneet rohkelikot lensivät hänen perässään maalisalkojen juureen tutkimaan tilannetta. Loula laskeutui polvilleen Gerdan elottoman vartalon viereen ja kosketti hänen huuliaan kevyesti. Sitten hän käänsi huolestuneen katseensa kohti Albusta.
"Hän on tajuton."
"Helvetti..." Albus manasi ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Mark katsoi kapteeniaan pettyneenä. "Sori, Al. Minä en ehtinyt siihen väliin..."
Albus pudisti päätään ja yritti koota itseään. "Äh. Et sinä olisi voinut tehdä mitään. Ne järjesti tuon ihan tahallaan."
"Eivät helvetti pärjää reilulla pelillä", Hugo sanoi synkkänä.
Sitten saapuivat rehtori McGarmiwa ja matami Loneline. Matami Loneline tutki Gerdan pikaisesti ja totesi, että tyttö toipuu, mutta hänet tulee lennättää pikimmiten sairaalasiipeen. Samalla hän esitti suoran mielipiteensä huispausta kohtaan ja paheksui sen väkivaltaisuutta. Lopulta hän sai tyttörukan loihdittua leijumaan ilmaan ja lähti varovaisesti kuljettamaan häntä kohti linnaa. Albus katsoi heidän jälkeensä huultaan purren ja kääntyi sitten matami Bellin puoleen. Hän ei ollut ennen joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen.
"Mitä tästä seuraa? Ne tekivät tuon tarkoituksella!"
"Minä tiedän, mutta pelkään pahoin, että he taitavat selvitä varoituksella", matami Bell vastasi itsekin harmistuneena.
"MITÄ?"
Matami Bell katsoi rohkelikkokapteenia vakavana, mutta tiukkana. "Kuulit oikein, herra Potter. Sääntörikkomusta ei tapahtunut, mutta vastapuolen pelaajan kriittinen vahingoittaminen ei saa toistua."
Albus avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta silloin Loula tarttui häntä olkapäästä. "Sori Al, mutta ei kannata. Yritetään nyt vain voittaa tämä peli", hän sanoi ja hymyili alakuloisesti.
Muu joukkue nyökytteli heidän ympärillään, eikä Albuksen auttanut muu kuin vetää syvään henkeä ja koota ajatuksensa kasaan.
Pidä pää kylmänä.
"Okei", hän aloitti huokaisten ja katsoi sitten joukkuettaan päättäväisenä. "Minä tulen puolustukseen, Loula ja Tom vastaavat hyökkäyksestä. Ja Scorp,
yritä löytää se sieppi mahdollisimman pian."
Scorpius nyökkäsi ja näytti ensimmäistä kertaa vakavalta. "Selvä pyy."
Albus huokaisi. Nyt ei ollut pokaalipisteillä enää merkitystä, kunhan he vain jotenkin onnistuisivat voittamaan. "No niin. Gerdan puolesta, käärmeille kyytiä!
"KÄÄRMEILLE KYYTIÄ!" pelaajat vastasivat pontevasti.
Ja niin he nousivat jälleen luudilleen ja ottivat vastaan Rohkelikon nyt erityisen voimakkaaksi muuttuneen kannustuksen. Oma tupa eli mukana pelaajien roihahtanutta raivoa. Myös Luihuinen oli käynyt ilmeisen tiukan neuvonpidon, ja nyt he kohosivat punaviittoja vastaan pelottomina. Flint irvisti Albukselle omahyväisesti, ja Albus joutui hillitsemään itsensä, ettei karannut pojan kurkkuun siltä lentämältä.
"Luihuiset selviävät likaisesta toimenpiteestään pelkällä varoituksella! Uskallanpa arvata, että leijonat ovat nyt hyvin vihaisia. Kuuletteko tuon karjunnan, käärmeet?" Gringotter valeli polttoainetta liekkeihin huudattamalla rohkelikkokatsomoa parhaansa mukaan.
Scorpius yritti silmäillä kenttää jo ennen kuin peli vihellettiin jatkuvaksi. Kultasieppi oli poikkeus siinä mielessä, ettei sen lentoa pysäytetty katkojen ajaksi, toisin kuin muiden pallojen. Myös hän oli suuttunut luihuisille, eikä häneltä tulisi herumaan tippaakaan armoa varsinkaan Flintiä kohtaan. Hän halusi kostaa syyttömän Gerdan puolesta. Paras kosto olisi löytää sieppi ja napata se suoraan pojan nenän edestä.
Joukkueet ottivat asemansa, ja peli päästettiin jatkumaan. Albus jättäytyi kotiosastolle, kun Loula sekä Tom lensivät vihaisina vihollisen puolelle. Loula saikin kaadon hyppysiinsä taklaamalla luihuisjahtaajan ikävästi ja jatkoi matkaansa maalisalolle. Hänen oli kuitenkin väistettävä ryhmyä ja päätti tottumuksestaan syöttää paremmalla alalla lentävälle Tomille.
"Tom!" hän huudahti ja syötti.
Tom oli vastassa nopeasti. Luihuinen kuitenkin vielä nopeammin, ja hetkessä kaato oli vihreäkaapuisten hallinnassa ja viiletti kiihtyvää vauhtia kohti maalisalkojen luona odottavaa Albusta. Albus ei ollut mikään pitäjä, eikä varsinkaan, kun hänellä ei ollut edes lupaa asettua pitäjän oikealle paikalle aivan maalisalkojen eteen. Kun taitava luihuisjahtaaja tuli, Albus näki selvästi, että hän yritti harhautusta, mutta koska hän ei osannut peilata tuttuja liikkeitä, hän syöksähti suojaamaan väärään suuntaan. Tilaisuuden avauduttua luihuinen hyökkäsi salamana.
"LUIHUINEN UPOTTAA ENSIMMÄISEN KAATONSA! Miltä tuntuu laukoa tyhjään salkoon? Kaipa pelaajan eliminoiminenkin on oma taktiikkansa", Gringotter julisti puolueellisesti ja sai rehtori McGarmiwalta palautteeksi tönäisyn kylkeensä.
Rohkelikkokatsomo buuasi raivoisasti. Luihuiset vain nauroivat ja ylistivät omia jahtaajiaan. Albus kirosi raskaasti ja vaihtoi Loulan kanssa epätoivoisen katseen.
"Tilanne on 30-10 edelleen Rohkelikon hyväksi. Ja ottelu jatkuu!"
Mutta tuuli ei kääntynyt Rohkelikon suuntaan, ja kymmenen minuutin kuluttua Albus oli kyllä onnistunut torjumaan muutaman kaadon, mutta auttamattoman alivoiman vuoksi kolme kaatoa oli silti onnistunut suhahtamaan hänen ohitseen, vaikka punakeltainen jahtaajakolmikko yritti kaikkensa. Luihuinen oli onnistunut kirimään johtoon naurettavan lyhyessä ajassa.
Viimeisimmän maalin jälkeen Flint liiteli voitonriemuinen virne kasvoillaan Albuksen lähelle, ja huusi: "Hei, Potter! Voitonjuhlat tänä iltana Luihuisen oleskeluhuoneessa, jos haluat tulla käymään!" Tätä seurasi räkäinen luihuispelaajien nauru.
"Turpa kiinni, Ruttukuono!" Albus ärähti ja puri hampaitaan yhteen. Sitten hän vilkaisi Scorpiusta, joka leijaili eksyneen näköisenä vähän matkan päässä.
"Hei, Scorp! Nyt alkaisi olla viimeiset hetket", hän huusi blondille pojalle. Samalla hän muistutti itselleen, että peli ei ollut vielä ratkennut ja hänellä oli onneksi loistava etsijä.
Scorpius katsoi Albusta ja heilautti kättään. Äkkiä epävarmuus näytti kadonneen hänen olemuksestaan ja nyt hänen kasvoillaan loisti keskittyneisyys. "Okei!"
Scorpius alkoi tosissaan etsiä sieppiä. Ehkä oli kyseessä onnekantamoinen, ehkä vain hänen asenteenmuutoksensa pakkotilanteen edessä, mutta hetken kuluttua, kun peli oli jälleen vihelletty käyntiin, Scorpiuksen tarkat silmät äkkäsivät kultaisen pallon piilottelemassa Luihuisen maalisakojen takana. Pojan ei tarvinnut kahdesti hieraista silmiään, kun hän jo singahti arvokkaan pallon perään. Hän unohti kaikki harhautusmenetelmät, eikä välittänyt edes siitä, että Flint tajusi heti, mitä hän tavoitteli. Hän ei päästäisi voiton avainta enää silmistään.
Flint lensi vimmattua kyytiä hänen kannoillaan, ja Scorpiuksen käsi oli ojennettuna kohti pahaa aavistamatonta kultasieppiä. Juuri, kun hän oli aivan siepin takana, se kuitenkin silmänräpäyksessä pyrähti karkuun.
Tästä alkoi vimmattu takaa-ajo, joka kiersi läpi huispauskentän ja yli värikkään, innoissaan mylvivän katsomon. Scorpius ei kuullut enää raivokkaita Sieppi-Scorpius-kannustushuutoja, ei Gringotterin selostusta, eikä mitään muutakaan paitsi tuulen ulinan korvissaan. Sieppi oli vain parin jalan päässä. Yllättäen Flint nousi hänen rinnalleen ja kurotti myös kätensä kohti kultapalloa. Scorpius olisi halunnut taklata hänet, mutta pelkäsi niin kovassa vauhdissa menettävänsä luutansa hallinnan. Henkilökunnan katsomotornin kankainbpäällystetty seinä lähestyi vääjäämättä.
Albuksen, kuten kaikkien muidenkin, huomio oli kiinnittynyt siepistä taistelevaan kaksikkoon. Enää merkitsisi vain se, kumpi siepin nappaisi, koska se ratkaisisi pelin. Sydän jyskyttäen hän seurasi rinta rinnan kohti katsomotornia viilettävää punaista ja vihreää kaapua. Siepillä ei ilmeisesti ollut aikomustakaan kääntyä. Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Flint menetti luutansa hallinnan ja joutui kaartamaan sivuun tasapainottaakseen itsensä. Mitään ilmeistä syytä virheelle ei näkynyt. Albus kurtisti kulmiaan. Samaan aikaan Scorpius vapautui Flintin kuumotuksesta ja nappasi siepin helposti juuri ennen kuin tömähti vasten katsomon seinää. Haavoittumaton poika nosti nyrkkinsä ilmaan voitonriemuisesti ja otti vastaan yleisön jättimäiset suosionosoitukset. Matami Bell vihelsi pilliin pelin päättymisen merkiksi.
"Aivan
käsittämättömän tiukan taiston kultasiepistä voittaa SCORPIUS MALFOY, joka Artemis Flintin ohjausvirheen ansiosta onnistuu iskemään kiinni sieppiin! Suorituksellaan Malfoy tienaa joukkueelleen 150 pistettä, ja näin ollen tuloksella 180-40 ROHKELIKKO VOITTAA OTTELUN! Keltanokka-kapteeni Albus Potter
todellakin lunasti odotukset tänään luotsaamalla joukkueensa voittoon alivoimasta huolimatta! Kuinkas nyt suu pannaan, luikertelijat?" Gringotter selosti kovaäänisiin sylki roiskuen ja tuuletti samalla raivokkaasti.
Scorpius sai vastaansa punakaapujen vyöryn, kun koko joukkue syöksyi yhtä aikaa halaamaan häntä. Hugo intoutui jopa muiskauttamaan suudelman blondin pojan huulille, johon toinen tietenkin vastasi antaumuksellisesti, mikä sai naispuolisessa yleisössä aikaan entistä enemmän kiljuntaa. Albus villitsi yleisöä Rohkelikon kannustuslauluun, ja pian tuttu melodia raikasi kaanonina katsomon halki, kun moni Puuskupuh ja Korpinkynsi liittyi mukaan.
Loula kapsahti Albuksen kaulaan kehuen hänen kapteenintaitojaan. Korpinkynnen puolella ottelua seuranneet Will, Dominique, Rose ja Sierra olivat nousseet seisomaan ja osoittivat villisti suosiotaan ystävilleen. Myös henkilökunnan aitiossa Harry ja Draco taputtivat vimmatusti käsiään yhteen, ja molempien kasvoilla näkyi ylpeä hymy. Harry jopa huuteli pojalleen Kaatopotter-kannutushuutoja (ansaiten Dracolta paheksuvia katseita), ja Albus vastasi isälleen onnellisella hymyllä. Leijonajulisteet ja punakeltaiset huivit liehuivat helpottuneesti erityisen tiukan ottelun päätteeksi.
Vielä ennen kuin pelaajat alkoivat valua takaisin pukukoppeihin Albus ei voinut vastustaa kiusausta valella suolaa Artemis Flintin haavoihin. Kun luihuiskapteeni oli laahustamassa kohti pukukoppeja, Albus vislasi kiinnittäen tämän huomion.
"Hei, Ruttukuono! Juhlat tänään Rohkelikon oleskeluhuoneessa, jos vaikka pääset käväisemään!"
Flint kuunteli Albuksen herjanheiton välinpitämätön ilme kasvoillaan ja haistatti sitten pojalle lohikäärmeen paskat. Albus poistui naureskellen pukuhuoneeseen oman joukkueensa perässä. Tänään edes Flint ei voisi pilata hänen hyvää fiilistään.
Pukuhuoneen ilma oli kostea ja siellä haisi hiki, mutta tunnelma oli katossa. Scorpius oli - kuten yleensä - päivän sankari, ja hän vastaanotti koko ajan joukkuetovereidensa kehuja. Poika istuskeli rempseästi ilman paitaa pukuhuoneen keskellä ja kertoili kehuskelevaan tapaansa, kuinka Flintin pokka ei ollut pitänyt kaksintaistelun tiukentuessa. Albuksella ei ollut sinänsä mitään Flintin parjaamista vastaan, mutta hänen oli silti pakko saada kysyä jotain ystävältään. Pelin ratkaisuhetkessä oli nimittäin yksi asia, joka oli jäänyt vaivaamaan hänen mieltään.
"Hei, jengi! Hieno peli. Tiesin, että tämä homma klikkaa, kunhan vain päästään kunnolla vauhtiin", Albus kehui joukkuettaan.
"Kiitos itsellesi vain! Me oltaisiin muuten oltu ihan hajalla sen Gerdan jälkeen", Tom kiitteli, ja muut mumisivat myöntävästi.
Albus virnisti. "Ehkä me autettiin toinen toisiamme. Äskeinen ainakin todisti koko koululle, ja erityisesti käärmeille, että me pystytään mihin vaan! Mutta hei Scorp, minulla olisi sinulle vähän asiaa..."
Scorpius katsoi häntä yllättyneenä, mutta sanoi vain: "Tietysti. Haluat tietenkin kiittää päivän pelastajaa aivan yksityisesti!"
Albus naurahti viittoilllen kohti suihkua ja nykäisi omankin paitansa pois. Scorpius nousi ylös ja heitti arkailematta housunsa menemään. Loula oli jo vuosien saatossa tottunut tähän toimintaan, koska jostain syystä Tylypahka ei ollut jaksanut kustantaa tytöille ja pojille omia pukuhuoneita. Häntä ei enää edes ahdistanut se, että Scorpius unohti yleensä aina jotain 'todella tärkeää' suihkuun silloin, kun oli hänen suihkuvuoronsa. Nyt Scorpius kietaisi valkoisen pyyhkeen boksereidensa päälle ja siirtyi Albuksen kanssa suihkuhuoneen puolelle.
"Aika hieno se sieppitaistelu", Albus myönsi, kun lämmin vesi valui kostuttaen hänen nihkeää ihoaan.
"Sieppi-Scorpius ei tuota pettymystä. Ja noh, ihan vaikuttavaahan se tilapäinen Kaatopotterin pitäjän tuuraaminenkin oli."
"Hah! Oli vähän hankaluuksia hyökkäysten peilaamisessa, koska kyllä tasan tiedän, miten Richardson laukoo, mutta edestäpäin oli välillä vaikea saada oikeaa tuntumaa."
"Uskon. Totta puhuen itselläkin kävi siinä lopussa
ihan ohuesti mielessä, että entä jos Flint ei pysähdykään ja me molemmat rysäytetään katsomosta läpi", Scorpius tunnusti tarkastellessaan vasemman kätensä lihaksiaan kriittisenä.
Albus naurahti ja selvitti kurkkuaan. "Siitä puheen ollen... Eikö siinä Flintin mokassa ollut sinusta mitään outoa?"
Scorpius kohautti olkapäitään. "Kaitpa se ei vain kestänyt sitä painetta."
"Minusta se ei näyttänyt siltä. Flint ei tee tuollaisia virheitä - ihan mitenkään häntä sen suuremmin kehumatta. Minusta se vain näytti enemmänkin siltä, että hän olisi tehnyt sen tahallaan..."
Scorpius keskeytti kainaloidensa saippuoimisen ja katsoi Albusta kulmat kurtussa. "Mitä tarkoitat?"
Albus huokaisi. "Scorp, vihaan sanoa tätä, mutta puhuiko Flint sinulle, että antaisi sinun voittaa?"
Scorpiuksen silmissä leimahti, ja hän katsoi Albusta lähes järkyttyneenä. "Mitä sinä oikein sekoilet? Miksi hän niin sanoisi? Ja miksi edes suostuisin sellaiseen, jos hän nyt jostain syystä olisikin niin ehdottanut? Totta puhuen, minä en kohta enää jaksa tuota sinun ärsyttävää pelleilyäsi. Enkä jaksa tätä älytöntä spekulointia, joka on yhtäkkiä alkanut nyt, kun olen päässyt maagisesti puheväleihin Flintin kanssa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, ja vaikka sinä et nyt ilmeisesti voikaan uskoa, että Flint ei
ehkä jaksa koko aikaa punoa jotain salajuonia meitä varten, niin pikku vinkkinä kuitenkin kannattaa lopettaa tuo vahtaaminen." Scorpius tuhahti ja tarttui suihkuun huuhtoen itsensä nopeasti. Sitten hän vetäisi pyyhkeen ympärilleen ja poistui pukuhuoneen puolelle pamauttaen oven kiinni mennessään.
Albus huokaisi turhautuneena ja rapsutti niskaansa. Hän oli nähnyt tilanteen omin silmin ja oli aivan satavarma, että Flint oli luopunut siepistä tahallaan. Mutta jos hän ei ollut kerran sopinut asiasta Scorpiuksen kanssa, niin mitä luihuinen oikein tavoitteli? Miksi hän antaisi Albuksen joukkueen voittaa tärkeän matsin? Ei ainakaan hyvää hyvyyttään. Mikä oli niin tärkeää, että Flint oli valmis lahjoittamaan ilmaisia pisteitä pahimmalle viholliselleen?
Illalla Rohkelikon tuvassa järjestettiin pienimuotoiset juhlat. Tai pienimuotoinen oli ehkä pikemminkin vain nimen edessä vähättelevästi käytetty adjektiivi, sillä siitä huolimatta, että oli maanantai, kauden ensimmäisen pelin lopputulosta saapuivat juhlistamaan rohkelikkojen lisäksi puuskupuhit ja korpinkynnet. Muutama tunti päivällisen jälkeen oleskeluhuone oli täyttynyt eri puolilla omissa pikku ryhmissään pyörivistä oppilaista, ja uusia tuoleja taiottiin, minkä ehdittiin. Leijonatuvan kannutuslaulut raikasivat tuon tuosta välillä yltyen äänekkääksi yhteislauluksi.
Albus ja Scorpius, jotka oli kruunattu illan kiistattomiksi tähdiksi, paistattelivat huomion keskipisteinä punaisilla samettipäällysteisillä sohvilla takan edessä. Camilla istui Albuksen kainalossa, ja myös Will ja Rose sekä Sierra istuskelivat heidän seurassaan. Dominique oli ilmoittanut päivällisellä, että saapuisi juhliin jostain syystä vasta vähän myöhemmin.
"Ei meillä ole
koskaan mitään tällaista", Sierra päivitteli katsellessaan innostuneena ympärilleen täpötäydessä oleskeluhuoneessa.
"Se Beauxbatons kuulostaa aika tylsältä paikalta. Ehkä sinun pitää jäädä tänne meidän luo, katti!" Scorpius vinkkaili.
"Joo, ai että sinä saisit mirritellä minua päivästä toiseen?" Sierra naurahti.
"Kukapa ei haluaisi yhtä kisumirriä päiviensä ratoksi?" Scorpius nälvi ja kurottautui pörröttämään bruneten hiuspehkoa.
Sierra läpsäisi pojan käden pois ja esitti sähisevänsä.
Albus ja Camilla vilkaisivat vaivihkaa toisiaan. Scorpius ja Sierra olivat kehittäneet jonkin oman kissaläpän yhdellä loitsutunnilla, eivätkä näyttäneet saavan siitä tarpeekseensa.
"Hei, jengi! Mitäs teille?" kuului yllättäen pirteä tervehdys heidän takaansa.
Loula hypähti sohvaryhmän selkänojan ylitse ja istahti Scorpiuksen viereen.
Scorpius levitti käsiään ymmällään. "Minkä minä tälle enää voin? Näitä naisia vain satelee syliin, eikä edes tarvitse tehdä mitään."
Loula tuhahti. "Pidä näppisi erossa minun hienosta hipiästäni, Malfoy, tai saatat saada ensi treeneissä ryhmystä!" hän uhkasi. Sitten hän kääntyi katsomaan Albusta. "Mutta siis vakavasti ottaen tulin juttelemaan vielä Gerdasta. Harmittaa niin paljon..."
Pelin jälkeen koko Rohkelikon joukkue oli yhteistuumin marssinut suoraan sairaalasiipeen tarkistamaan Gerdan voinnin. Pikkupitäjä oli onneksi jo ollut hereillä ja voinut ihan hyvin lukuun ottamatta pahaa aivotärähdystä ja paria murtunutta kylkiluuta. Hän oli ollut innoissaan voitosta, mutta oli kielloista huolimatta väittänyt tuottaneensa Albukselle pettymyksen. Albus oli yrittänyt kannustaa tyttöä unohtamaan tapahtuneen, ja he olivat yhdessä keksineet muutaman uuden hakkumanimen luihuisen pelaajille.
"Sanopa muuta", Albus huokaisi. "Ja vielä, kun hän otti sen jotenkin niin raskaasti.
"Olisin minäkin ottanut, jos olisi ollut oma eka peli."
"No, siitä se reipastuu ja ensi pelissä takuulla rökittää luihuisia vain entistä kovemmalla himolla. Kosto se on paras kannustin, sanon ma!" Scorpius uhosi.
Silloin muotokuva-aukon suunnalta alkoi kuulua mekkalaa, joka kiinnitti oleskeluhuoneessa ilakoivan juhlakansan huomion. Kohta keskelle oleskeluhuonetta saapasteli joukko vihreäsolmioisia poikia vailla hiukkastakaan vaateliaisuutta. Porukka näytti koostuvan pitkälti Luihuisen huipausjoukkueesta. Käärmepoikien joukon johtajana oli tietenkin kuka muukaan kuin Artemis Flint, jonka kasvoilla oli ylimielinen virne. Albuksen nähdessään hän kohotti kulmaansa haastavasti.
Luihuisjengin kintereillä roikkui lievästi ärsyyntyneen näköinen Tom Waterhouse sekä hänen pisamanaamainen kaverinsa Sean Armfelt. Tom loi Albukselle pahoittelevan katseen.
"Sori, me yritettiin estää, mutta näemmä näillä idiooteilla ei ole käytöstapoja", hän valitti ja tyrkkäsi vieressään seisovaa luihuispoikaa, joka yritti hivuttautua hänen ohitseen.
"Sanoisinko, että pikemminkin
teillä ei näytä olevan käsitystä käytöstavoista", Flint totesi maireaan, viipyilevään sävyyn. "Mehän olemme suorastaan kutsuvieraita, jos vain rakas kapteeninne sattuisi muistamaan."
"Ei soita kelloa", Albus murisi, muttei vaivautunut nousemaan sohvaltaan. Hän tunsi Camillan puristavan käsivarttaan varoittavasti.
"No, se ei yllätä. Reilun pelin hengessä halusimme vain tulla toivottamaan onnea voitokkaalle joukkueelle ja tietenkin nauttimaan
hyvästä seurasta. Tarkoituksenamme ei
tietenkään ole tungetella pikku pitoihinne, mutta aivan kuin olisin kuullut Albus Potterin itsensä kutsuneen meidät juhlimaan voittoanne tänä iltana Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Se taisi olla juuri sen jälkeen, kun Scorpius oli ilmiömäisesti napannut sieppinsä. No, miten on, alkaako jo muisti virkistymään, vai onko tullut nautittua liikaa Hönö-Punulta varastettua sherryä?"
Se riitti Albukselle. "Haista paska!"
Samassa rohkelikko ponkaisi ylös ja oli karkaamassa luihuispojan kimppuun, mutta napakka riuhtaisu käsivarressa esti häntä. Hän pyörähti vihaisena ympäri ja kohtasi Camillan vakavat silmät. Tyttö puristi hänen käsivarttaan kaksin käsin, ja Albus tunsi terävien kynsien painuvan ihoonsa.
"Mitä sinä teet?!" hän sihahti raivoissaan.
Vähän matkan päässä seisova Flint laittoi kätensä puuskaan peitellen hienoista yllättyneisyyttään omahyväisellä hymyllä.
"Et VARMASTI ala tapella", Camilla vastasi tiukkana, ja hänen jäiset silmänsä kipinöivät, kun hän tuijotti Albusta herkeämättä.
"Mutta nuo paskat tulivat
kuokkimaan!" Albus ei voinut käsittää, miksi tyttö suojeli Flintiä.
Mutta Camilla pysyi järkähtämättömänä. "Itsepähän menit rehentelemään! Olisit pysynyt kerrankin hiljaa."
Albus tuijotti tyttöystäväänsä tyrmistyneenä.
"Mitä nyt? Eikö tyttöystävä päästä?" Flint naljaili tajuttuaan, ettei tappelua ollutkaan tulossa.
Nyt Camilla sinkosi kohtalokkaan katseensa luihuispoikaan, joka hiljeni saman tien. "Ja sinä et todellakaan jatka tuolla linjalla."
Sitten hän irrotti otteensa Albuksen kädestä ja jatkoi paasaamistaan. "Lopettakaa tuo pelleily ja näyttäkää kerrankin, että pystytte käyttäytymään niin kuin aikuiset. Ja jos te nyt välttämättä haluatte jäädä tänne, mitä kyllä ihmettelen suuresti, niin fine. Saattepa sitten kestää toisianne. Ihan sama minulle, mutta te ette sitten todellakaan haasta riitaa edes puolella sanalla, onko selvä?" hän teroitti ja osoitti tupatovereitaan ankarana.
Kaikki seurasivat tilannetta henkeään pidätellen. Flint vilkaisi kulmiensa alta tummahiuksista luihuistyttöä, joka oli selvästi valmiina antamaan heille lähtöpassit saman tien, jos hänelle vastattaisiin pikkuisenkin väärään sävyyn. Olisi kuitenkin noloa luikkia karkuun häntä koipien välissä kaiken uhoamisen jälkeen. Flint puri huultaan ja tyytyi nyökkäämään lyhyesti. Muutkin luihuiset hänen ympärillään nyökkäilivät hyväksyvästi.
Camilla nakkeli niskojaan tyytyväisenä, ja tarttui lasiinsa. "Hyvä", hän totesi ja istahti takaisin sohvalle, kuin mitään välikohtausta ei missään vaiheessa olisi käytykään.
Moni loi tyrmistyneen kunnioittavia katseita viileän luihuistytön suuntaan. Alakynteen jäänyt kyräilevä luihuisjoukkue siirtyi hitaasti valloittamaan yhtä oleskeluhuoneen nurkkausta. Albus istui alas ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan turhautuneena. Pikkuhiljaa kummastunut porukka alkoi hajaantua jälleen ympäri huonetta, ja juhlat jatkuivat -joskaan nyt eivät enää aivan niin rennoissa merkeissä.
Rose oli juuri ehtinyt ihmetellä ääneen, missä Dominique oikein mahtoi kuhnalla, kun vaalea tyttö ilmestyi oviaukolle. Hänen puolikosteat hiuksensa oli letitetty pitkälle palmikolle, joka ylsi melkein lantiolle asti, eikä hän ollut vaivautunut (itselleen hyvin epätyypilliesti) edes meikkaamaan.
"Hitto, en muistanut enää teidän tunnussanaa tai sitten se oli jo vaihtunut viime kerrasta, niin siksi jouduin odottamaan varmaan vartin tuolla pihalla ja kuuntelemaan Lihavan Leidin laulamista, jos sitä nyt voi siksi edes kutsua", Dominique valitti ensi sanoikseen.
"Missäs sinulla kesti?" Will kysyi.
"Lähetin yhden pöllön ja kävin suihkussa. Missasinko jotain?"
Will kohautti olkiaan. "Vain nuo", hän sanoi ja osoitti kohti luihuisrykelmää.
Dominique katsahti Willin osoittamaan suuntaan ja kohotti kulmiaan yllättyneenä. "Just. Ihmeiden aika ei ilmeisesti ole ohi. No, kai se on tapansa ärsyttää tuokin."
"Arvaatteko mitä?" tyttö kysyi salaliittomaisesti istuttuaan alas. Muut, todennäköisesti myös Scorpius, pistivät merkille, että hän valitsi paikkansa mahdollisimman pitkän etäisyyden päästä platinapojasta.
"No?"
"Jotain legendaarista... McGarmiwa ja Firenze
pussailivat kolmosaulassa!" tyttö paljasti.
Scorpiuksen silmät suurenivat innostuksesta. "Mitä?!"
Dominique nyökytti kiivaasti. "Ihan äsken! Ne on varmaan vielä siellä!"
"Ei helvetti!" Will tyrskähti.
Scorpius oli hetkessä jaloillaan, samoin kuin Sierra, Will, Rose ja Albus hänen perässään.
"MINNIE PUSSAILEE FIRENZEÄ KOLMOSAULASSA!" Scorpius kailotti suureen ääneen ennen kuin panui viivana muotokuva-aukolle.
Scorpiuksen kuulutuksen myötä oleskeluhuoneessa puhkesi järjetön säpinä, ja suurin osa kiiruhti pää kolmantena jalkana Scorpiuksen ja muiden vanavedessä todistamaan legendaarista näkyä.
Albuskin oli aikeissa harppoa ystäviensä perään, mutta Dominique ehti estämään häntä jalallaan. Albus katsahti tyttöä ihmeissään.
Dominique virnisti Albuksen viattomuudelle. "Ja itse Dumbledore on noussut kuolleista. Mitä sinä oikein luulit?"
Albus tuhahti huvittuneena ja istuutui takaisin alas päätään pudistellen. "Aika kätevä tapa tyhjentää oleskeluhuone, etten sanoisi."
Dominique hymyili merkitsevästi. "Tai paremminkin poistaa Scorpius Malfoy lähettyviltä."
Myös paikoilleen jäänyt Camilla kumartui nyt Albusta kohti. "Selvä homma, minäpä jätänkin teidät kaksi juttelemaan rauhassa. Vaikket siitä pidäkään, niin taidan silti mennä moikkaamaan tupakavereitani", hän totesi ja pussasi Albusta poskelle.
Albus mutristi suutaan, mutta näki tyttöystävänsä ilmeestä, että olisi parempi pysyä hiljaa. "Okei."
Camilla hymyili ja nousi ylös. Sitten hän siirtyi huoneen toiselle puolelle, jossa luihuispojat yhä hengailivat, ja istuutui heidän seuraansa. He eivät ilmeisesti olleet pätkääkään kiinnostuneita Tylypahkan rehtorin salasuhteesta -tai sitten he eivät vain halunneet näyttää sitä rohkelikoille.
Dominique onnitteli Albusta pelin voitosta ja pahoitteli, ettei ollut tullut juhliin aiemmin.
"Äh", Albus huitaisi kädellään ilmaa, "ehkä minä ymmärrän, ettei sinua kiinnosta kauheasti viettää aikaa Scorpin kanssa."
"No, ei kyllä sitten yhtään. Tuntuu kuin en enää edes tuntisi häntä."
"Välillä ihan sama vika", Albus tunnusti, "varsinkin nyt, kun hän on alkanut hengaamaan Ruttukuonon kanssa. Olen sitä paitsi aika varma, että se antoi Scorpiuksen voittaa tänään tahallaan."
Dominiquen silmät suurenivat. "Oikeastiko? En olisi uskonut, että ymmärrän mitään huispauksesta, mutta nyt kun sanoit tuon, niin oikeasti huomasin saman itsekin! Ei hän vahingossa kääntänyt luutaansa pois, eihän?"
"Ei... Jotain mätää siinä on, mutta kun kysyin Scorpilta, niin se vaan suuttui."
"Ihan outoa toimintaa jopa Flintiltä. Mutta siis, mitä minun piti sanoa oli, että toivottavasti et luule, että jotenkin välttelisin sinua tai Williä. Haluan vain ottaa nyt vähän etäisyyttä Scorpiin."
"Joo, no ei mitään hätää. Ja onhan sinulla näemmä keinot karkottaa Scorp lähettyviltä tarpeen vaatiessa", Albus sanoi naurahtaen.
"Totta. Edes jotain hyvää siinäkin, että se blondi on niin yksinkertainen", Dominique hymähti.
Sitten tytön katse kiinnittyi juuri oleskeluhuoneeseen palanneeseen lyhyeen, punatukkaiseen poikaan.
"Hei, Louis on tuolla! En ole nähnyt häntä moneen päivään. Sori, Al, minun on pakko mennä jututtamaan pikkuveljeä. On ollut kumminkin taas pahanteossa", hän sanoi ja nousi ylös.
"Joo, ei mitään. Kiitos illan piristyksestä!" Albus huikkasi viitaten tytön opettajatempaukseen.
Kieltämättä oli kyllä hykerryttävä ajatus, että Minerva McGarmiwa vaihtaisi kuumia suudelmia kentaurin kanssa, joten tytön huumorintajua ei ainakaan käynyt syyttäminen. Naureskellen mielikuvalleen Albus kaatoi lasiinsa hiukan lisää professori Punurmion huoneesta kähvellettyä sherryä.
Puolen tunnin päästä Albus istui vieläkin samaisella sohvalla itsekseen. Dominique, tai kukaan muukaan ei ollut liittynyt takaisin hänen seuraansa, eikä Albusta kiinnostanut pynttäytyä kenenkään muunkaan joukkoon. Hän keskittyi seuraamaan synkeänä, kuinka hänen tyttöystävänsä istuskeli edelleen luihuisjengin jatkona ja jutteli Artemis Flintin kanssa kepeään sävyyn, aivan kuin tilanteessa ei olisi mitään ihmeelistä. Kyllä Albus sisäisesti tiedosti, että Camilla varmasti jutteli Flintin kanssa harva se päivä Luihuisen oleskeluhuoneessa, mutta se oli eri asia, kun hänen ei tarvinnut olla näkemässä sitä. Nyt hänen teki joka toinen hetki mieli rynnätä kaksikon väliin ja vetää Flintiä turpiin niin, että hampaat vain lentelisivät. Hän ei osannut kuvitella sitä tyydytyksen määrään, minkä kyseinen teko hänelle tuottaisi. Camilla oli kuitenkin tehnyt kantansa raivostuttavan selväksi, ja ajatus vihaisesta tyttöystävästä ei kiehtonut rohkelikkopoikaa.
Silloin hän tunsi jonkun istahtavan viereensä. Albus katsahti sivulleen ja hymyili nähdessään Loulan vierellään.
"Moi, taas."
"Moi. Olet tainnut hukata kaikki ihailijat."
"Joo", Albus naurahti kepeästi. "Scorp ja Sierra ja Will ja muut sekosivat McGamiwan ja Firenzen olemattomasta nuoleskelusta ja hävisivät jonnekin. Tai sitten vain yksinkertaisesti olen tylsää seuraa."
"Sitä en usko. Sinua vain taitaa ärsyttää nuo luihuiset aika urakalla?"
"Ai, oikeasti? Siksikö, että he kolkkasivat tänään meidän pitäjämme vai siksi, että tyttöystäväni viettää mieluummin aikaa heidän kuin minun kanssani?" Albus kysyi ja osoitti kohti luihuisten nurkkausta.
Loula naurahti ja katsoi Albusta myötätuntoisesti. "Noh, kieltämättä jälkimmäinen on kyllä minustakin aika kummallista, mutta ehkä he vain ovat hyviä kavereita..."
"Ehkä..." Albus totesi ja katsahti Loulaa virnistäen, "mutta onneksi minulla on aina sinut. Eipähän tarvitse istuskella yksinään."
"Niin. Sama täällä", Loula sanoi hiukan arasti.
Albus kääntyi kokonaan tytön puoleen ja katsoi tätä silmiin. "Tiedätkö, Loula, sinä olit varmaan ensimmäinen tyttö, johon kunnolla tutustuin Tylypahkassa, ja olen edelleen sitä mieltä, että sinä olet ihan huipputyyppi."
"Ai, kiitos", Loula sanoi punastuen kevyesti.
"Sinuun on voinut aina luottaa ihan kaikessa, ja kun en minä nyt ihan kaikkea oikeasti viitsi sanoa Scorpille ja Willille, tiedäthän... Olen oikeasti monesti harmitellut sitäkin, ettei me sitten lopulta päästykään viime vuonna tanssimaan joulutanssiaisia yhdessä sen sinun onnettomuutesi takia. Niin, ja unohdin sanoa senkin, että olet ihan mieletön jahtaaja, vaikka sen sinä kyllä tiedätkin jo!" Albus kehui hetki hetkeltä yhä syvemmin punastuvaa tyttöä.
"Albus..." Loula aloitti lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja kohtasi Albuksen katseen vakavana, "minun on ehkä ihan pakko kertoa sinulle jotain."
Albuksen kulmat kurtistuivat. "Niin...?" hän kysyi kummissaan äkillisestä tunnelmanvaihdoksesta.
Loula huokaisi syvään etsien oikeita sanoja. "Tiedän, että minun ei pitäisi todellakaan sanoa tätä, ja että tämä on varmasti ihan säälittävää, mutta en voi vain enää esittää, etten tuntisi mitään sinua kohtaan. Al, minä olen tosi ihastunut sinuun, olen ollut jo pitkään.
Albus tuijotti tyttöä pitkään kuin puulla päähän lyötynä, yrittäen sisäistää juuri kuulemaansa. "Mitä?" hän ähkäisi.
Loula puri huultaan ja näytti lähes onnettomalta. "En usko, että saan sinulta vastakaikua, ja pahimmassa tapauksessa tämä voi vaarantaa meidän joukkuehengen, mutta en oikeasti mahda tälle mitään. Niin kuin sanoit, me ollaan aina oltu jotenkin tosi läheisiä..."
"Okei..." Albus sanoi ja yritti järjestellä risteileviä ajatuksiaan.
Loula tuijotti käsiään nolona ja punastui, jos mahdollista, entistäkin enemmän. Albus ei saanut sanaa suustaan, ja hiljaisuus venyi vähintäänkin kiusalliseksi.
Lopulta Albus koetti häkellykseltään änkyttää jotain edes puoliksi järjellistä.
"E-en ole tajunnut mitään."
Loula kohautti olkapäitään ja tarttui kiitollisena piinaavan hiljaisuuden päättäneeseen keskustelunpätkään. "Sitä kai minä olen tavoitellutkin. Viime keväänä, kun tajusin, että olet ihastunut Camillaan ymmärsin, ettei minulla ole mahiksia."
Viime keväänä! Nyt Albus tunsi punastuvansa. "Huh. Ja minä olen suoltanut kaikki sydänsuruni sinulle..."
Loula väänteli käsiään vaivaantuneena. "Niin no... Ei se mitään. Itsehän minä päätin olla hiljaa, kun olit niin täynnä Camillaa."
Albus nielaisi. "Minä en oikeasti tiennyt..." hän ei taaskaan keksinyt mitään muuta sanottavaa.
Yllättäen Loula kosketti Albuksen kättä, ja poika hätkähti. Heidän katseensa kohtasivat jälleen. Tytön päivettyneillä kasvoilla hehkui puna, ja meripihkanväriset silmät loistivat nyt toiveikkaina.
"Millään, mitä aiemmin on tapahtunut, ei ole enää mitään väliä. Haluaisin vain tietää, että onko olemassa mitään mahdollisuutta, että meistä tulisi joskus jotain. Olen aina arvostanut suoruuttasi ja arvostaisin sitä nytkin", Loula sanoi ja tuijotti Albusta vakavana. Hänen kämmenensä värisi pojan kättä vasten.
Albuksesta oli outoa nähdä aina niin jämäkkä tyttö yhtäkkiä edessään hauraana ja epävarmana. Loulan paljastus oli tullut niin puun takaa, ettei Albus tiennyt, mitä vastata. Hän ei olisi halunnut loukata tyttöä. Silloin hänen harhaileva, pakoreittiä hakeva katseensa eksyi Camillaan, joka viihtyi edelleen tiiviisti Flintin seurassa. Tahtomattaan Albuksen sisintä viilsi jälleen kitkerä katkeruus, ja häntä alkoi ärsyttää tytön toiminta.
