Kiitoksia ihanista kommenteista, arvostan jokaista kovin korkealle, tiedätte sen!
Albus Severus: Hei, ja hienoa, että olet selvinnyt mestoille! Toivottavasti pysyt mukana.
Otaku: Heh... Kerrankin ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauaa!
maigaro: Sierrasta sekä Albuksen kohtalosta lisää tuoreessa luvussa. Veikkaan, että Sierran kohdalla en kuitenkaan helpota aivotyötäsi.
pringles: Ehkä nyt ansaitsen hiukan ihkutustakin, kun tulin päivittelemään uutta pätkää näinkin pian. Olen iloinen, että ficci maistuu edelleen. ^^
A/N: Tulin täyttelemään finipikareiden äänestyslomakkeen ja samalla mietiskelin, että saattaisin vaikka saadakin uuden luvun päiviteltyä tämän päivän puolella, jos olisin oikein reipas. Seuraava luku on Uusi vuosi part 2, ja ennustelisin sen tuottavan mielenne sopukoissa jonkin verran hämmennystä sekä harmistusta, mutta myös sitä niin ilki-ihanaa sokeroitumista. Tätä pätkää oli ihana kirjoittaa, nautin joka ikisestä dialogista sieluni kyllyydestä.
Tarina alkaa tiivistyä. Väliarvauksia kehiin! Olisi kiva kuulla, mitä teidän päässänne liikkuu tässä kohtaa.
~Siunsäe_______________________________________________
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku Lapsi, pöllö, järvi sekä paljastus"Kerrotko vielä kerran,
miksi halusimmekaan viettää Uuden vuoden vanhempiesi kanssa?" Rose kysyi Williltä hymyillen, kun he kävelivät kohti Neville ja Hannah Longbottomin yhteistä huonetta kolmannen kerroksen itäsiivessä.
"Koska emme olleet siellä jouluna."
"Ai, tosiaan. Niinhän se menikin."
Will pysähtyi ja katsoi tyttöä. "Eihän sinulla ole mitään tätä vastaan? Koska jos on, voin kyllä sanoa, että tullaan käymään joskus myöhemmin."
"Ei! Ei tietenkään. Vanhempasi ovat ihania! Mietin vain, että olisimme voineet käyttää yhteisen aikamme hieman hyödyllisemminkin", Rose sanoi ja sipaisi pojan kasvoja.
Will hymyili ja iski silmää. "Älä huoli. Ei meillä siellä koko yötä mene."
"Hyvä", tyttö sanoi ja painoi suudelman hänen huulilleen.
Jonkin ajan kuluttua he istuskelivat vierekkäin pöydän ääressä, joka notkui tarjoiluista. Oli höyryäviä nakkeja, ranskalaisia sekä erilaisia salaatteja ja majoneesia. Hannah Longbottom tarjoili heille poreilevaa kuohuviiniä ja hymyili Roselle sydämellisesti kuin omalle tyttärelleen.
"Olipa ihanaa, että te pääsitte tulemaan. Rose, sinä olet niin kaunis, kuten aina!"
Mainittu punastui. "Kiitos, Hannah. Ja kiitoksia teille kutsusta!"
"Me arvelimme, että teillä nuorilla olisi kuitenkin jotain muuta puuhaa, joten olimme lähinnä yllättyneitä, että tulitte", Neville myhäili ja latoi jo nakkeja lautaselleen. "Ottakaa, olkaa hyvä."
Nuoremmat mutisivat kiitoksensa ja alkoivat seurata isä Longbottomin esimerkkiä. Hannahkin malttoi lopulta istua aloilleen.
"Tämä nyt ei mitään gourmet-ruokaa ole, mutta ajattelin, että teille varmaan maistuisi ihan perinteinen Uuden vuoden ateria."
"Tämä on enemmän kuin riittävä. Olet jaksanut nähdä vaivaa", Rose nyökkäili kiitollisena.
Will nosti peukkunsa pystyyn ja mumisi suu täynnä: "Tosi hyvää, äiti."
Hannah hymyili. Hänen tummanvaaleat, polkkapituiset hiuksensa laskeutuivat paksuina kasvojen ympärille, ja hänen hiukan pyöreähkö runkonsa sekä punakka naama toivat mieleen perinteisen kotiäidin. Sitä Hannah ei kuitenkaan ollut, vaikka olisi sopinut siihenkin rooliin vallan mainiosti. Rouva professori Longbottom tunnettiin napakkana ja tarkkana tähtitiedon opettajana. Hän oli omistautunut aineelleen, mistä kertoivat muun muassa nuorena hankittu pitkä akateeminen tutkinto sekä opettajanvuosina sivutöinä suoritetut tutkimukset.
Opiskeluaikoinaan Hannah ei ollut kiinnostunut opettajanvirasta, mutta tutustuttuaan Nevilleen, joka työskenteli jo silloin Tylypahkassa professorina, kaikki muuttui. Hän olisi joutunut valitsemaan rakkauden tai työn väliltä, mutta näppäränä naisena hän olikin päättänyt yhdistää nuo kaksi. Neville oli suositellut häntä McGarmiwalle, ja loistavien arvosanojensa ansiosta hän oli saanut paikan. Willin synnyttyä hän oli jäänyt muutamaksi vuodeksi hoitovapaalle, minkä jälkeen he olivat vuorotelleet Nevillen kanssa hoitoviikoista. Hormipulveria oli kulunut tuohon aikaan pussikaupalla. Lapsen kasvattaminen sisäoppilaitoksen opettajina ei ollut millään lailla helppoa, mutta jotenkin he olivat onnistuneet siinä kunnialla. Ja nyt poika oli aikuinen ja löytänyt rinnalleen kaikin puolin viehättävän tytön.
"Noh, mitenkäs teillä kahdella kyyhkyläisellä sujuu?" Hannah kysyi hymyillen.
"Äiti..." Will aloitti ja vilkaisi epävarmana Rosea, joka laski pöydän alla kätensä rauhoitellen pojan reidelle.
"Meillä menee oikein hyvin. Samaa vanhaa arkea ja kokeisiin lukemista", tyttö kertoi hymyillen valloittavasti. "Entä teillä?"
Hannah ja Neville katsoivat toisiaan. "Kuin myös. Kokeisiin lukeminen on tosin meidän kohdallamme niiden tarkastamista, jota ei suinkaan ole ollut ohjelmassa vähäisessä määrin nyt joululomalla!"
Rose ja Will nauroivat. "Mitäs teetätte! Pääsisitte tekin vähemmällä."
Neville katsoi poikaansa. "McGarmiwa ei välttämättä olisi kovin mielissään, jos jättäisimme arvostelun kokonaan pois."
"Mutta puhutaanpa jostain vähän mukavammasta kuin työstä ja koulusta!" Hannah ilmoitti ja käänsi taas keskustelun Roseen: "Minusta on niin ihanaa, että olet täällä pitkästä aikaa. Mitä vanhemmillesi kuuluu?"
"Hyvää, kai. Äiti ainakin sai ministeriöstä aika ison joulubonuksen, muisti mainita siitä kirjeessään", Rose sanoi virnistäen.
"Aivan. Hän on tehnyt siis työnsä hyvin?"
Rose kohautti olkiaan. "Tai sitten ministeriöllä pyyhkii hyvin."
"Entäs Ron?"
"Isä on ollut sairaslomalla. Tippui katolta lumia tiputtaessaan ja mursi kätensä."
"Ronille aina sattuu ja tapahtuu", Neville naurahti.
"Joo, hän on aika tapaturma-altis", Rose myönsi.
"He eivät ole ajatelleet enää perheenlisäystä?" Hannah uteli.
Rosen silmät suurenivat. "No, eivät toivottavasti! Tai ainakaan minun tietääkseni", hän huudahti, ja muut nauroivat.
Hannah nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi Nevilleä haaveillen. "Voih, olisipa ihanaa nähdä taas pienten tossujen kipitystä."
Hänen miehensä tuijotti häntä järkyttyneenä. "No, ei nyt ehkä välttämättä kuitenkaan."
"Hölmö! En minä nyt tietenkään
meitä tarkoittanut. Mehän alamme jo olla liian vanhoja sellaiseen! Mutta minusta olisi ihanaa jonakin päivänä olla
mummo." hän sanoi lausuen viimeisen sanan kuin kyseessä olisi itsensä taikaministerin titteli.
Nyt oli Willin ja Rosen vuoro vilkaista toisiaan järkyttyneenä.
"Kuule, äiti..." Will aloitti, "Et kai sinä nyt
ihan tosissasi luule, että me mitään mukuloita alamme tekemään?"
"Niin, ainakaan siis nyt lähiaikoina", Rose kiirehti lisäämään sovitellen, vaikka näytti edelleen hämmentyneeltä. He eivät olleet ikinä puhuneet aiheesta sanallakaan Willin kanssa.
Hannah heilautti kättään. "No, en tietenkään! Kunhan vain innostuin. Anteeksi, en tarkoittanut järkyttää teitä. Ei sillä asialla mikään kiire ole."
Neville karaisi kurkkuaan. "Niin, äitisi varmaan tarkoittaa, että opiskelette ensin rauhassa ja sitten kun siltä tuntuu, niin voi alkaa ajatella sitä perheen perustamista."
"Mutta kai sinä haluat lapsia?" Hannah kysyi osoittaen sanansa Roselle.
"Haluan tietenkin", Rose vastasi, "mutten aivan vielä."
Vanhempi nainen hymyili lämpimästi. "Riemuitkaa, juhlikaa, ihastukaa, rakastakaa; eläkää nuoruuttanne! Jälkeenpäin muuten harmittaa."
Silloin jostain kaukaa kuului matala kumahdus, jota seurasi hetken päästä toinen. Neville vilkaisi kelloaan.
"Katsopas. Vuosi se vain näköjään vaihtuu. Eiköhän oteta lasilliset tuoreelle vuodelle!" hän sanoi ja kohotti kuohuviinimaljansa.
Muutkin kohottivat lasinsa. Will ja Rose ottivat toisiaan käsistä kiinni pöydän alla. Lasit kilahtelivat iloisesti.
"Uudelle vuodelle!" Will julisti.
"Nuoruudelle!" Hannah sanoi ja hymyili pöydän toisella puolella istuvalle pariskunnalle merkitsevästi.
Sierra kiiruhti salakäytävää pitkin hirveällä kiireellä. Hän oli jo myöhässä. Hiustenlaitto ei ollut onnistunut suunnitelmien mukaan, ja lopulta viidennen epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän oli joutunut turvautumaan hätäponnariin, mikä jo itsessään raivostutti häntä suuresti. Ei sillä, hän ei uskonut, että Seth Richardson viitsisi ilmaantua paikalle ajoissa, mutta nyt hän leikki jo pojan huumorintajulla. He olivat puhuneet näkevänsä salakäytävällä yhdentoista maissa, ja kello oli jo lähempänä kahtatoista. Sierra puri huultaan ja yritti kipittää nopeammin loputtoman tuntuista kivilattiaa pitkin.
Hän päätti oikaista. Toisen kerroksen katetulla ulkoilmakäytävällä oli viileä, ja hän kietoi kätensä ympärilleen puristaen toppatakin tiukemmin itseään vasten.
Hän mietti Sethiä. Poika oli hypähtänyt sekoittamaan hänen mieltään kuin tyhjästä ja tuntui tulleen jäädäkseen. Hän ei ymmärtänyt, miksi tummatukkainen luihuisjahtaaja viehätti häntä, mutta pohdittuaan asiaa hän oli tullut siihen tulokseen, että kaikki kortit kannatti aina kääntää. Sitä paitsi tämä nimenomainen kortti houkutteli niin kovasti, että se saattaisi jopa lopulta osoittautua jokeriksi. Parhaassa tapauksessa pojasta voisi olla hyötyä hänen pääasiallisessa projektissaan, sillä hän oli yhteydessä juuri oikeisiin henkilöihin ja oli luonteeltaan sopivan huoleton.
Eli toisin sanoen välinpitämätön. Sierra ajatteli. Mutta vaikka hän yritti suhtautua poikaan objektiivisesti, silti jokin niiden ruskeiden silmien intensiivisessä katseessa sai veren virtaamaan nopeammin hänen suonissaan, eikä se ollut välttämättä hyvä asia.
Hän vilkaisi kelloaan. Hetki vain enää, ja vuosi vaihtuisi. Hän kiristi tahtiaan. Mutta yhtäkkiä suuri, ruskea pöllö laskeutui suoraan hänen eteensä kuin tyhjästä. Tyttö pysähtyi niille sijoilleen ja tuijotti lintua yllättyneenä.
"Trevor", hän totesi, ja hänen äänensä oli värittömämpi kuin olisi tarvinnut.
Hän kumartui irrottamaan linnun jalassa roikkuvan kääreen. Pöllö näytti väsyneeltä - se oli lentänyt pitkän matkan ja tarvitsi lepoa. Tehtävänsä loppuun saatettuaan se kuuluikin huokaisevan syvään ja otti sitten raskaat siipensä vielä kerran alleen ja suuntasi raukein löyhähdyksin ilmeisesti kohti Pöllölää.
Sierran kädet tärisivät, kun hän avasi rullalle käärittyä pergamenttia. Hänen otsaansa oli ilmestynyt muutama huolenryppy, jotka syvenivät entisestään hänen silmiensä vilistäessä koukeroiselta riviltä toiselle.
Hei, tyttöseni!
Olen oikein onnellinen, että viihdyt siellä ja olet saanut uusia ystäviä. Alan kuitenkin olla vähän huolissani, että unohdat edistää alkuperäistä suunnitelmaamme. Hartioillasi on tärkeä tehtävä, enkä voi liiaksi korostaa, kuinka moni laskee kaiken toivonsa Sinun varaasi tässä asiassa. Älä siis petä meitä. Toivon sydämestäni, että nautit ajastasi, mutta sinun täytyy ehdottomasti unohtaa tämä luihuispoika, josta kerroit viime kirjeessäsi. Hän ei millään lailla palvele yhteistä tavoitettamme, ja tiedän, että sinä fiksuna tyttönä ymmärrät mitä tarkoitan.
Keskity olennaiseen ja ilmoita heti, kun tilanteeseen tulee muutos.
Terveisin,
ÄitiSierra tuijotti kirjettä ilmeettömänä. Hänen suunsa oli puristunut tiukaksi viivaksi. Äkkiä hän veti syvään henkeä ja rutisti pergamentin kiukkuisesti ryttyyn pieneksi mytyksi. Hän survoi paperia kasaan kuin sen tuhoaminen voisi minimoida sen pintaan musteella painetut sanat. Hän heitti paperin kaikin voimin ulos holvikaaren avonaisesta ikkunasta ja lysähti sitten voimattomana hyytävän kylmää betoniseinää vasten. Vihmova viima pyyhälsi hänen lävitseen samalla, kun hän purskahti itkuun. Ei ollut hyvä istua, eikä seistä. Ikkunalauta oli kova, kun hän hakkasi rystysiään sitä vasten. Rajut tyrskähdykset sekoittuivat yötuulen ulinaan kyyneleiden valuessa pitkin hänen sieviä, puuteroituja poskiaan.
Sitten hänen yläpuoleltaan kellotornista kuului äänekäs kumahdus saaden tytön säpsähtämään rajusti. Oli keskiyö ja vuosi vaihtui.
Scorpius ja Dominique olivat jääneet tyhjän päälle pariskuntien siirryttyä viettämään yksityistä aikaansa, ja jotenkin he olivat päätyneet vaeltelemaan kahdestaan linnan ulkopuolelle. He kävelivät vieretysten kohmeista järven rantaa pitkin ja seurailivat toinen toistaan komeampia ilotulituksia, joita ammuttiin jostain Tylyahon liepeiltä. Scorpiuksella oli kädessään tuliviskipullo, josta he naukkailivat vuoron perään.
Vaikka tunnelma oli näennäisesti rento, silti kumpaakin salaa vähän hermostutti. He olivat höpötelleet niitä näitä, naureskelleet Albuksen ja Camillan kinastelulle ja Willin ja Rosen siirappiselle parisuhdeonnelle, puhuneet jopa professori Slipperin ratkenneesta kaavusta, joka oli aiheuttanut huvitusta eräällä liemitunnilla. He olivat pysytelleet keskustelussa kovin turvallisella alueella tietoisesti vältellen kaikkea ikävää, päällimmäisenä Scorpiuksen muistinmenetykseen liittyviä asioita.
Kunnes poika tahattomasti rikkoi mukavuuskuplan harkitsemattomalla kysymyksellään:
"Millainen sinun perheesi on?"
Dominique värähti. Tietenkin Scorpius oli nähnyt hänen vanhempansa monta kertaa, vieraillut jopa heidän kotonaankin Simpukkamökissä viimeksi kesällä ja ollut kuin kotonaan. "Tiedäthän, että tämä on vähän outoa..." hän mumisi vaivaantuneena.
"Tiedän, tiedän. Koska en muista mitään. Mutta ihan totta. Tajusin äsken, etten tiedä mitään muuta perheestäsi kuin punapääveljesi, joka tunkee täplikkään nenänsä joka paikkaan, ja siskosi, joka yrittää tehokkaasti tapattaa meidät PVS-simulaattorissa, ja sen, että äitisi on jokin puoliveela."
Toinen naurahti. "Eli tärkeimmät."
"No joo. Ehkä olet oikeassa. Mutta entä isäsi? Tai muut sisarukset? Onko siellä kenties vielä joku parikymppinen, seksikäs velholainsäädännön opiskelijasisko, jonka olemassaolo minulta on syystä tahi toisesta salattu?"
Dominique nauroi. "Isä tutkii ihmissusia ja tekee jotain keikkoja ministeriölle. Ja ei. Koko meidän sisaruskatras on visusti Tylypahkan muurien sisäpuolella - joudun siis tuottamaan pettymyksen."
"Ei se ole pettymys", Scorpius sanoi virnistäen. "Hyvä vain, että olette kaikki täällä valvovan silmäni alla."
Sitten pojan kulmat kurtistuivat, kun hän mietti hetken. "Mutta eikö äitisi ole ranskalainen? Miten he tapasivat isäsi kanssa?"
"Fleur osallistui kouluaikaan Kolmivelhoturnajaisiin, jotka järjestettiin täällä. He tutustuivat sinä aikana. Alin isäkin oli muuten siinä kisassa mukana."
"Ai jaa? Mutta sinun isäsi ei kisannut?"
Tyttö pudisti päätään. "Ei. Mutta hän pyysi Fleuria joulutanssiaisiin."
"Aika hyvä peliliike isältäsi."
Dominique hymyili itsekseen. "Joku muukin on joskus tainnut käyttää samaa liikettä..."
"Ai miten niin?" platinapää kysyi uteliaana.
Dominique vilkaisi poikaa merkitsevästi kulmiensa alta. "Meilläkin oli tanssit viime vuonna."
"Oliko?"
"Oli", hän vastasi ja mietti, kuinka vaarallisilla vesillä liikkui.
He pysähtyivät järven rantaan. Mustat, laiskat aallot läiskähtelivät vesirajan märkiä kiviä vasten.
"Ne sitten mahtoivat olla hyvät bileet. Hitto, kun en muista yhtään mitään..."
Tyttö nyökkäsi. Hän tajusi pidättävänsä henkeä ja päästi ilman virtaamaan keuhkoistaan ulos hitaasti. Lopulta hän henkäisi: "Ne olivat."
"Kenenkähän kanssa minä mahdoin tanssia?" Scorpius pohdiskeli ja katseli edessäpäin aukenevaa ulappaa.
Dominique harkitsi pienen hetken, vaikka tiesikin, että oli jo liian myöhäistä valehdella.
"Minun."
Socrpiuksen kulmat kohosivat aavistuksen. "Sepä yllättävää. Oliko meillä kivaa?"
Dominiquen sydän jyskytti, kun hänen mieleensä tulvivat muistot vuodentakaisista juhlista, joiden aikaan hän ei ollut uskonut, että voisi koskaan olla enää ihastuneempi. Ihastuneempi kehenkään muuhun kuin Rohkelikon platinapäiseen hurmuriin.
Hän nielaisi ja vastasi: "Oli meillä."
Nyt Scorpius katsoi häntä, eikä hänen ilmeestään saanut selvää, mitä hänen päässään liikkui. Dominique tuijotti poikaa, ja vaikka tiesi sen olevan väärin, ei hän kyennyt kääntämään katsettaan pois. Hän satuttaisi itseään uudelleen. Sekuntien päästä se tapahtuisi. Sydän jyskytti kiivaasti, ja ajatukset sumenivat.
Mutta sitten se ei tapahtunutkaan. Sen sijaan poika vain virnisti kuin pieni lapsi, joka oli saanut hyvän idean, ja kääntyi takaisin järven suuntaan.
"Arvaa mitä?"
"No?" Dominique kysyi häkeltyneenä, yrittäen koota itseään.
"Minä en muista, että olisin koskaan uinut tässä järvessä."
Oi, kyllä sinä olet. Dominique ajatteli mielessään, mutta päätti jättää asian kertomatta, koska se ei hyödyttäisi mitään. Sen sijaan hän sanoikin: "Mitä sitten?"
Mutta Scorpius oli jo heittänyt takkinsa menemään. "Miksen siis tekisi sitä nyt?"
Dominique pyöräytti silmiään. "No, jos olet niin idiootti, niin anna mennä vaan. Tulet kipeäksi."
"Uisit sinäkin", poika tokaisi. Hänen kasvoilleen oli noussut kevyt innostuksen puna.
"En todellakaan! Miksi uisin?"
"Vaikka siksi että kohta vaihtuu vuosi, ja uuden vuoden voisi aloittaa jotenkin hienosti."
"Ai vaikka makaamalla sairaalasiivessä ensimmäisen kuukauden?" Dominique kysyi ja yritti pitää äänensä tasaisena samalla, kun poika veti paidan päänsä yli, ja kuunvalo piirsi vaalean kuulaalle iholle veistosmaiset vatsalihasten rajat.
"No, esimerkiksi", Scorpius sanoi virnistäen tytön ilmeelle. "Pidätkö näkemästäsi?"
Dominique punastui ja vihasi itseään. Hän kuitenkin vastasi hillitysti: "Itse asiassa olit paremmassa kunnossa viime keväänä."
"Ohhoh! Vai niin. Entäs oma kuntosi?"
"Älä yritäkään. Minua et saa riisuuntumaan."
"Yritän vain saada sinut mukaani kuutamouinnille", poika sanoi viattomasti ja hyppelehti varpaisillaan hyisessä ruohikossa.
"Veikkaan, että muistinmenetyksesi vei puolet vähäisestä järjestäsi", tyttö sanoi katsellessaan toisen kärvistelyä.
"Sinulla ei vain ole pokkaa."
Dominique tuhahti. "Rohkeudella ja tyhmyydellä on vissi ero, jota sinä olet täysin kykenemätön ymmärtämään."
"Ole sitten. Saanpahan kertoa tästä lähin tarinaa jälkipolville, johon liittyy yksi korpinkynsityttö, joka oli liian lälläri pulahtamaan järveen Uutena vuotena", hän sanoi iskien silmää.
Silloin Dominiquen silmissä välähti, ja hän astui haastavan askeleen lähemmäs rantaa. "Hyvä on sitten", hän totesi ja niine sanoineen nakkasi untuvatakkinsa maahan.
Sitten hän potkiutui ulos korkokengistään ja vetäisi muitta mutkitta topin yltään. Hänelle ei tuottanut ongelmaa riisuuntua pojan nähden, mutta ajatus siitä, että he seisoivat puolialasti rannalla vieretysten synnytti kihelmöivää lämmöntunnetta hänen vatsanpohjassaan vaikka yötuuli puhalsikin hyytävästi. Ilotulitukset räiskyivät taivaalla, ja yksi iso raketti valaisi hetkeksi koko linnan pihamaan heidät mukaan lukien.
Scorpius tuijotti häntä häkeltyneenä. "Vau!"
"Oletko yllättynyt muka?"
Olankohautus. "En oikeastaan. Naisilla on taipumus heittää vaatteet pois minun seurassani ennemmin tai myöhemmin."
"Pelle. Keskity olennaiseen", tyttö tuhahti.
Ja sitten hän äkkiarvaamatta pinkaisi juoksuun ja hyppäsi kirkaisten jäiseen veteen jalat edellä yllätetyn pojan seisoessa rannalla seuraten tapahtumaa suu auki loksahtaneena.
Myöhemmin kaksikko tassutteli vettä valuvina kohti linnaa. Scorpius oli osoittanut herrasmiehen elkeitä ja taikonut esiin keltaisen huovan, johon hänen rinnallaan tarpova tyttö oli nyt tiukasti kääriytynyt.
"Varpaita kihelmöi", Dominique ilmoitti.
"Voisiko johtua siitä, että sinä kurja et viitsinyt laittaa näitä tappotolppia jalkoihisi?" Scorpius kysyi ja heilautti kädessään olevia mustia nahkanilkkureita.
"No, minä en
viitsinyt pilata niitä. Sitä paitsi ei minua kylmä."
"Ei varmaan. Olethan minun läheisyydessäni", poika virnisteli.
"Niin, tai sitten ihan vain siitä syystä, että dippasin itseni äsken miinus tuhat -asteiseen veteen. Oikeasti, haluaisin tietää, miten veden väki muka asuu tuolla kaikki talvet."
"Ne nousevat pintaan, ja McGarmiwa palkkaa ne talveksi kotitonttujen kanssa keittiöhommiin."
Dominique vilkaisi poikaa huvittuneena. "Tosiaan."
"Joo joo! Etkö muka tiennyt?"
"Pidä suusi kiinni, ellei sinulla ole mitään fiksua sanottavaa."
"Okei, voin yrittää jälkimmäistä.... No, ainakin se vesi oli oikeasti aika kylmää."
Dominique kikatti. "Ai oliko? Meinasin
kuolla sinne. Sinun vikasi, jos saan nyt taudin!"
"Millähän tavalla minä siihen vaikutin? Sinähän siellä jorpakossa polskutit ennen kuin ehdin kentauria sanoa. Enkä muistaakseni edes saanut auttaa vaatteidesi riisumisessa. Tosin muistini on kyllä reistaillut lähiaikoina..."
"Sinä yllytit", Dominique sanoi huomioimatta pojan kommenttia, "Eikä minua kannata yllyttää."
"Hyvä tietää", toinen sanoi viekkaasti.
"Vaikka ei sitä ehkä voinut uimiseksi laskea."
"No ei ehkä. Hyppäsit vain ja rämmit heti kiljuen takaisin rantaan."
"Mutta minä sentään kastuin kahdesti", tyttö muistutti.
"Mitäs et varonut. Tietysti minä yritän kastella sinut heti tilaisuuden tullen!"
"
Tietystihän sinä yrität, olinpa hölmö..."
"Mutta olet sinä kyllä aika tyttö. Ei ihan joka korpinkynsi olisi sukeltanut järveen joulukuussa."
"Eikä ihan joka rohkelikko."
"Minä nyt olenkin spesiaali monessa suhteessa."
He saapuivat linnan oville. Scorpius veti oven auki ja päästi tytön kulkemaan sisälle editseen. Sitten he sipsuttelivat tyhjyyttään kaikuvan aulan halki ja asettautuivat istumaan korkeiden lasisten ikkunoiden eteen penkille, joka sijaitsi heti ovia vartioivien kivihirviöiden takana. Ikkunasta näki hyvin yölliset tapahtumat ja taivaan, joka sädehti edelleen sateenkaaren eri sävyissä.
"Istupa siinä", Scorpius käski ja istahti itsekin tytön viereen. Hän tarjosi toiselle tuliviskipulloaan, joka alkoi pikkuhiljaa vajua.
Dominique teki kerrankin työtä käskettyä ja tarttui tarjottuun pulloon. Hän hörppäsi polttavaa nestettä, irvisti ja henkäisi terävästi. He istuivat hetken hiljaa. Marmorilattia tuntui lämpimältä kipristelevien varpaiden alla, aivan kuin joku olisi taikonut sen hehkumaan. Jostakin puhalsi pehmeän lämmintä ilmaa heidän nurkkaukseensa. Vuoden vaihtumiseen oli vain hetki aikaa.
Tytön kehon läpi kulki väristys.
"Paleltaako?"
"No, vähän..." Dominique myönsi lopulta.
"Arvasin."
"Eihän sinun seurassasi pitänyt tulla kylmä?"
Scorpius virnisti ja katsoi yötaivaalle. Sitten hän sanaakaan sanomatta kiersi kätensä huopaan kääriytyneen tytön hartioiden ympärille ja veti hänet itseään vasten. Yllättyneenä Dominique painautui jäykästi pojan kylkeen. Scorpiuksen käsi alkoi hitaasti silitellä hänen olkapäätään. Hän sulki silmänsä ja yritti rentoutua, mikä ei ollut helppoa tuhansien ajatusten risteillessä hänen mielessään.
"Mitä sinä toivot Uudelta vuodelta?" poika kysyi hetken päästä.
Dominique huokaisi.
Että sinä saisit muistisi takaisin. Mutta se tuntui typerältä. "Että selviän S.U.P.E.R.:sta."
Scorpius naurahti. "Onpa syvällistä."
"Ei varmaan sinusta, kun sinua odottaa joku loistokas huispaustähden elämä."
"Hah. Kuka niin on sanonut?"
Dominique hymyili. "Sinä."
"Ai. No, mikäs siinä sitten", poika totesi huvittuneena.
"Entä mitä sinä toivot ensi vuodelta?"
Scorpius oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten: "Että saisin muistini takaisin."
Dominique räpytteli silmiään, muttei ehtinyt vastata mitään, sillä silloin heidän yläpuoleltaan kuuluva kellotornin kellojen jylinä keskeytti hänen lentoon riistäytyneet ajatuksensa. He tuijottivat mykistyneinä taivaalle, joka oli äkkiä täyttynyt sadoista ilotulitusraketeista.
Albus oli hermostunut. Hän odotti Camillaa tähtitornissa, jossa heidän oli määrä tavata. Hän oli ehdottanut paikkaa pikalennokilla, ja tyttö oli vastannut olevansa vielä sairaalasiivessä, mutta luvannut kuitenkin tulla ennen puolta yötä. Nyt kello alkoi lähennellä uhkaavasti määräaikaa, ja Albus hieroi rystysiään levottomana.
Häntä ärsytti, että Camilla edelleen jaksoi alvariinsa roikkua tajuttoman Artemis Flintin vuoteen reunalla. Häntä ärsytti, ettei hän ollut edelleenkään kyennyt kertomaan tytölle totuutta onnettomuusillan tapahtumista. Hän oli kurja valehtelija ja poikaystävä. Heikolla hetkellä, kun syyllisyys oli kalvanut pahiten, hän oli yrittänyt uskotella itselleen, että Camilla leppyisi helpommin sitten, kun Flint olisi hereillä. Ja sitä paitsi luihuispoika ei todennäköisesti edes muistaisi mitään, kun joskus viimein tulisi tajuihinsa. Tai näin Albus toivoi. Oli parempi olla hiljaa ja välttää siten turhat konfliktit.
Silti syyllisyys kalvoi.
Hän näki unia. Unia, joissa Artemis Flintin kivusta vääristyneet kasvot viruivat ja venyivät hänen näkökentässään jättämättä häntä rauhaan. Hänen oma sauvakätensä toimi joka kerralla tahattomasti, eikä hän kyennyt estämään tapahtumia. Hän oli liian hidas. Ja Flint tuupertui maahan elottomana, eikä enää herännyt. Välillä luihuispojan paikalla oli Scorpius, välillä Will, välillä jopa hänen oma isänsä.
Albus sulki silmänsä ja yritti puistella inhottavat kuvat mielestään. Pian alkaisi uusi vuosi. Ja uusi vuosi peittäisi aiemman vuoden sotkut alleen. Kuin pölyn, joka lakaistaan maton alle. Niin sen täytyi olla.
Silloin hän kuuli ääntä selkänsä takaa ja kääntyi ympäri huojentuneena. Tulija oli Camilla. Mutta kun tyttö harppoi häntä kohti, hän tajusi, ettei tämän kasvoillaan ollut iloinen ilme. Albusta kylmäsi. Tuon ilmeen hän tuntisi milloin vain. Tyttö oli
raivoissaan.
Camilla seisahtui hänen eteensä ja tutkaili häntä terävillä silmillään. "Hei vain."
Albus selvitti kurkkuaan ja rohkaisi mielensä. "Hei. Sinä tulit."
Tyttö nyökkäsi kopeasti. "Niin tulin."
"Onko jokin hullusti?"
"Onko sinulla jotain kerrottavaa minulle?" Camilla kysyi ja hänen äänensä oli pidätellyn tyyni.
Albus nielaisi ja tuijotti tyttöä hermostuneena. "Kuten esimerkiksi?"
"Kuten esimerkiksi, että kuka hyökkäsi Artemiksen kimppuun."
Sanat jysähtivät kuin kivet Albuksen vatsanpohjassa. Hän ei hetkeen saanut sanaa suustaan. Yhtäkkiä oli vaikea hengittää.
"O-onko Flint herännyt?" hän änkytti.
Camillan kasvoille levisi hymy, jonka takana piili silkka kiukku. "No voi... Mistä oikein arvasit?"
"
Minä..." Albus ei tiennyt mitä sanoa.
"Onko se totta?" Camilla kuiskasi silmäkulmat kostuen. "Olitko se
sinä?"
"Mi-minun piti kertoa..." hänen kasvoilleen levisi häpeän puna.
"Niin varmasti. Ja missähän vaiheessa?"
"Ei tullut hyvää hetkeä..."
"Ei varmaan. Albus, en voi uskoa tätä todeksi."
Hitaasti hän tajusi, ettei mitään ollut tehtävissä. Flint oli herännyt ja kertonut Camillalle kaiken. Hän oli ajanut itsensä ansaan selkärangattomuudellaan, ja nyt hänen tyttöystävänsä oli vihaisempi kuin koskaan. Kylmä hiki valui hänen selkäänsä pitkin, eikä hän kyennyt kohtaamaan toisen jäistä katsetta.
"Oletko sinä
todella niin munaton luuseri, ettei sinusta ollut kertomaan edes, että olet yrittänyt
tappaa viattoman ihmisen?" Camilla sylkäisi sanat suustaan.
"En minä ketään ole yrittänyt tappaa!"
"No, mutta hyökkäsit kimppuun kuitenkin! Ja jätit makaamaan vailla apua. Millainen ihminen tekee niin?"
"Flint ärsytti tahallaan..."
"Ja mitähän hän mahtoi sanoa? Mitä niin maailman pahaa hän on voinut sanoa, että on saanut sinut hyökkäämään kimppuunsa kuin joku... joku... raivopäinen kentauri?!"
Albus aukoi suutaan, muttei saanut sanaa suustaan tuijottaessaan tytön syvänsinisiin silmiin. Sitten hän painoi katseensa kenkiinsä. Jälleen kerran hän ei kyennyt sanomaan totuutta ääneen. Muttei hänen tarvinnutkaan.
Camillan kasvot kalpenivat ymmärryksestä.
"Ei voi olla totta... Kaiken tämän jälkeen sinä
edelleen olet mustasukkainen
minusta!" hän naurahti uskomatta korviaan.
"A-Aiotko kertoa opettajille?"
"Ja sekös sinua huolettaa! Älä suotta pelkää.
Minä en aio sanoa sanaakaan kenellekään. Se on täysin Artemiksen asia, mitä hän päättää tehdä."
Albus ei osannut olla edes huojentunut. Millään ei ollut enää vaikutusta mihinkään. Hän vain tuijotti tyttöä tunnottomana.
Nyt tyttö perääntyi. "En minä voi olla sinun kanssasi. En tämän jälkeen."
"Hei...
Odota. Puhutaan edes", Albus aneli ja astahti häntä kohti.
"Ei. Tämä oli viimeinen pisara. En käsitä sinua."
"Mutta ollaanhan minä ja Flint riidelty ennenkin!"
Camilla pysähtyi ja katsoi häntä. "Etkö sinä todellakaan käsitä? Oletko sinä todella noin
tyhmä??"
Albus kurtisti kulmiaan ja inhosi kysyä: "Mitä sinä tarkoitat?"
"Tässä ei ole kyse siitä, kuka teidän nahistelunne on aloittanut tai kuka löi ketä. Minulle on aivan sama, kuinka paljon te idiootit tappelette - tappakaa vaikka toisenne, jos siltä tuntuu! Mutta se, ettet sinä kertonut siitä
minulle. Se, että olet antanut minun kuukausitolkulla paapoa sinua, valitella Artemiksen kohtaloa ja pelätä sinun puolestasi. Tiedätkö, kuinka
tyhmäksi saat minut itseni tuntemaan? Kuinka
halpana olet minua pitänyt?"
"Olen pahoillani."
Camilla kohotti leukaansa. "Olet vähän myöhässä."
"Minä pelkäsin, ettet antaisi anteeksi..."
"Olisin saattanut ehkä antaakin, jos olisit vain kertonut minulle rehellisesti. Jos olisit näyttänyt, että sinussa on miestä kantaa vastuu omista teoistasi. Sen sijaan pakenit ja valehtelit kuin rotta. Minulle riittää."
"Anna minun hyvittää tämä sinulle. Teen mitä vain. Camilla...", Albus hätääntyi ja astui askeleen lähemmäs kohti alati perääntyvää tyttöä.
Camillan silmät kimmelsivät kyynelistä, mutta hänen äänensä oli väritön ja vankempi kuin aikoihin, kun hän totesi: "Hyvää Uutta vuotta, Albus."
"Camilla, ODOTA!"
Mutta tyttö kääntyi ja käveli pois, eikä ottanut kuuleviin korviinsa poikaystävänsä viimeisiä, epätoivoisia huutoja hänen peräänsä. Albus tuijotti mustaa, porraskäytävään johtavaa kivistä suuaukkoa ja hänen sisällään tuntui ontolta. Kaikki oli murskana. Hän oli menettänyt
kaiken. Vielä hän ei kyennyt käsittämään kunnolla viime hetken tapahtumia, mutta silti hän käsitti kirkkaasti sen, että hän yksin oli syyllinen tuohon kaikkeen.
Samalla hetkellä kellotornin suunnalta kuului ensimmäinen korviahuumaava kumahdus, kun uusi vuosi ilmoitti saapumisestaan.
